muutamia sanoja he palasivat käytävään. Englantilainen joutui kauhun
valtaan, kun hänen väsyneet aivonsa täydelleen käsittivät hänen hirveän
asemansa. Hän tarttui ristikkoon, koettaen avata sitä päästäkseen
turvaan käytävään, mutta se oli varmasti lukittu ja uhmaili hänen
ponnistuksiaan. Sitten hän huusi poistuville miehille. Mutta ei
kuulunut muuta vastausta kuin kimakka, kaamea nauru. Vartijat katosivat
käytävän toisessa päässä olevasta ovesta, ja hän oli yksin leijonien
seurassa.
KAHDEKSAS LUKU
Kuningattaren tarina
Sillä välin saatettiin Bertha Kircher aukion toiseen päähän sen
ympärillä olevista rakennuksista isoimpaan ja uhkeimpaan. Tämä rakennus
ulottui yli koko aukion leveyden. Se oli useita kerroksia korkea;
pääovelle päästiin leveitä portaita myöten, joiden juurella oli
vahteina tavattoman kookkaita kivileijonia; ylimmällä astuimella taas
oli sisäänkäytävän kahden puolen kaksi yhtä korkeata jalustaa, joiden
kummankin päällä oli iso, kivinen papukaija. Lähestyessään näitä
veistoksia huomasi tyttö, että patsaiden yläpää oli hakattu ihmiskallon
muotoiseksi, ja niiden päällä istuivat papukaijat. Myöskin holvatun
oven kamanaan ja rakennuksen seiniin oli kuvattu papukaijoja,
leijonia ja apinoita. Jotkut niistä olivat kaiverrettuja, toiset
mosaikkivalmisteita, kun taas muutamat oli nähtävästi maalattu seinän
pintaan. Viimemainittujen värejä näytti aika paljon himmentäneen, minkä
vuoksi yleisvaikutelma oli vienon kaunis. Koho- ja mosaikkikuvat olivat
molemmat hienosti valmistetut ja todistivat korkealle kehittynyttä
taiteellista näppäryyttä. Päinvastoin kuin ensimmäisessä rakennuksessa,
johon hänet oli viety ja jonka sisäänkäytävä oli ollut oveton, sulki
sitä aukkoa, jota hän nyt lähestyi, jykevä kaksoisovi. Oven
kamanakaarta kannattavien patsaiden muodostamissa komeroissa, kivisiä
papukaijoja kannattavien jalustojen juurilla ja monissa muissa kohdin
leveillä portailla nojaili parikymmentä aseistettua miestä. Näiden
vaipat olivat kaikki kirkkaan keltaisia, ja jokaisen rintaan ja selkään
oli ommeltu papukaijan kuva.
Kun hänet saatettiin portaiden yläpäähän, lähestyi yksi näistä
keltavaippaisista sotureista ja pysäytti hänen vartijansa ylimmälle
portaalle. Täällä he vaihtoivat keskenään muutamia sanoja, ja heidän
puhuessaan pani tyttö merkille, että heidän pysäyttäjänsä samoin kuin
ne tämän seuralaiset, jotka tyttö näki, näyttivät olevan, jos
mahdollista, alemmalla henkisellä tasolla kuin heidän alkuperäiset
vangitsijansa. Heidän jäykkänä törröttävä tukkansa kasvoi niin alas
otsalle, että se melkein yhtyi kulmakarvoihin, ja heidän silmänsä
olivat pienemmät kuin jälkimäisillä, joten silmämunan valkuaista näkyi
enemmän.
Lyhyen keskustelun jälkeen ovivahtien päällikkö, sillä sellainen hän
tuntui olevan, kääntyi ja kolkutti keihäänsä nupilla oven
laudoitukseen, samalla kutsuen joitakuita miehiään, jotka nousivat ja
astuivat esiin, totellen hänen komennustaan. Pian alkoivat vankat
ovenpuoliskot verkkaisesti ja kirskuen kääntyä auki, ja niiden erotessa
toisistaan tyttö näki, mikä oli niiden liikkeellepaneva voima --
kumpaakin puoliskoa työnsi puoli tusinaa alastomia neekereitä.
Ovelta kääntyivät hänen vartijansa takaisin, ja heidän sijalleen tuli
kuusi keltavaippaista soturia. Nämä veivät hänet sisälle, ja neekerit
sulkivat oven heidän jälkeensä, kiskoen paksuista ketjuista. Heitä
tarkkaillessaan tyttö kauhukseen huomasi, että miespoloiset oli
kiinnitetty kaulastaan kahleilla oveen.
Hänen edessään oli leveä eteiskäytävä, jonka keskellä oli pieni, kirkas
vesilammikko. Täälläkin oli lattiaan ja seiniin kuvattu alituisesti
vaihtelevina yhdistelminä ja sommitelmina papukaijoja, marakatteja ja
leijonia, mutta näistä kuvista olivat useat metallista, jota tyttö
varmasti luuli kullaksi. Käytävän seininä oli sarja avoimia
holvikaaria, joiden läpi näkyi tilavia huoneita. Eteiskäytävässä ei
ollut minkäänlaista kalustoa, mutta molemmin puolin olevissa huoneissa
oli penkkejä ja pöytiä. Vilkaistessaan muutamien huoneiden seiniin
tyttö havaitsi, että ne olivat jostakin värillisestä kudoksesta
valmistettujen verhojen peittämät, kun taas lattioilla oli barbaariseen
tyyliin kudottuja paksuja mattoja sekä mustien leijonien ja
kaunistäpläisten leopardien nahkoja.
Lähinnä ovea oleva oikeanpuolinen huone oli täynnä miehiä, jotka olivat
puetut samanlaisiin keltaisiin vaippoihin kuin hänen uudet vartijansa,
ja huoneen seinillä riippui paljon keihäitä ja sapeleja. Käytävän
toisessa päässä veivät matalat portaat toiselle suljetulle ovelle.
Täällä vartiosto seisahtui jälleen. Kuultuaan erään hänen saattajansa
selostuksen meni yksi tämän oven vahdeista sisälle, jättäen heidät
seisomaan ulkopuolelle. Kului hyvinkin viisitoista minuuttia, ennen
kuin hän palasi. Sitten vaihdettiin vartijoita uudelleen, ja tyttö
vietiin ovesta sisälle.
Tyttöä kuljetettiin vielä kolmen muun huoneen läpi ja kolmesta
jykevästä ovesta, joilla vartijoita vaihdettiin joka kerta, ennen kuin
hänet opastettiin verrattain pieneen kammioon, jonka lattialla asteli
edestakaisin tulipunaiseen vaippaan puettu mies. Hänen vaippansa
rintaan ja selkään oli ommeltu tavattoman iso papukaija, ja hänen
päässään oli barbaarinen päähine, jota koristi täytetty papukaija.
Tämän huoneen seinät olivat tyyten verhojen peitossa, joihin oli
kuvattu papukaijoja sadoittain, jopa tuhansittain. Lattiaan oli
upotettu kultaisia papukaijoja, ja laipioon oli niin paksuilla väreillä
kuin suinkin maalattu loistavahöyhenisiä papukaijoja, joiden siivet
olivat levällään ikäänkuin lennossa.
Mies oli kookkaampi kuin yksikään hänen kaupungissa näkemänsä. Hänen
pergamenttimainen ihonsa oli iän rypistämä, ja hän oli lihavampi kuin
kukaan muu hänen kansalaisensa, mikäli tyttö oli niitä nähnyt. Hänen
paljaat käsivartensa kuitenkin osoittivat, että hän oli hyvin voimakas,
eivätkä hänen askeleensa olleet vanhan miehen. Hänen kasvonilmeistään
kuvastui äärimmäinen tylsämielisyys, ja hän oli varmasti inhoittavin
inhimillinen olento, mitä Bertha Kircher oli ikinä nähnyt.
Senjälkeen, kun Bertha Kircher oli tuotu huoneeseen, käveli mies
edelleen rauhattomasti edestakaisin eikä näyttänyt huomaavan tytön
läsnäoloa. Mutta ilman pienintäkään varoitusmerkkiä hän sitten,
ollessaan huoneen toisessa päässä selin Bertha Kircheriin päin,
pyörähti äkkiä ympäri ja syöksyi mielipuolen tavoin hänen luokseen.
Vaistomaisesti tyttö astahti taaksepäin ja ojensi kätensä kammottavaan
olentoon päin ikäänkuin pidättääkseen häntä loitolla, mutta hänen
kupeillaan olevat miehet, samat, jotka olivat saattaneet hänet sinne,
tarttuivat häneen käsiksi ja pitivät häntä kiinni.
Vaikka mies olikin rajusti juossut tyttöä kohti, pysähtyi hän
koskematta vankiin. Hetkisen hänen kaameat, valkoreunaiset silmänsä
tuijottivat tutkivasti tytön kasvoihin, ja sitten hän purskahti
mielipuolisesti nauramaan. Kahdeksi tai kolmeksi minuutiksi olento
antautui riemun valtaan, lakkasi sitten nauramasta yhtä äkkiä kuin oli
alkanutkin ja kävi tarkastamaan vankia. Hän tunnusteli tytön hiuksia,
ihoa, puvun kangasta ja ilmaisi merkeillä, että hänen oli avattava
suunsa. Viimemainittu näytti suuresti herättävän hänen mielenkiintoaan.
Hän osoitti toiselle vartijoista tytön kulmahampaita ja paljasti sitten
omat terävät torahampaansa vangin nähtäviksi.
Äkkiä hän alkoi jälleen kävellä lattialla edestakaisin. Vasta hyvinkin
viidentoista minuutin kuluttua hän uudelleen huomasi vangin, antoi
sitten lyhyen määräyksen vartijoille, jotka heti veivät tytön pois
huoneesta.
Vartijat opastivat nyt tytön useiden käytävien ja huoneiden kautta
toiseen kerrokseen vieville, kapeille kiviportaille ja seisahtuivat
vihdoin pienelle ovelle, jonka edustalla seisoi alaston, keihäällä
aseistettu neekeri. Toisen vartijan käskystä neekeri avasi oven, ja
seurue astui matalaan huoneeseen, jonka ikkunoihin tytön huomio heti
kiintyi sen vuoksi, että niissä oli vankat ristikot. Huone oli
kalustettu samalla tavoin kuin muutkin hänen rakennuksessa näkemänsä
huoneet; siellä oli samanlaiset kaiverretut pöydät ja penkit,
samanlaiset matot lattialla, samanlaiset koristukset seinissä; mutta
joka suhteessa se oli yksinkertaisempi kuin mitä hän oli alakerrassa
nähnyt. Yhdessä nurkassa oli vuode, jota peitti samanlainen, mutta
vaaleampikudoksinen matto kuin alakerran matot, ja vuoteella istui
nainen.
Kun Bertha Kircherin katse osui huoneen asukkaaseen, pääsi häneltä
pieni hämmästyksen äännähdys, sillä hän oivalsi heti, että hänen
edessään oli lähemmin hänen kaltaisensa olento kuin ainoakaan niistä,
jotka hän oli nähnyt kaupungin muurien sisällä. Häneen katsoivat vanhan
naisen kiiltonsa menettäneet, siniset silmät, jotka olivat painuneet
syvälle ryppyisiin, hampaattomiin kasvoihin. Mutta silmät olivat
tervejärkisen, ymmärtäväisen olennon, ja kasvot olivat valkoihoisen
naisen.
Nähdessään tytön nainen nousi pystyyn ja astui eteenpäin; hänen
käyntinsä oli niin heikkoa ja horjuvaa, että hänen oli pakko tukea
itseään pitkällä sauvalla, jota hän piteli molemmin käsin. Toinen
vartijoista lausui hänelle muutamia sanoja; sitten miehet kääntyivät ja
poistuivat huoneesta. Tyttö seisoi oven suussa, äänettömänä odottaen,
mitä nyt tapahtuisi. Vanha nainen tuli lattian poikki, pysähtyi hänen
eteensä, suunnaten vähänäköiset, vetistävät silmänsä tulokkaan nuoriin,
kukoistaviin kasvoihin. Sitten hän silmäili häntä päästä jalkoihin, ja
uudelleen kääntyivät vanhat silmät tytön kasvoihin. Bertha Kircher
puolestaan tarkasteli vanhaa nais-käpykkää yhtä avoimesti. Ensin
puhkesi puhumaan viimemainittu. Hän puhui heikolla, särkyneellä
äänellä, empien, tavoitellen, ikäänkuin olisi käyttänyt harvinaisia
sanoja, vierasta kieltä.
"Oletteko ulkomaailmasta?" hän kysyi englanninkielellä. "Suokoon
Jumala, että ymmärrätte tätä kieltä!"
"Englantia?" huudahti tyttö. "Kyllä, tietysti puhun englanninkieltä."
"Jumalan kiitos!" riemuitsi pieni vanhus. "En tietänyt, osaanko enää
itsekään sitä niin, että toinen ymmärtää. Kuudenkymmenen vuoden aikana
olen puhunut vain heidän kirottua mongerrustaan. Kuuteenkymmeneen
vuoteen en ole kuullut sanaakaan äidinkieltäni. Tyttö-raukka!
Tyttö-raukka!" hän mutisi. "Mikä surkea onnettomuus saattoi teidät
heidän käsiinsä?"
"Oletteko englantilainen?" kysyi Bertha Kircher. "Ymmärsinkö oikein,
että olette englantilainen nainen ja ollut täällä kuusikymmentä
vuotta?"
Vanha nainen nyökkäsi päätään myöntävästi. "Kuuteenkymmeneen vuoteen en
ole kertaakaan ollut tämän palatsin ulkopuolella. Tulkaa!" hän pyysi,
ojentaen luisevaa kättään. "Olen hyvin vanha enkä jaksa seisoa kauan.
Tulkaa istumaan viereeni vuoteelleni!"
Tyttö tarttui ojennettuun käteen ja auttoi vanhuksen takaisin huoneen
toiseen päähän ja istuutui sitten hänen viereensä.
"Lapsi-rukka! Lapsi-rukka!" valitteli vanha nainen. "Teidän olisi ollut
paljon parempi kuolla kuin antaa tuoda itsenne tänne. Alussa olisin
tahtonut surmata itseni, mutta toivoin aina, että tulisi joku, joka
pelastaisi minut. Mutta tänne ei tule koskaan ketään. Kertokaa, miten
he saivat teidät valtaansa!"
Tyttö selosti hyvin lyhyesti ja pääpiirteissään ne tapahtumat, joiden
jälkeen jotkut kaupungin asukkaat hänet vangitsivat.
"Onko siis kaupungissa mukananne mies?" tiedusti vanha nainen.
"Kyllä", vastasi tyttö, "mutta en tiedä, missä hän on, enkä sitäkään,
mitä hänelle aiotaan tehdä. Enhän tiedä myöskään sitä, mitkä aikeet
heillä on minuun nähden."
"Sitä ei voi kukaan arvata", sanoi vanhus. "He eivät tiedä itsekään
edellisellä minuutilla, mitä he aikovat seuraavalla. Mutta luullakseni
saatte olla varma, lapsi-rukka, ettette enää ikinä näe ystäväänne."
"Mutta eiväthän he ole surmanneet teitä", muistutti tyttö, "ja
mainitsitte olleenne heidän vankinaan kuusikymmentä vuotta."
"Eivät", myönsi hänen puhetoverinsa, "he eivät ole surmanneet minua
eivätkä he surmaa teitäkään. Mutta Jumala tietää, että ennen kuin
olette elänyt kauan tässä hirveässä paikassa, rukoilette heitä
tappamaan teidät."
"Minkälaisia he ovat", kysyi Bertha Kircher, "millaista väkeä? He ovat
erilaisia kuin kaikki ennen näkemäni. Ja kertokaahan tekin, miten
jouduitte tänne."
"Siitä on hyvin kauan", virkkoi vanha nainen, huojuen edestakaisin
vuoteella. "Siitä on kauan. Oi, kuinka pitkä aika siitä onkaan! Olin
silloin vain kaksikymmenvuotinen. Ajatelkaapa sitä, lapsi! Katsokaa
minua! Minulla ei ole muuta peiliä kuin kylpyveteni; en voi nähdä,
minkänäköinen olen, sillä silmäni ovat vanhat. Mutta sormillani tunnen,
että kasvoni ovat ryppyiset, silmäni painuneet kuoppiinsa ja
surkastuneet huuleni vetäytyneet sisäänpäin hampaattomia ikeniä vasten.
Olen vanha, köykkyselkä ja ruma, mutta silloin olin nuori, ja minua
kehuttiin kauniiksi. Niin, en tahdo teeskennellä; olin kaunis. Sen
ilmaisi minulle peilini.
"-- Isäni oli lähetyssaarnaajana sisämaassa, ja eräänä päivänä saapui
sinne joukkue arabialaisia ryöstämään orjia. Siitä pienestä
alkuasukaskylästä, jossa isäni työskenteli, he ottivat mukaansa miehet
ja naiset, ja he ottivat myöskin minut. He eivät tunteneet niitä
seutuja, joten heidän oli pakko pitää oppainaan vangitsemiaan kylämme
miehiä. He kertoivat minulle, etteivät he koskaan aikaisemmin olleet
käyneet niin kaukana etelässä, ja olivat muka kuulleet, että meistä
länteen oli maa, jossa oli runsaasti norsunluuta ja orjia. He tahtoivat
mennä sinne, ja sieltä meidät vietäisiin pohjoiseen, jossa minut
myytäisiin jonkun mustan sulttaanin haaremiin.
"-- He pohtivat usein, kuinka kallis hinta minusta saataisiin, ja ettei
hinta vain halpenisi, vartioivat he kateellisesti minua toisiltaan,
joten matka rasitti minua mahdollisimman vähän. Sain parasta ruokaa,
jota heillä oli, eikä minua ahdisteltu.
"-- Mutta lyhyen ajan kuluttua, kun olimme saapuneet sen maan rajoille,
jonka kylämme miehet tunsivat, ja tunkeutuneet autioon, kuivaan
erämaahan, käsittivät arabialaiset vihdoinkin, että olimme eksyksissä.
Mutta itsepintaisesti he etenivät yhäti länttä kohti, kavuten
kammottavien rotkojen yli ja marssien pitkin polttavaa aavikkoa
hellittämättömässä auringon paahteessa. Heidän ryöstämiensä
orja-parkojen oli tietystikin kannettava kaikki leiritarpeet ja saalis,
ja kun he niin ollen olivat raskaasti kuormattuja ja nääntymäisillään
nälkään ja janoon, alkoi heitä pian kuolla kuin kärpäsiä.
"-- Emme olleet kulkeneet erämaassa kauan, ennen kuin arabialaisten
täytyi tappaa hevosiansa ravinnoksi, ja tultuamme ensimmäiselle
rotkolle, jonka yli eläimiä olisi ollut mahdoton saada, teurastettiin
niistä loputkin ja liha sälytettiin vielä elossa olevien, horjuvien
neekeri-raukkojen selkään.
"-- Sillä tavoin jatkoimme matkaamme vielä kaksi päivää, jonka jälkeen
neekerejä oli elossa enää vain kourallinen, ja arabialaisiakin oli
alkanut nääntyä nälkään, janoon ja erämaan polttavaan helteeseen. Niin
kauaksi kuin silmä kantoi siihen hedelmälliseen maahan päin, josta
olimme tulleet, osoittivat kulkemaamme uraa taivaalla leijailevat
korppikotkat ja vainajien ruumiit, jotka olivat viimeisen kerran
laskeutuneet pitkäkseen tiettömälle aavikolle. Mustaihoisten sortuessa
oli norsunluu hylätty taipaleelle hammas toisensa jälkeen, ja pitkin
tätä kuolemanpolkua virui sinne tänne siroiteltuna leirivehkeitä,
valjaita ja sadoittain ihmisiä.
"-- Jostakin syystä koetti arabialaisten päällikkö säilyttää minua
viimeiseen saakka. Ehkä hän arveli, että kaikista hänen aarteistaan oli
minua helpoin kuljettaa mukana, sillä olin nuori ja vahva, ja sitten
kun hevoset oli tapettu, olin kävellyt ja pysytellyt parhaiden miesten
rinnalla. Me englantilaiset olemme, kuten tiedätte, varmoja
kävelijöitä, kun taas nämä arabialaiset eivät olleet eläissään
kävelleet tultuaan kyllin vanhoiksi pysyäkseen ratsun selässä.
"-- Minun on mahdoton sanoa, kuinka kauan vielä vaelsimme, mutta
vihdoin saapui meitä kourallinen melkein tyyten menehtyneinä syvän
rotkon pohjalle. Emme voineet ajatellakaan kiivetä vastaiselle
reunalle, ja jatkoimme senvuoksi matkaamme pitkin rotkon
hietikkopohjaa, jossa varmaankin oli muinoin virrannut joki. Vihdoin
saavuimme eräälle kohdalle, jossa eteemme avautui kaunis laakso, ja
siellä uskoimme tapaavamme riistaa runsaasti.
"-- Silloin oli meitä jälellä enää vain kaksi, päällikkö ja minä. Minun
ei tarvitse sanoa teille, mikä laakso se oli, sillä te saavuitte sinne
jokseenkin samalla tavoin kuin minäkin. Meidät vangittiin niin
nopeasti, että tuntui siltä kuin täkäläiset olisivat odottaneet meitä,
ja myöhemmin sain tietää, että asianlaita olikin niin, samoin kuin he
odottivat teitäkin.
"-- Metsän läpi tullessanne näitte varmaankin marakatit ja papukaijat
ja palatsiin saavuttuanne lienette pannut merkille, kuinka yhtenään
näiden eläinten ja leijonien kuvia on koristuksissa. Kotimaassa olimme
kaikki tutustuneet puhuviin papukaijoihin, jotka hokivat niille
opetettuja sanoja, mutta nämä papukaijat ovat siitä merkillisiä, että
ne osaavat kaupungin väestön kieltä. Väitetään marakattien ilmoittavan
asioita papukaijoille ja näiden sitten lentävän kaupunkiin kertomaan
asukkaille marakattien sanomat. Ja vaikka sitä onkin vaikea uskoa, olen
nähnyt, että se on totta, sillä olen elänyt tämän kansan keskuudessa
kuusi vuosikymmentä kuninkaan palatsissa. -- Minut kuten teidätkin
tuotiin suoraan palatsiin. Arabialaisten päällikkö vietiin jonnekin
muualle. En ole koskaan saanut tietää, miten hänen kävi. Silloin oli
kuninkaana Ago viideskolmatta. Senjälkeen olen nähnyt monta kuningasta.
Hän oli kauhea mies; mutta hehän ovatkin kaikki kauheita."
"Mikä heissä on vikana?" tiedusti tyttö.
"He ovat kaikki mielipuolia", vastasi vanha nainen. "Ettekö ole sitä
arvannut? Heidän joukossaan on mainioita käsityöläisiä ja hyviä
maanviljelijöitä, ja jossakin määrin he noudattavat lakia ja
järjestystä omalla tavallaan.
"-- He palvovat kaikkia lintuja, mutta papukaijat ovat heidän
pääjumaliansa. Yhtä sellaista pidetään täällä palatsissa perin upeassa
huoneessa. Se on heidän ylijumalansa. Se on hyvin vanha lintu. Jos Ago
puhui minulle totta silloin kun tulin tänne, täytyy sen nykyisin olla
lähes kolmesataa vuotta vanha. Heidän uskonnolliset menonsa ovat
äärimmäisen inhoittavia, ja luullakseni lienee juuri näiden menojen
monia miespolvia kestänyt harjoittaminen alentanut rodun sen nykyiselle
mielipuolisuuden tasolle.
"-- Ja kuitenkin, kuten jo mainitsin, heillä on muutamia hyviäkin
puolia. Jos heidän perinnäistaruihinsa on luottamista, tapasivat heidän
esivanhempansa -- pieni kourallinen miehiä ja naisia, jotka olivat
tulleet jostakin pohjoisesta päin ja eksyneet Keski-Afrikan jylhiin
seutuihin -- täällä vain karun erämaalaakson. Omien tietojeni mukaan
sataa täällä harvoin, jos milloinkaan, ja kuitenkin näitte tekin laajan
metsän ja uhkuvaa kasvullisuutta sekä kaupungissa että sen
ulkopuolella. Tämä ihme on saatu aikaan luonnollisten lähteiden avulla,
jotka heidän esivanhempansa löysivät ja joita he ovat käyttäneet
hyödykseen niin menestyksellisesti, että koko laakso saa aina
riittävästi kosteutta.
"-- Ago kertoi minulle, että useita miespolvia ennen hänen aikaansa
metsää kasteltiin kääntämällä sinne ne purot, jotka toivat lähteiden
vettä kaupunkiin, mutta että sitten, kun puut olivat työntäneet
juurensa syvemmälle, luonnostaan kosteaan maaperään, eivätkä enää
kaivanneet kastelua, muutettiin purojen uoma ja istutettiin uusia
puita. Ja niin metsä laajeni, kunnes se nyt peittää melkein koko
laakson paitsi sitä aukeata alaa, jossa kaupunki sijaitsee. En tiedä,
onko se totta. Metsä on saattanut kasvaa täällä alusta alkaen, mutta se
on yksi heidän muinaistaruistaan, ja sitä tukee se seikka, ettei täällä
sada kylliksi vettä kasvullisuuden menestymiselle.
"-- He ovat monessa suhteessa omituista kansaa, eivät ainoastaan
eläinpalvontaansa ja uskonnollisiin menoihinsa, vaan myöskin siihen
nähden, että he hoitavat leijonia samalla tavoin kuin muut ihmiset
karjaa. Olette nähnyt, millä tavoin he käyttävät joitakuita näistä
leijonista, mutta suurimman osan niistä he lihottavat ja syövät. Aluksi
luulen heidän syöneen leijonan lihaa vain uskonnollisissa
juhlamenoissa, mutta miespolvien aikana he alkoivat kaivata sitä, joten
he nyt eivät nauti juuri mitään muuta lihaa. He tietystikin mieluummin
kuolisivat kuin maistaisivat linnunlihaa eivätkä he myöskään suostu
syömään marakatteja; kasveja syöviä eläimiä he taas kasvattavat
yksinomaan saadakseen maitoa, nahkaa ja ravintoa leijonille. Kaupungin
eteläpuolella ovat karjatarhat ja laitumet, ja siellä hoidetaan kasveja
syöviä eläimiä. Metsäsikoja, kauriita ja antilopeja käytetään etupäässä
leijonien ruuaksi, kun taas vuohia pidetään maidon vuoksi kaupungin
väestön tarpeiksi."
"Oletteko te ollut täällä niin monta vuotta näkemättä ainoatakaan
omarotuistanne ihmistä?" huudahti Bertha Kircher.
Vanha nainen nyökkäsi myöntävästi.
"Olette elänyt täällä kuusikymmentä vuotta", jatkoi tyttö, "eikä teitä
ole loukattu eikä ahdistettu?"
"Sitä en ole sanonut", oikaisi vanhus. "Minua ei ole tapettu, siinä
kaikki."
"Mikä" -- tyttö epäröi -- "mikä asema teillä on ollut heidän
keskuudessaan? Suokaa anteeksi", hän ehätti lisäämään. "Luulen sen
arvaavani, mutta haluaisin kuulla sen teidän omilta huuliltanne, sillä
mikä asemanne lieneekin ollut, sama epäilemättä odottaa minua."
Vanha nainen nyökkäsi. "Niin", hän virkkoi, "epäilemättä; jos he saavat
säilytetyiksi teidät naisilta."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi tyttö.
"Näiden kuudenkymmenen vuoden aikana minua ei ole kertaakaan päästetty
ainoankaan naisen lähettyville. Naiset tappaisivat minut vieläkin, jos
vain saisivat minut käsiinsä. Miehet ovat hirveitä, Jumala tietää, että
he ovat hirveitä! Mutta taivas varjelkoon teitä naisilta!"
"Tarkoitatteko", tiedusti tyttö, "että miehet eivät tee minulle pahaa?"
"Ago viideskolmatta teki minut kuningattarekseen", sanoi vanhus. "Mutta
hänellä oli monta muuta kuningatarta, eivätkä ne kaikki olleet ihmisiä.
Sitten otti minut seuraava kuningas, ja niin on aina jatkunut. Nyt olen
vanhin kuningatar. Hyvin harvat täkäläiset naiset elävät iäkkäiksi. He
ovat aina vaarassa joutua salamurhan uhreiksi, ja lisäksi he henkisesti
vajavaisina joutuvat ajoittain alakuloisuuden valtaan, jolloin he
varsin helposti saattavat tuhota itsensä."
Hän kääntyi äkkiä ja osoitti ristikoilla varustettuja ikkunoita.
"Katsokaahan tätä huonetta", hän kehoitti, "jonka oven edessä on
mustaihoinen eunukki! Missä hyvänsä tällaisen näette, siellä on naisia,
sillä hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta heidän ei koskaan
sallita liikkua vapaina. Heitä pidetään raivokkaampina kuin miehiä, ja
niin he todella ovatkin."
He istuivat useita minuutteja äänettöminä, ja sitten nuorempi nainen
kääntyi vanhemman puoleen kysyen:
"Eikö täältä millään tavoin voi karata?"
Vanha nainen osoitti toistamiseen ristikko-ikkunoita ja sitten ovea,
vastaten: "Ja tuolla on aseistettu eunukki. Ja jos voisittekin pujahtaa
hänen ohitseen, niin miten pääsisitte kadulle? Ja jos pääsisitte
kadulle, niin miten voisitte mennä kaupungin läpi ulkomuurille? Ja
joskin jonkun ihmeen kautta saapuisitte ulkomuurille ja teidät jonkun
toisen ihmeen kautta laskettaisiin portista, niin voisitteko mitenkään
toivoa selviytyvänne metsästä, jossa vilisee ihmisiä syöviä mustia
leijonia? Ette!" hän huudahti vastaukseksi omaan kysymykseensä.
"Karkaaminen on mahdoton, sillä jos pääsisikin palatsista, kaupungista
ja metsästä, niin kuolema odottaisi sen takana leviävässä kammottavasta
erämaassa.