silloin, kun neekerikersantti Usanga ja hänen Saksan lippujen alta
karanneet alkuasukasjoukkonsa vangitsivat minut, oli kuolemantuomioni
allekirjoitettu. Joskus on minusta tuntunut, että lykkäystä on
myönnetty. Joskus olen toivonut, että olen kenties ollut saamaisillani
täydellisen armahduksen, mutta sydämeni sisimmässä olen oikeastaan aina
tietänyt, etten enää koskaan pääsisi sivistyneeseen maailmaan. Olen
kantanut oman korteni isänmaani alttarille, ja vaikka se ei olekaan
suuri, voin kuitenkin poistua, tietäen sen, että se oli parhain, mitä
kykenin uhraamaan. En voi toivoa mitään muuta enkä pyydäkään mitään
muuta kuin kuolemantuomioni pikaista täytäntöönpanoa. En halua viipyä
enää kauempaa alituisen pelon ja kauheiden aavistusten vaivaamana.
Ruumiillinen kidutuskin olisi parempi kuin se, mitä olen saanut kestää.
Epäilemättä pidätte minua rohkeana naisena, mutta pelkoni on ollut
rajaton. Petoeläinten kiljunta öisin herättää minussa niin voimakasta
kauhua, että kärsin todellista tuskaa. Tunnen raatelevat kynnet
lihassani ja kammottavat torahampaat kaluamassa luitani -- tunnen niin
elävästi kuin todella saisin kestää sellaisen kuoleman kauhut. Pelkään,
ettette ymmärrä minua -- miehet ovat niin toisenlaisia."
"Kyllä", vastasi Smith-Oldwick, "luulen käsittäväni sen. Ja koska sen
ymmärrän, osaan antaa suuremman arvon kuin uskottekaan sille
sankaruudelle, jota olette osoittanut kaikessa, mitä olette kokenut. Ei
voi olla rohkeutta, jollei tunneta pelkoa. Lapsi saattaa mennä leijonan
pesään, mutta pitää olla hyvin rohkea mies lähteäkseen sitä
pelastamaan."
"Kiitos", sanoi tyttö, "mutta minä en ole lainkaan rohkea, ja nyt olen
hyvin häpeissäni sen tähden, etten ole ollenkaan ajatellut teidän
tunteitanne. Koetan taaskin karkaista luontoani, ja toivokaamme
molemmat parasta. Tahdon auttaa teitä niin paljon kuin kykenen, jos
vain ilmoitatte, mitä minun on tehtävä."
"Ensiksi", virkkoi mies, "on saatava selville, kuinka pahasti lentokone
on vioittunut, ja sitten on mietittävä, miten se voitaisiin korjata."
Kaksi päivää Smith-Oldwick uurasti vahingoittuneen koneen kimpussa
siitä huolimatta, että hän alusta alkaen tiesi puuhansa toivottomaksi.
Ja vihdoin hän ilmaisi sen Bertha Kircherille.
"Tiesin sen", vastasi tyttö. "Mutta luullakseni oli minulla hyvin
samanlainen tunne kuin varmaan teilläkin: niin turhaa kuin meidän
lieneekin täällä ponnistella, olisi meidän ainakin yhtä tuhoisaa
koettaa palata takaisin viidakkoon, josta äsken lähdimme, tai jatkaa
matkaamme rannikolle. Te tiedätte, ja minä tiedän, ettemme voisi
jalkaisin päästä Tanga-rautatielle. Kuolisimme janoon ja nälkään, ennen
kuin olisimme puolimatkassa, ja jos kykenisimmekin palaamaan viidakkoon
ja tekisimme niin, odottaisi meitä siellä yhtä vääjäämätön, vaikkakin
toisenlainen kohtalo."
"Voimme siis muka yhtä hyvin istua täällä odottamassa kuolemaamme kuin
tuhlata tarmoamme yrittäessämme pelastautua, minkä kuitenkin tiedämme
hyödyttömäksi?" kysyi mies.
"Emme", sanoi tyttö. "Sillä tavoin en ikinä alistu. Tarkoitin, että
meidän ei kannata yrittää kumpaakaan niistä paikoista, joissa tiedämme
olevan yllin kyllin ravintoa ja vettä, joten meidän on pyrittävä uuteen
suuntaan. Tässäkin erämaassa lienee vettä jossakin, ja jos sitä on, on
meillä paras mahdollisuus löytää sitä, jos seuraamme tätä rotkoa
alaspäin. Jos olemme säästäväisiä, on meillä kylliksi ruokaa ja vettä
kahdeksi päiväksi, ja sillä ajalla saatamme osua jollekin lähteelle
tahi mahdollisesti jopa saapua hedelmälliseen maahan, jonka tiedän
olevan etelässä päin. Viedessään minut rannikolta wamabojen maahan,
käytti Usanga eteläistä tietä, jonka varrella oli tavallisesti vettä ja
riistaa runsaasti. Vasta määräpaikkaamme lähestyessämme alkoi maassa
vilistä raatelijoita. On siis toiveita siitä, että voimme edetä
rannikolle, jos pääsemme etelässä sijaitsevaan hedelmälliseen maahan."
Mies pudisti päätään epäilevästi. "Voimmehan sitä koettaa", hän
virkkoi. "Omasta kohdastani ei minua huvita istua täällä odottamassa
kuolemaa."
Smith-Oldwick nojasi koneeseensa alakuloinen katse suunnattuna maahan
jalkojen eteen. Tyttö silmäili etelään päin pitkin rotkoa, siihen
suuntaan, jossa heillä oli ainoa vähäinen mahdollisuus pysyä hengissä.
Äkkiä hän kosketti luutnantin käsivartta.
"Katsokaas!" hän kuiskasi.
Mies nosti nopeasti katseensa sinne päin, jonne tyttö tuijotti, ja näki
rotkon lähimmästä käänteestä kallioulkoneman takaa heitä tähyävän ison
leijonan jykevän pään.
"Huh!" huudahti hän. "Noita vintiöitä on joka paikassa."
"Ne eivät kai poistu kauaksi vedestä, vai mitä?" tiedusti tyttö
toiveikkaasti.
"En sitä luulisi", vastasi mies. "Leijonat eivät ole erittäin hyviä
kestämään janoa."
"Sitten se on hyvä enne", riemuitsi tyttö.
Mies naurahti. "Hauska, pieni enne! Muistuttaa minusta kevättä
ennustavaa kerttusta."
Tyttö loi häneen nopean silmäyksen. "Älkää olko tyhmä; naurunne ei ole
minusta hauska. Se herättää minussa toiveita."
"Se on otaksuttavasti molemminpuolista", ivasi Smith-Oldwick, "koska
epäilemättä me herätämme toiveita sen mielessä."
Leijona oli ilmeisesti saanut varmuuden siitä, minkälaisia otuksia
sillä oli edessään, ja lähestyi heitä verkkaisesti.
"Tulkaa!" kehoitti mies. "Kiivetään koneeseen." Ja hän auttoi tytön
lentokoneen laidan ylitse.
"Eikö se pääse tänne perässämme?" kysyi Bertha Kircher.
"Kyllä luultavasti", vastasi luutnantti.
"Sananne ovat rauhoittavia", tokaisi tyttö.
"Minusta ei siltä tunnu." Smith-Oldwick veti esille pistoolinsa.
"Taivaan tähden", hätäili tyttö, "älkää ampuko sitä tuolla lelulla!
Saattaisitte osua."
"En aiokaan ampua sitä, mutta ehkä minun onnistuu peloittaa se pois,
jos se yrittää tulla kimppuumme tänne. Ettekö ole milloinkaan nähnyt
eläintenkesyttäjän käsittelevän leijonia? Hänellä on mitättömän pieni,
tyhjillä panoksilla varustettu taskupaukku. Sen ja keittiötuolin avulla
hän taltuttaa hurjimmatkin pedot."
"Mutta eihän teillä ole keittiötuolia", huomautti tyttö.
"Ei", myönsi Smith-Oldwick. "Hallitus sotkee aina kaikki asiat. Olen
aina väittänyt, että lentokoneissa pitäisi olla keittiötuoleja."
Bertha Kircher nauroi hieman hysteerisesti, mutta yhtä levollisesti
kuin olisi kuunnellut pikku pakinaa iltapäiväisessä teepöydässä.
Numa, leijona, asteli suoraan heitä kohti; sen olemuksesta kuvastui
enemmän uteliaisuutta kuin taistelunhalua. Se pysähtyi vasta aivan
lentokoneen viereen ja jäi silmäilemään heitä.
"Se on suurenmoinen, eikö olekin?" huudahti mies.
"En ole koskaan nähnyt komeampaa otusta", vastasi tyttö, "enkä noin
tummaturkkista. Sehän on melkein musta."
Heidän ääntensä kaiku ei näkynyt miellyttävän viidakon valtiasta, sillä
se rypisti heti ison naamansa syviin uurteisiin, irvisti niin, että
torahampaat paljastuivat, ja murisi äkäisesti. Melkein samassa se
kyyristyi hyppäämään, ja Smith-Oldwick laukaisi heti pistoolinsa,
tähdäten leijonan eteen. Pamahdus näytti vain vieläkin enemmän
raivostuttavan Numaa, ja kauheasti karjaisten se hyppäsi tavoittamaan
sen korvia särkeneen, oudon, levottomuutta herättävän äänen
alkuunpanijaa.
Samalla kertaa luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick heilautti itsensä
ketterästi ohjaajankoppilosta lentokoneensa vastaiselle puolelle,
kehoittaen tyttöä noudattamaan hänen esimerkkiään. Tyttö oivalsi,
kuinka hyödytöntä olisi hypätä maahan, ja valitsi toisen vaihtoehdon,
kiiveten ylemmälle siipitasolle.
Numa, joka ei ollut perehtynyt lentokoneen rakenteen omituisuuksiin,
jäi etumaiseen koppiloon saavuttuaan tarkkailemaan, kuinka tyttö
kiipesi pois sen ulottuvilta, koettamatta aluksi estää häntä. Kun se
oli saanut lentokoneen vallatuksi, näytti sen raivo äkkiä asettuvan,
eikä se heti liikahtanut seuratakseen Smith-Oldwickia. Tyttö käsitti
olevansa verrattain hyvässä turvassa, ryömi siiven ulkoreunalle ja
huusi miehelle, kehoittaen tätä koettamaan päästä ylemmän siipitason
vastaiselle laidalle.
Juuri tämän kohtauksen näki Apinain Tarzan käännyttyään lentokoneen
yläpuolella olevasta rotkon käänteestä, sitten kun pistoolin laukaus
oli kiinnittänyt hänen huomiotansa. Tyttö tarkkaili niin innokkaasti
englantilaisen ponnistuksia tämän koettaessa päästä turvaan ja
viimemainittu uurasti niin kiihkeästi, ettei kumpikaan heistä heti
huomannut apinamiestä, joka lähestyi meluttomasti.
Ensiksi havaitsi häiritsijän Numa. Leijona ilmaisi heti harminsa
kääntämällä häneen päin ärisevän kuonon ja päästämällä sarjan
varoittavia murahduksia. Sen eleet kiinnittivät ylemmälle siipitasolle
paenneiden huomion tulokkaaseen, ja tytön huulilta luiskahti
tukahdutettu "Jumalan kiitos!", vaikka hän tuskin jaksoi uskoa omia
silmiään, että juuri sama villi-ihminen, jonka läheisyys aina sai hänet
varmaksi turvallisuudestaan, oli nyt kuin kohtalon lähettämänä
saapunut ratkaisevalla hetkellä.
Melkein heti saivat he molemmat kauhukseen nähdä Numan hypähtävän
lentokoneen koppilosta ja lähtevän Tarzania vastaan. Apinamies, jolla
oli vankka keihäänsä kädessään, asteli huolettoman näköisenä raatelijaa
kohti, jonka hän oli tuntenut wamabojen kuopasta pelastamakseen
leijonaksi. Numan lähestymistavasta hän näki -- mitä Bertha Kircher ja
Smith-Oldwick eivät tietäneet -- että petoa kannusti enemmän
uteliaisuus kuin taistelunhalu, ja hän aprikoi, eikö tuossa isossa
päässä ehkä saattanut olla hitunen kiitollisuutta siitä hyvästä työstä,
jonka hän oli leijonalle tehnyt.
Tarzan oli ehdottoman varma siitä, että Numa tunsi hänet, sillä hän
tunsi viidakkokumppaninsa kyllin hyvin tietääkseen, että joskin ne
usein unohtivat eräitä vaikutelmia nopeammin kuin ihminen, toiset taas
pysyivät niiden muistissa vuosikausia. Joku muista selvästi eroava haju
saattaa olla lähtemättömästi painunut eläimen mieleen, jos se on
ensiksi tuntenut sen harvinaisissa oloissa, ja siksi Tarzan luotti
siihen, että Numan nenä oli jo muistuttanut sille kaikesta, mitä heidän
lyhyen tuttavuutensa aikana oli tapahtunut. Urheilu-into on syvälle
juurtunut anglosaksilaiseen rotuun, ja niinpä nyt Apinain Tarzan eli
pikemminkin John Clayton, loordi Greystoke, tervehti hymyhuulin
jännittävää tilaisuutta, johon hänen täytyi alistua saadakseen
selville, kuinka kauas Numan kiitollisuus ulottui.
Smith-Oldwick ja tyttö näkivät näiden kahden lähestyvän toisiaan.
Edellinen kiroili hiljaa mielessään, samalla kun hän hermostuneesti
hypisteli vyöllään olevaa mitätöntä asetta. Tyttö painoi kämmenillään
poskiansa, kumartuen eteenpäin kauhun mykistämänä ja katse
kivettyneenä. Vaikka hän luottikin sokeasti tuon jumalia muistuttavan
olennon taistelukuntoon, joka noin vavahtamatta uskalsi katsoa silmästä
silmään eläinten kuningasta, ei hänellä kuitenkaan ollut vääriä
haaveita siitä, mitä varmasti täytyisi tapahtua, kun he kohtasivat
toisensa. Hän oli nähnyt Tarzanin ottelevan Sheetan kanssa ja silloin
oivaltanut, että vaikka mies olikin voimakas, niin vain vikkelyys,
oveluus ja sattuma nostivat hänet lähimainkaan tasavertaiseksi hurjan
vastustajansa kanssa ja että noista hänen puolellaan olleista kolmesta
tekijästä suurin oli sattuma.
Hän näki miehen ja leijonan seisahtuvan yhtä aikaa vajaan metrin päässä
toisistaan. Hän näki pedon hännän heilahtelevan puolelta toiselle ja
kuuli sen avarasta rinnasta lähtevät matalat murahdukset, mutta hän ei
osannut tulkita oikein hännän pieksämistä eikä murahduksien sointua.
Hänestä ne tuntuivat kuvastavan yksinomaan eläimellistä raivoa, kun ne
taas Apinain Tarzanista olivat mahdollisimman leppeitä ja rauhoittavia.
Ja sitten hän näki Numan jälleen etenevän, kunnes sen kuono kosketti
miehen paljasta jalkaa, ja hän sulki silmänsä, peittäen ne käsillään.
Hänestä tuntui kuluvan kokonainen iäisyys hänen odottaessaan kamalia
ääniä taistelusta, jonka hän uskoi välttämättä alkavan, mutta hän ei
kuullut muuta kuin Smith-Oldwickilta rajusti puhjenneen huokauksen ja
puolittain hysteeriset sanat: "Hitto soikoon! Onko moista nähty?"
Hän avasi silmänsä; kookas leijona hieroi takkuista päätään miehen
lonkkaan, ja Tarzan oli työntänyt vapaan kätensä mustaan harjaan ja
raaputti Numan luimussa olevan korvan taustaa.
Kummallisia ystävyyssuhteita on usein solmittu eri lajeihin kuuluvien
alempien eläinten kesken, mutta harvemmin ihmisen ja villien petojen
välillä, koska ensinmainitut tuntevat isoja kissaeläimiä kohtaan
synnynnäistä pelkoa. Eikä rajun leijonan ja villi-ihmisen välille niin
äkkiä kehittynyt ystävyys niin ollen ollut suinkaan käsittämätön.
Kun Tarzan lähestyi lentokonetta, asteli Numa hänen vierellään, ja kun
Tarzan pysähtyi, katsoen tyttöön ja lentäjään, seisahtui Numa myöskin.
"Olin melkein lakannut toivomasta löytäväni teidät", virkkoi apinamies,
"ja ilmeisesti tapasin teidät juuri parhaalla hetkellä."
"Mutta mistä ihmeestä tiesitte meidän olevan pulassa?" tiedusti
englantilainen upseeri.
"Näin koneenne syöksyvän alas", vastasi Tarzan. "Tarkkailin teitä
eräästä puusta sen aukeaman laidalla, josta nousitte lentoon. En voinut
saada selkoa juuri muusta kuin laskupaikkanne yleisestä suunnasta, ja
te näytte lipuneen melkoisen matkan etelään päin, senjälkeen kun
katositte näkyvistäni vuoriston taakse. Olen haeskellut teitä kauempaa
pohjoisesta. Aioin juuri lähteä paluumatkalle, kun kuulin
pistoolinlaukauksenne. Onko koneenne korjaamattomassa kunnossa?"
"Kyllä", vastasi Smith-Oldwick, "se on toivottomassa tilassa."
"Millaiset suunnitelmat teillä sitten nyt on? Mitä aiotte tehdä?"
Tarzan osoitti kysymyksensä tytölle.
"Tahdomme päästä rannikolle", sanoi Bertha Kircher, "mutta se näyttää
nyt mahdottomalta."
"Niin olisin minäkin luullut vähän aikaa sitten", tunnusti apinamies,
"mutta koska Numa on täällä, täytyy myöskin vettä olla verrattain
lähellä. Kohtasin tämän leijonan kaksi päivää sitten wamabojen maassa.
Vapautin sen neekerien pyydystyskuopasta. Tänne sen on täytynyt tulla
jotakin sellaista polkua myöten, jota en tunne -- en ainakaan nähnyt
ainoatakaan riistapolkua enkä ainoankaan eläimen jälkiä tultuani
vuoriston yli hedelmällisestä maasta. Miltä suunnalta se saapui
kimppuunne?"
"Etelästä päin", vastasi tyttö. "Myöskin me arvelimme, että sillä
suunnalla täytyy olla vettä."
"Lähdetään sitten etsimään sitä", esitti Tarzan.
"Entä leijona?" kysyi Smith-Oldwick.
"Siitä meidän on otettava selko", sanoi apinamies, "ja sen voimme tehdä
vain siten, että tulette sieltä alas."
Upseeri kohautti olkapäitänsä. Tyttö kääntyi katsomaan häneen
nähdäkseen, minkä vaikutuksen Tarzanin ehdotus teki. Englantilainen
kävi äkkiä hyvin kalpeaksi, mutta hänen huulillaan väikkyi hymy, kun
hän laskeutui siipitason reunalta ja kapusi maahan Tarzanin viereen.
Bertha Kircher huomasi miehen pelkäävän, mutta ei moittinut häntä
siitä; myöskin hän käsitti, kuinka rohkeasti Smith-Oldwick oli
käyttäytynyt uhmatessaan tuolla tavoin vaaraa, joka hänestä oli varsin
todellinen.
Numa, joka seisoi Tarzanin vieressä, nosti päätään, loi äkäisen
silmäyksen nuoreen englantilaiseen, murahti kerran ja katsoi
apinamieheen. Tarzan piteli edelleen pedon harjasta ja puheli sille
isojen apinain kielellä. Tytöstä ja Smith-Oldwickista kuulostivat
ihmisen huulilta lähtevät murahtelevat kurkkuäänet kaameilta; mutta
ymmärsipä Numa ne tahi ei, joka tapauksessa niillä näkyi olevan
toivottu vaikutus siihen, sillä se herkesi ärisemästä, ja kun Tarzan
astui Smith-Oldwickin luokse, seurasi Numa häntä pyrkimättä ahdistamaan
upseeria.
"Mitä sille sanoitte?" tiedusti tyttö.
Tarzan hymyili. "Kerroin sille, että olen Apinain Tarzan, valtava
metsästäjä, petojen surmaaja, viidakon valtias, ja että te olette
ystäviäni. En koskaan ole ollut varma siitä, että kaikki muut eläimet
ymmärtävät manganien kieltä. Tiedän Manun, marakatin, puhuvan melkein
samaa kieltä ja olen varma, että Tantor, norsu, ymmärtää kaikki, mitä
sille sanon. Me viidakon asukkaat olemme suuria kerskureita. Puheemme,
ryhtimme, käyttäytymisemme pienimpienkin yksityiskohtien täytyy tehdä
toisiin se vaikutus, että olemme ruumiillisesti väkeviä ja hurjan
rohkeita. Juuri sentähden murisemme vihollisillemme. Me käskemme niiden
pitää varansa; muutoin karkaamme niiden niskaan ja revimme ne
kappaleiksi. Kenties ei Numa ymmärrä käyttämiäni sanoja, mutta
luultavasti ääneni sointu ja käytökseni herättävät sen mielessä
haluamani vaikutuksen. Nyt voitte te tulla alas esiteltäväksi."
Bertha Kircherin täytyi jännittää koko rohkeutensa laskeutuakseen
maahan tuon kesyttömän metsänpedon kynsien ja hampaiden ulottuville,
mutta hän teki sen. Eikä Numa tehnyt muuta kuin paljasti hampaansa ja
ärisi hiukan, kun hän tuli apinamiehen likelle.
"Luullakseni olette siltä turvassa, niin kauan kun minä olen
saapuvilla", virkkoi Tarzan. "Teidän on paras yksinkertaisesti olla
välittämättä siitä mitään. Älkää lähennelkö sitä, mutta kavahtakaa
kaikin mokomin millään tavoin paljastamasta pelkoanne ja pitäkää aina
minut itsenne ja sen välissä, jos suinkin mahdollista. Pian se poistuu,
siitä olen varma, emmekä todennäköisesti sitä enää näe."
Tarzanin kehoituksesta otti Smith-Oldwick lentokoneesta jälelläolevat
muonavarat ja veden. Jaettuaan taakan keskenään he lähtivät
taivaltamaan etelää kohti. Numa ei seurannut heitä, vaan jäi seisomaan
koneen luokse, silmäillen heidän jälkeensä, kunnes he vihdoin katosivat
näkyvistä rotkon mutkan taakse. Tarzan etsi Numan jäljet, aikoen
noudattaa niitä etelään ja uskoen niiden opastavan heidät veden
lähettyville. Kuilun pohjaa peittävässä hiekassa jäljet olivat selvät,
ja niitä oli helppo seurata. Aluksi näkyivät vain Numan tuoreet jäljet,
mutta myöhemmin päivällä havaitsi apinamies myöskin vanhempia, muiden
leijonien painamia jälkiä, ja vähää ennen auringonlaskua hän äkkiä
pysähtyi ilmeisesti kummastuneena. Hänen molemmat kumppaninsa
katsahtivat häneen kysyvästi, ja vastaukseksi heidän lausumattomaan
tiedustukseensa hän osoitti heidän jalkojensa edessä olevaa maata.
"Katsokaahan noita!" hän huudahti.
Aluksi eivät Smith-Oldwick ja tyttö nähneet hiekasta muuta kuin
pehmeiden tassujen sekavia jälkiä, mutta pian havaitsi tyttö, mitä
Tarzan oli nähnyt, ja hänen huuliltaan pääsi hämmästyksen huudahdus.
"Ihmisjalan jälki!" hän äänsi.
Tarzan nyökkäsi.
"Mutta varpaita puuttuu", huomautti tyttö.
"Jaloissa on ollut pehmeät anturakengät", selitti Tarzan.
"Siispä täytyy jossakin täällä lähistöllä olla alkuasukaskylä", virkkoi
Smith-Oldwick.
"Niin", myönsi apinamies, "mutta siellä ei ole sellaisia alkuasukkaita,
jollaisia odottaisimme tapaavamme Afrikan näissä osissa; täällä
käyvät kaikki paljain jaloin paitsi joitakuita saksalaisten
alkuasukasjoukoista karanneita Usangan seuralaisia, joilla on Saksan
armeijan kengät. En tiedä erotatteko te sitä, mutta minusta on
ilmeistä, että anturakengissä olleet jalat, jotka ovat painaneet nämä
jäljet, eivät ole neekerin. Jos tarkastatte niitä huolellisesti, niin
näette, että kantapää ja päkiäinen ovat tehneet selvät syvennykset
kengän pohjankin lävitse. Neekerin jalassa on paino lähempänä
keskikohtaa."
"Luuletteko siis, että jäljet ovat valkoisen?"
"Siltä näyttää", vastasi Tarzan, ja äkkiä hän sekä tytön että
Smith-Oldwickin hämmästykseksi laskeutui ryömilleen ja nuuhki jälkiä --
hän oli jälleen eläin, joka turvautui eläimen aistimiin ja
erämaankäyntitaitoon. Useiden neliömetrien alalta hänen terävät
sieraimensa hakivat saadakseen selville, ken jäljet oli tehnyt. Vihdoin
hän nousi pystyyn.
"Haju ei ole gomanganin", hän sanoi, "eikä myöskään oikein
valkoihoisen. Tästä on kävellyt kolme henkilöä. He ovat miehiä, mutta
en tiedä, mihin rotuun he kuuluvat."
Rotkon ulkonäössä ei ollut tapahtunut mitään näkyviä muutoksia; se oli
vain jatkuvasti käynyt syvemmäksi heidän edetessään alaspäin, joten sen
äkkijyrkät kallioseinämät nyt kohosivat korkealle heidän päittensä
yläpuolelle. Siellä täällä oli seinämissä eri korkeuksilla luonnollisia
luolia, jotka nähtävästi virtaava vesi oli kovertanut unholaan
vaipuneina aikoina. Lähellä heitä oli yksi sellainen maanpinnan
tasalla; se oli kaarevalakinen onkalo, jonka pohjaa peitti valkea
hiekka. Tarzan osoitti sitä kädellään.
"Pesiydytään tuonne yöksi", hän ehdotti, jatkaen sitten harvinaisen,
hiljaisen, hänelle ominaisen myhäilyn väikkyessä hänen huulillaan:
"_Leiriydytään_ tänne täksi yöksi."
Kun he olivat syöneet niukan illallisensa, käski Tarzan tytön mennä
luolaan.
"Te nukutte sisällä", hän määräsi. "Luutnantti ja minä lepäämme
ulkosalla aukon edustalla."
VIIDES LUKU
Yöllinen hyökkäys
Kääntyessään toivottamaan kumppaneilleen hyvää yötä luuli tyttö
näkevänsä hämyisen hahmon liikkuvan pimeässä heidän takanaan, ja
melkein samalla hetkellä hän oli varmasti kuulevinaan hiipimisestä
johtuvaa ääntä samalta suunnalta.
"Mitä se on?" hän kuiskasi. "Tuolla pimeydessä on jotakin."
"Niin", vastasi Tarzan. "Se on leijona. Se on ollut siellä jo jonkun
aikaa. Ettekö ollut huomannut sitä aikaisemmin?"
"Oi!" huudahti tyttö, huokaisten helpotuksesta. "Se on meidän
leijonamme."
"Ei", virkkoi Tarzan. "Se ei ole meidän leijonamme, vaan joku toinen,
ja se etsii saalista."
"Väijyykö se meitä?" kysyi tyttö.
"Kyllä", myönsi apinamies. Smith-Oldwick hypisteli pistoolinsa perää.
Tarzan näki toisen vaistomaisen liikahduksen ja pudisti päätään.
"Antakaa sen vehkeen olla, luutnantti", hän kielsi.
Upseeri naurahti hermostuneesti. "En mahtanut sille mitään,
ymmärrättehän, veikkonen. Se johtui itsesäilytysvaistosta."
"Se koituisi itsensätuhoamiseksi", sanoi Tarzan. "Tuolla on meitä
tähyilemässä ainakin kolme metsästävää leijonaa. Jos meillä olisi tulta
tahi jos kuu paistaisi, erottaisitte selvästi niiden silmät. Ne
saattavat pian karata kimppuumme, mutta on myöskin mahdollista, että ne
antavat meidän olla rauhassa. Jos välttämättä haluatte ne niskaamme,
niin laukaiskaa pistoolinne ja osukaa johonkuhun niistä."
"Entä jos ne hyökkäävät?" tiedusti tyttö. "Eikö meillä ole mitään
pelastuskeinoa?"
"Kah, meidän on oteltava niitä vastaan", vastasi Tarzan.
"Mitäpä toiveita meillä kolmella olisi koettaessamme torjua niitä?"
tuskaili tyttö.
Apinamies kohautti olkapäitään. "Kerranhan on jokaisen kuoltava", hän
virkkoi. "Teistä tuntunee sellainen kuolema epäilemättä hirveältä;
mutta Apinain Tarzan on aina odottanut saavansa surmansa
sellaisella tavalla. Harvat meistä viidakon asukkaista kuolevat
vanhuudenheikkouteen, enkä minäkään sitä halua. Jonakin päivänä joudun
Numan tai Sheetan tahi jonkun mustaihoisen soturin uhriksi. Heidän
taikka jonkun toisen. Mitäpä väliä sillä on, keltä saan kuoliniskun ja
tapahtuuko se tänä yönä vaiko ensi vuonna vaiko kymmenen vuoden
perästä? Senjälkeen on kaikki samantekevää."
Tyttöä puistatti. "Niin", hän kertasi kolean toivottomasti, "senjälkeen
on kaikki samantekevää."
Sitten hän meni luolaan ja laskeutui pitkäkseen hietikolle.
Smith-Oldwick istui aukossa nojaten kallioon. Tarzan kyyrötti
vastaisella puolella.
"Saanko polttaa?" kysyi upseeri Tarzanilta. "Olen säilytellyt muutamia
savukkeita, ja jollei se ärsytä noita petoja, haluaisin imaista vielä
viimeiset sauhut ennen kuolemaani. Tahdotteko te?" Ja hän ojensi
apinamiehelle savuketta.
"Kiitos, en", vastasi Tarzan, "mutta teidän sopii varsin hyvin polttaa.
Ei yksikään villieläin ole erikoisen mieltynyt tupakan savuun, joten se
ei suinkaan houkuttele niitä lähemmäksi meitä."
Smith-Oldwick sytytti savukkeensa ja istui tuprutellen sitä
verkkaisesti. Hän oli tarjonnut savuketta myöskin tytölle, mutta tämä
oli kieltäytynyt. He istuivat äänettöminä jonkun aikaa, jonka kestäessä
yön hiljaisuuden silloin tällöin katkaisi rotkon hienohiekkaiselta
pohjalta kuuluva pehmeiden käpälien keveä tassutus.