apinamiehenkään herkät korvat tuskin erottivat hänen sanojaan. "Millä
tavoin", hän kysyi, "voi Otobu-raukka palvella jumalaa, joka puhuttelee
häntä vankasta seinästä?"
"Näin", vastasi Tarzan. "Meitä on kaksi, ja aiomme tulla sinne sisälle.
Auta meitä estämään tuota miestä ja tuota naista pääsemästä pois täältä
ja huutamasta toisia avukseen!"
"Autan teitä kyllä pitämään heitä tässä huoneessa", lupasi neekeri.
"Mutta älkää pelätkö, että heidän huutonsa saisivat toisia rientämään
tänne! Seinät on rakennettu niin, ettei niiden lävitse kuule mitään, ja
jos kuuluisikin, niin mitäpä väliä sillä olisi tässä kaupungissa, jossa
ilma alituisesti värähtelee hullujen asukasten kirkaisuista? Älkää
pelätkö heidän huutojaan! Kukaan ei kiinnitä niihin huomiota. Lähden
täyttämään käskyänne."
Neekeri meni huoneen poikki pöydän luokse, laskien sille uuden
ruokalajin juhlijoiden eteen. Sitten hän siirtyi miehen taakse ja
suuntasi katseensa siihen kohtaan seinästä, josta apinamiehen ääni oli
lähtenyt, ikäänkuin sanoakseen: "Herra, olen valmis."
Vitkastelematta enempää Tarzan sysäsi verhot syrjään ja astui
huoneeseen. Hänet nähdessään nousi nuori mies pöydästä, mutta samassa
tarttui musta orja häneen takaapäin. Tyttö oli selin apinamieheen ja
tämän kumppaniin päin eikä aluksi huomannut heidän saapumistaan, nähden
vain orjan käyvän hänen rakastajansa kimppuun. Kovasti kiljaisten hän
syöksähti eteenpäin auttamaan viimemainittua. Tarzan hypähti hänen
vierelleen ja kouraisi lujalti hänen käsivarrestaan, ennenkuin hän
ennätti sekaantua Otobun ja nuoren miehen väliseen kamppailuun.
Kun hän pyörähti apinamiehen puoleen, kuvastui hänen kasvoistaan aluksi
vain mielipuolista vimmaa, mutta melkein heti muuttui se ilme
tylsämieliseksi hymyksi, jonka Smith-Oldwick jo tunsi, ja hän alkoi
hentoine sormineen lempeästi hypistellä tulokasta.
Melkein samassa hän havaitsi Smith-Oldwickin, mutta hänen kasvoillaan
ei näkynyt jälkeäkään hämmästyksestä eikä kiukusta. Ilmeisesti tuo
järjetön olento-parka tunsi vain kaksi mielialaa ja siirtyi toisesta
toiseen salamannopeasti.
"Vartioikaa häntä hetkinen!" komensi Tarzan englantilaista. "Sillä
aikaa minä riisun aseet tuolta miekkoselta." Mentyään nuoren miehen
luokse, jonka hillitseminen kävi Otobulle vaikeaksi, Tarzan anasti
hänen miekkansa. "Sano heille", hän käski neekeriä, "jos osaat puhua
heidän kieltään, ettemme tee heille pahaa, jos he antavat meidän
suorittaa asiamme ja poistua rauhassa!"
Neekeri oli tuijottanut Tarzaniin silmät levällään ilmeisesti
käsittämättä, kuinka tämä jumala saattoi esiintyä noin aineellisessa
muodossa, puhuen valkoisen bwanan äänellä ja puettuna tämän kaupungin
soturien vaippaan, vaikka hän silminnähtävästi ei ollut kaupunkilaisia.
Mutta siitä huolimatta ei hänen alkuperäinen luottamuksensa ääneen,
joka oli tarjonnut hänelle vapautta, lainkaan horjunut, ja hän totteli
Tarzanin käskyjä.
"He haluavat tietää, mitä tahdotte", selitti Otobu puhuttuaan miehen ja
tytön kanssa.
"Ilmoita heille, että ensiksikin tahdomme ruokaa", virkkoi Tarzan, "ja
sitten jotakin muuta, minkä tiedämme löytävämme tästä huoneesta. Ota
miehen keihäs, Otobu! Se näkyy olevan nojallaan seinää vasten tuolla
nurkassa. Ja te, luutnantti, ottakaa hänen sapelinsa!" Sitten hän
taaskin jatkoi Otobulle: "Minä vartioin miestä sillä aikaa kun sinä
vedät esille sen, mitä on tuon seinävieressä olevan leposohvan alla."
Ja Tarzan osoitti mainittua huonekalua.
Otobu oli oppinut tottelemaan ja noudatti hänen käskyään. Mies ja tyttö
seurasivat häntä katseillaan, ja kun hän veti syrjään verhot ja kiskoi
esille Smith-Oldwickin surmaaman miehen ruumiin, päästi tytön rakastaja
äänekkään kirkaisun ja koetti syöksyä vainajan luokse. Mutta Tarzan
pidätti häntä, ja sitten mies kävi hänen kimppuunsa kynsin ja hampain.
Tarzan sai ponnistaa melkoisesti saadakseen miehen hillityksi, ja
Otobun riisuessa ruumiin päällysvaatteita hän käski neekerin tiedustaa
nuorukaiselta, miksi tämä oli niin ilmeisesti kiihtynyt nähdessään
vainajan.
"Sen voin sanoa teille, bwana", vastasi Otobu. "Tämä mies oli hänen
isänsä."
"Mitä hän puhuu tytölle?" kysyi Tarzan.
"Hän tiedustaa, tiesikö tyttö, että hänen isänsä ruumis oli leposohvan
alla. Ja tyttö väittää, ettei hän tiennyt sitä."
Tarzan selosti keskustelun Smith-Oldwickille, joka hymyili. "Jos tuo
miekkonen olisi nähnyt tytön poistavan kaikki rikoksen jäljet ja
järjestävän leposohvan peitteen, niin että ruumis jäi piiloon,
autettuaan ensin minua raahaamaan sen huoneen poikki, ei hänen
tarvitsisi olla epävarma siitä, mitä tyttö jutusta tietää. Tuo matto,
joka verhoaa tuolla nurkassa olevaa penkkiä, sijoitettiin sinne
kätkemään veritahraa -- eräissä suhteissa he eivät olekaan niin perin
typeriä."
Neekeri oli tällä välin riisunut vainajalta päällysvaatteet, ja
Smith-Oldwick veti niitä hätäisesti ylleen oman pukunsa päälle. "Ja
nyt", sanoi Tarzan, "istuudumme syömään. Jos vatsa on tyhjä, ei saada
paljoakaan aikaan." Syötäessä apinamies koetti keskustella molempien
kaupunkilaisten kanssa Otobun välityksellä. Hän sai tietää, että he
olivat heidän vierellään lattialla viruvan vainajan palatsissa. Hän oli
ollut jonkunlainen virkamies ja perheineen kuulunut hallitsevaan
luokkaan, vaikkakaan ei hovin henkilökuntaan.
Kun Tarzan tiedusti heiltä Bertha Kircheriä, vastasi nuori mies, että
hänet oli viety kuninkaan palatsiin, ja kun häneltä kysyttiin sen
syytä, selitti hän: "Kuningasta varten tietysti."
Keskustelun aikana tekivät sekä mies että tyttö varsin täysijärkisen
vaikutuksen, jopa esittivät muutamia kysymyksiä siitä maasta, mistä
heidän kutsumattomat vieraansa olivat kotoisin. He olivat hyvin
ällistyneitä, kun heille kerrottiin, että heidän laaksonsa ulkopuolella
oli muutakin kuin vedettömiä aavikkoja. Kun Otobu Tarzanin
kehoituksesta tiedusti mieheltä, tunsiko hän kuninkaan palatsin
sisäosia, vastasi hän tuntevansa. Hän oli muka kuninkaan pojan, prinssi
Metakin, ystäviä ja oli usein käynyt palatsissa, ja Metak oli myöskin
monesti käynyt täällä hänen isänsä palatsissa. Syödessään Tarzan
vaivasi aivojaan miettien, millä tavoin voisi käyttää hyväkseen
nuorukaisen paikallistuntemusta päästäkseen palatsiin, mutta ei ollut
mielestään keksinyt tyydyttävää suunnitelmaa, kun ulomman huoneen
ovelta kuului kovaa kolkutusta.
Hetkisen olivat kaikki vaiti. Sitten huusi nuori mies äänekkäästi
jotakin sisään pyrkiville henkilöille. Heti juoksi Otobu hänen luokseen
ja koetti tukahduttaa hänen sanojaan painamalla kätensä hänen suulleen.
"Mitä hän puhui?" kysyi Tarzan.
"Hän käski heitä murtamaan oven ja pelastamaan hänet ja tytön kahden
tänne tunkeutuneen muukalaisen käsistä, jotka ovat vanginneet heidät.
Jos he pääsevät sisään, surmaavat he meidät kaikki."
"Käske hänen", komensi Tarzan, "pysyä hiljaa! Muutoin tapan hänet."
Otobu teki työtä käskettyä, ja nuori mielipuoli muuttui jörön
äänettömäksi. Tarzan meni makuukomerosta ulompaan huoneeseen katsomaan,
miten jyskytys oli tehonnut oveen. Smith-Oldwick astui muutamia askelia
hänen jälessään, jättäen Otobun vartioimaan molempia vankeja. Apinamies
oivalsi, ettei ovi voisi kauan kestää sen laudoitukseen ulkopuolelta
kohdistettuja ankaria iskuja. "Olisin halunnut käyttää tuota toisessa
huoneessa olevaa vekkulia", hän virkkoi Smith-Oldwickille, "mutta
minusta näyttää, että meidän on laittauduttava täältä pois samaa tietä,
jota tulimme. Meidän on aivan hyödytöntä odottaa täällä noita oven
takana meluavia miehiä ja ryhtyä heidän kanssaan kahakkaan. Äänistä
päättäen heitä on siellä toistakymmentä. Tulkaa!" hän kehoitti. "Menkää
te edellä! Minä tulen perässä."
Kun he palasivat makuukomeroon, kohtasi heitä siellä kokonaan
toisenlainen näky kuin se oli, jolle he hetkinen sitten olivat
kääntäneet selkänsä. Lattialla nähtävästi hengettömänä virui
neekeriorjan ruumis, ja molemmat vangit olivat tyyten kadonneet.
KAHDESTOISTA LUKU
Pako Xujasta
Kun Metak kantoi Bertha Kircheriä vesiallasta kohti, ei tytöllä aluksi
ollut aavistustakaan siitä, mitä mies aikoi, mutta kun tämä heidän
lähestyessään äyrästä ei hiljentänyt vauhtiaan, arvasi hän prinssin
kauhean aikomuksen. Kun Metak hyppäsi päistikkaa veteen, vieden hänet
mukanaan, sulki hän silmänsä ja huokaisi äänettömän rukouksen, sillä
hän oli varma, että mielipuolen tarkoitus oli surmata itsensä ja hänet.
Mutta luonnon ensimmäinen laki on niin voimakas, että tyttö tarrautui
tiukasti elämään, vaikka uskoikin varmasti kuolevansa, ja rimpuili
vapautuakseen hullun väkevästä otteesta, pidättäen samalla hengitystään
ja koettaen siirtää tuonnemmaksi viimeistä hetkeä, jolloin tukahduttava
vesi pakostakin tulvisi hänen keuhkoihinsa.
Koko tämän hirvittävän koettelemuksen ajan hän jaksoi pitää kaikki
aistinsa täysin vireillä; niinpä hän heti sen jälkeen, kun he
syöksyivät veteen, tunsi, että mies ui pinnan alla eteenpäin, vieden
häntä mukanaan. Metak vetäisi kenties alun toistakymmentä vetoa suoraan
altaan toista päätä kohti, kohoten sitten pinnalle, ja jälleen huomasi
tyttö päänsä olevan veden yläpuolella. Hän aukaisi silmänsä ja näki,
että he olivat mutkittelevassa käytävässä, jota sen kattoon sijoitetut
ristikkoluukut valaisivat himmeästi ja joka oli täynnä vettä seinästä
seinään.
Mies ui pitkin käytävää kevein, väkevin vedoin, pitäen samalla tytön
leukaa veden pinnalla. Uituaan sillä tavoin pysähtymättä kymmenen
minuuttia hän puhutteli tyttöä, mutta tämä ei ymmärtänyt häntä, mikä
hänelle ilmeisesti heti selvisi, sillä hän alkoi puolittain kellua ja
muutti asentoaan niin, että saattoi toisella kädellään koskettaa tytön
nenää ja suuta. Bertha Kircher käsitti hänen tarkoituksensa ja veti
heti syvän henkäyksen, minkä jälkeen mies vikkelästi sukelsi veteen,
vetäen toisen mukaansa ja uiden taaskin toistakymmentä vetoa pinnan
alla.
Kun he nousivat jälleen pinnalle, huomasi Bertha Kircher, että he
olivat laajassa lammikossa ja että tähdet tuikkivat kirkkaina korkealla
heidän yläpuolellaan, kun taas heidän molemmilla puolillaan oli
kupukattoisia ja torneilla varustettuja rakennuksia, jotka kuvastuivat
selväpiirteisinä tähdekästä taivasta vasten. Metak ui ripeästi lammikon
pohjoiselle äyräälle, jossa he nousivat tikapuita myöten rannalle.
Aukiolla oli muitakin ihmisiä, jotka kuitenkin kiinnittivät vain vähän,
jos lainkaan huomiota noihin kahteen läpimärkään henkilöön. Kun Metak
asteli ripeästi eteenpäin tyttö sivullaan, saattoi Bertha Kircher vain
arvailla, mitä mies aikoi. Hän ei keksinyt mitään pakokeinoa, ja
senvuoksi hän meni nurkumatta vangitsijansa mukana, toivottomalta
näyttävästä asemastaan huolimatta sittenkin toivoen, että joku
onnellinen sattuma tarjoaisi hänelle kaivatun tilaisuuden pelastaa
henkensä ja vapautensa.
Metak saattoi hänet erääseen rakennukseen. Astuessaan sisälle tunsi hän
sen samaksi, johon hän ja luutnantti Smith-Oldwick oli viety silloin,
kun heidät tuotiin kaupunkiin. Nyt ei näkynyt miestä kaiverruksin
koristetun pöydän takana, mutta huoneessa oli toistakymmentä soturia
puettuina sen suvun vaippoihin, jonka palveluksessa he olivat; tässä
tapauksessa olivat vaipat valkoiset, ja jokaisen rinnassa ja selässä
oli vaakunamerkkinä pieni leijona.
Tunnettuaan sisälle astuneen Metakin nousivat miehet pystyyn, ja
vastaukseksi hänen lausumaansa kysymykseen hänelle osoitettiin huoneen
peräseinässä olevaa holvattua ovea. Metak vei tytön sinne, mutta sitten
näytti hänessä äkkiä heränneen epäluulo, hänen silmänsä soukkenivat
ovelasti, hän kääntyi sotureihin päin ja komensi jotakin, minkä jälkeen
he kaikki menivät hänen edellään kapeasta ovesta ja vähän matkan päässä
sen takana kohoavia portaita ylös.
Portaita ja niiden yläpäästä alkavaa käytävää valaisemassa oli pieniä
soihtuja, joiden valossa näkyi useita ovia käytävän seinissä. Miehet
opastivat prinssin yhdelle niistä. Bertha Kircher näki heidän
kolkuttavan, ja paksun oven takaa kuului heikko vastaus. Hänen
ympärillään oleviin miehiin vaikutti se kuin sähköisku. He joutuivat
kaikki heti kiihdyksiin ja alkoivat kuninkaan pojan määräyksestä
rajusti jyskyttää ovea, heittäytyä sitä vasten ja koettaa hakata sen
laudoitusta rikki sapeleillaan. Tämä hänen vangitsijoittensa ilmeinen
kiihtynys ihmetytti tyttöä.
Hän näki oven horjuvan uudistetuista kolhaisuista, mutta ei nähnyt,
että juuri kun se oli rämähtämäisillään sisälle, pujahtivat ne ainoat
kaksi miestä koko maailmassa, jotka olisivat saattaneet pelastaa hänet,
huoneen vieressä olevan makuukomeron seinään kiinnitettyjen, paksujen
verhojen välitse ja katosivat pimeään käytävään.
Kun ovi antoi perään ja miehet prinssin seuraamina syöksähtivät
huoneeseen, joutui viimeksimainittu heti pettymyksen ja raivon valtaan,
sillä huoneet olivat tyhjät; vain palatsin omistaja-vainajan ja Otobun,
neekeriorjan, elottomat ruumiit viruivat makuukomeron lattialla.
Prinssi riensi ikkunan ääreen ja katsahti ulos. Mutta kun seurue näki
teljetyn leijonatarhan, josta prinssi ei uskonut kenenkään pääsevän
millään tavoin pelastumaan, lisäsi se vain hänen hämminkiään. Hän tutki
huonetta löytääkseen jonkun vihjauksen siitä, mihin siellä äskettäin
olleet henkilöt olivat kadonneet, mutta ei havainnut verhojen takaista
syvennystä. Sitten hänen mielensä vähäjärkiselle ominaiseen
epävakaiseen tapaan pian muuttui; hän väsyi etsintään, kääntyi häntä
alakerrasta seuranneiden sotilaiden puoleen ja komensi heidät pois.
Sijoitettuaan murretun oven parhaansa mukaan paikoilleen miehet
poistuivat huoneesta, ja jäätyään taaskin kahden kesken tytön kanssa
Metak pyörähti häneen päin. Hänen lähestyessään tyttöä piirteet
vääntyneinä inhoittavaan virnistykseen nytkähtelivät hänen kasvonsa
suonenvedon tapaisesti. Tyttö, joka seisoi makuukomeron ovella,
horjahti taaksepäin, ja hänen kasvoistaan kuvastui kauhu. Hän peräytyi
askel askeleelta lattian poikki, samalla kun kyyristelevä mielipuoli
hiipi varovasti hänen jälessään sormet harallaan kuin pedon kynnet,
odottaen hetkeä, jolloin voisi ponnahtaa eteenpäin ja tarttua uhriinsa.
Bertha Kircherin sivuuttaessa neekerin ruumiin kolahti hänen jalkansa
johonkin esteeseen, hän vilkaisi lattiaan ja huomasi keihään, jolla
Otobun olisi pitänyt pysyttää vankeja kurissa. Hän kumartui heti,
sieppasi aseen ja suuntasi sen terävän kärjen hullua kohti. Sen
vaikutus Metakiin oli salamannopea. Siihen saakka hän oli hiipinyt
hiljaa, mutta puhkesi nyt käheään nauruun, veti miekkansa ja alkoi
hyppiä sinne tänne tytön edessä. Mutta minnepäin hän yrittikään, oli
keihään kärki aina häntä uhkaamassa.
Tyttö pani merkille, että miehen kiljaisujen sävy asteittain muuttui,
ja samalla kävivät myöskin hänen kammottavien kasvojensa ilmeet
toisenlaisiksi. Hänen hysteerisen naurunsa syrjäyttivät vähitellen
vimmaiset karjahdukset, ja hänen kasvoillaan väikkyneen omituisen
virnistyksen sijalle tulivat julma rypistys ja irveen vääntyneet
huulet, niin että hänen teroitetut torahampaansa näkyivät.
Nyt hän syöksähti rajusti eteenpäin melkein keihään kärkeen saakka,
ponnahti aina syrjään ja harppasi muutamia askelia sivulle päin,
koettaen uudelleen päästä käsiksi tyttöön. Samalla hän koko ajan huitoi
ja kolhi keihästä niin vimmatusti, että tyttö sai vain vaivoin
pidetyksi sen tanassa ja hänen oli pakko yhtenään peräytyä. Kun hän oli
saapunut huoneen toisessa päässä olevan leposohvan viereen, kumartui
Metak uskomattoman nopeasti, sieppasi matalan tuolin ja sinkautti sen
suoraan hänen päätään kohti.
Hän kohotti keihästä syrjäyttääkseen raskaan heittoaseen, mutta se ei
hänelle täysin onnistunut. Iskun tärähdys kaatoi hänet selälleen
leposohvalle, ja Metak oli heti hänen kimpussaan.
* * * * *
Tarzan ja Smith-Oldwick eivät paljoakaan välittäneet siitä, miten
molemmille toisille huoneessa olleille henkilöille oli käynyt. He
olivat poissa, ja apinamieheen ja tämän kumppaniin nähden he saivat
pysyäkin tiessään. Tarzan halusi nyt ainoastaan päästä kadulle, jossa
heidän nyt, kun heillä kummallakin oli jonkunlainen valepuku, olisi
pitänyt voida verrattain turvallisesti mennä palatsiin etsimään tyttöä.
Smith-Oldwick poistui Tarzanin edellä pitkin käytävää tikapuille ja
sinne saavuttuaan kiipesi ylös aukaisemaan luukkua. Puuhailtuaan
hetkisen hän kääntyi puhuttelemaan Tarzania.
"Laskimmeko luukun paikoilleen tullessamme alas? Muistaakseni emme
tehneet sitä."
"Emme", vastasi Tarzan. "Se jäi auki."
"Niin minäkin arvelin", virkkoi Smith-Oldwick. "Mutta nyt se on
suljettu ja lukittu. En jaksa liikauttaakaan sitä. Ehkä te jaksatte."
Ja hän laskeutui alas tikapuilta.
Mutta Tarzaninkaan tavattomat voimat eivät kyenneet saamaan aikaan
muuta kuin katkaisemaan tikapuiden pienan, jota vastaan hän
ponnistautui, joten hän oli vähällä suistua päistikkaa lattialle.
Pienan katkettua hän lepäsi vähän aikaa uudistamatta yritystään ja
seisoessaan pää lähellä luukkua erotti selvästi ääniä katolta.
Pudottauduttuaan alas Oldwickin luokse hän kertoi tälle kuulemansa.
"Meidän on parasta etsiä joku toinen pääsytie", hän sanoi, ja he
palasivat samaa tietä makuukomerolle. Nyt meni Tarzan edellä ja
avattuaan seinäsyvennykseen vievän oven hän äkkiä hätkähti kuullessaan
kauhusta värähtävän naisäänen verhojen takana parkaisevan: "Hyvä
Jumala, ole minulle armollinen!"
Nyt ei saanut tuhlata aikaa varovaiseen tarkkailuun, ja malttamatta
edes etsiä verhojen rakoa hän tarttui niihin jäntevällä kädellään ja
kiskaisi ne yhdellä nykäyksellä irti kannattimistaan, hypähtäen sitten
syvennyksestä makuukomeroon.
Hänen tulostaan aiheutuneen melun kuullessaan vilkaisi mielipuoli
häneen päin ja nähdessään aluksi vain yhden isänsä väen pukuun puetun
miehen kiljaisi kiukkuisen komentosanan. Mutta katsahdettuaan toisen
kerran ja erotettuaan tulijan kasvot hullu ponnahti pystyyn pitkänään
viruvan uhrinsa päältä ja karkasi paljain käsin vastustajansa kimppuun,
nähtävästi unohtaen sapelin, jonka hän oli pudottanut lattialle
leposohvan viereen käydessään käsiksi tyttöön, ja pyrkien iskemään
teräviksi hiotut hampaansa apinamiehen kurkkuun.
Metak, Herogin poika, ei ollut mikään heikko mies. Hän oli luonnostaan
väkevä, ja hullun raivon puuska lisäsi vielä hänen voimiaan, joten
hän ei suinkaan ollut mitätön vastustaja valtavalihaksiselle
apinamiehellekään. Sen lisäksi hän sai heti kamppailun alkaessa
huomattavan edun, sillä Tarzanin astahtaessa taaksepäin osui hänen
kantapäänsä Smith-Oldwickin surmaaman miehen ruumiiseen ja hän kellahti
raskaasti selälleen lattialle Metak rinnallaan.
Vikkelästi kuin kissa koetti mielipuoli upottaa hampaansa Tarzanin
henkitorveen, mutta viimemainittu liikahti nopeasti, ja hän sai
tartutuksi vain tarmanganin olkapäähän. Siihen hän pureutui kiinni,
yrittäen kouraista sormensa Tarzanin kurkkuun. Silloin apinamies
oivalsi voivansa mahdollisesti joutua tappiolle ja huusi
Smith-Oldwickille, kehoittaen tätä koettamaan pelastaa itsensä ja
tytön.
Englantilainen katsahti kysyvästi Bertha Kircheriin, joka nyt oli
noussut leposohvalta kalpeana ja vapisevana. Hän näki miehen silmien
kysyvän ilmeen ja ponnistaen suoristautui täyteen mittaansa. "Ei!" hän
huudahti. "Jos hän kuolee täällä, kuolen minä myöskin. Menkää te, jos
haluatte! Te ette kykene tekemään täällä mitään, mutta minä -- minä en
voi lähteä."
Tarzanin oli tällä välin onnistunut jälleen nousta pystyyn, mutta
mielipuoli oli yhä iskeytyneenä häneen kiinni sitkeästi ja sisukkaasti.
Tyttö pyörähti äkkiä Smith-Oldwickiin päin. "Pistoolinne!" hän huusi.
"Miksi ette ammu häntä?"
Mies veti aseen taskustaan ja lähestyi ottelijoita, mutta tällöin he
liikkuivat niin nopeasti, ettei hän saanut tilaisuutta ampua toista
pelkäämättä osuvansa toiseen. Samalla kierteli Bertha Kircher heidän
ympärillään prinssin sapeli kädessään, mutta ei hänkään päässyt
iskemään. Miehet kaatuivat useita kertoja lattiaan, kunnes Tarzan
vihdoin sai otteen Metakin kurkusta, mitä viimemainittu oli koko ajan
koettanut estää. Jättiläissormien kouristuessa pullistuivat toisen
järjettömät silmät kuopistaan, hänen kasvonsa kävivät lyijynharmaiksi,
leukapielet loksahtivat auki, helliten irti Tarzanin olkapäästä.
Äkillisen inhon ja kiukun puuskassa apinamies sitten kohotti prinssin
ruumiin korkealle päänsä yläpuolelle ja jännittäen valtavien
käsivarsiensa voiman viskasi sen huoneen poikki ja ulos ikkunasta, niin
että se kaameasti kumahtaen putosi leijonatarhaan.
Kun Tarzan uudelleen kääntyi kumppaneittensa puoleen, seisoi tyttö yhä
pitäen sapelia kädessään ja kasvoillaan ilme, jollaista hän ei
aikaisemmin ollut niillä nähnyt. Hänen levällään olevat silmänsä olivat
kosteina vuotamattomista kyynelistä, ja hänen tunteelliset huulensa
vavahtelivat ikäänkuin olisivat olleet päästämisillään ilmoille jonkun
tukahdutetun mielenliikutuksen, jota hän kiivaasti nousevasta ja
laskevasta rinnastaan päättäen ankarasti koetti hillitä.
"Jos meidän on mieli selviytyä täältä ulos", huomautti apinamies, "emme
saa vitkastella hetkeäkään. Olemme vihdoinkin kaikki jälleen yhdessä,
eikä viipymisestä voi olla meille lainkaan hyötyä. Nyt on kysymys vain
siitä, mikä tie on turvallisin. Käsistämme pujahtanut pari on
ilmeisesti mennyt käytävän kautta katolle ja teljennyt meiltä luukun,
joten se tie on meiltä tukossa. Minkälaiset toiveet meillä on alhaalla?
Tehän tulitte sitä kautta." Hän kääntyi tyttöön päin.
"Portaiden alapäässä oleva huone on täynnä aseellisia miehiä. Minua
epäilyttää, pääsemmekö sieltä ohitse."
Samassa nousi Otobu istualleen.
"Et siis olekaan kuollut", huudahti apinamies. "Kuinka paha on
vammasi?"
Neekeri kompuroi verkkaisesti pystyyn, ojenteli käsiään ja jalkojaan ja
tunnusteli päätään.
"Otobu ei näy saaneen minkäänlaista vammaa, bwana", hän vastasi. "Vain
päätäni pakottaa ilkeästi."
"Sepä hyvä", virkkoi apinamies. "Tahdotko palata wamabojen maahan?"
"Kyllä, bwana."
"Opasta sitten meidät pois kaupungista turvallisinta tietä myöten!"
"Turvallista tietä ei ole", selitti mustaihoinen. "Ja jos pääsemmekin
portille, on meidän taisteltava. Voin viedä teidät tästä rakennuksesta
syrjäkadulle, jossa kenenkään kohtaamisesta ei ole paljoakaan vaaraa.
Sieltä eteenpäin on meidän kestettävä kaikki ilmitulon vaarat.
Olettehan te puetut tämän kauhean kaupungin väestön tapaan, joten
meidän ehkä onnistuu liikkua kaduilla kenenkään huomaamatta, mutta
portilla on asianlaita toinen, sillä kenenkään ei sallita poistua
kaupungista öiseen aikaan."
"No niin. Lähdetään liikkeelle!" kehoitti Tarzan.
Otobu opasti heidät ulomman huoneen särjetystä ovesta. Asteltuaan vähän
matkaa käytävässä hän poikkesi erääseen toiseen, oikealla puolella
olevaan huoneeseen. He menivät sen läpi toiseen käytävään, minkä
jälkeen hän johti heitä useiden huoneiden ja käytävien kautta ja
lopuksi alaspäin vieviä portaita myöten ovelle, joka avautui suoraan
palatsin takana olevalle syrjäkadulle.