muristen lähestyvälle seurueelle. Miehet usuttivat eteenpäin omia
otuksiaan, jotka ärisivät ja vinkuivat, mutta empivät hyökätessään.
Häiritsijä kävi ilmeisesti kärsimättömäksi; se oli täysin tietoinen
voimistaan, nosti häntänsä jäykäksi pystyyn ja syöksyi eteenpäin. Useat
puolustavista leijonista koettivat arkaillen vastustaa sen hyökkäystä,
mutta ne olisivat yhtä hyvin voineet asettua pikajunan tielle, ja
singottuaan ne syrjään kookas peto hypähti suoraan tavoittamaan yhtä
miehistä. Toistakymmentä keihästä heitettiin sitä kohti, ja yhtä monta
miekkaa lennähti tupesta. Ne olivat välkkyviä aseita, teräviä kuin
partaveitsi, mutta hyökkäävän pedon nopeus teki ne sillä kertaa
tehottomiksi.
Kaksi siihen osunutta keihästä olivat vain omiaan raivostuttamaan sitä
entistä pahemmin, ja hornamaisesti karjuen se karkasi sen onnettoman
miehen kimppuun, jonka oli valinnut uhrikseen. Sen vauhti tuskin
lainkaan pysähtyi, kun se iski hampaansa miehen olkapäähän, pyörähti
sitten vikkelästi suoraan sivulle, ponnahti polkua reunustavan
piiloisan lehvistön sekaan ja katosi, vieden saaliinsa mennessään.
Se kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että pienen seurueen järjestys
oli tuskin lainkaan muuttunut. Pakenemiseen ei olisi ollut tilaisuutta,
vaikka sitä olisi aiottukin. Ja kun leijona nyt oli poistunut
saaliineen, eivät miehet liikahtaneetkaan ajamaan sitä takaa. He
viipyivät paikalla vain kyllin kauan kutsuakseen takaisin kaksi tahi
kolme toisista erilleen joutunutta leijonaansa ja lähtivät sitten
jälleen marssimaan tietä myöten.
"Päättäen siitä, miten tämä tapaus on heihin vaikuttanut, lienee se
heidän jokapäiväisiä kokemuksiaan", huomautti Smith-Oldwick tytölle.
"Niin", virkkoi Bertha Kircher. "He eivät näytä hämmästyneiltä eikä
masentuneilta ja ovat ilmeisesti varmoja siitä, ettei leijona enää
häiritse heitä saatuaan saaliin, jota noutamaan se tuli."
"Olin pitänyt wamabojen maan leijonia mahdollisimman rajuina petoina",
sanoi englantilainen, "mutta ne ovat pelkkiä kissa-pahasia verrattuina
näihin isoihin mustiin raivolaisiin. Oletteko koskaan nähnyt mitään
niin tyyten pelotonta, niin hirvittävää ja vastustamatonta kuin
äskeinen hyökkäys oli?"
Heidän astellessaan rinnakkain keskittyivät heidän ajatuksensa ja
keskustelunsa tähän viimeiseen elämykseen, kunnes tie poikkesi metsästä
ja he näkivät edessään muurien ympäröivän kaupungin ja viljellyn
maa-alueen. Kumpikaan ei voinut pidättää ihmetyksen huudahdusta.
"Mutta tuo muurihan on todellinen rakennustaidon mestarinäyte",
ihmetteli Smith-Oldwick.
"Ja katsokaahan sen takana olevan kaupungin kupukattoja ja torneja!"
lisäsi tyttö. "Tuon muurin sisällä asuvien ihmisten täytyy olla
sivistynyttä kansaa. Ehkä saamme kiittää onneamme siitä, että olemme
joutuneet heidän käsiinsä."
Smith-Oldwick kohautti olkapäitänsä. "Toivokaamme niin", hän vastasi,
"mutta minä puolestani en luota kovinkaan paljoa ihmisiin, jotka
samoilevat leijonien seurassa ja aristelevat papukaijoja. Heissä täytyy
olla jotakin vinossa."
Seurue meni tietä myöten vainion poikki holvatulle portille, joka
avautui, sitten kun muuan vangitsijoista oli kolkuttanut sen vankkaa
laudoitusta keihäällään. Portin toisella puolen alkoi kapea katu, joka
näytti metsästä tuovan viidakkotien jatkolta. Sen kummallakin puolen
oli rakennuksia, jotka alkoivat heti muurista ja reunustivat ahdasta,
koukertelevaa katua, jota ei voinut nähdä muuta kuin vähän matkaa
eteenpäin. Talot olivat melkein kaikki kaksikerroksisia; ylemmän
kerroksen julkisivu oli kadun reunan tasalla, kun taas alemman
kerroksen seinä oli noin kolme metriä taempana, ja sarja yksinkertaisia
patsaita ja kaaria kannatti toisen kerroksen julkipuolta, muodostaen
pylväskäytävän kadun kummallekin puolelle.
Kadun keskiosa oli kiveämätöntä, mutta pylväskäytävien lattiat oli
laskettu erimuotoisilla ja erikokoisilla hakatuilla kivillä, jotka oli
huolellisesti liitetty toisiinsa ilman muurauslaastia. Huomasi heti,
että nämä lattiat olivat ikivanhoja, sillä niiden keskikohta oli
silminnähtävästi alempana, ikäänkuin lukemattomat anturoiden suojaamat
jalat olisivat kuluttaneet kiveä niinä ajanjaksoina, jotka se oli ollut
paikallaan. Näin varhaisella aamuhetkellä oli liikkeellä vain vähän
ihmisiä, ja he olivat samankaltaisia kuin vangitsijatkin. Aluksi vangit
näkivät ainoastaan miehiä, mutta astellessaan syvemmälle kaupunkiin he
tapasivat muutamia alastomia lapsia leikkimässä kadun pehmeässä
pölyssä. Useat heidän kohtaamistaan ihmisistä katselivat vankeja
kummastuneina ja uteliaina ja esittivät usein kysymyksiä vartijoille,
joiden sukulaisia vangit olettivat heidän olevan. Toiset taas eivät
kiinnittäneet heihin lainkaan huomiota.
"Toivoisinpa, että ymmärtäisimme heidän kummallista kieltään!" huudahti
Smith-Oldwick.
"Niin", yhtyi Bertha Kircher. "Haluaisin tiedustaa heiltä, mitä he
aikovat meille tehdä."
"Se olisi hauska tietää", myönsi mies. "Olen itsekin aprikoinut sitä
aika lailla."
"Minä en pidä siitä, että heidän kulmahampaansa on tuolla tavoin hiottu
teräviksi", sanoi tyttö. "Se muistuttaa liian paljon joitakuita
näkemiäni ihmissyöjiä."
"Ettehän toki uskone todella heitä ihmissyöjiksi, vai mitä?" kysyi
mies. "Ette kai luule, että on olemassa valkoihoisia ihmissyöjiä,
ettehän?"
"Ovatko nämä sitten valkoihoisia?" tokaisi tyttö.
"Neekerejä he eivät ainakaan ole", vastasi luutnantti. "Heidän ihonsa
on keltainen, mutta se ei oikein muistuta kiinalaisen ihoa, eikä heillä
ole ollenkaan kiinalaisen piirteitä."
Juuri sillä hetkellä he näkivät ensimmäisen tämän kaupungin väestöön
kuuluvan naisen. Useimmissa suhteissa hän oli samanlainen kuin miehet,
vaikka hän olikin kooltaan pienempi ja sopusuhtaisempi. Mutta hänen
kasvonsa olivat vastenmielisemmät kuin miesten, mahdollisesti siitä
syystä, että hän oli nainen, mikä seikka korosti silmien, riippuvan
huulen, teroitettujen hampaiden ja jäykän, alhaalle otsalle saakka
kasvavan tukan omituisuutta. Hänen hiuksensa olivat pitemmät ja paljoa
tuuheammat kuin miesten. Ne riippuivat hänen hartioittensa ympärille ja
niitä piti koossa jonkunlainen värillinen pitsiside. Hänen ainoa
vaatetuskappaleensa oli kaivomainen vaippa, joka oli tiukasti kiedottu
hänen vartalonsa ympärille, alkaen paljaiden rintojen alapuolelta, ja
jonka alareuna lähellä nilkkoja oli jollakin tavoin kiinnitetty yhteen.
Sekä hänen tukkaansa että hamettansa koristamassa oli välkkyviä, kullan
näköisiä metallipalasia. Muutoin ei naisella ollut minkäänlaisia
koruja. Hänen paljaat käsivartensa olivat hennot ja siromuotoiset,
kädet ja jalat sopivan kokoiset ja sopusuhtaiset.
Hän lähestyi seuruetta tämän mennessä hänen ohitseen ja laverteli
vartijoille, jotka kuitenkaan eivät olleet häntä huomaavinaankaan.
Vangeilla oli tilaisuus tarkastaa häntä läheltä, kun hän seurasi heidän
vierellään vähän matkaa.
"Hourin vartalo", huomautti Smith-Oldwick, "mutta tylsämielisen
kasvot."
Heidän noudattamallaan kadulla oli epäsäännöllisten välimatkojen päässä
poikkikatuja; kun he vilkaisivat niitä pitkin, osoittautuivat ne yhtä
mutkikkaiksi kuin sekin, jota myöten heitä kuljetettiin. Rakennusten
tyyli vaihteli vain vähän. Siellä täällä oli väriläikkä tahi joku muu
rakennustaiteellinen koristeluyritys. Avonaisista ikkunoista ja ovista
he saattoivat nähdä, että rakennusten seinät olivat hyvin paksut ja
kaikki aukot perin pieniä, ikäänkuin talot olisi suunniteltu suojaksi
äärimmäistä kuumuutta vastaan, minkä he käsittivätkin tarpeelliseksi
tässä afrikkalaisen erämaan sydämeen kätketyssä laaksossa.
Edestäpäin he silloin tällöin näkivät vilahdukselta isompia
rakennuksia, ja niitä lähestyessään he ilmeisesti saapuivat kaupungin
liikeosiin. Siellä oli suuri joukko pikku myymälöitä ja upeita
kaupparakennuksia siroiteltuina asuinrakennusten väliin, ja niiden
ovien päällä oleviin kilpiin oli maalattu kirjaimia, joiden alkuperäksi
teki mieli luulemaan kreikkalaisia aakkosia; mutta ne eivät silti
olleet kreikkalaisia, kuten sekä englantilainen että tyttö tunsivat.
Smith-Oldwickin haavoja oli tällä välin alkanut ankarammin kivistää, ja
hän oli käynyt niiden johdosta heikoksi, mitä suuresti oli pahentanut
verenvuoto. Hän horjahteli nyt tuontuostakin, ja ymmärtäen
velvollisuutensa tyttö tarjosi hänelle käsivartensa tueksi.
"Ei", torjui hän. "Te olette itse saanut kestää siksi paljon, ettei
teitä enää saa rasittaa lisäkuormalla." Mutta vaikka hän ponnisteli
miehekkäästi pysyäkseen vangitsijain rinnalla, jäi hän kuitenkin aina
joskus jalelle, ja eräässä tällaisessa tilaisuudessa paljastivat
vartijat ensimmäisen kerran julman ja raa'an puolensa.
Smith-Oldwickin vasemmalla puolella marssi kookas mies. Hän tarttui
useita kertoja englantilaisen käsivarteen ja työnsi häntä varsin
lempeästi eteenpäin. Mutta kun vanki jäi yhä uudelleen jälelle, joutui
mies äkkiä ja ilman oikeutettua syytä todella vimmaisen raivon valtaan.
Hän syöksähti haavoittuneen kimppuun ja iski häntä rajusti nyrkillään,
paiskasi hänet maahan, kouraisi vasemmalla kädellä häntä kurkusta ja
veti oikealla esille pitkän terävän säilänsä. Kammottavasti kirkuen hän
sitten heilutti säiläänsä päänsä päällä.
Toiset kääntyivät katselemaan kohtausta osoittamatta erikoista
mielenkiintoa. Heidän suhtautumisensa oli samanlaista kuin olisi yksi
seurueesta pysähtynyt kiinnittämään kenkäänsä ja toiset vain
odottaneet, kunnes hän olisi taaskin valmis marssimaan.
Mutta jos vangitsijat olivatkin välinpitämättömiä, niin Bertha Kircher
ei ollut. Lähellä toisiaan olevat, kiiluvat silmät, raivosta
vääntyneet, torahampailla varustetut kasvot ja kammottava kiljunta
herätti hänessä kauhua, samalla kun haavoittuneeseen mieheen
kohdistettu raaka ja aiheeton hyökkäys nostatti hänessä hereille
kaikissa naisissa synnynnäisenä piilevän heikkojen suojelemisen
vaiston. Unohtaen kaiken muun paitsi sitä, että heikko,
puolustuskyvytön mies aiottiin murhata hänen silmiensä edessä, luopui
tyttö kaikesta varovaisuudesta, syöksyi Smith-Oldwickin avuksi ja
tarttui pitkällään viruvan englantilaisen päällä riehuvan ja kirkuvan
olennon kohotettuun oikeaan käteen.
Tarrautuen mieheen epätoivoisen rajusti hän heittäytyi taaksepäin koko
painollaan ja voimallaan; mies menetti tasapainonsa ja kellahti
selälleen kiveykselle sätkyttelemään. Hänen koettaessaan pysytellä
pystyssä kirposi miekka hänen kädestään, ja tuskin se oli ennättänyt
maahan saakka, kun tyttö sieppasi sen. Seisoen suorana maassa viruvan
englantilaisen upseerin vieressä Bertha Kircher silmäili vastustajiaan,
puristaen lujasti terävää asetta.
Hän oli uljaan näköinen. Ei edes se, että hänen ratsastuspukunsa oli
tahraantunut ja repaleinen, huonontanut vähääkään hänen esiintymisensä
tehoa. Hänen kaatamansa olento kompuroi vikkelästi pystyyn, ja samassa
koko hänen käytöksensä muuttui. Äsken hän oli ollut hornamaisen raivon
vallassa, mutta nyt häntä puistatti hysteerinen nauru. Tytöstä
kuitenkin oli epäiltävää, kumpi niistä oli kammottavampaa. Toiset
vartijat seisoivat paikoillaan tylsä virnistys kasvoillaan, kun taas
se, jolta tyttö oli riistänyt aseen, ponnahteli ilmaan, kirkui ja
nauroi. Jos Bertha Kircher olisi tarvinnut lisätodistuksia ollakseen
varma siitä, että he olivat sekapäisen kansan käsissä, olisi miehen
silloinen käytös riittänyt todistamaan hänelle sen. Äkillinen, hillitön
raivonpurkaus ja nyt yhtä hillitön ja kolkko nauru vain korostivat
kasvojen tylsämielisiä piirteitä.
Äkkiä tyttö tajusi kuinka avuton hän olisi, jos yksikään miehistä
tahtoisi nujertaa hänet; hänen tunteissaan tapahtui muutos, joka tuotti
melkein ruumiillista pahoinvointia, hän viskasi aseen nauravan
mielipuolen jalkojen juureen, kääntyi englantilaiseen päin ja polvistui
hänen viereensä.
"Olitte ihailtava", kiitti Smith-Oldwick, "mutta teidän ei olisi
pitänyt tehdä sitä. Älkää vastustako heitä! Luullakseni he kaikki ovat
hulluja, ja sanotaanhan, kuten tiedätte, että hulluille pitää aina olla
mielin kielin."
Bertha Kircher pudisti päätään. "En voinut olla katselijana, kun teidät
olisi murhattu."
Miehen silmät välähtivät iloisesti; hän ojensi kätensä ja tarttui tytön
sormiin. "Rakastatko minua nyt vähän?" hän kysyi. "Niinhän -- vain
hiukan?"
Tyttö ei vetänyt kättään pois, mutta pudisti päätään surumielisesti.
"Älä puhu siitä!" hän pyysi. "Minua pahoittaa sen sanominen; pidän
sinusta hyvin paljon, mutta muuta en voi."
Ilon välke katosi Smith-Oldwickin silmistä ja hänen sormensa heltisivät
tytön kädestä. "Anna anteeksi!" sopersi hän. "Olin aikonut odottaa
siksi, kunnes selviytyisimme tästä pulasta, ja sinä olisit päässyt
turvaan omaistesi luokse. Äskeisen syynä lienee ollut hermojärkytys tai
jotakin sen tapaista ja se, että näin sinun puolustavan minua sillä
tavoin. Joka tapauksessa en mahtanut sille mitään, eikähän ole paljoa
väliä, mitä nyt puhelen, eikö niin?"
"Mitä tarkoitat?" kysyi tyttö kerkeästi.
Englantilainen kohautti olkapäitään ja hymyili alakuloisesti. "En ikinä
pääse tästä kaupungista elävänä", hän vastasi. "En olisi hiiskunut
siitä mitään, jollen olisi käsittänyt, että sinä olet siitä yhtä
selvillä kuin minäkin. Leijona raateli minua varsin pahasti, ja tuo
vintiö melkein lopetti minut. Saattaisi olla hiukan toivoa, jos
olisimme sivistyneessä maailmassa, mutta mitäpä hoitoa voisimme
saada näiden kauheiden olentojen joukossa, vaikka he olisivat
ystävällisiäkin?"
Bertha Kircher ymmärsi hänen puhuvan totta, mutta ei sittenkään voinut
sopeutua siihen ajatukseen, että Smith-Oldwick kuolisi. Hän piti
miehestä hyvin paljon; oikeastaan hän oli hyvin pahoillaan siitä, ettei
voinut rakastaa Smith-Oldwickia, mutta hän ei voinut.
Hänestä tuntui, että kenen tytön hyvänsä saattaisi olla kovin helppo
rakastaa luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickia. Olihan tämä
englantilainen upseeri ja herrasmies, vanhan suvun vesa ja lisäksi
varakas, nuori, hauskannäköinen ja hyväluontoinen. Mitäpä muuta voisi
kukaan tyttö kaivatakaan kuin sellaisen miehen rakkautta? Eikä Bertha
Kircher lainkaan epäillyt sitä, että Smith-Oldwick rakasti häntä.
Hän huokasi; ja sitten hän äkkiä laski kätensä haavoittuneen otsalle ja
kuiskasi: "Älä kuitenkaan herkeä toivomasta! Koeta elää minun tähteni!
Minä koetan sinun tähtesi oppia rakastamaan sinua."
Näytti siltä kuin miehen suoniin olisi äkkiä valettu uutta eloa. Hänen
kasvonsa kirkastuivat heti, ja osoittaen voimaa, jota hän ei itsekään
olisi luullut enää olevan jäleliä, hän nousi hitaasti seisomaan, joskin
hieman epävarmasti. Tyttö auttoi häntä ja tuki häntä sitten.
He olivat hetkeksi kokonaan unohtaneet ympäristönsä, ja katsahtaessaan
nyt vangitsijoihinsa näki Bertha Kircher heidän jälleen vaipuneen
heille melkein ominaiseen tylsään välinpitämättömyyteen. Yhden heistä
annettua merkin lähdettiin jälleen marssimaan, ikäänkuin ei olisi
tapahtunut mitään nurjaa.
Bertha Kircher tunsi äkkiä vastavaikutusta hetkellisessä innostuksessa
englantilaiselle äsken antamansa lupauksen johdosta. Hän tiesi
puhuneensa enemmän miehen tähden kuin omasta sydämestään, ja nyt sen
tapahduttua, samoin kuin hetkistä ennen niiden sanojen lausumista hän
käsitti, ettei hän todennäköisesti koskaan pitäisi luutnantista sillä
tavoin kuin tämä toivoi. Mutta mitä hän oli luvannut? Vain koettaa
rakastaa Smith-Oldwickia. "Entä sitten?" hän kysyi itseltään.
Hän oivalsi, että heillä oli vain vähän toiveita päästä milloinkaan
takaisin sivistyneeseen maailmaan. Joskin nämä ihmiset osoittautuisivat
ystävällisiksi ja suostuisivat laskemaan heidät rauhassa pois täältä,
niin miten osaisivat he takaisin rannikolle? Kun Tarzan oli kuollut,
kuten hän varmasti uskoi käyneen nähtyään apinamiehen elottomana
viruvan luolan suulla vangitsijain raahatessa pois häntä itseään, ei
heillä enää ollut ketään eikä mitään turvanaan.
He kaksi eivät vangiksi jouduttuaan olleet puhuneet juuri mitään
apinamiehestä, sillä he kumpikin ymmärsivät täysin selvästi, mitä hänen
menetyksensä merkitsi heille.
He olivat verranneet huomioitaan kaikesta, mitä oli tapahtunut
viimeisillä jännittävillä hetkillä ennen lopullista hyökkäystä, ja ne
olivat olleet täydelleen yhtäpitävät. Heti herättyään heidän kimppuunsa
karkaavien leijonien karjunnasta oli Smith-Oldwick nähnyt leijonan
syöksyvän Tarzanin päälle, ja vaikka yö olikin ollut pimeä, oli hän
kuitenkin erottanut, ettei villi apinamies ollut liikahtanutkaan
sorruttuaan pedon alle.
Ja jos Bertha Kircher oli viime viikkojen aikana monesti tuntenut
asemansa erittäin toivottomaksi, oli hän nyt senvuoksi valmis
myöntämään, että toivo oli tyyten sammunut.
Kadut alkoivat täyttyä tämän eriskummaisen kaupungin eriskummaisista
miehistä ja naisista. Jotkut panivat heidät merkille ja tarkastelivat
heitä hyvin uteliaina, toiset taas menivät heidän ohitseen tylsästi
tuijottaen silminnähtävästi tietämättä mitään lähimmästä ympäristöstään
ja lainkaan huomaamatta vankeja. Kerran he kuulivat kamalaa kirkumista
eräältä poikkikadulta ja vilkaistuaan sinne näkivät siellä miehen
samanlaisen hornamaisen raivon purkauksen vallassa kuin he olivat äsken
nähneet vartijan käydessä Smith-Oldwickin kimppuun. Tämä otus purki
hullua raivoaan lapseen, jota hän yhä uudelleen löi ja puri, pysähtyen
vain vähän väliä kirkumaan. Lopuksi hän vähää ennen kuin he etenivät
pois näkyvistä, nosti lapsen hervottoman ruumiin korkealle päänsä
yläpuolelle ja paiskasi sen kiveykseen niin rajusti kuin jaksoi,
pyörähti sitten ympäri ja lähti päätä pahkaa juoksemaan pitkin
kiemurtelevaa katua, kiljuen mielipuolisesti kohti kurkkuaan.
Kaksi naista ja useita miehiä seisoi katselemassa tätä julmaa
kohtausta. He olivat siksi kaukana eurooppalaisista, etteivät nämä
voineet erottaa, kuvastuiko heidän kasvoistaan sääliä vaiko vimmaa;
mutta olkoonpa sen laita miten tahansa, kukaan ei pyrkinytkään
sekaantumaan asiaan.
Muutamia metrejä kauempana nojaili eräässä toisen kerroksen akkunassa
kammottavan näköinen vanha akka, nauraen, syytäen herjauksia ja
irvistellen peloittavasti kaikille ohikulkijoille. Toiset kävelivät
tietään nähtävästi menossa tehtäviinsä yhtä selväpäisen rauhallisina
kuin minkä hyvänsä sivistyneen yhteiskunnan kansalaiset.
"Hyvä Jumala!" jupisi Smith-Oldwick. "Kuinka hirveä paikka!"
Tyttö kääntyi äkkiä häneen päin. "Onko sinulla pistooli tallella?" hän
tiedusti.
"Kyllä", vastasi luutnantti, "pistin sen paitani povelle. Minua ei
tarkastettu, ja oli siksi pimeä, ettei voitu huomata, oliko minulla
aseita vai eikö. Piilotin sen senvuoksi, toivoen voivani säilyttää
sen."
Bertha Kircher siirtyi likemmäksi häntä ja tarttui hänen käteensä.
"Säästä yksi panos minun varalleni?" hän pyysi.
Smith-Oldwick katsahti häneen ja räpytteli rajusti silmiään. Ne olivat
käyneet harvinaisen, kiusallisen kosteiksi. Hän oli tietystikin
käsittänyt, kuinka vaikeassa asemassa he olivat, mutta hänestä oli
tuntunut, että se koski vain häntä. Hänestä ei ollut mahdollista, että
kukaan tekisi pahaa tälle suloiselle ja kauniille tytölle.
Ja hänenkö olisi pitänyt saada surmansa -- Smith-Oldwickin kädestä! Se
oli liian kaameata; sitä oli mahdotonta uskoa, mahdotonta ajatella! Jos
häntä olivat pelokkaat aavistukset kalvaneet jo aikaisemmin, oli hän
nyt kaksin kerroin huolissaan ja masentunut.
"En usko voivani tehdä sitä, Bertha", hän sanoi.
"Etkö edes pelastaaksesi minua vieläkin pahemmasta?" tiukkasi tyttö.
Englantilainen pudisti alakuloisena päätään. "En voisi tehdä sitä
missään tapauksessa", hän vastasi.
Katu, jota myöten he olivat tulleet, yhtyi äkkiä leveään lehtokujaan,
ja heidän silmiensä eteen levisi laaja, kaunis järvi, jonka tyynestä
pinnasta kuvastui kirkas, sininen taivas. Koko heidän ympäristönsä
muuttui toisen näköiseksi. Rakennukset olivat korkeampia, niiden tyyli
ja koristeet paljoa upeampia. Itse katua peitti barbaarisiin, mutta
viehättävän kauniisiin kuvioihin sommiteltu mosaikkikiveys.
Rakennuksien koristuksiin oli käytetty runsaasti väriä ja hyvin paljon
metallia, joka näytti lehtikullalta. Kaikissa koristuksissa esiintyi
useilla tavoin papukaija ja vähemmässä määrin leijona ja marakatti.
Vangitsijat veivät heitä vähän matkaa järven rantaa pitkin kulkevaa
käytävää myöten ja sitten lehtokujan varrella olevan rakennuksen
holvatusta ovesta sisälle. Heti oven sisäpuolella oli tilava huone; sen
kalustona oli jykeviä penkkejä ja pöytiä, joihin moniin oli
huolitellusti kaiverrettu välttämättömiä papukaijan, leijonan ja apinan
-- eniten aina papukaijan -- kuvia.
Muutaman pöydän takana istui mies, joka ei millään tavoin, mikäli
vangit saattoivat havaita, eronnut heidän saattajistaan. Seurue
seisahtui tämän henkilön eteen, ja yksi vangitsijoista alkoi puhua,
esittäen nähtävästi suullisen selostuksen. Olivatko he tuomarin,
sotilasupseerin vaiko siviilivirkamiehen edessä, sitä oli vankien
mahdoton arvata, mutta ilmeisesti hän oli arvovaltainen henkilö, sillä
kuunneltuaan loppuun miehen esityksen, jonka aikana hän oli tutkivasti
silmäillyt heitä, hän teki yhden ainoan turhan kokeen keskustella
heidän kanssaan ja lausui sitten jonkun lyhyen määräyksen äskeiselle
puhujalle.
Melkein heti lähestyi kaksi miehistä Bertha Kircheriä, viitaten häntä
tulemaan mukaan. Smith-Oldwick liikahti seuratakseen häntä, mutta yksi
vartijoista esti sen. Tyttö pysähtyi, kääntyi takaisin, katsoi pöydän
ääressä olevaan mieheen ja teki käsillään merkkejä, koettaen parhaansa
mukaan selvittää haluavansa, että Smith-Oldwick saisi jäädä hänen
seuraansa. Mutta mies vain pudisti epäävästi päätään ja viittasi
vartijoita viemään hänet pois. Englantilainen yritti taaskin mennä
jälessä, mutta häntä pidettiin kiinni. Hän oli liian heikko ja avuton
edes koettaakseen väkisin toteuttaa tahtonsa. Hän muisti povellaan
olevan pistoolin, mutta ajatteli sitten, kuinka toivotonta hänen olisi
taistella koko kaupunkia vastaan muutamine panoksineen.
Häneen kohdistettua pahoinpitelyä lukuunottamatta ei heillä ollut
mitään syytä otaksua, etteivät heidän vangitsijansa kohtelisi heitä
oikeuden ja kohtuuden mukaisesti, ja niin ollen hän arveli viisaammaksi
olla vastustamatta heitä, kunnes hän olisi täysin varma siitä, että
heillä oli todella vihamieliset aikeet. Hän katseli, kuinka tyttö
vietiin rakennuksesta. Ollessaan juuri katoamaisillaan hänen
näkyvistään Bertha Kircher kääntyi ja heilutti kättään.
"Olkoon onni mukanasi!" huusi tyttö ja oli poissa.
Pöydän ääressä olevan miehen toimittaman kuulustelun aikana oli
seurueen mukana huoneeseen tulleet leijonat ajettu ulos Smith-Oldwickin
takana olevasta ovesta. Tästä samasta ovesta vei kaksi miestä nyt
myöskin englantilaisen. Hän huomasi saapuneensa pitkään käytävään; sen
kahden puolen oli ovia, jotka otaksuttavasti veivät rakennuksen muihin
huoneisiin. Käytävän toisessa päässä oli vankka ristikko, jonka takaa
näkyi avoin piha. Vanki saatettiin sinne ja astuttuaan vartijoittensa
seurassa pihalle hän havaitsi olevansa aukeamalla, jota rajoittivat
rakennuksen sisäpuoliset seinät. Se oli puiston tapainen, ja siellä
kasvoi joukko puita ja kukkivia pensaita. Useiden puiden juurella oli
penkkejä, ja samoin oli penkki eteläisen seinän vieressä. Mutta hänen
huomionsa kiintyi heti siihen seikkaan, että siellä olivat myöskin
leijonat, jotka olivat olleet apuna heitä vangittaessa ja jotka olivat
heidän mukanaan palanneet kaupunkiin, toiset pitkänään maassa, toiset
kävellen rauhattomasti edestakaisin.