pamahti, kuului parkaisu ja maahan kaatuvan ruumiin tömähdys.
Ilmeisesti lamautuneina ensimmäisen yrityksensä raukeamisesta
ahdistajat peräytyivät, mutta vain vähäksi aikaa. He hyökkäsivät
uudelleen, tällä kertaa mies Tarzania vastaan ja leijona nujertamaan
Smith-Oldwickia. Tarzan oli varoittanut nuorta englantilaista
tuhlaamasta panoksiaan leijoniin, ja leijonan ryntäyksen ottikin
vastaan Otobu xujalaisine keihäineen. Petoa ei kuitenkaan saatu
kaadetuksi, ennenkuin sekä hän että Smith-Oldwick olivat saaneet
vammoja ja viimemainitun oli onnistunut työntää tytöllä olleen sapelin
kärki otuksen sydämeen. Tarzanin kimppuun tullut mies eteni
varomattomuudessaan liian lähelle apinamiestä pyrkiessään sivaltamaan
iskun tämän päähän, ja silmänräpäystä myöhemmin virui hänen ruumiinsa
katkaistuin kauloin leijonan ruholla. Taaskin vetäytyivät viholliset
takaisin, mutta nytkin vain hetkiseksi. Ja tällä kertaa he ryntäsivät
kaikin voimin, sekä leijonat että miehet, ehkä puolikymmentä kumpiakin.
Miehet heittivät keihäänsä, ja leijonat odottivat soturien takana
ilmeisestikin hyökkäysmerkkiä.
"Onko loppumme käsissä?" sanoi tyttö.
"Ei", huusi apinamies, "sillä vielä elämme!"
Nämä sanat olivat tuskin lähteneet hänen huuliltaan, kun jälelläolevat
soturit syöksyivät esille ja sinkosivat keihäänsä yhtä aikaa molemmista
päistä. Koettaessaan suojata tyttöä sai Tarzan niistä yhden
olkapäähänsä, ja ase oli lingottu niin vinhasti, että se kellisti hänet
selälleen maahan. Smith-Oldwick ehti laukaista pistoolinsa kahdesti,
mutta sitten hänkin sortui; keihäs oli osunut hänen reiteensä lonkan ja
polven keskiväliin. Vain Otobu jäi torjumaan vihollisia, sillä
englantilainen, joka jo ennestään oli heikko haavoistaan ja leijonalta
äsken saamistaan iskuista, meni tajuttomaksi vaipuessaan maahan
viimeisestä vammastaan.
Hänen kaatuessaan kirposi pistooli hänen kädestään. Tyttö huomasi sen
ja sieppasi aseen. Kun Tarzan koetti nousta pystyyn, hyppäsi yksi
sotureista suoraan häntä vastaan, painoi hänet takaisin ja
hornamaisesti kiljuen nosti sapelinkärjen Tarzanin sydämen kohdalle.
Ennen kuin hän kuitenkaan ennätti iskeä, ojensi tyttö Smith-Oldwickin
pistoolin ja ampui laukauksen vasten pahuksen kasvoja.
Samassa kajahti sekä hätyyttäjien että hätyytettyjen hämmästykseksi
yhteislaukaus rotkosta. Suloisina kuin taivaan enkelin äänet saapuivat
eurooppalaisten korviin englantilaisen aliupseerin terävät
komentosanat. Leijonien karjunnasta ja mielipuolien kiljaisuista
huolimatta kuulivat Tarzan ja tyttö nuo miellyttävät äänet juuri
samalla hetkellä, kun apinamieskin oli kokonaan herjennyt toivomasta.
Työnnettyään soturin ruumiin syrjään ponnistautui Tarzan pystyyn
keihään yhä törröttäessä hänen olkapäässään. Myöskin Bertha Kircher
nousi seisomaan, ja kun Tarzan oli kiskonut aseen irti ja astui esiin
suojapaikkansa piilosta, seurasi tyttö hänen vierellään. Kahakka, joka
päättyi heidän pelastumiseensa, oli pian ohi. Useimmat leijonat
pääsivät pakoon, mutta kaikki seuruetta hätyyttäneet xujalaiset saivat
surmansa. Kun Tarzan ja tyttö saapuivat osaston näkyviin, vei eräs
englantilainen sotilas kiväärin poskelleen. Bertha Kircher havaitsi
miehen liikkeen, oivalsi heti, että Tarzanin keltainen vaippa oli
luonnollisesti erehdyttävä, ja juoksi hänen ja sotilaan välille. "Älkää
ampuko!" hän huusi viimemainitulle. "Olemme molemmat ystäviä."
"Kädet ylös sitten, te siellä takana!" komensi mies Tarzania. "En aio
antaa ainoallekaan keltamekkoiselle vintiölle tilaisuutta tepposten
tekoon."
Samassa lähestyi etujoukkoa johtanut kersantti, ja kun Tarzan ja tyttö
puhuivat hänelle englanninkieltä, selittäen, mistä heidän valepukunsa
johtuivat, uskoi hän heidän sanojaan, koska he ilmeisesti eivät olleet
samaa rotua kuin heidän ympärillään viruvat kuolleet olennot. Kymmenen
minuutin kuluttua saapui retkikunnan pääjoukko. Smith-Oldwickin ja
apinamiehen haavat sidottiin, ja puolta tuntia myöhemmin he olivat
matkalla pelastajiensa leiriin.
Sinä iltana sovittiin, että Smith-Oldwick ja Bertha Kircher
kuljetettaisiin lähellä rannikkoa olevaan brittiläisten joukkojen
päämajaan lentokoneilla. Molemmat retkikunnan mukaan määrätyt koneet
varattiin siihen tarkoitukseen. Tarzan ja Otobu eivät suostuneet
englantilaisen kapteenin tarjoukseen, kun tämä ehdotti, että he
seuraisivat hänen maata myöten palaavaa osastoaan. Tarzan selitti, että
hänen maansa samoin kuin Otobunkin oli lännessä ja että he samoaisivat
yhdessä wamabojen maahan saakka.
"Ettekö aio siis palata meidän kanssamme?" tiedusti tyttö.
"En", vastasi apinamies. "Kotini on länsirannikolla. Jatkan matkaani
sinne."
Bertha Kircher loi häneen vetoavan katseen. "Aiotteko mennä takaisin
kauheaan viidakkoon?" hän kysyi. "Emmekö enää koskaan näe teitä?"
Tarzan silmäili häntä hetkisen äänettömänä. "Ette koskaan", hän virkkoi
sitten, kääntyi sen enempää sanomatta ympäri ja poistui.
Seuraavana aamuna saapui tukileiristä eversti Capell toisessa niistä
lentokoneista, joiden oli määrä viedä Smith-Oldwick ja tyttö itään
päin. Tarzan oli jonkun matkan päässä, kun kone laskeutui maahan ja
upseeri kiipesi siitä alas. Hän näki everstin tervehtivän etujoukkoa
komentanutta nuorempaa toveriaan ja kääntyvän sitten Bertha Kircherin
puoleen, joka seisoi muutamien askelten päässä kapteenin takana. Tarzan
aprikoi, miltä saksalaisesta vakoojasta tuntui tässä tilaisuudessa
etenkin, kun hänen täytyi tietää, että saapuvilla oli henkilö, joka
tunsi hänen oikean karvansa. Eversti Capell astui tyttöä kohti kädet
ojossa ja kasvot hymyssä, ja vaikka Tarzan ei kuullutkaan sanoja, näki
hän, että tervehdys oli ystävällinen, melkeinpä sydämellinen. Tarzan
kääntyi synkkänä toisaalle, ja jos joku olisi ollut lähellä, olisi hän
kuullut hiljaisen murahduksen kumahtavan apinamiehen rinnasta. Hän
tiesi, että hänen isänmaansa oli sodassa Saksan kanssa ja että hänen
velvollisuutensa isänmaataan kohtaan ja hänen oma katkeruutensa ja
vihansa vihollisia vastaan vaativat häntä paljastamaan tytön kavalat
hommat. Mutta kuitenkin hän empi, ja juuri siksi hän murisi -- ei
saksalaiselle urkkijalle, vaan omalle heikkoudelleen.
Hän ei senjälkeen nähnyt Bertha Kircheriä, ennen kuin tämä nousi
lentokoneeseen ja lähti kiitämään itää kohti. Sanoessaan jäähyväisiä
Smith-Oldwickille sai hän taaskin nuoren englantilaisen usein toistamat
kiitokset. Ja sitten Tarzan näki korkealla leijailevan koneen vievän
pois hänetkin ja tarkkaili alusta, kunnes se pieneni vähäiseksi
pilkuksi ja vihdoin katosi korkealle ilmaan itäiselle taivaalle.
Täysissä varuksissa ja reput selässä odottivat sotilaat määräystä
lähteäkseen jatkamaan paluumarssiaan. Eversti Capell halusi
henkilökohtaisesti tutustua etujoukon leirin ja tukikohdan väliseen
seutuun ja oli senvuoksi päättänyt marssia takaisin joukkojensa mukana.
Kun kaikki oli valmiina lähtöä varten, tuli hän Tarzanin puheille.
"Toivoisin teidän palaavan kanssamme, Greystoke", hän sanoi, "ja jollei
minun vetoomuksellani ole tehoa, niin ehkä Smith-Oldwickin ja äsken
luotamme poistuneen nuoren naisen pyynnöt vaikuttavat paremmin. He
käskivät minua koettamaan taivuttaa teitä tulemaan takaisin
sivistyneeseen maailmaan."
"Ei", vastasi Tarzan. "Minä noudatan omaa tietäni. Neiti Kircher ja
luutnantti Smith-Oldwick tottelivat vain kiitollisuudentunnettaan
ajatellessaan minun menestystäni."
"Neiti Kircher?" huudahti Capell, purskahtaen sitten nauruun.
"Tunnetteko siis hänet Bertha Kircherinä, saksalaisena vakoojana?"
Tarzan silmäili toista hetkisen äänettömänä. Hän ei jaksanut
ymmärtää, kuinka brittiläinen upseeri saattoi noin tyynesti puhua
vihollisurkkijasta, joka oli ollut hänen vallassaan ja jonka hän oli
sallinut pujahtaa tiehensä. "Kyllä", sanoi apinamies. "Tiedän, että hän
on Bertha Kircher, saksalainen vakooja."
"Ettekö tiedä hänestä muuta?" kysyi Capell.
"En tiedä", vastasi Tarzan.
"Hän on neiti Patricia Canby", ilmoitti Capell, "yksi Englannin
itä-afrikkalaisten joukkojen tiedonhankintaosaston parhaita jäseniä.
Hänen isänsä ja minä palvelimme Intiassa yhdessä, ja olen tuntenut
hänet syntymästään asti.
"-- Tässä, nähkääs, on paperinippu, jonka hän otti eräältä
saksalaiselta upseerilta ja jota hän on säilyttänyt kaikissa tukalissa
vaiheissansa -- uskollisesti ja horjumatta täyttäen velvollisuutensa.
Katsokaahan! Minulla ei ole vielä ollut aikaa tutustua niihin, mutta
kuten näette, on tässä sotilaallinen karttaluonnoskirja, tukku
selostuksia ja jonkun hauptmann Fritz Schneiderin päiväkirja."
"Hauptmann Fritz Schneiderin päiväkirja!" kertasi Tarzan käheästi.
"Saanko silmäillä sitä, Capell? Hän on sama mies, joka murhasi lady
Greystoken."
Englantilainen ojensi pienen nidoksen toiselle virkkamatta mitään.
Tarzan vilkui hätäisesti sivuja etsien määrättyä päivää -- sitä päivää,
jolloin hirmuteko oli tehty -- ja löydettyään sen luki nopeasti. Äkkiä
pääsi hänen huuliltaan epäilevä äännähdys. Capell katsoi häneen
kysyvästi.
"Hyvä Jumala!" huudahti apinamies. "Voiko tämä olla totta. Kuulkaahan!"
Ja hän luki ääneen otteen tiheästi kirjoitetulta sivulta.
"Tein engelsmannille pikku kepposen. Kotiin palattuaan hän löytää
vaimonsa ruumiin poltettuna kammiossaan -- mutta hän vain luulee sitä
vaimokseen. Käskin von Gossin ottaa erään kuolleen neekerinaisen
ruumiin ja kärventää sen, ensin työnnettyään sen sormiin lady
Greystoken sormukset -- lady G. on tärkeä, päämajan tallessa."
"Hän elää!" riemuitsi Tarzan.
"Jumalan kiitos!" yhtyi Capell. "Entä nyt?"
"Lähden tietystikin kanssanne paluumatkalle. Kuinka hirveästi olen
syyttänyt neiti Canbya väärin, mutta miten olisin voinut aavistaa?
Sanoin Smith-Oldwickillekin, joka rakastaa häntä, että hän on
saksalainen urkkija. -- Minun ei ole palattava ainoastaan löytääkseni
vaimoni, vaan myöskin sovittaakseni tämän vääryyden."
"Älkää olko siitä huolissanne!" rauhoitti Capell häntä. "Neiti Canby
on varmastikin saanut Smith-Oldwickin uskomaan, ettei hän ole
vihollisvakooja, sillä lähtiessään äsken luutnantti mainitsi minulle,
että tyttö on luvannut mennä naimisiin hänen kanssaan."