ympärille kätkemään sen alla olevaa kamalaa esinettä, kietoi tyttö
uudelleen kätensä englantilaisen kaulaan ja veti häntä kuolleen
kohdalla oleville pehmeille, upeille patjoille. Smith-Oldwick tunsi
pistävästi, kuinka kaamea hänen asemansa oli, hänet valtasi kammo ja
inho, ja hänen sopivaisuudentunnettaan kirveli, mutta yhtä elävänä
hänellä oli itsesäilytysvaisto. Hän tunsi, että hänellä oli oikeus
ostaa henkensä melkein mistä hinnasta hyvänsä; mutta oli yksi kohta,
jota vastaan hänen hienompi luonteensa nousi kapinaan.
Samassa kuului ulomman huoneen ovelta kova kolkutus. Hypähtäen
leposohvalta tyttö tarttui miehen käsivarteen ja veti hänet perässään
seinäviereen lähelle leposohvan päätä. Sitten hän veti syrjään verhon,
paljastaen sen takana olevan syvennyksen, työnsi englantilaisen sinne
ja laski verhon paikoilleen hänen eteensä, siten varmasti piilottaen
hänet kaikkien huoneissa olevien katseilta.
Hän kuuli tytön menevän makuukomerosta ulomman huoneen ovelle, kuuli,
että salpa vedettiin syrjään, ja sitten kuului miehen puhetta, johon
sekaantui tytön ääni. Molempien sävy kuulosti täysijärkiseltä, joten
hän siihen nähden olisi voinut olla kuuntelemassa jotakin tavallista
vieraskielistä keskustelua. Mutta samana päivänä kestämiensä kauheiden
kokemusten jälkeen hän ei voinut olla odottamatta, että verhojen takana
milloin hyvänsä sattuisi mielipuolinen purkaus.
Äänien lähenemisestä hän huomasi, että pari oli tullut makuukomeroon.
Häntä kannusti halu nähdä, minkälaisen miehen kanssa hän seuraavalla
kerralla joutuisi ottelemaan, ja senvuoksi hän hieman raotti paksuja
verhoja, jotka kätkivät parin hänen katseiltaan, ja näki miehen ja
naisen istuvan leposohvalla käsivarret toistensa ympärillä. Tytön
kasvoilla oli sama ilmeetön hymy, joka aikaisemmin oli suotu hänelle.
Hän huomasi voivansa järjestää verhot niin, että niiden väliin jäi
hyvin kapea rako, josta hän saattoi pitää silmällä makuukomerossa
olevia henkilöitä paljastamatta itseään ja saattamatta itseään
suurempaan ilmitulon vaaraan.
Tyttö suuteli suutelemistaan äsken tullutta, paljoa nuorempaa miestä
kuin se, jonka Smith-Oldwick oli surmannut. Äkkiä tyttö irtaantui
rakastajansa syleilystä, ikäänkuin hänen mieleensä olisi välähtänyt
joku muisto. Hänen otsansa rypistyi, ikäänkuin hän olisi pinnistänyt
ajatuksiaan, ja sitten hän säpsähtäen vilkaisi taakseen siihen
syvennykseen päin, jossa englantilainen piili, minkä jälkeen hän alkoi
hätäisesti kuiskuttaa kumppanilleen, heilauttaen silloin tällöin
päätään syvennykseen päin ja useita kertoja tehden kädellään ja
etusormellaan liikkeen, jolla hän, siitä ei Smith-Oldwick saattanut
erehtyä, koetti kuvata pistoolia ja sen käyttöä.
Silloin oli englantilaisesta ilmeistä, että tyttö tahtoi kavaltaa
hänet, ja tuhlaamatta sen enempää aikaa hän kääntyi selin verhoon ja
alkoi hätäisesti tarkastaa piilopaikkaansa. Makuukomerossa mies ja
nainen supattivat keskenään; sitten mies nousi varovasti ja hyvin
hiljaa sekä veti esille käyrän sapelinsa. Varpaillaan hän lähestyi
uutimia tytön hiipiessä hänen rinnallaan. Nyt ei kumpikaan virkkanut
mitään, eikä huoneesta kuulunut risahdustakaan, kun tyttö hypähti
eteenpäin käsi ojossa ja osoitti sormellaan verhoa miehen rinnan
korkeudella. Sitten hän astui syrjään, ja hänen kumppaninsa nosti
säilänsä vaakasuoraan asemaan, syöksähti eteenpäin koko painollaan ja
survaisi oikealla kädellään, työntäen terävän aseen pitkin pituuttaan
uutimien läpi niiden takana olevaan syvennykseen.
* * * * *
Huomattuaan rimpuilemisensa turhaksi ja käsittäen, että hänen oli
säästettävä voimiaan sattuman tuonnempana ehkä tarjoaman
pelastumistilaisuuden varalle, Bertha Kircher herkesi ponnistelemasta
vapautuakseen prinssi Metakin otteesta tämän kiidättäessä häntä
palatsin himmeästi valaistuja käytäviä pitkin. Prinssi pakeni useiden
huoneiden läpi, kantaen vankiaan. Tytöstä oli ilmeistä, että vaikka
hänen ryöstäjänsä olikin kuninkaan poika, saatettiin hänet silti
vangita ja tuomita kolttosestaan, koska hän muutoin ei olisi niin
silminnähtävän pelokkaana rientänyt pakoon viedäkseen tytön
turvalliseen paikkaan ja välttääkseen itse tekonsa seuraukset.
Siitä seikasta, että mies yhtenään loi kauhistuneita silmäyksiä
taakseen ja vilkuili epäluuloisesti kaikkiin soppiin ja nurkkauksiin,
joiden ohitse he menivät, hän päätteli, että prinssin rangaistus
saattoi olla sekä nopea että hirvittävä, jos hänet saataisiin kiinni.
Heidän noudattamastaan suunnasta hän päätteli, että heidän oli täytynyt
useita kertoja pyörtää takaisin, eikä hänellä ollut aavistustakaan,
mihin päin he olivat menossa. Mutta hän ei tietänyt, että prinssi oli
yhtä sekaisin kuin hänkin ja juoksi umpimähkään ilman päämäärää,
toivoen lopulta sattumoisin osuvansa johonkin turvalliseen paikkaan.
Eikä ollut kummakaan, että tämän mielipuolisten vanhempien vesan oli
vaikea pysyä selvillä ilmansuunnista palatsin mutkikkaissa sokkeloissa,
jotka olivat mielipuolten rakentamia hullua kuningasta varten. Joskus
käytävä kääntyi vähitellen ja melkein huomaamatta, tehden sitten
kaarroksen ja mennen ristiin itsensä kanssa; toisinaan taas lattia
hitaasti kohosi seuraavan kerroksen tasalle, ja jonkun matkan päässä
saattoi olla kiertoportaat, joita myöten vähämielinen prinssi
taakkoineen juoksi alas huimaa vauhtia. Missä kerroksessa ja missä
osassa palatsia he olivat, siitä ei Metakallakaan ollut vähäisintäkään
aavistusta. Äkkiä hän pysähtyi suljetun oven eteen, sysäsi sen auki ja
astui kirkkaasti valaistuun huoneeseen, joka oli täynnä sotureita ja
jonka toisessa päässä istui kuningas upealla valtaistuimella. Sen
vieressä oli toinen valtaistuin, jolla kyykötti tavattoman kookas
naarasleijona, ja silloin johtuivat tytön mieleen Xanilan sanat, jotka
aikanaan eivät olleet tehneet häneen mitään vaikutusta: "Mutta hänellä
oli useita muita kuningattaria, eivätkä ne kaikki olleet ihmisiä."
Nähdessään Metakin ja tytön kuningas ponnahti pystyyn ja suinpäin
syöksyi salin poikki. Hullu, hillitön vimma oli hävittänyt hänestä
kaikki kuninkuuden jäljetkin. Ja juostessaan hän kiljui kohti kurkkuaan
määräyksiä ja komennuksia. Heti kun Metak oli niin varomattomasti
aukaissut oven tähän mehiläispesään, pyörsi hän myöskin ympäri ja alkoi
paeta toiseen suuntaan. Mutta nyt hänen kintereillään oli satakunta
nauravaa, kirkuvaa ja ehkä kiroilevaa miestä. Hän pujahteli sinne ja
tänne, välttäen takaa-ajajia useita minuutteja, kunnes hän pitkän,
jyrkästi alaspäin viettävän käytävän alapäässä tuoksahti useiden
soihtujen valaisemaan, maanalaiseen kammioon.
Huoneen lattian keskellä oli laajahko vesiallas, jonka pinta oli vain
muutamia sentimetrejä lattian alapuolella. Pakenevan prinssin ja hänen
vankinsa jälessä rientävät miehet ehtivät huoneeseen ajoissa nähdäkseen
Metakin hyppäävän tyttö mukanaan veteen ja katoavan pinnan alle, vieden
vankinsa mennessään. Vaikka he kiihtyneinä odottivat altaan äärellä, ei
uponneista kumpikaan kohonnut jälleen pinnalle.
* * * * *
Kun Smith-Oldwick kääntyi tarkastamaan piilopaikkaansa ja tunnusteli
sen takaseinää, sattuivat hänen kätensä heti oven laudoitukseen ja
samanlaiseen salpaan kuin se oli, jolla ulomman huoneen ovi oli
teljetty. Vedettyään puisen salvan varovasti ja meluttomasti auki hän
työnsi hiljaa ovea, joka helposti ja äänettömästi avautui, päästäen
hänet sysimustaan pimeyteen. Liikkuen varovasti ja haparoiden joka
askeleella hän poistui komerosta ja sulki oven jälkeensä.
Tunnustelemalla hän huomasi joutuneensa kapeaan käytävään. Edettyään
sitä myöten muutamia metrejä hän äkkiä kohtasi esteen, nähtävästi
käytävään pystytetyt portaat. Hän kopeloi niitä käsillään, kunnes oli
varma siitä, että ne todella olivat portaat ja että niiden takana oli
vankka seinä, johon käytävä päättyi. Koska hän ei niin ollen päässyt
eteenpäin eikä halunnut palata samaa tietä ja koska portaiden alapää
oli käytävän lattialla, ei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin
kavuta niitä myöten ylöspäin. Niin hän tekikin, pitäen pistoolinsa
valmiina puseronsa sivutaskussa.
Noustuaan vain kaksi tahi kolme pienaa hän äkkiä kolautti kipeästi
päänsä yläpuolellaan olevaan kovaan pintaan. Tunnustelemalla kädellään
hän sai selville, että tien sulki katossa oleva luukku, jota hänen
vähäisellä ponnistuksella onnistui nostaa muutamia sentimetrejä. Raosta
näkyi afrikkalaisen yön tähtikirkas taivas.
Hän huokasi helpotuksesta, mutta oli edelleenkin hyvin varovainen,
työnsi luukkua siksi paljon syrjään, että sai pistetyksi päänsä silmiä
myöten ulkoilmaan. Nopea vilkaisu vakuutti hänelle, ettei ketään ollut
kyllin likellä huomatakseen hänen liikkeitään; sikäli kuin hän saattoi
erottaa, ei ollut ketään näkyvissä.
Hän kiskoi nopeasti itsensä aukosta katolle, sijoitti luukun
paikoilleen ja koetti ottaa selville, missä oli. Suoraan hänen
eteläpuolellaan liittyi se matala katto, jolla hän oli, rakennuksen
paljon korkeampaan osaan, joka kohosi useita kerroksia hänen
yläpuolelleen. Muutamien metrien päässä lännessä päin näkyi
kiemurtelevalla kadulla palavien soihtujen lepattavaa valoa, ja sitä
kohti hän suuntasi askeleensa.
Katon reunalta hän katseli tämän hullujen kaupungin öistä elämää. Hän
näki miehiä, naisia, lapsia ja leijonia, ja kaiken hänen näkemänsä
nojalla oli ilmeistä, että vain leijonat olivat tervejärkisiä.
Tarkastamalla tähtiä hän pääsi helposti selville ilmansuunnista ja
muisteltuaan tarkoin, mitä tietä hän oli tullut ensin kaupunkiin ja
sitten tänne katolle, hän päätteli, että katu, jota hän nyt katseli,
oli sama, jota myöten hänet ja Bertha Kircher oli tuotu vankeina
aikaisemmin samana päivänä.
Jos hän kykenisi laskeutumaan sinne, saattaisi hän kenenkään
huomaamatta mennä pylväskäytävän varjossa kaupungin portille. Hän oli
jo hylännyt mielestään toivottoman ajatuksen siitä, että etsisi ja
koettaisi auttaa tyttöä, sillä mitäpä hän yksin muutamine panoksineen
mahtaisi koko kaupungin asestettuja miehiä vastaan. Oli epäiltävää,
voisiko hän hengissä selviytyä kaupungin edustalla olevasta metsästä,
jossa vilisi leijonia, ja jos hänen jonkun ihmeen kautta onnistuisikin
päästä sen takana leviävään erämaahan, olisi hänen kohtalonsa kuitenkin
ratkaistu, mutta nyt häntä kannusti vain yksi halu -- poistua niin
kauaksi kuin mahdollista tästä kamalasta hullujen kaupungista.
Lähinnä pohjoisessa olevaan katujen risteykseen saakka olivat katot
samankorkuisia kuin se, jolla hän seisoi. Suoraan hänen allaan oli
soihtu. Voidakseen turvallisesti laskeutua kadulle, oli hänen
löydettävä mahdollisimman pimeä kohta. Senvuoksi hän siirtyi pitkin
kattojen reunaa, etsien paikkaa, johon voisi päästä pysyen verrattain
hyvin piilossa.
Hän sai edetä vähän matkaa kadun itään päin tekemän jyrkän polvekkeen
toiselle puolen, ennen kuin löysi mieleisensä kohdan. Mutta sielläkin
hänen oli odotettava hyvä aika sopivaa hetkeä alkaakseen kiivetä
pylväskäytävän patsasta myöten alas. Joka kerta, kun hän aikoi
soluttautua räystäältä, säikäyttivät joltakin suunnalta kuuluvat
askeleet hänet luopumaan yrityksestään, kunnes hän vihdoin oli melkein
alkanut uskoa, että hänen oli odotettava siihen asti, kunnes koko
kaupunki nukkuisi, ennen kuin voisi jatkaa pakomatkaansa. Mutta
vihdoinkin tuli suotuisa hetki, ja vaikka häntä kalvoikin sisäinen
tuska, alkoi hän kuitenkin ulkoisesti rauhallisena laskeutua kadulle.
Seisoessaan vihdoin pylväskäytävän suojassa hän kiitti onneaan siitä,
että hänellä siihen saakka oli ollut niin hyvä menestys. Mutta äkkiä
hän kuuli hiljaista ääntä takaansa, pyörähti ympäri ja näki edessään
keltaiseen sotilasvaippaan puetun kookkaan miehen.
YHDESTOISTA LUKU
Ulos seinäsyvennyksestä
Numa, leijona, murisi pettymyksestä ja raivosta luisuessaan takaisin
maahan muurin juurelle tehtyään epäonnistuneen yrityksen tavoittaa
pakenevaa apinamiestä ja kiskoa hänet alas. Se jännittäytyi
ponnahtamaan toisen kerran pakenevan saaliinsa jälkeen, mutta samassa
sen sieraimet tunsivat siihen saakka huomaamatta jääneen tuoksahduksen
takaa-ajetun hajussa. Numa nuuhki maata, jota Tarzanin paljas jalka oli
koskettanut, ja sen murina muuttui hiljaiseksi vinkunaksi, sillä se oli
tuntenut saman ihmisen hajun, joka oli pelastanut sen wamabojen
kuopasta.
Mitä ajatuksia risteili tuossa jykevässä päässä? Kenpä voisi sen sanoa?
Mutta nyt ei enää näkynyt jälkeäkään pettymyksestä ja raivosta, kun
leijona kääntyi majesteettisesti astelemaan itään päin pitkin muurin
juurta. Kaupungin itäpäässä se kääntyi etelään, jatkaen matkaansa
ulkomuurin eteläreunalle. Siellä sijaitsivat tarhat ja aitaukset, jossa
kasveja syöviä eläimiä lihotettiin kaupungin kesytettyjen leijonien
ruuaksi. Metsän isot, mustat leijonat käyttivät ravinnokseen melkein
yhtä puolueettomasti sekä näitä kasvinsyöjiä että ihmisiä. Samoin kuin
pyydystyskuopan Numa tekivät ne silloin tällöin retkiä erämaan poikki
wamabojen hedelmälliseen maahan, mutta useimmiten ne tyydyttääkseen
lihantarvettaan verottivat Herogin, hullun kuninkaan, muuritetun
kaupungin karjalaumoja tahi sieppasivat jonkun hänen kovaonnisista
alamaisistaan.
Pyydystyskuopan Numa oli eräässä suhteessa poikkeus metsätovereistaan.
Se oli pentuna joutunut ansaan ja viety kaupunkiin, missä sitä oli
säilytetty siitoseläimenä, mutta oli päässyt karkaamaan toisella
ikävuodellaan. Mielipuolien kaupungissa oli sille koetettu opettaa,
ettei se saanut syödä ihmisenlihaa, ja sen koulutuksen johdosta se ei
ahdistanut ihmistä muulloin kuin raivostuneena tai jäytävän nälän
pakottamana.
Mielipuolten karjatarhoja suojaa ulkoseinä, pystyyn pannuista
puunrungoista kyhätty paalutus. Runkojen alapäät on upotettu maahan, ne
on sijoitettu mahdollisimman lähelle toisiaan ja nivottu lujasti yhteen
pajuvitsaksilla. Sopivien välimatkojen päässä toisistaan on portteja,
joista eläimet päivän ajaksi ajetaan kaupungin eteläpuolella oleville
laitumille. Juuri tällöin metsän mustat leijonat aina verottavat
karjalaumoja raskaimmin, ja hyvin harvoin yrittää leijona tarhaan
öiseen aikaan. Mutta tunnettuaan hyväntekijänsä hajun tahtoi
pyydystyskuopan Numa taaskin päästä muurien ympäröimään kaupunkiin, ja
tämän ajatuksen pyöriessä sen viekkaissa aivoissa se hiipi varovasti
paalutuksen ulkopuolella, tunnustellen pehmeällä käpälällään jokaista
porttia, kunnes tapasi sellaisen, joka näytti olevan huonosti teljetty.
Se laski ison päänsä alas ja painautui porttia vasten, ponnistaen
eteenpäin koko kookkaan ruumiinsa painolla ja jättiläislihastensa
voimalla -- vain yksi valtava rynnistys, ja Numa oli tarhassa.
Aitauksessa oli lauma vuohia, jotka heti raatelijan ilmestyttyä
lähtivät hurjasti pakoon tarhan vastaiselle, kaupungin etelämuuriin
rajoittuvalle laidalle. Numa oli ennenkin ollut samanlaisessa tarhassa
ja tiesi senvuoksi, että jossakin kohdassa muuria oli pieni ovi, josta
paimen saattoi tulla kaupungista laumansa luokse. Se lähestyi sitä
ovea; on vaikea sanoa, tekikö se sen harkitusti vaiko sattumalta, mutta
seuraavien tapahtumien valossa näyttää edellinen mahdolliselta.
Päästäkseen portille täytyi sen mennä suoraan lauman halki, joka oli
pelokkaana sulloutunut aukon lähettyville, joten taaskin kuului rajua
sorkkien töminää, kun Numa nopeasti asteli ovelle. Jos Numalla oli
ollut suunnitelma, oli se suunnitellut hyvin, sillä tuskin se oli
ehtinyt paikalleen, kun ovi avautui ja paimen pisti päänsä aitaukseen,
ilmeisesti haluten nähdä, mikä oli laumassa sattuneen hämmingin syy.
Mahdollisesti hän sai sen selville, mutta se on epäiltävää, sillä oli
pimeä, ja vankka kynnekäs käpälä, joka kohosi ja antoi hänelle niin
voimakkaan iskun, että hänen päänsä melkein irtaantui ruumiista,
liikkui niin nopeasti ja äänettömästi, että mies oven avaamisen jälkeen
kuoli sekunnin murto-osassa. Sitten Numa, joka nyt tunsi tien, pujahti
muurin lävitse kaupungin himmeästi valaistuille kaduille.
* * * * *
Kun Smith-Oldwick näki soturin keltaiseen vaippaan puetun miehen
lähellään, välähti hänen päähänsä heti ajatus, että hänen oli ammuttava
mies kuoliaaksi ja sitten pyrittävä pakoon, luottaen jalkoihinsa ja
mutkittelevien katujen hämärään valaistukseen, sillä hän tiesi, että
jos häntä puhuteltaisiin, hänet myöskin jälleen vangittaisiin, koska
tämän kummallisen kaupungin jokainen asukas varmastikin tunsi hänet
muukalaiseksi. Olisi perin helppoa ampua mies suoraan taskusta, jossa
pistooli oli, vetämättä asetta esille, ja siinä tarkoituksessa
englantilainen sujautti kätensä puseronsa sivutaskuun. Mutta samassa
hän tunsi lujan otteen ranteessaan, ja matala ääni kuiskasi
englanninkielellä: "Luutnantti, minähän tässä olen, Apinain Tarzan."
Smith-Oldwickia niin kauan painaneen hermojännityksen lauettua hän kävi
heikoksi kuin sylilapsi, niin että hänen oli pakko tukea saadakseen
tarttua apinamiehen käsivarteen eikä hän kyennyt saatuaan jälleen
puhekykynsä muuta kuin hokemaan: "Te? Te? Minä luulin teitä
kuolleeksi."
"Ei; en ole kuollut", virkkoi Tarzan, "ettekä tekään näy olevan. Mutta
miten on tytön laita?"
"En ole nähnyt häntä", vastasi englantilainen, "siitä pitäen kun meidät
tuotiin tänne. Meidät vietiin tässä lähellä olevan aukion varrella
sijaitsevaan taloon, ja siellä meidät erotettiin toisistamme. Hänet
lähetettiin pois vartijoiden saattamana, ja minut pistettiin
leijonatarhaan. Senjälkeen en ole häntä nähnyt."
"Miten pelastuitte?" tiedusti apinamies.
"Leijonat eivät näkyneet suuresti välittävän minusta, ja pakenin sieltä
kiipeämällä puuhun ja sitten ikkunasta erääseen toisen kerroksen
huoneeseen. Siellä oli minulla muutaman miekkosen kanssa pieni kahakka,
ja minut piilotti eräs heidän naisistaan seinäsyvennykseen. Sitten se
veijari kavalsi minut eräälle toiselle huoneeseen osuneelle vintiölle,
mutta löysin oven, josta pujahdin ulos ja nousin katolle. Siellä olin
melkoisen pitkän ajan, odottaen tilaisuutta päästäkseni kadulle
kenenkään huomaamatta. Siinä kaikki, mitä tiedän, eikä minulla ole
kaukaisinta aavistusta, mistä Bertha Kircheriä olisi etsittävä."
"Minne aioitte nyt lähteä?" kysyi Tarzan.
Smith-Oldwick epäröi. "Minä -- enhän kyennyt tekemään täällä mitään
yksin ja aioin koettaa livahtaa pois tästä kaupungista ja jollakin
tavoin päästä idässä päin olevien brittiläisten joukkojen luokse
noutamaan apua."
"Se ei teille onnistuisi", sanoi Tarzan. "Joskin selviytyisitte elävänä
metsästä, ette ikinä jaksaisi mennä erämaan halki ilman muonaa ja
vettä."
"Mitä meidän sitten on tehtävä?" tuskitteli englantilainen.
"Meidän on koetettava löytää tyttö", vastasi apinamies. Sitten hän
näytti unohtaneen englantilaisen ja järkeilevän vain lujittaakseen omaa
päätöstään. "Olkoonpa hän saksalainen ja vakooja, mutta hän on myöskin
nainen -- valkoinen nainen -- en voi jättää häntä tänne."
"Mutta miten voimme löytää hänet?" tiedusti englantilainen.
"Olen seurannut häntä tänne asti", selitti Tarzan, "ja jollen ole
pahasti erehtynyt, osaan seurata häntä kauemmaksikin."
"Mutta enhän minä voi tulla mukaanne tässä puvussa panematta meitä
molempia alttiiksi ilmitulon ja vangitsemisen vaaralle", huomautti
Smith-Oldwick.
"Siispä meidän on hankittava teille toiset vaatteet", virkkoi Tarzan.
"Miten?" kysäisi englantilainen.
"Menkää kaupungin muurin vieressä olevalle katolle, jolle ensiksi
saavuin", vastasi apinamies hymyillen tuikeasti, "ja kysykää siellä
viruvalta alastomalta vainajalta, miten sain valepukuni!"
Smith-Oldwick loi pikaisen silmäyksen kumppaniinsa. "Siinäpä se!" hän
huudahti. "Minä tiedän miekkosen, joka ei enää tarvitse pukuaan, ja jos
vain pääsemme takaisin tuonne katolle, löydämme luullakseni hänet ja
saamme hänen tamineensa kohtaamatta paljoa vastarintaa. Siellä on vain
tyttö ja nuori mies, jotka helposti yllätämme ja nujerramme."
"Mitä tarkoitatte?" tiedusti Tarzan. "Mistä tiedätte, ettei mies enää
tarvitse vaatteustaan?"
"Tiedän sen siitä", ilmoitti englantilainen, "että surmasin hänet."
"Ahaa!" äänsi apinamies. "Ymmärrän. Taitaapa ollakin helpompi menetellä
niin kuin karata jonkun kimppuun täällä kadulla, jossa on suurempi
mahdollisuus, että meitä häiritään."
"Mutta miten ihmeessä pääsemme taaskin tuonne katolle?" kummasteli
Smith-Oldwick.
"Samoin kuin te sieltä tulitte", vastasi Tarzan. "Katto on matala, ja
jokaisen pylvään yläpää muodostaa pienen ulkoneman. Panin sen merkille
teidän laskeutuessanne. Eivät kaikki rakennukset olisi meille niin
mukavia."
Smith-Oldwick katsahti matalan katon räystääseen. "Eihän se kyllä ole
varsin korkealla", hän sanoi, "mutta minua peloittaa, etten kykene
kiipeämään sinne. Koetan kuitenkin -- olen ollut hyvin heikko, siitä
pitäen kun leijona murjoi ja vartijat pieksivät minua, enkä myöskään
ole syönyt sitten kun eilen."
Tarzan mietti hetkisen. "Teidän on lähdettävä mukaani", hän virkkoi
vihdoin. "En voi jättää teitä tänne. Te voitte pelastua vain minun
avullani, enkä minä voi poistua kanssanne, ennen kuin olemme löytäneet
tytön."
"Minä tahdonkin tulla mukaanne", vastasi Smith-Oldwick. "Eihän minusta
tosin ole nyt paljoakaan apua, mutta näinkin on kaksi aina parempi kuin
yksi."
"Hyvä! Ja nyt matkaan!" komensi Tarzan, ja ennen kuin englantilainen
aavistikaan, mitä toinen aikoi, oli apinamies nostanut hänet maasta ja
heittänyt hänet olalleen. "Pitäkää kiinni nyt!" kuiskasi Tarzan sitten
ja kiipesi ketterästi kuin apina pylvästä myöten ylöspäin. Kaikki kävi
niin ripeästi ja helposti, että englantilainen tuskin ehti huomatakaan,
ennen kuin hän jo oli katolla.
"Kas näin! Opastakaa minut nyt äsken mainitsemaanne paikkaan!" kehoitti
Tarzan.
Smith-Oldwickin ei ollut lainkaan vaikea löytää luukkua, josta hän oli
tullut katolle. Nostettuaan sen syrjään kumartui apinamies kuuntelemaan
ja haistelemaan. "Tulkaa!" hän käski hetkisen kuluttua ja laskeutui
edellä sisälle. Smith-Oldwick seurasi häntä, ja yhdessä he sitten
hiipivät pimeässä sen komeron takaseinässä olevalle ovelle, johon tyttö
oli englantilaisen piilottanut. Ovi oli longallaan, ja raosta Tarzan
näki valoa hohtavan niiden verhojen lävitse, jotka erottivat sen
makuukomerosta.
Hän tirkisti raosta ja näki tytön ja nuoren miehen, joista
englantilainen oli puhunut, istuvan vastakkain matalan pöydän ääressä,
jolle oli katettu ruokaa. Tarjoilemassa oli jättiläiskokoinen neekeri,
ja häntä apinamies silmäili tarkimmin. Tarmangani tunsi laajoilla
alueilla mustien maanosassa asuvien useiden neekeriheimojen
erikoispiirteet ja arveli vihdoin olevansa jotakuinkin varma siitä,
mistä osasta Afrikkaa tämä orja oli kotoisin, ja osaavansa hänen
kansansa kieltä. Oli kuitenkin mahdollista, että mies oli joutunut
vangiksi jo lapsena ja unohtanut äidinkielensä, jota hän ei ollut
saanut puhua pitkiin aikoihin, mutta sattumallahan olikin ollut osansa
melkein kaikissa Tarzanin elämänvaiheissa. Niinpä hän odotti
kärsivällisesti, kunnes neekeri askaroidessaan lähestyi pientä, lähinnä
sitä komeroa olevaa pöytää, jossa Tarzan ja apinamies piileksivät.
Kun orja kumartui ottamaan pöydälle sijoitettua maljakkoa, ei hänen
korvansa ollut kaukana raosta, josta Tarzan tirkisteli. Neekeri, jolla
ei ollut aavistustakaan syvennyksen olemassaolosta, luuli kuulevansa
suoraan tiiviistä seinästä lähteneet äidinkielellään kuiskatut sanat:
"Jos haluat päästä takaisin vamabojen maahan, niin älä hiisku mitään,
vaan tottele käskyjäni!"
Neekeri mulkoili kauhistuneena lähellään oleviin verhoihin. Apinamies
näki hänen vapisevan ja alkoi pelätä, että mies säikähdyksissään
antaisi heidät ilmi. "Älä pelkää!" hän kuiskasi. "Olemme ystäviäsi."