kaupungin kaduilla niin harvinainen näky, että se olisi herättänyt
ihmettelyä. Mennessään soihtujen alitse valitsivat eurooppalaiset aina
visusti sellaisen hetken, ettei kukaan sattumalta paikalle osunut
kävelijä saanut vilkaistuksi heidän kasvoihinsa, mutta pylväskäytävien
pimennoissa ei ilmitulosta tuntunut olevan paljoakaan vaaraa. He olivat
edenneet jo hyvän matkaa portille päin ilman kommelluksia, kun heidän
korviinsa alkoi kantautua ankaraa hälyä kaupungin keskiosista.
"Mitähän tuo merkitsee?" kysyi Tarzan Otobulta, joka nyt vapisi
kovasti.
"Herra", vastasi neekeri, "nyt on huomattu, mitä kaupungin pormestarin
Vezan palatsissa on tapahtunut. Hänen poikansa ja tyttö pääsivät
kutsumaan sotaväkeä, ja nyt on Vezan ruumis epäilemättä löydetty."
"Lienevätkö he havainneet ikkunasta heittämäni miekkosen?" tuumi
Tarzan.
Bertha Kircher, joka ymmärsi heidän käyttämäänsä kieltä kylliksi
voidakseen seurata keskustelua, tiedusti Tarzanilta, tiesikö tämä, että
hänen ikkunasta paiskaamansa mies oli kuninkaan poika. Apinamies
naurahti. "En", hän myönsi, "en tiennyt. Se tekee asian vieläkin
pahemmaksi -- ainakin siinä tapauksessa, että hänet on löydetty."
Äkkiä kajahti heidän takanaan pauhaavasta melusta selvä torven
toitotus. Otobu joudutti askeliaan. "Rientäkää, herra!" hän hoputti.
"Asiat ovat huonommin kuin luulinkaan."
"Mitä tarkoitat?" tiedusti Tarzan.
"Jostakin syystä kutsutaan kuninkaan henkivartiosto ja kuninkaan
leijonat liikkeelle. Minua peloittaa, bwana, ettemme pääse pakoon.
Mutta en jaksa käsittää, miksi ne lähetetään meidän jälessämme."
Mutta jos Otobu ei sitä tiennytkään, niin Tarzan ainakin aavisti, että
kuninkaan pojan ruumis oli löydetty. Taaskin kiiri torven toitotus
kimakkana ja selvänä öisessä ilmassa. "Kutsutaanko lisää leijonia?"
kysyi Tarzan.
"Ei, herra", selitti Otobu. "Nyt kutsutaan papukaijoja."
He etenivät muutamia minuutteja ripeästi äänettöminä eteenpäin. Äkkiä
kiintyi heidän huomionsa heidän yläpuoleltaan kuuluvaan siipien
räpytykseen, He katsahtivat sinne päin ja näkivät heidän kohdallaan
ilmassa kaartelevan papukaijan.
"Nyt ovat papukaijat saapuneet, Otobu", huomautti Tarzan virnistäen.
"Aikovatko he surmauttaa meidät papukaijoilla."
Neekeri ähkäisi, kun lintu äkkiä sujahti heidän edelleen kaupungin
muuria kohti. "Nyt olemme varmasti hukassa, herra", hän tuskaili.
"Lintu, joka löysi meidät, on lentänyt portille varoittamaan vahteja."
"Mitä ihmettä sinä höpiset, Otobu?" kivahti Tarzan. "Oletko asunut
näiden järjettömien joukossa niin kauan, että olet itsekin tullut
hulluksi?"
"En, herra. En ole hullu", vakuutti Otobu. "Te ette tunne heitä. Nämä
peloittavat linnut muistuttavat sydämettömiä ja sieluttomia
ihmisolentoja. Ne puhuvat tämän Xujan kaupungin asukkaiden kieltä. Ne
ovat pahoja henkiä, herra, ja jos niitä on riittävän paljon, saattavat
ne käydä meidänkin kimppuumme ja surmata meidät."
"Kuinka kaukana olemme portilta?" tiedusti Tarzan.
"Emme enää kovin etäällä", vastasi neekeri. "Tuon lähimmän mutkan takaa
näemme sen muutamien askelten päässä itsestämme. Mutta lintu on ehtinyt
sinne ennen meitä, ja parhaillaan hälytetään vahtimiehistöä." Tämän
väitteen todistivat oikeaksi edeltä päin kuuluvat useat äänet, jotka
ilmeisesti huusivat komennuksia, samalla kun he takaa päin yhä
selvemmin erottivat takaa-ajon melua -- äänekästä kiljuntaa ja
leijonien karjaisuja.
Jonkun matkan päässä avautui idästä päin kapea kuja sille kadulle, jota
myöten he riensivät, ja heidän lähestyessään ilmestyi sen pimeästä
varjosta valtavankokoinen leijona. Otobu seisahtui kuin paikalleen
naulattuna ja horjahti Tarzaniin päin. "Katsokaa tuonne, herra!" hän
uikutti. "Metsän iso, musta leijona!"
Tarzan vetäisi sapelin, joka yhäti oli hänen vyöllään. "Me emme voi
peräytyä", hän sanoi. "Olkoon tiellämme leijonia, papukaijoja tahi
ihmisiä, on meidän joka tapauksessa mentävä eteenpäin." Ja hän astui
järkkymättä edelleen porttia kohti. Kaupungin kadulla huokuva
tuulenhenki suuntautui Tarzanista leijonaan päin, ja kun apinamies oli
edennyt muutamien askelien päähän pedosta, joka siihen saakka oli
seisonut paikallaan silmäillen heitä äänettömänä, kajauttamatta
odotettua karjaisua, pääsi sen kurkusta hiljainen vingahdus.
Apinamiehen valtasi voimakas helpotuksen tunne. "Se on pyydystyskuopan
leijona", huusi hän seuralaisilleen ja lisäsi sitten Otobulle: "Älä
pelkää; tämä leijona ei tee meille pahaa."
Numa eteni apinamiehen luokse, kääntyi sitten ja lähti astelemaan hänen
vierellään pitkin kapeata katua. Seuraavassa käänteessä he saivat
näkyviinsä portin, ja siellä oli useiden soihtujen valossa ainakin
kaksikymmenmiehinen soturiryhmä valmiina käymään heidän kimppuunsa,
samalla kun vastaiselta taholta kuului yhä lähempää heitä takaa-ajavien
leijonain karjuntaa sekaantuneena monien heidän yläpuolellaan
kaartelevien papukaijojen kirkunaan. Tarzan pysähtyi ja kääntyi nuoren
ilmailijan puoleen kysyen: "Kuinka monta panosta teillä on vielä
jälellä?"
"Pistoolissani on seitsemän", vastasi Smith-Oldwick, "ja ehkä tusinan
verta taskussani."
"Aion heti hyökätä", selitti Tarzan. "Otobu, sinä pysyttelet naisen
vierellä. Oldwick, te ja minä menemme edellä, te vasemmalla puolellani.
Numalle ei luultavasti tarvitse sanoa, mitä sen on tehtävä." Hänen
puhuessaan leijona jo ärisikin hampaat irvessä vahtisotilaille, jotka
näkyivät arkailevan huomattuaan tämän eniten pelkäämänsä otuksen.
"Hyökätessämme laukaiskaa yksi panos, Oldwick!" jatkoi apinamies. "Se
kenties säikäyttää heitä. Sitten ampukaa vain tarpeen vaatiessa!
Oletteko valmis? Eteenpäin!" Ja hän syöksyi porttia kohti. Samassa
Smith-Oldwick laukaisi aseensa, ja keltavaippainen soturi parahti ja
tuupertui maahan kasvoilleen. Minuutin ajan näkyi toisissa pakokauhun
oireita, mutta yksi, nähtävästi upseeri, rohkaisi heitä. "Nyt", komensi
Tarzan, "kaikki yhtä aikaa!" Ja hän lähti juoksemaan portille. Samalla
kertaa leijona, joka ilmeisesti aavisti tarmanganin aikeet, karkasi
täyttä vauhtia vahtijoukon kimppuun.
Oudon aseen pamahdus sai vahtimiehistön rivit horjumaan, ja ne
murtuivat kookkaan pedon rajusta hyökkäyksestä. Mielettömän vimman
vallassa syyti upseeri suustaan hillittömän tulvan komennuksia, mutta
totellen luonnon ensimmäistä lakia ja metsän mustaa asukasta kohtaan
tuntemansa vaistomaisen pelon kannustamina hajaantuivat vahtisotilaat
oikealle ja vasemmalle välttääkseen hirviötä. Hurjasti muristen Numa
pyörähti oikealle ja huitoi haralla olevin kynsin käpälillään iskuja
pieneen, sitä pakoon pyrkivään, kauhistuneeseen sotilasjoukkoon, ja
sitten joutuivat Tarzan ja Smith-Oldwick käsikähmään toisten kanssa.
Vähän aikaa oli heidän peloittavin vastustajansa vahtiosastoa komentava
upseeri. Hän heilutteli käyrää sapeliaan sen käyttöön tottuneen miehen
tavoin taistellessaan Tarzania vastaan, jonka kädessä samanlainen ase
taas oli tuiki outo. Smith-Oldwick puolestaan ei voinut ampua, peläten
haavoittavansa apinamiestä ja äkkiä hän kauhukseen näki aseen
lennähtävän Tarzanin kädestä, kun xujalainen soturi oli näppärästi
riistänyt säilän ahdistajaltaan. Kiljaisten kohotti mies sapeliaan
antaakseen viimeisen sivalluksen jonka piti lopettaa Apinain Tarzanin
maallinen ura mutta äkkiä hän sekä Smith-Oldwickin että apinamiehen
hämmästykseksi jäykistyi, ase kirposi kohotetun käden hervottomista
sonnista, mielipuoliset silmät pyörähtivät ylöspäin ja vaahtoa kihosi
hänen parrattomille huulilleen. Ähkyen kuin tukehtuva hän sitten
kellahti eteenpäin Tarzanin jalkojen juureen.
Tarzan kumartui ja otti maasta kuolleen miehen aseen. Hänen huulillaan
väikkyi hymy, kun hän kääntyi katsomaan englantilaiseen.
"Miehessä on kaatuvatauti", sanoi Smith-Oldwick. "Otaksuttavasti on se
heissä monessakin. Heidän hermojensa tilalla on hyvätkin puolensa --
normaalinen mies olisi surmannut teidät."
Muut vahdit näkyivät lamaantuvan perinpohjaisesti menetettyään
johtajansa. He olivat sulloutuneet kadun toiselle puolelle portista
vasemmalle, kirkuivat kohti kurkkuaan ja tähyilivät siihen suuntaan,
josta kuului apuvoimien lähestymisestä johtuvia ääniä, ikäänkuin
kiirehtiäkseen miehiä ja leijonia, jotka jo silloin olivat arveluttavan
lähellä pakolaisia. Vielä seisoi kuusi vahtisotilasta selin
porttiin; heidän aseensa välähtelivät soihtujen valossa, ja heidän
pergamenttimaiset kasvonsa olivat kammottavasti vääntyneet raivosta ja
pelosta.
Numa oli ajanut takaa kahta pakenevaa soturia pitkin katua, joka tällä
kohdalla kulki jonkun matkaa muurin suuntaisena. Apinamies puhutteli
Smith-Oldwickia: "Nyt teidän on käytettävä pistoolianne, ja meidän on
päästävä noiden veitikoiden ohitse heti." Samalla kun nuori
englantilainen ampui, syöksyi Tarzan käsikähmään, ikäänkuin ei
olisikaan juuri äsken saanut nähdä, ettei hän sapelin käyttelyssä
vetänyt vertoja noille harjaantuneille miekkamiehille. Kaksi miestä
kaatui Smith-Oldwickin kahdesta ensimmäisestä laukauksesta, mutta
sitten hän ampui harhaan. Samassa jakautuivat jälelläolevat neljä
vahtia, kahden karatessa lentäjän, toisten kahden Tarzanin kimppuun.
Apinamies pyrki käsiksi toiseen vastustajistaan, jolloin toisen sapeli
olisi ollut verrattain hyödytön. Smith-Oldwick kaatoi toisen
vastustajansa lähettämällä kuulan hänen rintaansa ja painoi
liipaisinta, tähdäten toista, mutta hana naksahti turhaan, sillä piippu
oli tyhjä. Hänen pistoolistaan olivat panokset loppuneet, ja soturi
partaveitsenterävine, välkkyvine sapeleineen oli hänen kimpussaan.
Tarzan nosti omaa asettaan, vain kerran torjuakseen päähänsä suunnattua
tuhoista iskua. Sitten hän oli ahdistajainsa kimpussa, ja ennen kuin
mies ennätti saada takaisin tasapainonsa ja hypähtää takaisin lyötyään
sivalluksensa, oli apinamies tarttunut häneen niskasta ja lonkasta.
Tarzanin toinen vastustaja kiersi samassa toiselle puolelle voidakseen
käyttää asettaan, mutta kun hän valmistautui iskemään tarmangania
takaapäin, heilautti viimemainittu toista xujalaista ylöspäin, niin
että säilä osui täydessä vauhdissaan tämän ruumiiseen. Terä upposi
syvälle soturiin, kuului yksi ainoa hirvittävä parkaisu, ja sitten
Tarzan paiskasi kuolevan miehen vasten viimeisen hätyyttäjänsä kasvoja.
Smith-Oldwick, joka oli tiukalla ja kokonaan puolustuskyvytön, oli
tyyten lakannut toivomasta huomattuaan aseensa tyhjäksi, mutta äkkiä
sujahti mustaharjainen peto kuin elävä vasama vasemmalta käsin hänen
ohitseen häntä ahdistavan xujalaisen rintaan. Mies vaipui maahan;
pyydystyskuopan Numa oli puraissut häneltä kasvot loksauttamalla yhden
ainoan kerran väkeviä leukojaan.
Niinä muutamina sekunteina, jotka olivat kuluneet näihin toisiaan
nopeasti seuranneihin tapauksiin, oli Otobu raahannut Bertha Kircherin
portille, kiskonut salvat sen edestä ja avannut sen. Viimeisen
taistelleen vahtisotilaan kaaduttua poistui seurue mielipuolien
kaupungista Xujasta sen ulkopuolella vallitsevaan pimeyteen. Samalla
hetkellä ilmestyi aukiolle vievän kadun lähimmästä mutkasta
puolikymmentä leijonaa, ja ne havaittuaan pyörsi pyydystyskuopan
leijona niiden kimppuun. Hetkisen pysyivät kaupungin leijonat
paikallaan, mutta vain hetkisen. Sitten ne kääntyivät pakoon, ennen
kuin musta peto ehti niiden niskaan. Sillä välin riensi Tarzan
seurueineen ripeätä vauhtia kasvitarhan takana alkavaa tummaa metsää
kohti.
"Seuraavatkohan he meitä kaupungin ulkopuolelle?" virkkoi Tarzan
Otobulle.
"Eivät yöllä", vakuutti neekeri. "Olen ollut orjana täällä viisi
vuotta, mutta tietääkseni eivät kaupunkilaiset ole kertaakaan
poistuneet portin ulkopuolelle öiseen aikaan. Jos he etääntyvät
päiväsaikaan metsän tuolle puolelle, odottavat he tavallisesti
seuraavan aamun sarastusta palatakseen vasta sitten, sillä heitä
peloittaa tulla mustien leijonain metsän läpi yöllä. Luullakseni,
herra, he eivät pyri jälessämme tänä iltana, mutta huomenna he tulevat
ja sitten, oi bwana, he varmasti saavat kiinni meidät tahi
jälelläolevat meistä, sillä ainakin yhden meistä täytyy joutua mustien
leijonien uhriksi mennessämme niiden metsän läpi."
Istutuksien poikki mentäessä Smith-Oldwick täytti uudelleen pistoolinsa
panossäiliön ja veti panoksen piippuun. Tyttö asteli äänettömänä
Tarzanin vasemmalla puolella hänen ja lentäjän välissä. Äkkiä apinamies
seisahtui ja kääntyi kaupunkiin päin. Toiset erottivat tähtien valossa
selvästi hänen valtavan, Herogin soturien keltaiseen vaippaan verhotun
vartalonsa. He näkivät hänen nostavan päätään ja kuulivat hänen
huuliltaan lähtevän tovereitaan kutsuvan leijonan valittavan huhuilun.
Smith-Oldwickia puistatti rajusti, kun taas Otobu, jonka silmät pelosta
ja ällistyksestä pyörivät niin, että valkuaiset välkkyivät, vaipui
vapisten polvilleen. Mutta tyttö vavahti, hänen sydäntään sykähdytti
outo, riemuisa ihastus, ja sitten hän siirtyi likemmäksi apinamiestä,
kunnes hänen olkansa kosketti Tarzanin käsivartta. Liike oli
vaistomainen, ja aluksi hän tuskin itsekään tiesi, mitä oli tehnyt,
mutta sitten hän äänettömästi astahti takaisin, kiittäen onneaan siitä,
ettei tähtien valo ollut kyllin kirkas paljastaakseen hänen
kumppaneilleen punaa, jonka hän tunsi lehahtaneen poskilleen. Mutta hän
ei hävennyt itseään ohjannutta äkillistä tunnetta, vaan pikemminkin
itse tekoa, sillä hän tiesi, että jos Tarzan olisi huomannut sen, olisi
se tuntunut hänestä vastenmieliseltä.
Mielipuolten kaupungin avoimelta portilta kajahti leijonan
vastaushuuto. Pieni ryhmä odotti paikoillaan, kunnes tietä myöten
lähestyvän mustan leijonan valtava hahmo pian tuli näkyviin. Sen
saavuttua likelle Tarzan tarttui toisen kätensä sormilla sen tummaan
harjaan ja lähti jälleen astumaan metsää kohti. Heidän takaansa
kaupungista kuului hullujenhuonetta muistuttava hirvittävä meteli,
jossa leijonien karjunta sekaantui kirkuvien papukaijojen käheihin
ääniin ja mielipuolien mielettömään kiljuntaan. Heidän jouduttuaan
metsään, jossa vallitsi manalan pimeys, painautui tyttö taaskin
tietämättään likemmäksi Tarzania, ja tällä kertaa apinamies tunsi
kosketuksen. Itse hän ei koskaan tuntenut pelkoa, mutta käsitti
vaistomaisesti, kuinka kauhuissaan tytön täytyi olla. Äkillisen lempeän
tunnepuuskan vallassa hän hapuili tytön kättä ja otti sen omaansa, ja
niin he jatkoivat matkaansa, haparoiden pimeällä polulla. Kahdesti
heitä lähestyi metsän leijonia, mutta molemmilla kerroilla karkoittivat
pyydystyskuopan Numan syvät murahdukset hätyyttäjät pakosalle. Heidän
oli pakko levätä useita kertoja, sillä Smith-Oldwick oli koko ajan
vaipua maahan nääntymyksestä, ja aamupuolella oli Tarzanin kannettava
hänet jyrkkää rinnettä myöten laaksosta.
KOLMASTOISTA LUKU
Pelastajat
Päivän valjetessa he olivat saapuneet rotkoon, ja vaikka he kaikki
paitsi Tarzania olivatkin väsyksissä, niin he kuitenkin oivalsivat,
että heidän oli ponnistettava eteenpäin maksoi mitä maksoi, kunnes
löytäisivät sellaisen kohdan, josta voisivat kavuta rotkon jyrkkää
rinnettä myöten ylätasangolle. Sekä Tarzan että Otobu uskoivat
varmasti, etteivät xujalaiset seuraisi heitä rotkon ulkopuolelle, mutta
vaikka he joka askeleella tähyilivät kahden puolen kohoavia jylhiä
kallioita, eivät he vielä puolen päivän aikana olleet tavanneet
merkkiäkään pelastumistiestä kummallakaan puolella. Muutamin paikoin
olisi apinamies yksin kyennyt kapuamaan rinnettä, mutta missään
kohdassa eivät toiset voineet toivoakaan pääsevänsä ylätasangolle
saakka eikä Tarzankaan, vaikka hän olikin väkevä ja ketterä, olisi
jaksanut mukanaan viedä heitä seinämää ylös.
Puoli päivää apinamies oli joko kantanut tai tukenut Smith-Oldwickia,
ja nyt hän tuskakseen huomasi tytönkin hoipertelevan. Hän oli hyvin
käsittänyt, kuinka paljon Bertha Kircher oli saanut kestää ja kuinka
ankarasti viime viikkojen puutteet, vaarat ja rasitukset olivat käyneet
hänen elinvoimilleen. Hän näki, kuinka uljaasti tyttö koetti pysytellä
pystyssä ja kuinka usein hän kuitenkin kompastui tai horjahti
tarpoessaan eteenpäin rotkon pohjaa peittävässä hiekassa ja sorassa.
Pakostakin hänen oli ihailtava tytön rohkeutta ja nurkumatonta
sitkeyttä, kun hän ponnisteli jatkaakseen matkaa.
Varmaan oli myöskin englantilainen pannut merkille, missä tilassa
Bertha Kircher oli, sillä vähän jälkeen puolenpäivän hän äkkiä pysähtyi
ja istuutui maahan. "On hyödytöntä yrittää", hän virkkoi Tarzanille.
"En jaksa enää kävellä. Neiti Kircherin voimat vähenevät nopeasti.
Teidän on pyrittävä eteenpäin ilman minua."
"Ei", sanoi tyttö. "Olemme yhdessä kestäneet siksi paljon, ja
pelastumistoiveemme ovat vielä siksi vähäiset, että meidän on pysyttävä
yhdessä käyköön miten tahansa, jollette te" -- hän katsahti Tarzaniin
-- "joka olette tehnyt puolestamme niin paljon, vaikka teillä ei
olekaan mitään velvollisuuksia meitä kohtaan, tahdo lähteä ilman meitä.
Minä puolestani toivoisin teidän tekevän niin. Teidän täytyy olla yhtä
selvillä kuin minäkin olen siitä, ettette voi pelastaa meitä, sillä
vaikka saisittekin laahatuksi meidät pois ahdistajiemme tieltä, ette
edes tekään suurine, uupumattomine voiminenne jaksaisi viedä
ainoatakaan meistä tämän paikan ja lähimmän hedelmällisen seudun
välisen erämaa-aavikon poikki."
Apinamies vastasi hänen vakavaan katseeseensa hymyllä. "Te ette ole
kuollut", hän huomautti, "ei myöskään luutnantti eikä Otobu enkä minä.
Ihminen on joko kuollut tai elävä, ja eteenpäin elävän mieli. Se, että
viivähdämme täällä lepäämässä, ei suinkaan merkitse sitä, että kuolemme
täällä. En kykene kantamaan teitä wamabojen maahan, lähimpään seutuun,
jossa voimme toivoa saavamme riistaa ja vettä, mutta silti emme saa
luopua yrittämästä. Olemme selviytyneet kaikesta tähän saakka. Meidän
on otettava asiat sellaisina kuin ne tulevat. Levähdetään nyt, koska te
ja luutnantti Smith-Oldwick kaipaatte lepoa, ja sitten kun olette
voimistuneet, lähdemme taaskin liikkeelle."
"Entä xujalaiset?" kysyi tyttö. "Eivätkö he saavu jälessämme tänne?"
"Kyllä", myönsi apinamies. "Se on otaksuttavaa. Mutta meidän ei maksa
olla huolissamme heistä, ennen kuin he tulevat."
"Toivoisinpa", huokasi tyttö, "voivani olla yhtä filosofisen tyyni kuin
tekin, mutta pelkään, etten siihen kykene."
"Te ette ole syntynyt viidakossa, eivätkä teitä ole villit eläimet
kasvattaneet täällä villien eläinten seassa. Muutoin olisi teilläkin
viidakon fatalistinen usko."
Niinpä he siirtyivät rotkon laidalle jyrkän kallion varjoon ja
laskeutuivat lepäämään kuumalle hietikolle. Numa asteli rauhattomasti
sinne tänne, virui sitten hetkisen pitkänään apinamiehen vieressä,
nousi vihdoin ja poistui rotkoa ylöspäin, kadoten pian näkyvistä
lähimmän mutkan taakse.
Seurueen levättyä tunnin verran Tarzan äkkiä nousi pystyyn, viittasi
toisia pysymään hiljaa ja kuunteli. Minuutin ajan hän seisoi
liikkumatta herkkien korvien jännittyneinä kuunnellessa niin heikkoja
ja kaukaisia ääniä, ettei muista kolmesta yksikään erottanut rotkossa
vallitsevan kuolemanhiljaisuuden millään tavoin keskeytyvän. Vihdoin
apinamiehen jännitys laukesi, ja hän kääntyi toisten puoleen.
"Mitä on tekeillä?" tiedusti tyttö.
"He ovat tulossa", vastasi Tarzan. "He ovat vielä jonkun matkan päässä,
mutta eivät kaukana, sillä miesten anturakengät ja leijonien käpälät
nostavat vain vähän melua pehmeässä hietikossa."
"Mitä meidän on tehtävä? Yritämmekö eteenpäin?" kysyi Smith-Oldwick.
"Luulisin nyt jaksavani kävellä vähän matkaa. Olen levännyt oikein
hyvin. Entä te, neiti Kircher?"
"Oi, niin, olen nyt paljoa virkeämpi", vakuutti tyttö. "Kyllä jaksan
varmasti kävellä."
Tarzan tiesi, ettei heistä kumpikaan puhunut ihan totta ja että on
mahdoton toipua niin pian täydellisen nääntymyksen jälkeen, mutta hän
ymmärsi, että muuta keinoa ei ollut, ja olihan aina olemassa toivo,
että seuraavan käänteen takana heille avautuisi tie pois rotkosta.
"Auta sinä luutnanttia, Otobu!" käski hän neekeriä. "Minä kannan neiti
Kircheriä." Ja vaikka tyttö vastusteli, väittäen, ettei Tarzan saanut
tuhlata voimiaan, nosti apinamies hänet keveästi syliinsä ja lähti
rotkoa ylöspäin Otobun ja englantilaisen seuraamana. Heidän edettyään
vain vähän matkaa, alkoivat toisetkin erottaa takaa-ajajien ääniä,
sillä nyt leijonat vingahtelivat, ikäänkuin olisi niiden sieraimiin
kantautunut vainuttavan otuksen tuore haju.
"Jospa teidän Numanne palaisi!" virkkoi tyttö.
"Se olisi kyllä hyvä", myönsi Tarzan, "mutta meidän on parhaamme mukaan
tultava toimeen ilman sitä. Kunpa löytäisimme sellaisen paikan, jossa
voisimme varustautua kaikilta suunnilta tulevia hyökkäyksiä vastaan!
Sitten ehkä voisimme torjua hätyyttäjämme. Smith-Oldwick on hyvä
ampuja, ja jollei miehiä ole kovin paljon, saa hän kenties kaikki
kaadetuksi, jos he eivät pääse hänen kimppuunsa muutoin kuin yksi
kerrallaan. Leijonat eivät huolestuta minua niin paljoa. Ne ovat joskus
typeriä eläimiä, ja olen varma, että näitä, jotka seuraavat meitä ja
jotka ovat niin riippuvaisia ne kasvattaneista ja harjoittaneista
isännistään, on helppo käsitellä, sitten kun olemme selviytyneet
sotureista."
"Arveletteko siis, että meillä on jonkun verran toiveita?" kysyi tyttö.
"Olemme vielä elossa", kuului lyhyt vastaus.
"Kas niin!" äänsi Tarzan äkkiä. "Muistelen tuntevani tämän kohdan." Hän
osoitti kivilohkaretta, joka ilmeisesti oli pudonnut kallion reunalta
ja oli nyt osittain hiekkaan painuneena lähellä jyrkänteen juurta. Se
oli rosoinen järkäle, jonka yläreuna oli noin kolmen metrin korkeudella
hiekan pinnassa, ja sen ja kallioseinämän väliin jäi kapea aukeama.
Sinne he suuntasivat askeleensa ja huomasivat sinne saavuttuaan, että
kallion ja kiven välissä oli vähän yli puolen metrin levyinen ja noin
kolmen metrin pituinen onkalo. Tosin se oli avoin molemmista päistään,
mutta eihän heidän kimppuunsa nyt voitu käydä ainakaan kaikilta
tahoilta yhtä aikaa.
Tuskin he olivat ehtineet piiloutua, kun Tarzanin herkkään korvaan osui
ääni kallioseinämältä heidän yläpuoleltaan. Vilkaistuaan ylöspäin hän
näki mitättömän pienen marakatin kyyröttävän vähäisellä ulkoilemalla --
ilkeänaamaisen marakatin, joka silmäili heitä hetkisen ja lähti sitten
rientämään etelään päin, samaan suuntaan, josta heidän vainoojansa
olivat tulossa. Myöskin Otobu oli huomannut marakatin. "Se kertoo
papukaijoille, ja papukaijat vievät sanan mielipuolille", valitti
neekeri.
"Ei sillä väliä", vastasi Tarzan. "Leijonat olisivat kuitenkin
löytäneet meidät. Emme voisi toivoakaan pysyvämme niiltä piilossa."
Hän sijoitti Smith-Oldwickin pistooleineen suojapaikan pohjoiselle
aukeamalle ja käski Otobun seisoa keihäs valmiina englantilaisen
vierellä, valmistautuen itse suojaamaan eteläistä päätä. Tytön hän
komensi pitkälleen heidän väliinsä. "Siellä olette turvassa siltä
varalta, että he käyttävät keihäitään", hän selitti.
Minuutit tuntuivat Bertha Kircheristä iäisyyden pituisilta, mutta
vihdoin hän melkein huojennuksekseen havaitsi vihollisten olevan heidän
kimpussaan. Hän kuuli leijonien kiukkuisia karjahduksia ja mielipuolten
huutoja. Useita minuutteja tuntuivat miehet tarkastelevan uhriensa
löytämää varustusta. Heidän ääniään kuului sekä pohjois- että
eteläpuolelta, ja sitten näki maassa viruva tyttö leijonan karkaavan
edessään olevaa apinamiestä kohti. Hän näki käyrää sapelia pitelevän
jättiläiskäsivarren heilahtavan taaksepäin, sitten putoavan peloittavan
nopeasti ja osuvan leijonaan pedon noustessa käydäkseen käsikähmään
miehen kanssa. Säilä halkaisi eläimen kallon yhtä vaivattomasti kuin
teurastajan veitsi lampaan vatsan.