kätkettyyn kaupunkiin. Vuosituhanteen ei ainoakaan tämän laakson
asukas ole poistunut täältä, eikä miesmuistiin eikä heidän
muinaistarujensakaan mukaan tänne ole ennen minun tuloani löytänyt
kukaan lukuunottamatta yhtä ainoata sotaista jättiläistä, josta
kertomus on kulkenut isältä pojalle.
"-- Kuvauksista päättäen luulen, että hänen on täytynyt olla
espanjalainen, jättiläiskokoinen, kilvellä ja kypärillä varustettu
mies. Hän oli taistellen raivannut tiensä hirvittävän metsän läpi
kaupungin portille, karannut niiden kimppuun, jotka oli lähetetty häntä
vangitsemaan, ja surmannut ne valtavalla miekallaan. Ja syötyään
kasvitarhan kasviksia ja puiden hedelmiä sekä juotuaan vettä purosta
hän oli kääntynyt ja palannut otellen metsän läpi rotkon suulle. Mutta
vaikka hän selviytyikin kaupungista ja metsästä, niin erämaahan hän
sortui. Sillä tarun mukaan oli kuningas, peläten hänen tuovan
lisävoimia ahdistamaan heitä, lähettänyt joukkueen hänen jälkeensä
surmaamaan hänet.
"-- Kolmeen viikkoon eivät takaa-ajajat olleet löytäneet häntä, sillä
he olivat menneet väärään suuntaan, mutta vihdoin he osuivat hänen
luurankonsa luokse, jonka korppikotkat olivat nokkineet puhtaaksi; se
oli ollut päivän matkan päässä samassa rotkossa, jota myöten te ja minä
tulimme tähän laaksoon. En tiedä", jatkoi vanhus, "onko tämä totta. Se
on vain yksi heidän monista taruistaan."
"Kyllä se on totta", vakuutti tyttö. "Olen varma sen
todenperäisyydestä, sillä olen nähnyt sen kookkaan jättiläisen
luurangon ja ruostuneet aseet."
Samassa sysättiin ovi muitta mutkitta auki, ja sisään astui neekeri,
kantaen kahta leveätä astiaa, joiden sisässä oli useita pienempiä.
Laskettuaan ne naisten lähellä olevalle pöydälle hän poistui
virkkamatta sanaakaan. Miehen saapuessa astioineen oli huoneeseen
lehahtanut miellyttävä keitetyn ruoan tuoksu, muistuttaen tytölle, että
hänen oli hyvin nälkä, ja vanhemman naisen kehoituksesta hän meni
pöydän ääreen tarkastamaan ruokalajeja. Isommat astiat, joissa
pienemmät oli tuotu, olivat savisia, kun taas pienemmät olivat
ilmeisesti taottua kultaa. Suureksi hämmästyksekseen hän löysi pikku
astioiden välistä lusikan ja haarukan, jotka tosin olivat oudon
muotoiset, mutta aivan yhtä käyttökelpoiset kuin ne, mitä hän oli
sivistyneessä maailmassa nähnyt. Haarukan piikit olivat
silminnähtävästi rautaa tahi terästä -- tyttö ei osannut päättää,
kumpaa -- kun taas sen pää ja lusikka olivat samaa ainetta kuin
pienemmät astiat.
Pöydällä oli erinomaisesti valmistettu muhennos lihasta ja kasviksista,
malja tuoreita hedelmiä, kulho maitoa ja sen vieressä pieni kuppi, joka
sisälsi jotakin hillon tapaista ainetta. Tytön oli niin nälkä, ettei
hän edes malttanut odottaa, kunnes kumppaninsa saapuisi pöytään, ja
syödessään hän olisi voinut vannoa, ettei hän ollut ikänään maistanut
niin maukasta ruokaa. Vanha nainen tuli hitaasti ja istuutui penkille
vastapäätä häntä.
Hänen nostaessaan pienempiä astioita isommasta ja järjestäessään niitä
eteensä pöydälle väikkyi hänen huulillaan omituinen hymy, kun hän
katseli nuoremman naisen syöntiä.
"Nälkä on suuri tasoittaja", hän virkkoi naurahtaen.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi tyttö. "Uskallan väittää, että muutamia
viikkoja sitten olisitte tuntenut kuvotusta, jos olisitte ajatellut
syövänne kissaa."
"Kissaa?" huudahti Bertha Kircher.
"Niin", vastasi vanhus. "Mitäpä niissä on eroa -- leijona on kissa."
"Syönkö minä sitten nyt leijonan lihaa?"
"Kyllä", myönsi vanha nainen, "ja näin valmistettuna se on varsin
maukasta. Te opitte pitämään siitä hyvin paljon."
Tyttö hymyili hieman epäilevästi. "En voi eroittaa sitä lampaan tai
vasikan lihasta", hän virkkoi.
"Ette kai", sanoi nainen, "minustakin se maistuu yhtä hyvältä. Mutta
näitä leijonia ruokitaan ja hoidetaan perin huolellisesti, ja niiden
liha valmistetaan ja höystetään siksi hyvin, että se makuun nähden
voisi olla mitä hyvänsä."
Ja niinpä Bertha Kircher lopetti pitkän paastonsa nauttimalla outoja
hedelmiä, leijonan lihaa ja vuohen maitoa.
Tuskin he olivat nousseet pöydästä, kun sisään astui keltavaippainen
soturi, joka puhutteli vanhusta.
"Kuningas", selitti tämä tytölle, "on käskenyt, että teidät on pantava
kuntoon ja vietävä hänen luokseen. Teidän on asuttava minun kanssani
näissä huoneissa. Kuningas tietää, etten ole hänen muiden vaimojensa
kaltainen. Hän ei olisi ikinä rohjennut lähettää teitä heidän
seuraansa. Herog kuudennellatoista on siiloni tällöin valoisia hetkiä.
Teidät on varmaankin tuotu hänen luokseen sellaisena aikana. Hän kuten
he kaikki muutkin luulee olevansa ainoa tervejärkinen koko tässä
yhteiskunnassa, mutta useammin kuin kerran olen ollut huomaavinani,
että kaikki ne miehet, joiden kanssa olen täällä joutunut kosketuksiin,
itse kuningas muiden muassa, pitävät minua ainakin vähemmän hulluna
kuin muita. Mutta itse en jaksa käsittää, kuinka järkeni on säilynyt
kaikkien näiden vuosien aikana."
"Mitä tarkoititte sanoessanne 'panna kuntoon'?" tiedusti Bertha
Kircher. "Mainitsitte kuninkaan käskeneen, että minut on pantava
kuntoon ja vietävä hänen luokseen."
"Teidät on kylvetettävä ja puettava samanlaiseen pukuun kuin minulla
on."
"Enkö voi mitenkään karata?" tuskitteli tyttö. "Enkö edes voi mitenkään
surmata itseäni?"
Nainen ojensi hänelle haarukkaa. "Tässä on ainoa keino", hän vastasi,
"ja lienette pannut merkille, että piikit ovat hyvin lyhyet ja tylsät."
Tyttöä puistatti ja vanhus laski kätensä hellästi hänen olalleen. "Ehkä
hän vain katsoo teitä ja lähettää sitten teidät pois", hän lohdutti.
"Ago viideskolmatta kutsutti minut kerran luokseen, koetti puhella
kanssani, huomasi, etten minä ymmärtänyt häntä eikä hän minua, määräsi,
että minulle oli opetettava hänen kansansa kieltä, ja sitten nähtävästi
unohti minut vuodeksi. Joskus en näe kuningasta pitkiin aikoihin. Eräs
kuningas hallitsi viisi vuotta enkä tavannut häntä kertaakaan. Aina voi
toivoa. Minäkin, jonka muistokin on tämän palatsin muurien ulkopuolella
epäilemättä unohtunut, toivon vielä, vaikka kukaan ei tiedä paremmin
kuin minä, kuinka turhaa se on."
Vanhus opasti Bertha Kircherin viereiseen huoneeseen, jonka lattialla
oli vesiallas. Siellä tyttö peseytyi, ja senjälkeen hänen kumppaninsa
toi hänelle sikäläisten naisten käyttämän, tiukasti kietoutuvan vaipan
ja sovitti sen hänen ylleen. Vaippa oli harsomaista kangasta, ja se oli
omiaan lisäämään neidon vartalon täyteläisen kauneuden viehkeyttä.
"Kas noin", virkkoi vanhus taputtaessaan viimeisen kerran hameen
laskoksia, "olettepa tosiaankin kuningatar!"
Tyttö silmäili kauhuissaan alastomia rintojaan ja vain puolittain
verhottuja jäseniään. "Minut aiotaan viedä miesten seuraan näin
puolialastomana!" hän valitti.
Vanha nainen hymyili omituista hymyään. "Ei se ole mitään", hän sanoi.
"Te totutte siihen, kuten totuin minäkin, vaikka minut kasvatettiin
jumalansanan julistajan kodissa, jossa pidettiin melkein rikoksena, jos
nainen paljasti sukan peittämän nilkkansa. Verrattuna siihen, mitä
epäilemättä saatte nähdä ja mihin teidän kenties on alistuttava, on
tämä turhanpäiväisen pieni seikka."
Levottomana asteli tyttö edestakaisin lattialla kuten hänestä tuntui
tuntikausia, odottaen lopullista kutsua hullun kuninkaan puheille. Oli
tullut pimeä, ja palatsin öljyliekit oli sytytetty aikoja sitten ennen
kuin ilmestyi kaksi sanansaattajaa ilmoittamaan, että Herog vaati häntä
heti puheilleen ja että vanhan naisen, jota he nimittivät Xanilaksi,
oli seurattava häntä. Tyttö tunsi vähäistä huojennusta saatuaan tietää,
että hän saisi mukaansa ainakin yhden ystävän, niin kykenemätön häntä
auttamaan kuin vanhus olikin.
Sanansaattajat veivät molemmat naiset pieneen huoneeseen alakertaan.
Xanila selitti, että tämä oli yksi valtaistuinsalin etuhuoneita;
valtaistuinsalissa kuningas tavallisesti piti hoviaan kaikkine
seurueineen. Joukko keltavaippaisia sotureita istui huoneen penkeillä.
Heidän katseensa olivat enimmäkseen suunnatut lattiaan, ja koko heidän
olemuksestaan kuvastui synkkää alakuloisuutta. Naisten astuessa sisään
vilkaisivat jotkut heihin välinpitämättömästi, mutta useimmat eivät
kiinnittäneet heihin lainkaan huomiota.
Heidän odottaessaan etuhuoneessa saapui sinne nuori mies, joka oli
puettu samalla tavalla kuin muutkin, poikkeuksena kuitenkin se, että
hänen päänsä ympärillä oli kultainen vanne, jonka etuosasta kohosi yksi
ainoa papukaijan sulka hänen otsansa yläpuolelle. Hänen astuessaan
sisään nousivat muut soturit seisomaan.
"Tuo on Metak, yksi kuninkaan pojista", kuiskasi Xanila tytölle.
Prinssin mennessä huoneen läpi vastaanottosaliin osui hänen katseensa
Bertha Kircheriin. Hän pysähtyi äkkiä ja seisoi hyvinkin minuutin ajan,
silmäillen tyttöä mitään virkkamatta. Tyttö joutui hämilleen miehen
julkean katseen ja niukan vaatetuksensa tähden, punehtui, laski
katseensa lattiaan ja kääntyi toisaalle. Metak alkoi äkkiä vapista
päästä jalkoihin saakka, päästi sitten äänekkään, käheän kiljaisun,
syöksähti äkkiarvaamatta eteenpäin ja tempasi tytön syliinsä.
Heti syntyi hornamainen meteli. Sanansaattajat, jotka olivat saaneet
tehtäväkseen saattaa tytön kuninkaan puheille, kirkuivat ja hyppivät
prinssin ympärillä, heilutellen aseitaan ja viittoillen, ikäänkuin
olisivat tahtoneet pakottaa hänet hellittämään otteensa tytöstä,
uskaltamatta kuitenkaan satuttaa kättään kuningasperheen jäseneen.
Toiset vartijat hypähtivät eteenpäin, kiljuen ja huitoen miekoillaan
ikäänkuin myötätunnosta hullua prinssiään kohtaan.
Tyttö rimpuili vapautuakseen mielipuolen inhoittavasta syleilystä,
mutta kierrettyään vasemman kätensä hänen ympärilleen tämä piteli häntä
yhtä helposti kuin hän olisi ollut lapsi, samalla kun hän vapaalla
kädellään veti esille miekkansa ja hosui uhkaavasti lähinnä oleviin
miehiin päin.
Metakin terävää säilää sai ensiksi maistaa toinen sanansaattajista.
Yhdellä ainoalla rajulla iskulla prinssi katkaisi miehen solisluun,
viiltäen hänen rintansa keskikohdalle saakka ulottuvan haavan. Päästäen
vihlovan parkaisun, joka kuului muiden vahtien kirkunasta huolimatta,
vaipui mies lattialle. Veren pursutessa kauheasta haavasta hän koetti
nousta uudelleen pystyyn, mutta retkahti taaskin pitkälleen ja kuoli
oman verensä muodostamaan laajaan lammikkoon.
Sillä välin oli Metak, yhä pitäen lujasti kiinni tyttöä, peräytynyt
vastaiselle ovelle. Veren näkeminen näytti äkkiä saattaneen kaksi
vahtia mielipuolisen raivon valtaan; he viskasivat miekkansa lattialle
ja karkasivat toistensa kimppuun aseinaan kynnet ja hampaat, samalla
kun jotkut pyrkivät tavoittamaan prinssiä ja toiset taas puolustivat
häntä. Huoneen yhdessä nurkassa istui muuan vahti nauraa hohottaen, ja
juuri kun Metakin onnistui päästä ovelle ja vetää tyttö siitä ulos, oli
tämä näkevinään erään toisen miehen syöksyvän kuolleen sanansaattajan
ruumiin kimppuun ja upottavan hampaansa siihen.
Tämän hullun temmellyksen aikana oli Xanila pysytellyt likellä tyttöä,
mutta ovella Metak huomasi hänet, pyörähti ja tavoitti iskeä häntä
aseellaan. Onneksi oli Xanila sillä hetkellä oviaukon toisella
puolella, joten Metakin säilä vain sivalsi loven oven kamanan
kivikaareen, ja sitten Xanila, epäilemättä kuudenkymmenen vuoden aikana
saamiensa samanlaisten kokemusten opettamana, pakeni käytävää pitkin
niin nopeasti kuin vanhoista, epävakaisista jaloistaan pääsi.
Ehdittyään oven ulkopuolelle Metak pisti miekan jälleen tuppeen, otti
tytön kokonaan syliinsä ja lähti kantamaan häntä päinvastaiseen
suuntaan kuin mihin Xanila oli rientänyt.
YHDEKSÄS LUKU
Tulipa Tarzan
Juuri päivän laskiessa sinä iltana astui Toisen rhodesialaisen
rykmentin komentajan eversti Capellin päämajaan melkein nääntynyt
lentäjä ja teki kunniaa.
"No, Thompson, kuinka onnisti?" kysyi hänen esimiehensä. "Kaikki toiset
ovat palanneet. Eivät olleet nähneet jälkeäkään Oldwickista eivätkä
hänen koneestaan. Meidän täytynee luopua koko etsinnästä, jollei teillä
ole ollut parempi menestys."
"Minulla oli", vastasi nuori upseeri. "Löysin koneen."
"Niinkö!" huudahti eversti Capell. "Missä se oli? Näkyikö merkkiäkään
Oldwickista?"
"Se on mahdollisimman ilkeässä loukossa vähän matkan päässä sisämaahan
päin. Kapea rotko. Näin koneen selvästi, mutta en päässyt sen luokse.
Sen läheisyydessä maleksi todellinen paholainen leijonaksi. Laskeuduin
maahan lähelle kallion reunaa ja aioin kiivetä tarkastamaan konetta.
Mutta se vintiö vetelehti siellä ainakin tunnin, ja minun oli lopulta
luovuttava aikeestani."
"Luuletteko Oldwickin joutuneen leijonien kynsiin?" tiedusti eversti.
"Sitä epäilen", vastasi luutnantti Thompson, "sillä ei mikään
osoittanut leijonain aterioineen lentokoneen lähistöllä. Nousin lentoon
huomattuani, että minun oli mahdoton laskeutua koneen luokse, ja
tarkastin rotkoa sekä ylä- että alapuolelta. Useiden kilometrien päässä
etelässä päin on pieni, metsäinen laakso, jonka keskellä -- älkää
luulko minun olevan sekaisin -- on oikea kaupunki -- siellä on katuja,
taloja, keskusaukio lammikkoineen, kohtalaisen isoja rakennuksia
kupukattoineen ja minaretteineen ja muuta sellaista."
Vanhempi upseeri silmäili nuorempaa osaaottavasti.
"Olette liikarasittunut, Thompson", hän sanoi. "Menkää nukkumaan oikein
kunnollisesti! Olette ollut tässä puuhassa aimo tovin, ja se on
varmaankin käynyt hermoillenne."
Nuori mies pudisti päätään hieman ärtyneesti. "Suokaa anteeksi, sir",
hän torjui, "mutta kertomukseni on tosi. En ole erehtynyt. Lensin
paikan kohdalla useita kierroksia. Kenties on Oldwick osunut sinne tahi
ehkä hän on joutunut kaupungin asukkaiden vangiksi."
"Oliko kaupungissa ihmisiä?" kysyi eversti.
"Kyllä; näin heitä kaduilla."
"Luuletteko, että ratsuväki pääsee laaksoon?" tiedusti eversti.
"En", vastasi Thompson. "Seutu on syvien rotkojen uurtama.
Jalkaväellekin se olisi hitonmoinen urakka, ja mikäli näin, ei vettä
ollut lainkaan ainakaan kaksi päivää kestävän marssin matkalla."
Samassa pysähtyi Toisen rhodesialaisen rykmentin päämajan edustalle iso
Vauxhall-auto, ja hetkistä myöhemmin astui autosta laskeutunut kenraali
Smut sisään. Eversti Capell nousi tuoliltaan ja teki esimiehelleen
kunniaa; samoin teki luutnantti, jääden seisomaan asentoon.
"Olin menossa tästä ohitse", alkoi kenraali, "ja arvelin pistäytyä
hiukan puhelemaan. Miten muuten on luutnantti Smith-Oldwickin etsintä
edistynyt? Thompson näkyy olevan tuossa, ja muistaakseni oli hänet
muiden muassa määrätty etsimään."
"Niin", vastasi Capell, "kyllä hän oli. Hän palasi viimeisenä. Hän
löysi luutnantin koneen." Sitten hän toisti luutnantti Thompsonin
selostuksen. Kenraali ja eversti Capell istuutuivat pöytään, ja nämä
kaksi upseeria lentäjän avustamina merkitsivät kartalle Thompsonin
selostuksessaan mainitseman kaupungin likimääräisen aseman.
"Se on perin epätasaista maata", huomautti Smut, "mutta meidän on
tehtävä kaikki, mitä suinkin voimme löytääksemme sen pojan. Lähetämme
sinne pienen osaston -- pienelle joukkueelle tehtävä todennäköisesti
luonnistuu paremmin kuin lukuisalle. Suunnilleen yksi komppania,
eversti, tai kaksi ja riittävästi kuorma-autoja kuljettamaan
muonavaroja ja vettä. Määrätkää sopiva mies retkikunnan komentajaksi ja
käskekää hänen järjestää tukikohta niin kauaksi länteen kuin autot
voivat edetä. Yksi komppania voidaan jättää sinne ja toinen lähettää
eteenpäin. Tekisi mieleni uskoa, että tukikohta voidaan järjestää
päivän matkan päähän kaupungista, eikä vedenpuute siinä tapauksessa
tuottaisi eteenpäin lähetetylle osastolle mitään hankaluutta,
koska vettä varmastikin täytyy olla siinä laaksossa, jossa
kaupunki sijaitsee. Määrätkää pari lentokonetta tiedustelu- ja
sanansaattopalvelukseen, niin että tukikohta voi aina pysyä
kosketuksissa etenevän komppanian kanssa. Milloin voi retkikunta lähteä
liikkeelle?"
"Voimme kuormata autot tänä iltana", vastasi Capell, "ja
liikkeellelähtö tapahtuu noin kello yksi huomenaamulla."
"Hyvä", sanoi kenraali. "Antakaa minulle tietoja tuloksista!"
Vastattuaan toisten sotilaalliseen tervehdykseen hän poistui.
* * * * *
Hypätessään viiniköynnösten sekaan Tarzan tiesi, että leijona oli
hänen kintereillään ja että hänen henkensä oli kaupungin muuriin
takertuneiden köynnösten vahvuuden varassa. Tavattomaksi
huojennuksekseen hän tunsi, että köynnösten varret olivat yhtä paksuja
kuin miehen käsivarsi, ja karhet olivat niin tiukasti kiinni muurissa,
ettei hänen painonsa näyttänyt vaikuttavan mitään.
Hän kuuli Numan pettyneen karjaisun, kun leijona lipui takaisin maahan,
turhaan kynsien lehväisiä köynnöksiä; ja sitten Tarzan kiipesi muurin
harjalle ketterästi kuin apinat, jotka olivat hänet kasvattaneet.
Vähän alempana muurin harjaa oli viereisen talon katto, ja kun Tarzan
pudottautui sinne, oli hänen selkänsä komeroon päin, jonka toisessa
päässä olevasta tähystysaukosta näkyi istutuksille ja niiden takana
olevaan metsään. Niinpä hän ei huomannut siellä synkässä varjossa
kyyröttelevää hahmoa. Mutta jollei hän sitä nähnytkään, sai hän silti
pian tietää, ettei hän ollut yksin, sillä tuskin hänen jalkansa olivat
koskettaneet kattoa, kun hänen kimppuunsa takaapäin hypähti raskas
olento ja hänen vyötäistensä ympärille kiertyivät jäntevät käsivarret.
Yllätettynä epäedullisessa asemassa ja nostettuna ilmaan oli apinamies
sillä hetkellä avuton. Hänen hätyyttäjällään, olipa se sitten mikä
hyvänsä, oli nähtävästi selvästi suunniteltu tarkoitus, sillä se asteli
suoraa päätä katon reunaa kohti, joten Tarzan pian oivalsi, että hänet
aiottiin heittää alas kadulle -- mikä olisi ollut hyvin tehokas tapa
tunkeilijan poistamiseksi. Apinamies oli varma, että hän silloin joko
taittaisi raajansa tai saisi surmansa; mutta hän ei suinkaan aikonut
antaa ahdistajansa toteuttaa suunnitelmaansa. Tarzanin kädet ja jalat
olivat vapaina, mutta hän oli niin epäedullisessa asemassa, ettei hän
voinut käyttää niitä tehokkaasti. Hänen ainoa toivonsa oli saada otus
kaadetuksi kumoon, ja sitä varten hän ojensi vartalonsa suoraksi ja
kallistui taaksepäin vangitsijaansa vasten niin kauas kuin mahdollista,
heilauttaen sitten äkkiä itseään eteenpäin. Tulos oli niin tyydyttävä
kuin hän oli suinkin saattanut toivoa. Apinamiehen raskaan ruumiin
äkillinen heilahdus pois pystysuorasta asennosta sai toisenkin rajusti
horjahtamaan eteenpäin, niin että hän pysytelläkseen pystyssä hellitti
vaistomaisesti otteensa. Apinamies liikkui vikkelästi kuin kissa; ja
tuskin hän oli pudonnut katolle, kun hän oli jälleen pystyssä ja
pyörähti vastustajaansa päin. Tämä oli melkein yhtä kookas mies kuin
hänkin ja lisäksi aseistettu sapelilla, jonka hän nyt tempasi tupesta.
Mutta Tarzan ei missään nimessä aikonut sallia hänen käyttää tätä
peloittavaa asetta ja kumartui senvuoksi, väistäen häneen sivulta päin
suunnatun uhkaavan iskun, ja syöksähti toisen jalkoihin. Samalla tavoin
kuin potkupallon pelaaja iskeytyy vastapuolueen hyökkääjään, kävi
Tarzan käsiksi ahdistajaansa, sysäten hänet useita metrejä taaksepäin
ja paiskaten hänet ankarasti selälleen.
Heti kun mies oli kellahtanut katolle, oli apinamies hänen rintansa
päällä; toinen jäntevä käsi puristui miekkaa pitelevän käden
ranteeseen, toinen keltavaippaisen vahdin kurkkuun. Siihen saakka oli
mies otellut äänettömänä, mutta kun Tarzanin sormet koskettivat hänen
kurkkuaan, päästi hän yhden ainoan vihlovan kirkaisun, jonka ruskea
käsi melkein heti tukahdutti. Mies rimpuili päästäkseen irti rinnallaan
kyyköttävän alastoman olennon otteesta, mutta yhtä hyvin hän olisi
voinut koettaa irtautua Numa-leijonan kynsistä.
Vähitellen hänen ponnistuksensa laimenivat, pienet silmät pullistuivat
kuopistaan, kääntyen kammottavasti ylöspäin, ja vaahtoisten huulien
välistä tunkeutui esille turvonnut kieli. Hänen rimpuilunsa lakattua,
nousi Tarzan pystyyn, laski toisen jalkansa uhrinsa ruholle ja oli
kajahduttamaisillaan voittohuutonsa, mutta ajatus, että häntä odottava
tehtävä vaati äärimmäistä varovaisuutta, sulki hänen huulensa.
Hän meni katon reunalle ja silmäili alhaalla kiemurtelevaa katua. Aina
jonkun matkan päässä toisistaan, nähtävästi jokaisessa kadunkulmassa,
paloi himmeästi lepattavia soihtuja seinistä hiukan miehen päätä
korkeammalla ulkonevien kannattimien varassa. Enimmäkseen olivat
mutkaiset kujat synkän pimennon peitossa, eikä valaistus liekkien
läheisyydessäkään ollut suinkaan kirkas. Hänen suppeassa näköpiirissään
käveli vielä muutamia omituisia asukkaita ahtailla kaduilla.
Jatkaakseen nuoren upseerin ja tytön etsintää täytyi hänen voida
liikkua kaupungilla mahdollisimman vapaasti, mutta jos hän menisi
jonkun kadunkulmassa tuikkivan liekin alle ollessaan lannevaatettaan
lukuunottamatta alaston ja kaikissa muissa suhteissa silmäänpistävästi
eroten kaupungin asukkaista, olisi hän vaarassa joutua heti ilmi.
Näiden ajatusten risteillessä hänen mielessään ja hänen miettiessään
keksiäkseen jonkun toteutettavan suunnitelman, osui hänen katseensa
ruumiiseen, joka virui katolla hänen lähellään, ja heti välähti hänen
päähänsä, että hän saattaisi ottaa valepuvukseen voitetun vihollisensa
tamineet.
Tarzan tarvitsi vain muutamia sekunteja laittaakseen ylleen kuolleen
soturin housut, anturakengät ja papukaijan kuvilla koristetun keltaisen
vaipan. Vyötäisilleen hän kiinnitti miekkavyön ja piilotti vaipan alle
isävainajansa metsästyspuukon. Muistakaan aseista luopuminen ei ollut
hänestä helppoa, ja toivoen ehkä vielä saavansa ne takaisin hän vei ne
muurin harjalle ja pudotti ne sen juurelle lehvistön sekaan.
Viimeisellä hetkellä kävi hänen vaikeaksi erota köydestään, sillä sen
ja puukon käyttöön hän oli parhaiten perehtynyt ja sitä hän oli
käyttänyt pisimmän ajan. Hän oivalsi irroitettuaan miekkavyön voivansa
kääriä köyden vyötäisilleen ja kiinnitettyään vyön jälleen pitää sen
täydelleen piilossa, niin ettei sitä sattumaltakaan huomattaisi.
Saatuaan vihdoin tyydyttävään kuntoon valepukunsa, jonka kelvollisuutta
edisti hänen tuuhea, musta tukkansa, tehden hänet todennäköisesti
vieläkin enemmän kaupungin asukkaiden näköiseksi, alkoi hän miettiä,
miten päästä kadulle. Hän olisi kyllä uskaltanut pudottautua katon
räystäältä, mutta pelkäsi siten vetävänsä puoleensa ohikulkijain
huomion ja otaksuttavasti joutuvansa ilmi. Talot olivat erikorkuisia,
mutta kun ne olivat kaikki matalakattoisia, saattoi hän helposti
liikkua niitä myöten. Niin hän etenikin jonkun matkaa, kunnes hän äkkiä
havaitsi lähinnä edessään olevan rakennuksen katolla useita henkilöitä
loikoilemassa.
Hän oli pannut merkille, että kaikissa katoissa oli aukkoja, joista
ilmeisesti päästiin sisälle taloihin, ja koska nyt edessä oleva seurue
tukki häneltä tien, päätti hän uskaltaa yrittää kadulle jonkun
rakennuksen kautta. Mentyään erään aukon reunalle hän kumartui sen
tumman suun ylitse ja kuunteli, kuuluisiko alhaalla olevista huoneista
liikettä. Ei hänen korvansa eikä nenänsä erottanut mitään, mikä olisi
osoittanut jonkun elävän olennon olevan välittömässä läheisyydessä, ja
enempää empimättä apinamies senvuoksi soluttautui aukkoon ja oli
pudottautumaisillaan alas, kun hänen jalkansa sattui portaitten
poikkipienaan. Niitä hän heti käytti hyväkseen ja laskeutui allaan
olevan huoneen lattialle.