rauhallisia leijoniksi?" hän tiedusti.
"Eivät", selitti apinamies. "Jos leijona liikkuu viidakossa karjuen, ei
se tee sitä houkutellakseen saalista luokseen. Ollessaan pyyntiretkillä
ne ovat hyvin hiljaisia."
"Toivoisinpa niiden ärjyvän", sanoi upseeri. "Toivoisin niiden tekevän
mitä hyvänsä, vaikka karkaavan kimppuumme. Se, että tiedän niiden
hiipivän tuolla, silloin tällöin näen varjontapaisen hahmon pimeässä ja
kuulen heikkoja ääniä, alkaa käydä hermoilleni. Mutta toivon
kuitenkin", hän lisäsi, "etteivät kaikki kolme hyökkää yhtä aikaa."
"Kolmeko?" virkkoi Tarzan. "Ympärillämme on niitä nyt seitsemän."
"Hyvä Jumala!" huudahti Smith-Oldwick.
"Emmekö voisi virittää tulta", kysyi tyttö, "säikyttääksemme ne pois?"
"En tiedä, olisiko siitä hyötyä", vastasi Tarzan, "sillä minusta
tuntuu, että nämä leijonat ovat hieman erilaisia kuin ne, joihin olemme
tottuneet; ja niin ehkä arvelen samasta syystä, joka aluksi minua vähän
kummastutti -- tarkoitan sitä, että tänään kohtaamamme leijona oli
nähtävästi oppinut olemaan ihmisten seurassa. Nyt on noiden leijonien
joukossa ihminen."
"Se on mahdotonta!" huudahti Smith-Oldwick. "Nehän repisivät hänet
kappaleiksi."
"Mistä päätätte, että siellä on ihminen?" tiedusti tyttö.
Tarzan hymyili ja pudisti päätään. "Pelkään, ettette sitä ymmärtäisi",
hän vastasi. "Meidän on vaikea käsittää sellaista, mihin oma
havaintokykymme ei ulotu."
"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi upseeri.
"No niin", sanoi Tarzan, "jos olisitte syntyneet silmättöminä, ette
kykenisi ymmärtämään toisten aivoihin silmien kautta siirtyneitä
aistivaikutelmia, ja koska kumpikin olette syntynyt ilman
hajuntajuntaa, pelkään, ettette voi käsittää, mistä tiedän, että tuolla
on ihminen."
"Tarkoitatteko, että tunnette ihmisen hajua?" kysyi tyttö.
Tarzan nyökkäsi myöntävästi.
"Ja samalla tavoinko tiedätte, kuinka monta leijonaa siellä on?"
tiedusti mies.
"Niin", vakuutti Tarzan; "ei ole kahta samannäköistä eikä kahta
samanhajuista leijonaa."
Nuori englantilainen pudisti päätään. "Ei", hän sanoi, "minä en jaksa
sitä ymmärtää."
"En ole varma siitä, ovatko leijonat tai mies välttämättä saapuneet
tänne ahdistamaan meitä", virkkoi Tarzan, "koska niitä ei mikään olisi
estänyt tekemästä sitä jo kauan sitten, jos ne olisivat halunneet.
Minulla on otaksuma, mutta se tuntuu tuiki järjettömältä."
"Mikä se on?" kysyi tyttö.
"Kenties", vastasi Tarzan, "ne ovat täällä estääkseen meitä menemästä
johonkin paikkaan, johon he eivät halua meitä päästää; toisin sanoen
meitä vartioidaan, eikä meitä ehkä häiritä, niin kauan kun pysymme
poissa sieltä, mihin meidän ei toivota menevän."
"Mutta miten voimme tietää, minne meidän ei haluta menevän?" huomautti
Smith-Oldwick.
"Sitä emme voi tietää", vastasi Tarzan. "Ja hyvin mahdollista on, että
pyrimme juuri sinne, mihin meidän ei suotaisi tunkeutuvan."
"Tarkoitatteko vedensaantipaikkaa?" tiedusti tyttö.
"Kyllä", myönsi Tarzan.
Jonkun aikaa he istuivat äänettöminä; hiljaisuuden katkaisivat vain
ulkona vallitsevasta pimeydestä silloin tällöin kuuluvat
liikkumisäänet. Oli kulunut varmaankin tunti, kun apinamies nousi
tyynesti pystyyn ja veti pitkän puukkonsa tupestaan. Smith-Oldwick
torkkui nojautuneena luolan suuaukon kallioseinää vasten, kun taas
mielenliikutuksesta ja päivän rasituksista uupunut tyttö oli vaipunut
sikeään uneen. Hetkisen kuluttua, senjälkeen kun Tarzan oli noussut
seisomaan, herättivät Smith-Oldwickin ja tytön jymisevä karjunta ja
heitä kohti rientävien lukuisten otuksien pehmeiden käpälien tassutus.
Apinain Tarzan seisoi onkalon suulla, valmiina puukko kädessä torjumaan
hyökkäystä. Hän ei ollut odottanut tällaista yhteistä päällekarkausta,
jollaiseen hän nyt oivalsi vaanijoiden ryhtyneen. Hän oli jo jonkun
aikaa tiennyt, että leijonien mukana aikaisemmin illalla olleisiin
miehiin oli liittynyt toisia, ja oli noussut pystyyn, koska oli
havainnut leijonain ja miesten varovasti siirtyvän lähemmäksi häntä ja
hänen seuruettaan. Hän olisi helposti voinut paeta heidän käsistään,
sillä hän oli huomannut, että niin ketterä kiipeäjä kuin hän olisi
kyennyt kapuamaan luolan suun kohdalla kohoavalle kalliolle. Kenties
olisi hänen ollut järkevintä koettaa pelastautua, sillä hän tiesi, että
hänkin oli voimaton niin suurta ylivoimaa vastaan, mutta hän pysyi
paikallaan, vaikk epäiltävää on, tiesikö hän itsekään, miksi niin teki
Hänellä ei ollut luolassa nukkuvaa tyttöä kohtaan ystävän eikä
muitakaan velvollisuuksia, eikä hän enää voinut millään tavoin suojata
tyttöä eikä tämän kumppania. Mutta jokin pidätti häntä siellä,
pakottaen hänet hyödyttömästi uhraamaan itsensä.
Kookas tarmangani ei saanut edes sitä tyydytystä, että olisi voinut
lyödä ainoatakaan iskua puolustuksekseen. Hänen päällensä syöksähti
kokonainen röykkiö villipetoja kuin lumivyöry, paiskaten hänet rajusti
maahan. Kaatuessaan hän kolhaisi päänsä kallioseinämään ja pyörtyi.
Hänen tullessaan jälleen tajuihinsa oli jo selvä päivä. Ensimmäisenä
hämäränä vaikutelmana tunkeutui hänen herääviin aivoihinsa sekava
kohina villejä ääniä, josta vähitellen erottui leijonien murahtelua, ja
hitaasti hänen muistiinsa sitten palasi kaikki, mitä oli tapahtunut,
ennen kuin hän sai nujertavan iskun.
Hänen sieraimissaan tuntui voimakas Numa-leijonan haju, ja toista
paljasta jalkaansa vasten hän tunsi jonkun eläimen turkin. Tarzan avasi
verkkaisesti silmänsä. Hän virui kupeellaan, ja katsahtaessaan pitkin
ruumistaan hän näki ison leijonan, joka seisoi käpälät harallaan hänen
päällään ja ärisi kauheasti jollekin, jota Tarzan ei voinut nähdä.
Kun apinamiehen tietoisuus palasi täydelleen, ilmaisi nenä hänelle,
että hänen yläpuolellaan oleva leijona oli sama peto, jonka hän oli
pelastanut wamabojen kuopasta.
Se rauhoitti häntä, ja hän puhui leijonalle, tehden samalla liikkeen,
ikäänkuin olisi tahtonut nousta. Heti siirtyi Numa pois hänen päältään.
Kohottaessaan päätään Tarzan huomasi yhäti makaavansa samassa paikassa,
johon oli kaatunut, sen luolan aukon suulla, jossa tyttö oli nukkunut;
kallion kupeelle sijoittunut Numa nähtävästi puolusti häntä kahta muuta
leijonaa vastaan, jotka kävelivät edestakaisin vähän matkan päässä
aiotusta uhristaan.
Sitten Tarzan käänsi katseensa onkaloon; tyttö ja Smith-Oldwick olivat
kadonneet.
Hänen ponnistuksensa ja uhrauksensa olivat olleet hyödyttömät.
Ravistaen kiukkuisesti päätään pyörähti apinamies molempiin leijoniin
päin, jotka edelleen astelivat sinne tänne muutaman metrin päässä
'hänestä. Kuopasta pelastettu Numa loi Tarzaniin ystävällisen katseen,
hankasi päätään apinamiehen kylkeen ja käänsi sitten ärisevän naamansa
väijyjiin päin.
"Luullakseni", virkkoi Tarzan Numalle, "voimme sinä ja minä yhdessä
tehdä olon noille pedoille hyvin ikäväksi." Hän puhui englanninkieltä,
jota Numa ei luonnollisestikaan ymmärtänyt, mutta hänen sävynsä oli
varmaankin vakuuttava, sillä Numa vingahti rukoilevasti ja alkoi
kärsimättömästi liikkua edestakaisin yhdensuuntaisesti heidän
hätyyttäjiensä kanssa.
"Tule!" kehoitti Tarzan äkkiä, tarttui vasemmalla kädellään leijonan
harjaan ja lähti toisia leijonia kohti kumppaninsa astellessa hänen
rinnallaan. Heidän lähestyessään peräytyivät toiset verkalleen ja
lopuksi erosivat, siirtyen toinen toiselle, toinen toiselle puolelle.
Tarzan ja Numa menivät heidän välitseen, mutta ei iso, mustaharjainen
leijona eikä apinamies siirtänyt katsettaan lähemmästä pedosta, joten
ryntäys ei tullut äkkiarvaamatta, kun molemmat kissaeläimet ikäänkuin
edeltäpäin sovitusta merkistä karkasivat yhtäaikaa heidän kimppuunsa.
Apinamies torjui ahdistajansa hyökkäyksen, noudattaen samaa
taistelutapaa, johon hän oli tottunut aikaisemmissa otteluissaan Numan
ja Sheetan kanssa. Hänellekin, jättiläiskokoiselle tarmanganille, olisi
merkinnyt itsemurhaa koettaa suoraan torjua leijonan syöksyä. Sensijaan
hän turvautui vikkelyyteensä ja oveluuteensa, sillä joskin isot
kissaeläimet ovat nopeita, oli Apinain Tarzan vieläkin ketterämpi.
Raatelevat kynnet harallaan ja torahampaat paljaina ponnahti Numa
tavoittamaan apinamiehen paljasta rintaa. Heilauttaen ylöspäin vasenta
kättään kuten nyrkkeilijä torjuessaan iskua Tarzan sysäsi leijonan
vasenta käpälää ylöspäin, samalla taivuttaen olkapäänsä eläimen ruumiin
alle ja survaisten puukkonsa ruskeaan turkkiin lavan taakse. Tuskasta
karjaisten Numa pyörähti ympäri, eläimellisen raivon ruumiillistumana.
Nyt se totisesti tuhoisi tuon röyhkeän ihmisolennon, joka saattoi edes
ajatellakaan kykenevänsä tekemään tyhjiksi eläinten kuninkaan pyyteet.
Mutta sen kääntyessä kääntyi myöskin sen aiottu uhri, ruskeat sormet
puristuivat voimakkaan niskan tuuheaan harjaan, ja uudelleen upposi
teräase syvälle leijonan kylkeen.
Silloin Numa muuttui hulluksi raivosta ja kivusta, ja samalla apinamies
ponnahti kokonaan sen selkään. Aikaisemmin oli Tarzan helposti saanut
jalkansa kierretyksi yhteen leijonan vatsan alle, pitänyt kiinni sen
pitkästä harjasta ja hakannut sitä veitsellään, kunnes kärki oli
tavannut sen sydämen. Se oli aina aikaisemmin käynyt niin helposti,
että häntä nyt kovasti harmitti, kun hän ei nyt saanutkaan sitä
tehdyksi, sillä leijonan nopeat liikkeet estivät häntä, ja pian hän,
leijonan hyppiessä ja kiskoessa häntä sinne tänne, säikähdyksekseen
tajusi ehdottomasti joutuvansa peloittavien kynsien raadeltavaksi.
Ponnistaen viimeisen kerran apinamies heittäytyi pois Numan selästä,
koettaen vikkelyydellään välttää vimmastunutta petoa sekunnin
murto-osan ajan, jolla välin hän jälleen ennättäisi pystyyn ja pääsisi
taaskin tasavertaisempaan asemaan torjuakseen eläimen hyökkäykset.
Mutta tällä kertaa Numa oli liian ketterä, ja Tarzan oli ehtinyt kohota
maasta vain osittain, kun vankka käpälä osui sivultapäin hänen
päähänsä, kellahduttaen hänet uudelleen pitkäkseen.
Kaatuessaan hän näki tumman juovan singahtavan ylitseen ja toisen
leijonan käyvän käsiksi hänen hätyyttäjäänsä. Kieritettyään itsensä
pois kamppailevien petojen alta Tarzan nousi taaskin pystyyn, vaikka
olikin puolittain huumaantunut ja horjui saamansa hirvittävän iskun
vaikutuksesta. Hänen takanaan virui hietikolla silvottu ja verinen
leijona, ja hänen edessään runteli kuopasta pelastettu Numa raivoisasti
toista leijonaa.
Mustaturkkinen leijona oli kokoon, voimiin ja hurjuuteen nähden
tavattoman paljon etukynnessä vastustajaansa verrattuna. Tappelevat
pedot tekivät muutamia valehyökkäyksiä ja syöksyjä toisiansa vastaan,
ennen kuin isomman onnistui iskeä hampaansa toisen kurkkuun. Sitten
edellinen pudisteli jälkimäistä kuten kissa hiirtä, ja kun kuoleva
vihollinen koetti kierähtää sen alle repiäkseen sitä takakäpälillään,
ehätti toinen ennemmin tekemään saman tempun. Ja kun vankat kynnet
upposivat toisen rinnan alaosaan ja valtavat takakäpälät kiskaisivat ne
taaksepäin, oli taistelu lopussa.
Kun Numa nousi toisen uhrinsa kimpusta ja ravisti itseään, pistivät
pedon harvinaiset mittasuhteet ja sopusuhtainen rakenne jälleen
väkisinkin Tarzanin silmään. Heidän nujertamansa leijonat olivat nekin
upeita otuksia, ja niiden turkissa Tarzan huomasi merkkejä samasta
tummuudesta, joka oli hänen kuopasta pelastamansa Numan voimakkaasti
esiintyvänä erikoispiirteenä. Niiden harjat olivat hitusta tummemmat
kuin tavallisen tummaharjaisen leijonan, mutta niiden turkin muiden
osien kellanruskea vivahdus oli vallitsevana. Mutta apinamies käsitti,
että ne kuuluivat johonkin erikoiseen lajiin, jota hän ei ollut koskaan
nähnyt, ikäänkuin ne olisivat ristisiitoksen kautta kehittyneet hänen
tuntemastaan metsäleijonasta ja jostakin toisesta muunnoksesta, jonka
tyypillinen edustaja kaiketi oli kuopan Numa.
Kun välittömät esteet oli poistettu hänen tieltään, päätti Tarzan heti
lähteä liikkeelle etsimään tytön ja Smith-Oldwickin jälkiä saadakseen
selville, miten heille oli käynyt. Äkkiä hän huomasi olevansa kauhean
nälkäinen, ja kierrellessään rotkon hiekkapohjalla hakien sekavien
jälkien seasta suojattiensa jälkiä, pääsi hänen huuliltaan hänen
tahtomattaan nälkäisen eläimen vingahdus. Kuopan Numa herkisti heti
korviaan, silmäili apinamiestä hetkisen hievahtamatta, vastasi
nälkäisen äännähdykseen ja kääntyi sitten ripeätä vauhtia etelään päin,
pysähtyen silloin tällöin katsomaan, seurasiko Tarzan perässä.
Apinamies oivalsi pedon opastavan häntä ruokaisille paikoille ja
seurasi, samalla kun hänen terävä katseensa ja herkät sieraimensa
etsivät vihjauksia siitä, mihin suuntaan mies ja tyttö olivat menneet.
Pian hän erotti lukuisten leijonanjälkien seasta useiden anturakenkien
painamia ja tunsi samaan outoon ihmisrotuun kuuluvien henkilöiden
hajua, jonka jäseniä oli ollut leijonien joukossa edellisenä iltana.
Sitten hän erotti heikosti tytön ja vähää myöhemmin Smith-Oldwickin
hajun. Kohta senjälkeen jäljet kävivät harvemmiksi, ja silloin olivat
tytön ja englantilaisen jäljet selvästi näkyvissä.
He olivat kävelleet rinnakkain, ja heidän kummallakin puolellaan samoin
kuin myöskin heidän edellään ja jälessään oli ollut ihmisiä ja
leijonia. Kaikki se, mihin jäljet viittasivat, saattoi apinamiehen
ymmälle, eikä hän voinut sitä selittää aikaisempien kokemustensa
nojalla.
Rotkon luonto pysyi jotakuinkin samanlaisena; yhä se koukerteli sinne
tänne äkkijyrkkien kallioiden välitse. Paikoitellen se laajeni, käyden
sitten jälleen hyvin ahtaaksi ja syventyen alituiseen, kuta kauemmaksi
etelään he vaelsivat. Äkkiä alkoi rotkon pohja viettää jyrkemmin.
Siellä ja täällä oli merkkejä muinoisista koskista ja putouksista.
Polku muuttui vaikeakulkuisemmaksi, mutta oli selvä; siitä näki, että
se oli hyvin vanha, ja paikka paikoin oli siinä jälkiä ihmiskätten
työstä. Heidän edettyään noin kilometrin matkan näki Tarzan
käännyttyään eräästä rotkon mutkasta edessään kapean, maankuoren
peruskallioon syvälle syöpyneen laakson, jota etelässä rajoittivat
korkeat vuorijonot. Kuinka kauaksi se ulottui itään ja länteen, sitä
hän ei saattanut erottaa, mutta pohjoisesta etelään sen leveys ei
näyttänyt olevan enempää kuin viisi tai kuusi kilometriä.
Että laaksossa oli runsaasti vettä, sitä osoitti rehevä kasvullisuus,
joka peitti sen pohjaa pohjoiselta kallioreunamalta alkaen eteläpuolen
vuoristoon saakka.
Siltä kallion kielekkeeltä, jolta apinamies silmäili alanteeseen, oli
hakattu sen pohjalle vievä polku. Leijona edellään Tarzan laskeutui
laaksoon, jonka tällä kohdalla oli isojen puiden muodostama metsä.
Polku kiemurteli edelleen laakson keskustaa kohti. Käheä-äänisiä,
loistavavärisiä lintuja kirkui puiden oksilla, samalla kun lukemattomia
marakatteja lörpötteli ja räkätti Tarzanin yläpuolella.
Metsässä vilisi eläimiä, mutta kuitenkin valtasi apinamiehen
sanomattoman yksinäisyyden tunne, jollaista hän ei ollut koskaan sitä
ennen kokenut rakkaassa viidakossaan. Kaikki hänen ympärillään teki
epätodellisen vaikutuksen -- kuten itse laaksokin, joka piili
unohdettuna hedelmättömäksi ja kuivaksi erämaaksi luullussa seudussa.
Linnut ja marakatit muistuttivat tosin hänelle ennestään tuttuja
lajeja, mutta eivät kuitenkaan olleet aivan samanlaisia, ja kummallinen
oli kasvistokin. Tuntui siltä kuin hänet olisi äkkiä siirretty toiseen
maailmaan, ja hänen mielensä oli omituisen rauhaton, mikä varsin hyvin
saattoi johtua vaaran aavistuksista.
Puissa oli hedelmiä, ja hän näki Manun, marakatin, syövän niistä
joitakuita. Koska hän oli nälkäinen, heilautti hän itsensä alemmille
oksille ja alkoi marakattien kovasti rähistessä syödä samoja hedelmiä,
joita marakatit söivät niin halukkaasti. Tyydytettyään nälkänsä
osittain, sillä vain liha kykeni tekemään sen täydelleen, hän etsi
katseellaan Numaa, mutta leijona oli kadonnut.
KUUDES LUKU
Muureilla ympäröity kaupunki
Laskeuduttuaan jälleen maahan hän palasi tytön ja hänen vangitsijainsa
jäljille, joita hänen oli helppo seurata paljon poljetulta näyttävää
polkua myöten. Ennen pitkää hän saapui pienelle joelle, josta hän
sammutti janonsa, ja senjälkeen tie yleensä noudatti lounaista kohti
virtaavan joen suuntaa. Siellä täällä oli poikkiteitä ja toisia
pääväylään yhtyviä, ja jokaisella niistä näkyi isojen kissaeläinten,
Numa-leijonan ja Sheeta-pantterin, jälkiä ja tuntui niiden hajua.
Lukuunottamatta muutamia pieniä nakertajia ei laaksossa näkynyt
lainkaan olevan maassa liikkuvia villejä eläimiä. Siellä ei ollut
merkkiäkään Bara-kauriista tai Horta-karjusta taikka Gorgo-puhvelista,
Butosta, Tantorista tahi Durosta. Histah-käärme siellä oli. Tarzan näki
siellä puissa käärmeitä lukuisammin kuin oli koskaan ennen nähnyt. Ja
kerran hän kaislaisen lammikon partaalla tunsi hajua, joka ei voinut
kuulua millekään muulle eläimelle kuin Gimlalle, krokotiilille. Mutta
niitä eläimiä ei tarmangani tahtonut syödä.
Koska hän kaipasi lihaa, käänsi hän niin ollen huomionsa ylhäällä
kirskuviin lintuihin. Hänen viimeöiset ahdistajansa eivät olleet
riistäneet häneltä aseita. Joko pimeyden tai leijonien rajun
hyökkäyksen tähden eivät ihmisviholliset olleet huomanneet häntä, tahi
sitten he olivat pitäneet häntä kuolleena. Olkoonpa syy mikä tahansa,
hänellä oli vieläkin tallella aseet -- keihäs ja pitkä puukko, jouset
ja nuolet ja ruohoköysi.
Sovitettuaan jouseensa vasaman Tarzan odotti tilaisuutta pudottaakseen
jonkun isommista linnuista, ja kun se vihdoin tarjoutui, sinkautti hän
nuolen suoraan maaliinsa. Kun räikeävärinen lintu putosi räpytellen
maahan, virittivät sen toverit ja pienet marakatit kauhean
valitusäläkän ja kirkuivat vastalauseitaan. Koko metsä alkoi äkkiä
kaikua korvia huumaavista käheistä parkaisuista ja kimeistä
kiljaisuista.
Tarzania ei olisi kummastuttanut, jos yksi tahi pari lähintä lintua
olisi paetessaan kirkunut pelkoaan, mutta häntä harmitti se, että
kaikki viidakon eläimet nostivat noin kaamean vastalausemelun. Hän
käänsi kiukkuiset kasvonsa marakatteihin ja lintuihin päin, ja äkkiä
hänessä heräsi raju halu kajauttaa kuuluville suuttumuksensa ja
vastauksensa toisten taisteluhaasteeseen, jona hän niiden huutoja piti.
Ja niinpä tässä viidakossa ensimmäisen kerran kiiri Tarzanin kammottava
voitto- ja haastehuuto. Se tehosi hänen yläpuolellaan meluaviin
otuksiin silmänräpäyksessä. Äsken oli ilma vapissut niiden
rääkymisestä, mutta nyt vallitsi haudan hiljaisuus, ja hetkistä
myöhemmin apinamies oli yksin vähäisine saaliineen.
Aikaisemman metakan jälkeen niin äkkiä seurannut hiljaisuus tuntui
apinamiehestä uhkaavalta, mikä yhä enemmän yllytti hänen raivoaan. Hän
sieppasi linnun maasta, veti sen ruumiista nuolensa ja pani sen
takaisin viineensä. Sitten hän nopeasti ja kätevästi nylki linnulta
nahan höyhenineen. Hän söi kiukkuisena ja murahteli, ikäänkuin häntä
todella olisi uhannut joku läheinen vihollinen; mutta kenties hänen
murahduksiinsa oli osaltaan syynä sekin, ettei hän pitänyt
linnunlihasta. Se oli kuitenkin parempi kuin ei mitään, ja hänen
havaintojensa mukaan ei läheisyydessä ollut lainkaan saatavissa
sellaisia otuksia, joihin hän oli tottunut ja joista hän enimmän piti.
Kuinka hän olisikaan nauttinut Paccon, seepran, mehevästä lavasta tahi
Gorgon, puhvelin, reidestä! Pelkästään se ajatuskin sai veden
herahtamaan hänen kielelleen ja lisäsi hänen harmiaan tätä luonnotonta
metsää vastaan, jossa ei ollenkaan majaillut niin herkullista riistaa.
Hän oli syönyt saaliistaan vai osan, kun hän äkkiä huomasi liikettä
lähellä häntä tuulen alapuolella kasvavassa pensaassa, ja hetkistä
myöhemmin kantautui hänen sieraimiinsa Numan hajua vastakkaiselta
suunnalta. Sitten hän erotti kummaltakin puolelta pehmeiden käpälien
tassutusta ja ruumiiden hankautumista lehväisiä oksia vastaan.
Apinamies hymyili. Kuinka typeränä otuksena häntä pidettiinkään, kun
luultiin noin kömpelöiden väijyjien voivan yllättää hänet! Vähitellen
osoittivat äänet ja haju, että hänen kimppuunsa saapui leijona joka
suunnalta ja että hän oli petojen muodostaman, yhäti supistuvan ympyrän
keskipisteenä. Ne olivat ilmeisesti niin varmat saaliistaan, etteivät
koettaneetkaan lähestyä hiipimällä, sillä hän kuuli, että oksia
katkeili niiden jalkojen alla ja että niiden ruumiit kahahtelivat
pensaikossa, jonka läpi ne tunkeutuivat.
Hän aprikoi, mikä ihme ne oli voinut saada liikkeelle. Tuntui
järjettömältä olettaa, että lintujen ja marakattien kirkuna oli
kutsunut ne tänne, mutta muussa tapauksessa se näytti merkilliseltä
yhteensattumalta. Järki sanoi hänelle, että yhden ainoan linnun kuolema
tässä metsässä, jossa kuhisi lintuja, ei voinut olla riittävänä syynä
siihen, mitä seurasi.
Järkipäätelmistä ja entisistä kokemuksistaan huolimatta hänestä
kuitenkin tuntui koko juttu ällistyttävältä.
Hän seisoi keskellä tietä, odottaen leijonien saapumista ja aprikoiden,
millä tavoin ne karkaisivat hänen kimppuunsa, jos ne sen todella
tekisivät. Pian tuli polkua myöten näkyviin mustaharjainen leijona.
Hänet nähdessään se pysähtyi. Peto oli samanlainen kuin ne, jotka
olivat ahdistaneet häntä aikaisemmin samana päivänä, hieman isompi ja
hieman tummempi kuin hänen synnyinviidakkonsa leijonat, mutta ei niin
kookas eikä niin tumma kuin kuopan leijona.
Kohta hän huomasi muiden leijonien hahmoja ympäröivissä pensaissa ja
puiden seassa. Ne seisahtuivat tullessaan apinamiehen näkyviin ja
jäivät äänettöminä silmäilemään häntä. Tarzan ajatteli, kuinkahan kauan
kuluisi, ennenkuin ne hyökkäisivät, ja sitä miettiessään hän kävi
jälleen käsiksi ateriaansa, pitäen kuitenkin kaikki aistimensa aina
valppaina.
Leijonat laskeutuivat pitkäkseen yksi toisensa jälkeen, mutta aina
olivat niiden naamat häneen päin ja silmät häneen tähdättyinä. Ei ollut
kuulunut murinaa eikä karjahduksia -- hiljainen piiri oli vain
rauhallisesti kiertynyt hänen ympärilleen. Se erosi niin
perinpohjaisesti kaikesta siitä, mitä Tarzan milloinkaan oli nähnyt
leijonain tekevän, että se ärsytti häntä, ja pian hän lopetettuaan
aamiaisensa alkoi syytää loukkaavia huomautuksia ensin yhdelle, sitten
toiselle leijonista lapsuudessaan apinoilta oppimansa tavan mukaisesti.
"Dango, haaskojen syöjä", hän huusi niille ja vertasi niitä perin
hävyttömästi Histahiin, käärmeeseen, viidakon kammotuimpaan ja
inhoittavimpaan eläimeen. Vihdoin hän heitteli niitä hiekalla ja
katkenneiden oksien kappaleilla, ja silloin leijonat murisivat,
paljastellen hampaitaan, mutta yksikään niistä ei tullut likemmäksi.
"Pelkuri-raukkoja", herjasi Tarzan niitä. "Leijonia, joilla on
Bara-kauriin sydän." Hän ilmoitti niille, kuka hän oli, ja
viidakkolaisten tapaan kerskui, kuinka hirveästi hän niitä kohtelisi,
mutta leijonat vain makasivat hiljaa ja silmäilivät häntä.
Oli varmaankin kulunut puoli tuntia niiden saapumisesta, kun Tarzan
erotti jonkun matkan päästä tieltä lähestyviä askelia. Ne olivat
kahdella jalalla kävelevän olennon askelia, ja vaikka Tarzan ei vielä
tuntenutkaan hajua, oli hän varma, että tulija oli ihminen. Eikä hänen
tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin hänen päätelmänsä osoittautui
oikeaksi ja näkyviin ilmestyi mies, joka pysähtyi tielle Tarzanin
ensiksi näkemän leijonan taakse.
Nähdessään tulokkaan apinamies arvasi, että tämä oli samanlainen kuin
ne, joista hänen edellisenä iltana haistamansa haju oli lähtenyt. Ja
hän näki, että mies erosi hänen aikaisemmin tapaamistaan ihmisistä
muutoinkin kuin hajuun nähden.