muistuttaen ajan kellastuttamaa pergamenttia. Hänen sysimusta, lähes
kymmenen sentimetriä pitkä tukkansa kohosi jäykkänä pystysuoraan
päänahasta. Silmät olivat lähellä toisiaan, silmäterät hyvin tummat ja
hyvin pienet, joten valkuainen näkyi joka puolelta niiden ympärillä.
Miehen kasvot olivat karvattomat lukuunottamatta leuassa ja ylähuulessa
törröttäviä harvoja haituvia. Nenä oli komea kotkannenä, mutta hiusraja
ulottui niin alas otsalle, että saattoi olettaa hänen olevan hyvin
heikkoälyisen ja raa'an. Ylähuuli oli lyhyt ja kaunis, kun taas
alahuuli oli jotensakin paksu ja pyrki riippumaan heikosti
kehittyneelle leualle. Kokonaisuudessaan kasvot tekivät aikoinaan
voimakkaiden ja komeiden, mutta joko ruumiillisen väkivallan tahi
ala-arvoisten tapojen ja ajatusten tyyten muuttamien piirteiden
vaikutuksen. Miehen kädet olivat pitkät, mutta eivät poikkeukselliset,
kun taas jalat olivat lyhyet ja suorat.
Hänen pukunaan olivat tiukasti sopivat housut ja väljä, hihaton vaippa,
jonka liepeet yltivät juuri lanteiden alapuolelle; jaloissa oli
pehmeäpohjaiset anturakengät, joiden siteet ulottuivat puoliväliin
polvia, muistuttaen läheisesti nykyaikaisessa sotaväessä käytettyjä
säärinauhoja. Miehen kädessä oli lyhyt, vankka keihäs, ja vyöllä
riippui ase, joka aluksi hämmästytti apinamiestä siinä määrin, että hän
tuskin saattoi uskoa silmiään -- raskas, nahkapäällyksiseen tuppeen
pistetty sapeli. Hänen vaippansa oli nähtävästi kudottu -- ainakaan se
ei ollut valmistettu nahoista -- kun taas housut oli yhtä ilmeisesti
tehty jyrsijäin turkeista.
Tarzan pani merkille, kuinka äärimmäisen huolettomasti mies lähestyi
leijonia, jotka puolestaan välittivät hänestä yhtä vähän. Tulija
seisahtui hetkiseksi ikäänkuin arvostelemaan apinamiestä ja työntyi
sitten leijonan ohitse, hipaisten kellanruskeata nahkaa sivuuttaessaan
sen.
Mies pysähtyi noin kuuden metrin päähän Tarzanista, puhutellen häntä
vieraalla kielellä, josta tarmangani ei ymmärtänyt tavuakaan. Eleistä
päättäen hän useita kertoja vetosi heidän ympärillään oleviin
leijoniin, kosketti kerran keihästään vasemman kätensä etusormella ja
läimäytti kahdesti kupeellaan riippuvaa miekkaa.
Hänen puhuessaan Tarzan silmäili häntä tarkasti, ja apinamiehen
mielessä kiteytyi omituinen vakaumus, ettei miehestä, joka hänelle
haasteli, voinut käyttää muuta nimitystä kuin ymmärtäväinen mielipuoli.
Kun tämä ajatus välähti Tarzanille, ei hän saattanut olla hymyilemättä,
sillä määritelmä tuntui niin eriskummaiselta. Mutta kun hän lähemmin
tarkasti miehen piirteitä, käytöstä ja pään muotoa, tuli hän melkein
ehdottoman varmaksi siitä, että puhuja oli hullu, vaikka hänen
äänensävynsä ja eleensä muistuttivat tervejärkistä ja täysiälyistä
kuolevaista.
Pian oli mies lopettanut puheensa ja näytti kysyvänä odottavan Tarzanin
vastausta. Apinamies puhutteli häntä ensin isojen apinoiden kielellä,
mutta huomasi pian, että hänen sanojaan ei lainkaan tajuttu. Sitten hän
yhtä turhaan koetti useita alkuasukasmurteita; mies ei ymmärtänyt
ainoatakaan niistä.
Tällöin alkoi Tarzan käydä kärsimättömäksi. Hän oli tuhlannut matkalla
jo kylliksi aikaa, ja koska hän ei milloinkaan ollut kovinkaan suuresti
turvautunut puheeseen pyrkiessään päämääräänsä, kohotti hän nytkin
keihästään ja astui toista kohti. Tämä oli ilmeisesti sellaista kieltä,
jota molemmat tajusivat, sillä heti nosti mieskin keihäänsä ja samalla
pääsi hänen huuliltaan matala kutsu, joka sai siihen saakka toimettoman
ympyrän jokaisen pedon liikkeelle. Kamala karjunta rikkoi metsän
hiljaisuuden, ja samalla hypähti joka taholta esille leijonia, rientäen
vinhasti apinamiestä kohti. Mies, joka oli ne kutsunut, astahti
taaksepäin, ja kaamea virnistys paljasti hänen hampaansa.
Silloin vasta Tarzan huomasi, että miehen yläleuan kulmahampaat olivat
tavattoman pitkät ja erittäin terävät. Hän ehti nähdä ne vain
vilahdukselta kuin salaman valossa, ennen kuin hän ketterästi hypähti
maasta ja sekä leijonain että niiden isännän tyrmistykseksi katosi
puiden oksien alatasanteen lehvistön sekaan, olkansa ylitse ilkkuen
heilautellessaan itseään reippaasti eteenpäin: "Olen Apinain Tarzan,
valtava metsästäjä, valtava taistelija! Koko viidakossa ei ole ketään
mahtavampaa eikä taitavampaa kuin Tarzan!"
Vähän matkan päässä siitä kohdasta, jossa hänet oli piiritetty, palasi
Tarzan tielle etsimään Bertha Kircherin ja luutnantti Smith-Oldwickin
jälkiä. Hän löysi ne pian ja jatkoi matkaansa heitä tavoittamaan.
Jäljet veivät suoraan tietä pitkin vielä lähes kilometrin; sitten tie
äkkiä poikkesi metsästä avoimelle seudulle, ja hämmästyneen apinamiehen
katseiden edessä oli muurien ympäröimä kaupunki rakennuksineen ja
torneineen.
Suoraan hänen kohdallaan muurissa oli matalakaarinen portti, jolle vei
hyvin poljettu tie hänen noudattamaltaan polulta. Metsän ja kaupungin
muurien välisellä aukeamalla kasvoi runsaasti puutarhakasveja, ja hänen
jalkojensa juuressa virtasi vettä ihmisten kaivamassa ojassa!
Kasvitarha oli jaettu säännöllisten välimatkojen päässä toisistaan
oleviin, tasasuhtaisiin lavoihin ja näytti erinomaisesti hoidetulta ja
muokatulta. Pieniä vesiuria lirisi hänen edessään olevasta pääojasta
lavojen välitse, ja jonkun matkan päässä hänestä oikealle uurasti väkeä
työssä viljelyksillä.
Kaupungin muuri näytti noin yhdeksän metriä korkealta, ja sen
kalkittu pinta oli sileä lukuunottamatta sinne tänne siroiteltuja
ampuma-aukkoja. Muurin takaa näkyi lukuisten rakennusten kupukattoja,
ja taivaalle kohosi useita torneja. Isoin, keskellä sijaitseva
kupukatto oli nähtävästi kullattu, mutta muut olivat punaisia, sinisiä
tai keltaisia. Itse muurin rakennustyyli oli mahdollisimman
yksinkertainen. Se oli kermanvärinen, ja sen kalkkilaasti oli
nähtävästi maalattu. Sen juurella oli rivi hyvin hoidettuja pensaita,
ja jonkin matkan päässä itäisellä reunallaan se oli harjalle saakka
viiniköynnösten peitossa.
Seisoessaan varjoisella tiellä, tarkastellen terävin silmin edessään
olevaa näkyä ja painaen mieleensä sen kaikki yksityiskohdat, hän
havaitsi, että hänen takaansa lähestyi seurue, ja hänen sieraimiinsa
kantautui niiden leijonien ja sen miehen haju, joiden kynsistä hän
äsken oli niin näppärästi luiskahtanut. Noustuaan puuhun Tarzan siirtyi
lyhyen matkan päähän länteen päin, ja löydettyään metsän laidasta
mukavan haarautuman, josta hän saattoi pitää silmällä kasvitarhojen
halki kaupungin portille vievää tietä, hän jäi odottamaan ahdistajiensa
paluuta. Ja pian he saapuivatkin -- kummallinen mies leijonalauman
seuraamana. Pedot astelivat koirien lailla hänen perässään tietä pitkin
viljelyksien välitse portille.
Täällä mies kolkutti portin laudoitukseen keihäänsä nupilla ja sen
auettua vastaukseksi kolkutukseen meni sisälle leijonineen. Kaukana
portin ulkopuolella oksallaan kyyröttävä Tarzan näki kaupungissa
vallitsevasta elämästä vain lyhyen vilahduksen. Hän ennätti vain
huomata, että siellä oli muitakin ihmisolentoja, ja sitten portti
sulkeutui.
Tuosta portista, siitä hän oli varma, oli kaupunkiin viety tyttö ja
mies, joita hän pyrki auttamaan. Mikä kohtalo heitä odotti ja oliko se
heidät jo saavuttanut, sitä hän ei kyennyt edes arvaamaan; samoin oli
hänen mahdoton tietää, missä paikassa noiden tylyjen muurien sisällä
heitä pidettiin teljettyinä. Mutta yhdestä seikasta hän oli varma: jos
hän mieli auttaa heitä, oli hänen päästävä noiden muurien sisäpuolelle.
Ensinnä oli hänen tunkeuduttava kaupunkiin, eikä hän lainkaan epäillyt,
että sitten hänen terävät aistimensa lopulta saisivat selville hänen
etsimiensä henkilöjen olinpaikan.
Alhaalle painuneen auringon luodessa pitkiä varjoja viljelyksille näki
Tarzan työntekijäin palaavan itäisiltä vainioilta. Ensimmäisenä asteli
mies, joka edetessään laski alas sulkuja pitkin vettä tuovan, leveän
ojan reunaa, sulkien lavarivien välissä juosseet vesiurat. Hänen
jälessään käveli toisia miehiä, jotka kantoivat isoissa, palmikoiduissa
kopissa tuoreita ravintoaineita olkapäillään. Tarzan ei ollut
aavistanut, että vainioilla oli ollut työskentelemässä niin paljon
väkeä, mutta nyt istuessaan tarkkailemassa päivän mennessä
mailleen hän näki idästä saapuvan ihmisjonon, joka toi työaseet ja
maanviljelystuotteet kaupunkiin.
Nähdäkseen paremmin apinamies sitten kiipesi korkean puun ylimmille
oksille, joilta hän näki muurin lähimmän osan ylitse. Tältä edulliselta
paikalta hän huomasi, että kaupunki oli pitkä ja kapea ja että vaikka
ulkomuurit muodostivatkin säännöllisen suorakaiteen, kadut kuitenkin
olivat mutkaisia. Lähellä kaupungin keskustaa oli matala, valkea
rakennus, jonka ympärillä kaupungin isoimmat talot sijaitsivat, ja
nopeasti himmenevässä valaistuksessa oli Tarzan siellä kahden
rakennuksen välissä havaitsevinaan veden välkkyvän, mutta ei ollut
siitä varma. Sivistyskeskuksissa saamainsa kokemusten nojalla oli hän
luonnollisestikin taipuvainen uskomaan tätä keskusaukeamaa toriksi,
jonka ympärille isoimmat rakennukset oli ryhmitetty, ja että järjen
kannalta katsoen hänen olisi etsittävä Bertha Kircheriä ja tämän
kumppania ensinnä juuri sieltä.
Sitten aurinko laski, ja kaupungin kattoi nopeasti pimeys, jonka
vaikutusta apinamiehestä pikemminkin korostivat kuin lievensivät
monista hänen näkyvissään olevista ikkunoista tuikkivat valot.
Tarzan oli pannut merkille, että useimpien talojen katot olivat
tasaiset; harvoina poikkeuksina olivat vain ne, joita hän kuvitteli
upeimmiksi julkisiksi rakennuksiksi. Miten tämä kaupunki oli syntynyt
tähän tutkimattoman Afrikan unohdettuun osaan, sitä ei apinamies
jaksanut käsittää. Hän tunsi paremmin kuin joku muu tuon ison mustien
maanosan selvittämättömiä salaisuuksia, jonka tavattoman laajoille
aloille valkoisen miehen jalka ei vielä ikinä ole astunut. Mutta
kuitenkin hän tuskin saattoi uskoa, että näin suuri ja näin hyvin
rakennettu kaupunki oli voinut olla täällä niin monia miespolvia, kuin
sen oli täytynyt olla olemassa, joutumatta kosketuksiin ulkomaailman
kanssa. Vaikka sitä ympäröikin tietön erämaa, kuten hän tiesi
asianlaidan olevan, ei hän jaksanut ymmärtää, miten siellä oli voinut
polvi toisensa jälkeen syntyä ja kuolla koettamatta ottaa selkoa heidän
pienen laaksonsa ulkopuolella olevan maailman salaperäisistä
arvoituksista.
Mutta tuossa oli kaupunki kuitenkin muokattujen vainioiden ympäröimänä
ja asukkaita täynnänsä!
Yön tullen alkoi kaikkialta viidakosta kuulua isojen kissaeläinten,
Numan ja Sheetan, toisiinsa sekaantuvia ääniä, ja urosten jymisevät
karjahdukset kiirivät metsässä, niin että maa vapisi, samalla kun
kaupungista kuului toisten leijonien vastausärjyntää.
Tarzanin päähän oli johtunut yksinkertainen keino päästä kaupunkiin,
ja nyt pimeän tultua hän ryhtyi toteuttamaan suunnitelmaansa.
Sen onnistuminen riippui yksinomaan siitä, kuinka vankkoja ne
viiniköynnökset olivat, joiden hän oli nähnyt kaupungin itälaidalla
kasvavan aina muurin harjalle saakka. Hän lähti siihen suuntaan,
samalla kun hänen ympäriltään metsästä kajahti raatelijain ääniä
entistä voimakkaampina ja rajumpina. Metsän ja kaupungin muurin välinen
matka oli yli puoli kilometriä, ja se oli viljeltyä maata, jonka
ylimenoa helpottamassa ei ollut ainoatakaan puuta. Apinain Tarzan tunsi
rajoituksensa ja senvuoksi tiesi, että hän epäilemättä saisi surmansa,
jos joku noista isoista, mustista metsäleijonista saavuttaisi hänet
aukealla kentällä, siinä tapauksessa että, kuten hän oletti, kuopasta
pelastettu Numa oli yksi laakson leijonia.
Hänen täytyi senvuoksi luottaa yksinomaan taitoonsa ja nopeuteensa sekä
siihen mahdollisuuteen, että viiniköynnökset kannattaisivat hänen
painonsa. Hän eteni puunoksien keskitasannetta myöten, missä
liikkuminen on aina helpointa, kunnes saapui viiniköynnösten peittämän
muurinosan kohdalle. Sinne hän pysähtyi kuuntelemaan ja nuuhkimaan
päästäkseen varmuuteen siitä, ettei hänen välittömässä läheisyydessään
ollut ainoatakaan Numaa, ei ainakaan sellaista, joka väijyi häntä. Ja
varmennuttuaan siitä, ettei lähellä metsässä eikä aukeamalla hänen ja
muurin välissä ollut leijonaa, hän pudottautui keveästi maahan ja eteni
hiipien kentälle.
Itäisten vuorien takaa juuri kohonnut kuu loi kirkkaita säteitään
muurien edustalla leviäville avoimille vainioille. Se myöskin paljasti
jokaiselle siihen suuntaan sattumalta tähdätylle, uteliaalle
silmäparille peltojen poikki rientävän jättiläiskokoisen apinamiehen
hahmon. Oli tietystikin pelkkä sattuma, että metsän reunassa
saalistamassa oleva kookas leijona huomasi apinamiehen, joka oli
puolitiessä metsästä muurille. Äkkiä kantautui Tarzanin korviin uhkaava
ääni. Se ei ollut nälkäisen, vaan raivostuneen leijonan karjaisu, ja
vilkaistessaan taakseen siihen suuntaan, josta ääni kuului, apinamies
näki tavattoman ison pedon, joka lähti metsän pimennosta häntä kohti.
Vaikka olikin vain kuutamo ja välimatka pitkä, huomasi Tarzan, että
leijona oli hyvin iso, että se tosiaan oli samanlaisia hirviöitä kuin
kuopan Numa. Hetkisen hän arveli kääntyä ja ryhtyä taisteluun, mutta
samassa välähti hänen mieleensä ajatus kaupungissa avuttomana vankina
olevasta tytöstä, ja hetkeäkään empimättä Apinain Tarzan pyörsi ympäri
ja lähti kiitämään muurille päin. Silloin Numa hyökkäsi.
Numa-leijona jaksaa juosta vinhasti lyhyen matkan, mutta siltä puuttuu
kestävyyttä. Tavallisen hyökkäyksen ajan se syöksyy eteenpäin kenties
vinhemmin kuin mikään muu eläin maailmassa. Tarzan taas kykeni
juoksemaan nopeasti pitkiä matkoja, mutta ei pientäkään väliä niin
rajusti kuin hyökkäävä Numa. Hänen kohtalonsa riippui siis siitä,
kykenikö hän saamansa etumatkan nojalla välttämään Numaa aluksi
muutamia sekunteja ja sitten, jos Numalla olisi sitkeyttä jatkaakseen
takaa-ajoa hiljaisemmalla vauhdilla, vielä loppumatkan muurille saakka.
Tuskin koskaan on tapahtunut jännittävämpää kilpajuoksua, eikä sitä
katsomassa kuitenkaan ollut ketään muita kuin kuu ja tähdet. Yksin ja
hiljaisuuden vallitessa kiitivät nuo kaksi petoa kuutamoisella
vainiolla. Numa saavutti pakenevaa miestä hämmästyttävän nopeasti,
mutta jokaisella loikkauksellaan pääsi Tarzan likemmäksi
viiniköynnösten verhoamaa muuria. Kerran apinamies katsahti taakseen.
Numa oli niin lähellä häntä, että se ehdottomasti näytti seuraavalla
hyppäyksellä iskevän hänet maahan. Apinamies veti esille puukkonsa
voidakseen ainakin näyttää kuntoaan elämänsä viimeisillä hetkillä.
Mutta Numa oli saavuttanut nopeutensa ja kestävyytensä rajan. Se jäi
vähitellen jälkeen, mutta ei luopunut ajosta, ja silloin Tarzan
käsitti, kuinka paljon oli koettamattomien viiniköynnösten lujuuden
varassa.
Joskin juoksun alkaessa vain Goro ja tähdet olivat katselleet
kilpailijoita, ei sen loppuessa asianlaita kuitenkaan ollut enää sama,
sillä lähellä muurin harjaa sijaitsevasta ampuma-aukosta tirkisti
kentälle pari likekkäin toisiaan olevia, mustia silmiä. Muurille
saapuessaan Tarzan oli vain kymmenkunta metriä Numan edellä. Hänellä ei
ollut aikaa seisahtua etsiäkseen vankkoja runkoja ja varmoja
kädensijoja. Hänen kohtalonsa oli sattuman kädessä, ja sen ymmärtäen
hän ponnisti viimeisen kerran, ponnahti kissan tavoin ylöspäin muuria
vasten viiniköynnösten sekaan ja hapuili käsillään jotakin, mikä
kannattaisi hänen painonsa. Hänen allaan hypähti myöskin Numa.
SEITSEMÄS LUKU
Mielipuolten seassa
Kun leijonalauma karkasi Bertha Kircherin suojelijoiden kimppuun,
horjahti tyttö peremmälle luolaan hetkellisesti lamautuneena pelosta,
jota ehkä lisäsi hänen kokemansa, päiväkausia kestänyt, kauhea
hermojännitys.
Leijonien karjuntaan oli sekaantunut ihmisääniä, ja äkkiä hän tunsi
ihmisolennon työntyneen lähelleen taistelun temmellyksestä ja
melskeestä, ja sitten ojentuivat esiin kädet, jotka tarttuivat häneen.
Oli pimeä, eikä hän voinut nähdä paljoakaan; englantilaisesta
upseerista ja apinamiehestä ei näkynyt merkkiäkään. Mies, joka oli
tarttunut häneen, hätisteli leijonia loitolle hänestä vankalta
keihäältä näyttävällä aseella, jonka varrella hän kolhi petoja.
Vangitsija raahasi hänet ulos luolasta, samalla kiljuen nähtävästi
komennuksia ja varoituksia leijonille.
Jouduttuaan rotkon pohjaa peittävälle vaalealle hietikolle alkoi hän
erottaa esineitä paremmin ja näki silloin, että seurueessa oli
useampiakin miehiä ja että kaksi heistä puolittain talutti,
puolittain kantoi kolmatta hoipertelevaa henkilöä, jonka hän arvasi
Smith-Oldwickiksi.
Jonkun aikaa leijonat yrittivät raivoisasti tavoitella molempia
vankeja, mutta aina onnistui miesten iskuillaan torjua ne. Miehet eivät
näkyneet vähääkään pelkäävän ympärillään hyppiviä ja äriseviä isoja
petoja, vaan käsittelivät niitä, kuten tavallisesti käsitellään
pahankurista koiralaumaa. He lähtivät marssimaan aikoinaan rotkossa
virranneen, muinoisen joen pohjaa pitkin, ja kun ensimmäinen heikko
kajastus itäisellä taivaanrannalla ennusti aamun sarastusta,
seisahtuivat he hetkiseksi erään jyrkänteen reunalle, joka häipyvän yön
omituisessa valaistuksessa näytti tytöstä äärettömän laajalta,
pohjattomalta kuilulta. Mutta kun heidän vangitsijansa lähtivät jälleen
liikkeelle ja uuden päivän valo kävi voimakkaammaksi, havaitsi hän
heidän lähestyvän sakeata metsää.
Puiden muodostaman lehtiholvin alla oli taaskin pimeätä kuin manalassa,
eikä hämy hälventynyt, ennen kuin aurinko vihdoin nousi itäisten
vuorien takaa, jolloin hän erotti, että he noudattivat nähtävästi
leveätä ja sileäksi poljettua riistapolkua isojen puiden muodostamassa
metsässä. Maa oli harvinaisen kuivaa afrikkalaisen metsän peittämäksi,
ja vaikka juurikasvullisuus olikin tuuhealehväistä, ei se ollut
läheskään niin sankkaa ja läpitunkematonta kuin hän oli tottunut
tapaamaan samanlaisissa metsissä. Tuntui siltä kuin puut ja pensaat
olisivat kasvaneet vedettömässä seudussa, eikä siellä ollut lahoavan
kasviston ummehtunutta tuoksua eikä kosteissa paikoissa sikiäviä
kymmeniätuhansia pikku hyönteisiä.
Heidän edetessään ja auringon noustessa korkeammalle alkoi kuulua
viidakon puissa asustavien eläinten ääniä, epäsointuisia säveliä ja
äänekästä räkätystä. Lukemattomat marakatit riitelivät ja kirkuivat
heidän yläpuolellaan olevilla oksilla, ja käheä-äänisiä,
loistavahöyhenisiä lintuja sujahteli sinne tänne. Bertha Kircher pani
merkille, että heidän vangitsijansa usein loivat pelokkaita silmäyksiä
lintuihin päin ja näyttivät useita kertoja puhuttelevan näitä metsän
siivekkäitä asukkaita.
Eräs tapaus vaikutti häneen erikoisesti. Lähinnä hänen edessään
asteleva mies oli voimakasrakenteinen ja iso, mutta kun loistavavärinen
papukaija sujahti alaspäin häntä kohti, vaipui hän polvilleen, peitti
kasvonsa käsillään ja taivutti vartaloaan eteenpäin, kunnes pää
kosketti maata. Toisista muutamat katselivat häntä ja nauroivat
hermostuneesti. Pian mies vilkaisi ylöspäin ja nähdessään, että lintu
oli poistunut, nousi pystyyn ja lähti jatkamaan matkaansa.
Tämän lyhyen pysähdyksen aikana toivat Smith-Oldwickia tukeneet miehet
hänet tytön rinnalle. Häntä oli leijona runnellut hyvin pahasti, mutta
nyt hän kykeni kävelemään, vaikka olikin perin heikko järkytyksestä ja
verenvuodosta.
"Kaunista siivoa, vai mitä?" hän huomautti, hymyillen surkeasti ja
osoittaen veristä ja repaleista asuaan.
"Kerrassaan kauheata", vahvisti tyttö. "Mutta toivoakseni ei teillä ole
kipuja."
"Ei niin paljoa kuin olisin odottanut", vastasi englantilainen, "mutta
olen melkein pökerryksissäni heikkoudesta. Mutta minkälaisia otuksia
nämä vintiöt ovat?"
"En tiedä", virkkoi tyttö; "heidän ulkonäössään on jotakin hirvittävän
kaameata."
Mies silmäili hetkisen tarkasti erästä heidän vangitsijoistaan, kääntyi
sitten tytön puoleen ja kysäisi: "Oletteko milloinkaan käynyt
mielisairaalassa?"
Bertha Kircher katsahti häneen, oivaltaen heti hänen tarkoituksensa;
sitten tytön silmiin tuli kauhistunut ilme, ja hän huudahti: "Juuri
niin se on!"
"Heillä on kaikki tuntomerkit", sanoi luutnantti. "Valkuaiset näkyvät
joka puolella silmäterän ympärillä; tukka kasvaa jäykän pystysuorana
päänahasta, ja hiusraja on alhaalla otsalla; myöskin heidän jäykät
tapansa ja käyttäytymisensä osoittavat heidät mielipuoliksi."
Tyttöä puistatti.
"Heissä on vielä yksi puoli", jatkoi Smith-Oldwick, "joka ei tunnu
normaaliselta: he pelkäävät papukaijoja, mutta eivät vähääkään
leijonia."
"Niin", myönsi tyttö. "Entä oletteko pannut merkille, etteivät linnut
näy lainkaan arastelevan heitä -- ne näyttävät heitä suorastaan
halveksivan. Onko teillä aavistustakaan siitä, mitä kieltä he puhuvat?"
"Ei ole", vastasi mies. "Olen koettanut pohtia sitä. Se ei muistuta
ainoatakaan niistä harvoista alkuasukasmurteista, joista minulla on
edes jonkun verran hajua."
"Sen sointu ei ole samanlainen kuin alkuasukaskielien", selitti tyttö,
"mutta se kuulostaa tutulta. Käsitättehän, silloin tällöin luulen, että
olen ymmärtämäisilläni heidän puhettaan tai että ainakin olen jossakin
kuullut heidän kieltään aikaisemmin, mutta aina kuitenkin jään
ymmälle."
"Epäilen, oletteko koskaan kuullut heidän kieltään puhuttavan", sanoi
mies. "Tämän kansan on täytynyt asua tässä syrjäisessä laaksossaan
pitkiä ajanjaksoja, ja joskin he olisivat säilyttäneet esi-isiensä
kielen muuttumattomana, mikä on epäiltävää, ei sitä kieltä varmastikaan
enää puhuta ulkomaailmassa."
Eräässä kohdassa, jossa tien poikki juoksi joki, seurue seisahtui, ja
leijonat ja miehet joivat. He viittasivat myöskin vankejaan juomaan;
Bertha Kircher ja Smith-Oldwick laskeutuivat vatsalleen ja joivat puron
kirkasta, vilpoista vettä, mutta äkkiä he hätkähtivät, kun vähän matkaa
heidän edellään kajahti leijonan jymisevä karjaisu. Heti päästivät
heidän mukanaan olevat leijonat kamalan vastausärjynnän, liikkuen
rauhattomasti edestakaisin katseet aina tähdättyinä joko siihen
suuntaan, josta karjaisu oli kuulunut, tahi isäntiinsä, joiden luokse
nuo kellanruskeat pedot hiipivät. Miehet irroittivat tupistaan sapelit,
samat aseet, jotka olivat herättäneet Smith-Oldwickin samoin kuin
aikaisemmin Tarzaninkin mielenkiintoa, ja puristivat tiukemmin
keihäitään.
Ilmeisesti oli olemassa kahdenlaisia leijonia, ja vaikka he eivät
pelänneet seurassaan olevia petoja, oli tulokkaan äänellä
silminnähtävästi kokonaan toisenlainen vaikutus heihin; tosin miehet
eivät näyttäneetkään olevan niin säikähdyksissään kuin leijonat. Mutta
kummatkaan eivät kuitenkaan millään tavoin osoittaneet haluavansa
paeta. Päinvastoin koko seurue eteni tietä pitkin uhkaavaa karjuntaa
kohti, ja äkkiä tien keskelle ilmestyi jättiläiskokoinen musta leijona.
Smith-Oldwick ja tyttö luulivat sitä samaksi pedoksi, joka oli
ahdistanut heitä lentokoneessa ja jonka kynsistä Tarzan oli heidät
pelastanut. Mutta se ei ollut pyydystyskuopan leijona, vaikka olikin
hyvin samannäköinen.