tottuivat siellä vallitsevaan pimeyteen, jota heikosti valaisi kadun
puolisista kapeista ikkunoista suikerrellen heijastuva kaukainen
katuliekki. Päästyään vihdoin varmaksi siitä, ettei huoneessa ollut
ketään, Tarzan alkoi etsiä alakertaan vieviä portaita. Ne hän löysi
pimeästä eteiskäytävästä, johon huoneesta avautui ovi -- ahtaat
kiviportaat, jotka veivät kadulle. Onni suosi häntä ja hän saapui
pylväskäytävän varjoon kohtaamatta ainoatakaan talon asukasta.
Kadulle päästyään hän ei ollut ymmällä siitä, mihin suuntaan hänen oli
mentävä, sillä hänhän oli vainunnut molempien eurooppalaisten jälkiä
melkein portille saakka ja uskoi varmasti, että he olivat sen kautta
tulleet kaupunkiin. Herkän suunta- ja paikallisvaistonsa nojalla hän
saattoi jotakuinkin tarkalleen määrätä, miltä kohtaa kaupungista hän
voi toivoa jälleen tapaavansa etsimäinsä henkilöiden jäljet.
Ensinnä hänen kuitenkin oli löydettävä pohjoisen muurin suuntainen
katu, jota myöten hän voisi edetä metsästä näkemälleen portille päin.
Käsittäen voivansa parhaiten toivoa onnistuvansa toimimalla rohkeasti
hän lähti astelemaan lähintä katuliekkiä kohti koettamattakaan
piilotella muutoin kuin pysyttelemällä pylväskäytävän varjossa, minkä
hän ei arvellut herättävän erikoista huomiota, koska hän näki muiden
kävelijöiden menettelevän samalla tavoin. Harvat ohikulkijat eivät
välittäneet hänestä mitään, ja hän oli saapumaisillaan lähimmälle
poikkikadulle, kun hän näki useita samanlaisiin vaippoihin puettuja
miehiä kuin se oli, jonka hän oli ottanut surmaamaltaan vahdilta.
He tulivat suoraan apinamiestä kohti, ja jos hän olisi jatkanut
matkaansa, olisi hän kohdannut heidät katujen kulmauksessa soihdun
täydessä valossa. Aluksi hänen mielensä teki astua väistymättä
eteenpäin, mutta äkkiä hän muisti tytön, joka kenties oli avuttomana
vankina näiden ihmisten kynsissä, ja se sai hänet miettimään jotakin
toista, vähemmän uhkarohkeata suunnitelmaa.
Hän oli melkein tullut esille pylväskäytävän varjosta liekin
valokehään, ja lähestyvät miehet olivat vain muutaman metrin päässä
hänestä, kun hän äkkiä polvistui ja oli korjaavinaan kenkiensä hihnoja
-- joita hän muuten ei suinkaan varmasti uskonut kiinnittäneensä sillä
tavoin kuin niiden valmistajat olivat aikoneet. Hän oli yhäti polvensa
varassa soturien saapuessa hänen kohdalleen. Samoin kuin muut
ohikulkijat eivät hekään kiinnittäneet häneen huomiota, ja heti heidän
ehdittyään hänen taakseen lähti hän jatkamaan matkaansa kääntyen
poikkikatua myöten oikealle.
Katu, jota pitkin hän nyt asteli, oli tällä kohdalla niin mutkikas,
ettei kummassakaan kulmauksessa palava soihtu sitä juuri lainkaan
valaissut, joten hänen oli pakko edetä melkein haparoiden
pylväskäytävän synkässä pimennossa. Lähellä seuraavaa liekkiä katu
muuttui hiukan suoremmaksi, ja tullessaan sen valaistuspiiriin hän näki
valoläikkää vasten kuvastuvan leijonan hahmon. Peto tuli verkkaisesti
katua myöten Tarzaniin päin.
Ihan otuksen editse meni kadun poikki nainen, eikä leijona ollut
huomaavinaankaan häntä sen enempää kuin hänkään puolestaan leijonaa.
Hetkistä myöhemmin juoksi naisen jälestä lapsi niin likeltä leijonaa,
että pedon oli pakko väistyä askeleen verran sen tieltä välttääkseen
yhteentörmäystä pienokaisen kanssa. Apinamies irvisti ja astui nopeasti
kadun toiselle puolelle, sillä hänen terävät aistinsa ilmaisivat, että
kaupungin kaduilla huokuva tuulen henki vastaisen seinän kääntämänä
tällä kohdalla pedon sivuuttaessa hänet puhaltaisi siitä häneen päin,
mutta hänen hajunsa olisi kantautunut raatelijan sieraimiin, jos hän
olisi jäänyt sille puolen katua, jolla hän oli huomatessaan eläimen.
Tarzan tunsi viidakon kylliksi hyvin käsittääkseen, että vaikka hän
voikin harhauttaa ihmisen ja eläimen silmät, ei hänen yhtä helposti
onnistuisi salata isojen kissaeläinten sieraimilta, että hän oli
toisenlajinen olento kuin tämän kaupungin asukkaat, kenties ainoat
ihmiset, joihin tuo Numa oli tutustunut. Hänet leijona tuntisi
muukalaiseksi ja siis viholliseksi, eikä Tarzan lainkaan halunnut
viivytellä ryhtymällä otteluun rajun pedon kanssa. Hänen juonensa
luonnistui; leijona meni hänen ohitseen, luoden vain syrjäsilmäyksen
häneen päin. Edettyään vähän matkaa ja saavuttuaan arvionsa mukaan
lähelle sitä katua, joka toi portilta kaupungin sisäosiin, tuntui hänen
sieraimissaan kahden kadun risteyksessä tytön haju. Monien muiden
hajujen joukosta apinamies erotti tytön tutun ja sekuntia myöhemmin
myöskin Smith-Oldwickin hajun. Sitä varten oli hänen kuitenkin täytynyt
jokaisessa katukulmauksessa kumartua laittelemaan anturoittensa
hihnoja, vieden nenänsä niin likelle kiveystä kuin mahdollista.
Astellessaan eteenpäin pitkin samaa katua, jota myöten vankeja oli
saatettu aikaisemmin sinä päivänä, pani hän merkille, kuten hekin
olivat tehneet, rakennusten tyylissä ilmenevän muutoksen siirtyessään
asuntokortteleista myymälöiden ja tavara-aittojen hallussa olevaan
kaupunginosaan. Täällä oli katuliekkejä tiheämmässä, joten niitä ei
ollut ainoastaan kulmauksissa, vaan myöskin poikkikatujen keskivälissä,
ja liikkeellä oli paljon enemmän väkeä. Myymälät olivat auki ja
valaistut, sillä auringon laskettua oli päivän kuumuus tasaantunut, ja
ilma oli käynyt miellyttävän vilpoisaksi. Täällä myöskin leijonia
vetelehti kaduilla lukuisammin, ja ensi kerran pisti Tarzanin silmään
kaupungin väestön omituisuus.
Kerran hänet oli vähällä kaataa kumoon alaston mies, joka juoksi vinhaa
vauhtia pitkin katua, kirkuen kohti kurkkuaan. Toisen kerran hän oli
kompastua naiseen, joka pylväskäytävän varjossa ryömi nelin kontin.
Aluksi apinamies luuli naisen etsivän jotakin kadottamaansa esinettä,
mutta siirryttyään syrjään tarkkailemaan häntä Tarzan ymmärsi, ettei
asianlaita ollut sinnepäinkään, vaan että nainen yksinkertaisesti
mieluummin konttasi kuin käveli pystyssä. Eräässä toisessa korttelissa
hän näki kahden olennon painiskelevan läheisen rakennuksen katolla.
Vihdoin kiskaisihe toinen heistä irti vastustajansa otteesta ja antoi
toiselle voimakkaan sysäyksen, niin että tämä suistui alas kadulle,
jääden liikkumattomana virumaan pölyyn. Hetkisen kiiri kaupungissa
voittajan keuhkoista lähtenyt hurja kiljaisu, ja sitten mies vähääkään
empimättä hyppäsi päistikkaa kadulle uhrinsa ruumiin viereen. Erään
oven pimeästä varjosta ilmestyi leijona ja lähestyi maassa viruvia
verisiä ja hengettömiä miehiä. Tarzan odotti jännittyneenä, minkä
vaikutuksen veren tuoksu tekisi petoon, ja ällistyi nähdessään, että
eläin vain nuuhki ruumista ja punaista, lämmintä verta, laskeutuen
sitten pitkäkseen vainajien viereen.
Hänen sivuutettuaan leijonan vain lyhyen välimatkan päästä kiintyi
hänen huomionsa mieheen, joka vaivaloisesti kapusi alas kadun
itälaidalla sijaitsevan rakennuksen katolta. Tarzanin uteliaisuus
heräsi.
KYMMENES LUKU
Makuukomerossa
Kun Smith-Oldwick oivalsi olevansa yksin ja melkein ilman
puolustusneuvoja rakennuksien sulkemassa pihassa, jossa vilisi isoja
leijonia, oli hän, heikossa tilassa kun oli, joutumaisillaan
hysteerisen kauhun valtaan. Hän tarrautui tukea etsien ristikkoon
uskaltamatta kääntää päätään takanansa oleviin leijoniin päin. Hän
tunsi polviensa pettävän, ja hänen päätänsä huimasi. Hänen ajatuksensa
menivät sekaisin, häntä ellotti, ja äkkiä musteni kaikki hänen
silmissään ja hän vaipui hervottomana ristikon juurelle, Kuinka kauan
hän oli virunut siinä tajuttomana, sitä hän ei koskaan saanut tietää.
Mutta kun ajatuskyky alkoi hitaasti palata ja hän oli päässyt
puolittain tietoiseen tilaan, huomasi hän makaavansa vilpoisassa
vuoteessa huikaisevan valkeiden lakanoiden välissä hyvin valoisassa,
miellyttävässä huoneessa; lähellä häntä oli avoin ikkuna, jonka
kauniita verhoja liehutteli kevyt, kesäinen tuulahdus; se puhalsi
aurinkoisesta puutarhasta, jossa kasvavien puiden kypsät hedelmät hän
näki ikkunasta; se oli vanha puutarha, jonka puiden välissä kasvoi
pehmoista, vihreätä ruohoa ja jossa aurinko tuikahteli lehvien välitse;
päivän säteiden täplittämällä nurmikolla leikki siellä pieni lapsi
hupaisen koiranpennun keralla.
"Hyvä Jumala", ajatteli mies, "kuinka kauhea painajainen minua
vaivasi!" Sitten hän tunsi käden hyväilevän otsaansa ja poskiaan -- se
oli viileä, hellä käsi ja pyyhki pois hänen tuskaiset muistonsa.
Runsaasti minuutin ajan Smith-Oldwick lepäsi perin rauhallisesti ja
tyytyväisenä, mutta vähitellen alkoi hän tuntea, että käsi oli
muuttunut karkeaksi ja ettei se enää ollut viileä, vaan kuuma ja
kostea. Äkkiä hän aukaisi silmänsä ja näki edessään kookkaan leijonan
kuonon.
Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick ei ollut ainoastaan nimellisesti
englantilainen herrasmies ja upseeri, vaan hänellä oli myöskin ne
ominaisuudet, jotka sisältyvät noihin nimityksiin -- hän oli rohkea
mies. Mutta kun hän tajusi, että herttainen näky, jota hän oli äsken
katsellut, oli vain unikuva ja että hän todellisuudessa edelleenkin
virui ristikon juurella, johon hän oli lyyhistynyt, leijonan
nuoleskellessa hänen kasvojaan, kihosi hänen silmiinsä kyyneleet,
vierähtäen poskelle. Ei koskaan, hän arveli, tyly kohtalo ollut tehnyt
niin julmaa kepposta inhimilliselle olennolle, jonkun aikaa hän virui
paikallaan, ollen olevinaan kuollut, samalla kun leijona lakattuaan
nuoleksimasta häntä nuuhki hänen vartaloaan. Muutamat seikat ovat
pahempia kuin kuolema; ja vähitellen tunkeutui englantilaisen mieleen
ajatus, että hänen olisi parempi kuolla nopeasti kuin virua
kammottavassa tilassaan, kunnes jännitys murtaisi hänen järkensä ja hän
tulisi hulluksi.
Ja niinpä hän nousi pystyyn tyynesti ja hätäilemättä, tukien itseään
ristikkoon. Hänen liikahtaessaan ensi kerran leijona murahti, mutta ei
senjälkeen ollut häntä huomaavinaankaan, ja kun Smith-Oldwick oli
vihdoin päässyt seisoalleen, siirtyi leijona välinpitämättömänä
tiehensä. Sitten mies kääntyi tarkastamaan pihaa.
Pitkänään puiden varjossa ja eteläisen seinän juurelle sijoitetulla
pitkällä penkillä lepäili isoja petoja; vain kaksi tahi kolme liikkui
rauhattomina sinne tänne. Juuri niitä mies pelkäsi, mutta kun vielä
kaksi niistä oli mennyt hänen ohitseen, alkoi hän rauhoittua ja muisti,
että ne olivat tottuneet oleskelemaan ihmisten seurassa.
Sittenkään hän ei uskaltanut hievahtaa ristikon luota. Silmäillessään
ympärilleen hän pani merkille, että vastakkaisen seinän vieressä
kasvavan puun oksat ulottuivat lähelle avonaista ikkunaa. Jos hän
pääsisi tuon puun luokse ja jos hänellä olisi riittävästi voimia,
saattaisi hän helposti kiivetä oksalle ja pujahtaa pois ainakin tästä
leijonatarhasta. Mutta puun luokse saapuakseen oli hänen mentävä pihan
ylitse päästä päähän, ja juuri sen puun juurella uinaili kaksi petoa.
Puoli tuntia mies katseli kaihoisesti tätä viekoittelevaa
pelastustietä. Vihdoin hän jupisi kirouksen, oikaisi uhmaavasti
selkänsä ja lähti hitaasti ja tyynesti astelemaan pihan keskustaa
kohti. Yksi harhailevista leijonista erkani sivuseinästä ja siirtyi
keskustaa kohti suoraan miehen tielle. Mutta Smith-Oldwickilla ei ollut
mielestään muuta kuin tämä ainoa mahdollisuus pyrkiä turvaan edes
väliaikaisesti, ja niinpä hän pedosta välittämättä asteli edelleen.
Leijona tuli hänen vierelleen, nuuhki häntä, murahti ja paljasti
hampaansa.
Smith-OIdwick veti pistoolin esille paitansa povesta. "Jos se aikoo
tappaa minut", hän mietti, "niin en ymmärrä, mitä väliä voi lopultakaan
olla, raivostutanko sen vai enkö. Se vintiö ei saa minua sen
hengettömämmäksi, surmatkoonpa se minut minkätuulisena tahansa."
Mutta kun mies liikautti kättänsä vetääkseen aseen poveltaan, muuttui
leijonan käytös äkkiä. Tosin vielä muristen se pyörähti ympäri ja
juoksi tiehensä. Silloin vihdoin englantilainen oli melkein sen puun
juurella, joka oli hänen päämääränsä, mutta hänen ja turvapaikan
välillä makasi nukkuva leijona.
Hänen kohdallaan oli oksa, johon hän tavallisissa oloissa olisi
hyppäämällä helposti yltänyt. Mutta heikkona haavoistaan ja
verenvuodosta hän epäili, kykenisikö hän nyt sen tekemään. Olipa
arveluttavaa, jaksaisiko hän lainkaan nousta puuhun. Oli yksi
mahdollisuus: alin oksa erosi puusta niin matalalla, että mies vaivatta
ulottuisi siihen seisoessaan aivan puun juurella, mutta päästäkseen
sellaiselle kohdalle, että oksa olisi hänen ulottuvillaan, olisi hänen
harpattava leijonan ylitse. Hän vetäisi syvään henkeään, sijoitti
toisen jalkansa pedon hajallaan olevien käpälien väliin ja nosti
varovasti toista laskeakseen sen kellanruskean ruhon toiselle puolelle.
"Entäpä", hän mietti, "jos tuo hirviö heräisi juuri nyt?" Se ajatus sai
väristyksen kulkemaan pitkin hänen selkäpiitään, mutta hän ei epäröinyt
eikä vetäissyt jalkaansa takaisin. Hän sijoitti sen hiljaa leijonan
taakse, siirsi painonsa sille ja nosti varovasti toisen jalkansa sen
viereen. Hän oli päässyt leijonan ylitse herättämättä sitä.
Smith-OIdwick oli heikkona verenvuodosta ja kestämistään rasituksista,
mutta hän ymmärsi asemansa vaikeuden, ja se sai hänet toimimaan niin
vikkelästi ja tarmokkaasti, että hän tuskin olisi kyennyt suorittamaan
samanlaisia näytteitä ollessaan tavallisissa voimissaan. Hänen
henkensä riippui hänen ponnistuksiensa onnistumisesta, ja hän heilautti
itsensä puun alaoksille ja kavuta kompuroi ylöspäin leijonain
saavuttamattomiin, jos ne mahdollisesti pyrkisivät hänen kimppuunsa.
Äkillinen liike puun oksien keskellä herätti molemmat sen juurella
nukkuvat pedot. Eläimet kohottivat päätään, silmäilivät hetkisen
kysyvästi ylöspäin ja laskeutuivat sitten takaisin jatkamaan
keskeytynyttä untaan.
Tähän asti oli kaikki luonnistunut englantilaiselle niin mainiosti,
että hän alkoi kysellä itseltään, oliko hän todella ollutkaan vaarassa.
Hän tiesi näiden leijonien tottuneen ihmisten seuraan; mutta sittenkin
ne olivat leijonia, ja mielellään hän myönsi hengittävänsä vapaammin
ollessaan nyt turvassa niiden kynsien ulottuvilta.
Hänen edessään oli avoin ikkuna, jonka hän oli nähnyt maasta. Hän oli
nyt sen tasalla ja saattoi katsella sen lävitse huoneeseen, joka näytti
tyhjältä. Sitä kohti hän alkoi edetä pitkin tukevaa oksaa, joka nuokkui
aukon alapuolella. Ei ollut ollenkaan vaikeata päästä ikkunalle, ja
hetkisen kuluttua hän kiskoi itsensä ikkunalaudalle ja hypähti
huoneeseen.
Huone oli jokseenkin tilava; sen lattialla oli barbaristyylisiä
mattoja; harvalukuiset huonekalut taas olivat samanmallisia kuin siinä
alakerran huoneessa, johon hän ja Bertha Kircher oli ohjattu matkansa
päätyttyä. Huoneen toisessa päässä oli verhojen erottama makuukomero,
jonka paksut uutimet piilottivat sisustan tarkoin. Ikkunan vastaisella
seinällä lähellä makuukomeroa oli suljettu ovi, nähtävästi ainoa
pääsytie tästä huoneesta.
Ulkoilman hämärtymisestä hän saattoi päättää päivän olevan
kallistumassa iltaan ja empi miettien, olisiko järkevämpää odottaa
pimeän tuloa vaiko koettaa heti jollakin keinoin päästä pois tästä
rakennuksesta ja koko kaupungista. Lopuksi hän arveli, ettei pahentaisi
asiaa, jos hän silmäilisi ympärilleen huoneen ulkopuolella saadakseen
vihjauksen siitä, miten hänen olisi suunniteltava pimeän tultua
tapahtuva pakonsa. Sitä varten hän lähti ovea kohti, mutta oli ehtinyt
astua vain muutamia askelia, kun makuukomeron edessä olevat verhot
jakautuivat ja aukkoon ilmestyi nainen.
Nainen oli nuori ja kaunisvartaloinen; hänen ympärilleen rintojen
alapuolelle kiedottu vaippa ei lainkaan piilottanut hänen ruumiinsa
sopusuhtaista muotoa, mutta hänen kasvonsa olivat tylsämielisen kasvot.
Hänet nähdessään Smith-Oldwick seisahtui, odottaen, että nainen hänet
nähtyään alkaisi heti kirkua apua. Mutta nainen päinvastoin tuli häntä
kohti hymyhuulin ja saavuttuaan likelle hypisteli hennoilla,
siromuotoisilla sormillaan hänen repaleisen puseronsa lievettä, kuten
utelias lapsi hypistelee uutta lelua, ja tarkasteli sitten yhä
hymyillen häntä kiireestä kantapäähän, sormiellen lapsellisen
ihmetyksen vallassa hänen vaatteuksensa kaikkia osia.
Äkkiä hän puhkesi puhumaan pehmeällä, sointuvalla äänellä, joka oli
jyrkässä ristiriidassa hänen kasvonilmeittensä kanssa. Ääni ja
tyttömäinen vartalo olivat täydelleen sopusoinnussa ja tuntuivat
kuuluvan yhteen, kun taas pää ja kasvot olivat jonkun toisen olennon.
Smith-Oldwick ei ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan, mutta vastasi
siitä huolimatta sivistyneellä tavallaan, mikä ilmeisesti miellytti
häntä hyvin paljon, sillä ennen kuin englantilainen aavisti hänen
aikomustaan tahi ennätti estää häntä, oli nainen kietonut molemmat
kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä ylenpalttisen kiihkeästi.
Mies koetti vapautua näistä jokseenkin yllättävistä
hellyydenosoituksista, mutta nainen vain painautui tiukemmin häntä
vasten, ja äkkiä hän muisti, että mielipuolille on aina tehtävä
mieliksi, ja arveli myöskin mahdollisesti saavansa naiselta apua
pakoansa varten, sulki senvuoksi silmänsä ja vastasi toisen
hyväilyihin.
Samassa avautui ovi, ja sisään astui mies. Heti kun Smith-Oldwick kuuli
ovenrivan liikahtavan, aukaisi hän silmänsä ja koetti irtautua tytöstä.
Mutta siitä huolimatta hän käsitti, että tulokas oli tavannut heidät
jotakuinkin paljastavassa asennossa. Tyttö oli selin oveen päin eikä
aluksi näkynyt havaitsevan, että joku oli tullut huoneeseen; mutta
sitten hän pyörähti äkkiä ympäri ja nähdessään miehen, jonka kasvot
olivat kammottavasti vääntyneet raivosta, pakeni kirkuen makuukomeroon.
Englantilainen jäi seisomaan paikalleen punehtuneena ja hämillään.
Samalla kun hän äkkiä oivalsi, kuinka turhaa hänen olisi koettaa
selittää, huomasi hän myöskin, että mies oli kovin uhkaavan näköinen.
Hän tunsi nyt tulokkaan samaksi virkamieheksi, joka oli ottanut heidät
vastaan alakerrassa. Miehen kasvot olivat lyijynharmaat kiukusta ja
kenties myöskin mustasukkaisuudesta ja nytkähtelivät rajusti, mikä
yhäti korosti niiden tavanmukaista mielipuolista ilmettä.
Hetkiseksi näytti raivo lamauttaneen hänet. Sitten hän päästi äänekkään
kiljaisun, joka jatkui kaameaksi ulinaksi, tempasi käyrän sapelinsa ja
karkasi englantilaisen kimppuun. Smith-Oldwick ei saattanut millään
tavoin toivoa voivansa välttää vimmastuneen miehen heiluttamaa terävää
asetta, ja vaikka hän oli varma, että hänelle siten koituisi yhtä
äkillinen ja mahdollisesti kauheampi kuolema, teki hän kuitenkin sen
ainoan tempun, johon hän voi turvautua -- sieppasi pistoolinsa ja
laukaisi suoraan eteenpäin syöksyvän miehen sydämeen. Ähkäisemättäkään
mies tuupertui kasvoilleen Smith-Oldwickin jalkojen juureen; hän oli
kuollut silmänräpäyksessä saatuaan kuulan sydämeensä. Useita sekunteja
vallitsi huoneessa haudan hiljaisuus.
Englantilainen seisoi lattialla viruvan ruumiin vieressä ja silmäili
ase kädessä ovea, odottaen joka hetki kuulevansa jalkojen töminää,
sillä hän oli varma, että heti ryhdyttäisiin ottamaan selkoa pistoolin
pamahduksesta. Mutta alhaalta ei kuulunut minkäänlaista ääntä, joka
olisi osoittanut kenenkään siellä kuulleen laukausta, ja äkkiä
Smith-Oldwickin huomio kääntyi ovesta makuukomeroon, jonka verhojen
väliin ilmestyi tytön pää. Hänen levällään olevat silmänsä ja alhaalle
painunut leukansa kuvastivat hämmästystä ja pelkoa.
Tytön katse oli kiintynyt lattialla lepäävään ruumiiseen, ja pian hän
hiipi hiljaa huoneeseen ja meni varpaillaan vainajan luokse. Hän näytti
alituisesti olevan valmis kiitämään pakoon ja saavuttuaan askeleen tai
parin päähän kuolleesta hän pysähtyi, katsahti Smith-Oldwickiin ja
lausui jonkun kysymyksen, jota englantilainen ei luonnollisestikaan
ymmärtänyt. Sitten hän eteni ihan vainajan viereen, polvistui lattialle
ja tunnusteli ruumista varovasti.
Äkkiä hän pudisti vainajaa olkapäästä ja osoittaen sitten voimaa, jota
ei olisi luullut olevan niin hennossa ja tyttömäisessä olennossa,
käänsi ruumiin selälleen. Jos hän oli siihen asti epäillyt, sai yksi
ainoa vilkaisu kuoleman jäykistämän, kauheisiin kasvoihin hänet
varmaksi siitä, että henki oli sammunut, ja kun hän sen tajusi, pääsi
hänen huuliltaan mielipuolinen naurunpurskahdus toisensa jälkeen,
samalla kun hän pienine käsineen löi vainajan ylöspäin käännettyjä
kasvoja ja rintaa. Se oli kammottava näky, joka sai englantilaisen
vaistomaisesti astahtamaan taaksepäin -- hirveä, inhoittava näytelmä,
jollaisia hän ei uskonut koskaan tapahtuvan muualla kuin
hullujenhuoneissa ja tässä kamalassa kaupungissa.
Keskellä hurjaa riemuaan miehen kuoleman johdosta -- mistään muusta
syystä ei Smith-Oldwick voinut kuvitella hänen käyttäytymisensä
aiheutuvan -- hän äkkiä keskeytti tunnottomaan ruumiiseen kohdistamansa
turhan pahoinpitelyn, ponnahti pystyyn, juoksi vikkelästi ovelle ja
työnsi puisen salvan kiinni, siten turvaten heidät ulkoapäin
mahdollisesti saapuvilta häiritsijöiltä. Sitten hän palasi keskelle
huonetta ja puhui englantilaiselle nopeasti, silloin tällöin osoittaen
vainajaa. Kun toinen ei ymmärtänyt, suuttui hän pian ja syöksähti
hullun tavoin ärtyneenä eteenpäin ikäänkuin lyödäkseen Smith-Oldwickia.
Tämä peräytyi muutamia askelia ja ojensi pistoolinsa häntä kohti.
Vaikka hän varmastikin oli mielipuoli, ei hän ilmeisesti kuitenkaan
ollut niin hullu, ettei olisi osannut yhdistää toisiinsa kovaa
pamausta, vähäpätöistä asetta ja sen miehen äkillistä kuolemaa, jonka
kodissa hän asusti, sillä hän talttui heti, ja hänen murhavimmansa
asettui yhtä äkkiä kuin oli herännytkin.
Taaskin levisi hänen kasvoilleen tylsä, mieletön hymy; hänen äänestään
haihtui tyly sävy, ja se kävi pehmeäksi ja sointuvaksi, jollainen se
oli ollut hänen ensi kerran puhutellessaan Smith-Oldwickia. Nyt hän
koetti merkeillä selittää, mitä halusi, viittasi englantilaista
seuraamaan, meni uutimien luokse ja siirsi ne syrjään, näyttäen
makuukomeroa. Se ei oikeastaan ollut mikään komero, vaan kohtalaisen
tilava huone, jossa oli runsaasti mattoja, verhoja ja pehmeiden
patjojen peittämiä leposohvia. Palattuaan aukolle hän osoitti ulomman
huoneen lattialla viruvaa ruumista, meni sitten makuukomeron lattian
poikki, nosti verhoja, jotka peittivät yhden leposohvista, ulottuen
joka puolella lattiaan saakka, ja paljasti siten huonekalun alla olevan
tyhjän tilan.
Hän osoitti tätä aukkoa ja sitten taaskin ruumista, ilmaisten siten
selvästi haluavansa, että ruumis piilotettaisiin sinne. Mutta jos
englantilainen olisi sitä epäillyt, koetti nainen haihduttaa hänen
epäilyksensä tarttumalla hänen liepeeseensä ja vetämällä häntä
vainajaan päin, johon he sitten yhdessä kävivät käsiksi, siirtäen sen
makuukomeroon puolittain kantaen, puolittain laahaten. Aluksi oli
heidän vaikeanlaista tunkea ruumista tytön sitä varten valitsemaan
pieneen tilaan, mutta vihdoin se heille onnistui. Uudelleen
Smith-Oldwick hämmästyi tytön hornamaista raakuutta. Huoneen keskellä
ollut matto oli tahrautunut vereen; tyttö otti sen nopeasti ja käänsi
sen erään huonekalun päälle, niin että tahra ei ollut näkyvissä.
Siirtämällä muut matot toiseen järjestykseen ja tuomalla yhden lisää
makuukomerosta hän pani huoneen kuntoon, niin ettei siinä
näkynyt mitään ulkonaista merkkiä niin äskettäin tapahtuneesta
murhenäytelmästä.