todennäköisin, mutta olivathan he kuitenkin voineet laskeutua maahan
saamatta hengenvaarallisia vammoja, ja tämän vähäisen mahdollisuuden
varalta hän lähti matkalle, jonka hän tiesi käyvän työlääksi ja jolla
häntä odottaisivat monet vaivat ja väijyisivät arvaamattomat vaarat;
mutta hän tahtoi koettaa pelastaa heidät, jos he vielä olisivat elossa.
Hänen edettyään puolisentoista kilometriä, kantautui hänen valppaaseen
korvaansa ääni, joka ilmaisi, että hänen edellään riistapolulla
juostiin nopeasti. Ääni kävi yhä voimakkaammaksi ja osoitti, että mikä
eläin sen aiheuttikin, se liikkui häntä kohti ja lisäksi vinhaa
vauhtia. Eikä kulunut kauan, ennen kuin hän harjaantuneine aisteineen
oli selvillä siitä, että askelten töminä oli rajusti pakenevan
Bara-kauriin. Tarzanin luonteessa olivat erottamattomasti sekaantuneina
ihmisen ja pedon piirteet. Pitkäaikainen kokemus oli opettanut hänelle,
että parhaiten taistelee ja nopeimmin vaeltaa se, joka on parhaiten
ravittu, ja niinpä Tarzan harvoja poikkeuksia lukuunottamatta saattoi
siirtää tuonnemmaksi mitä kiireellisimmänkin tehtävän käyttääkseen
hyväkseen tarjoutunutta tilaisuutta surmaamiseen ja syömiseen. Tämä
kenties oli hänen silmäänpistävin eläimellinen piirteensä. Hänen
muuttumisensa englantilaisesta herrasmiehestä, jota kannustivat mitä
parhaat inhimilliset vaikutteet, villipedoksi, joka kyyrötti tiheän
pensaan suojassa valmiina hyppäämään lähestyvän saaliinsa niskaan,
tapahtui silmänräpäyksessä. Ja kun sitten Numan ja Sheetan kynsistä
pelastunut Bara tuli, ei se pelkonsa ja hätäisen pakonsa johdosta
voinut vainuta, että sitä väijyi vielä yksi yhtä kauhea vihollinen.
Eläin saapui apinamiehen kohdalle; vaaleanruskea hahmo lennähti
näkyviin pensaan piiloisan lehvistön takaa, voimakkaat käsivarret
kiertyivät nuoren uroskauriin sileään kaulaan ja vankat hampaat
upposivat pehmeään lihaan. Molemmat kierähtivät yhdessä polulle, ja
hetkistä myöhemmin nousi apinamies, laski jalkansa tappamansa saaliin
ruholle ja kajautti urosapinan voittohuudon.
Ikäänkuin vastaushaasteena saapui apinamiehen korviin leijonan
jymisevä, kammottava, kiukkuinen karjaisu, jossa Tarzan luuli
erottavansa kummastuneen ja pelokkaan soinnun. Viidakon villieläinten
samoin kuin heidän valistuneempien, ihmissukuun kuuluvien veljiensä ja
siskojensa rinnoissa on uteliaisuus hyvin kehittynyt. Eikä Tarzan
suinkaan ollut siinä suhteessa muita parempi. Hänen perinnöllisen
vihamiehensä karjaisun omituinen sointu herätti hänessä halun ottaa
selkoa asiasta, ja niinpä apinamies heitti Bara-kauriin ruhon olalleen
ja lähti lehvistön keskitasannetta myöten siihen suuntaan, josta ääni
oli kuulunut, pitkin polkua, jota hän oli päättänyt noudattaa.
Välimatkan lyhetessä kävi ääni voimakkaammaksi, mikä osoitti hänen
lähestyvän hyvin äkäistä leijonaa, ja eräässä paikassa, missä viidakon
jättiläispuu varjosti leveätä riistapolkua, jonka lukemattomat tuhannet
kaviolliset ja pehmeät jalat ehkä lukemattomien ajanjaksojen aikana
olivat kuluttaneet ja polkeneet syväksi uraksi, hän äkkiä huomasi
allaan wamabojen leijonankuopan ja siinä leijonan, jollaista ei edes
Apinain Tarzan ollut milloinkaan ennen nähnyt ja joka turhaan koetti
hyppiä saavuttaakseen vapauden. Apinamieheen tuijotti valtava peto,
kookas, voimakas ja nuori; sen harja oli musta ja tavattoman tuuhea ja
turkki tummempi kuin millään Tarzanin ennen näkemällä, niin että se
kuopan pimennossa näytti melkein mustalta -- musta leijona!
Tarzan, joka oli aikonut pilkata ja herjata vangiksi joutunutta
vihollistaan, alkoikin äkkiä avoimesti ihailla komean eläimen
kauneutta. Minkälainen otus se olikaan! Kuinka mitätön ja kääpiömäisen
pieni tavallinen metsäleijona olikaan siihen verrattuna! Tässä oli
tosiaan sellainen, joka ansaitsi eläinten kuninkaan nimityksen. Heti
tämän ison kissaeläimen nähtyään apinamies ymmärsi, ettei hänen ensiksi
kuulemassaan karjaisussa ollut pelokasta sointua; epäilemättä siitä
kuvastui ällistystä, mutta tuon valtavan kurkun äänijänteet eivät olleet
koskaan värähtäneet pelosta.
Ihailun kasvaessa alkoi hän pian surkutella gomanganien viekkauden
voimattomaksi ja avuttomaksi tekemän valtavan otuksen onnetonta asemaa.
Vaikka peto olikin hänen vihollisensa, ei se kuitenkaan ollut niin
katkera vihollinen kuin mustaihoiset, jotka olivat houkutelleet sen
satimeen, sillä vaikka Tarzanilla olikin useita varmoja ja luotettavia
ystäviä Afrikan erinäisten alkuasukasheimojen keskuudessa, kammosi hän
sanomattomasti toisia luonteeltaan turmeltuneita ja tavoiltaan
petomaisia neekereitä, ja sellaisiin kuului Numabo-päällikön
ihmissyöjäkansa. Hetkisen Numa-leijona katseli raivokkaana sen
yläpuolella olevalla oksalla kyyköttävää, alastonta ihmistä.
Kellanvihreät silmät tuijottivat hievahtamatta apinamiehen kirkkaisiin
silmiin, mutta sitten leijonan herkät sieraimet tunsivat Baran tuoreen
veren hajun, pedon katse siirtyi ruskealla olkapäällä viruvaan ruhoon,
ja sen kurkun avaroista syvyyksistä lähti matala uikutus.
Apinain Tarzan hymyili. Yhtä selvästi kuin ihmisen sanoilla oli leijona
ilmoittanut hänelle: "Olen nälkiintynyt, enemmänkin kuin nälkiintynyt.
Olen kuolemaisillani nälkään." Apinamies katsoi allansa olevaa petoa ja
hymyili miettiväistä, veitikkamaista hymyä. Sitten hän laski ruhon
olaltaan eteensä oksalle, veti esille isä-vainajansa pitkän puukon,
leikkasi irti takakäpälän, pyyhkäisi veristä terää Baran sileään
karvaan ja pisti puukon takaisin tuppeensa. Leukapielet vettä valuen
katseli Numa himottavaa lihaa ja vingahti toistamiseen, mutta apinamies
hymyili miettiväistä hymyään, nosti vankalla, ruskettuneella kädellään
takakäpälän suulleen ja upotti hampaansa pehmeään, mehukkaaseen lihaan.
Kolmannen kerran Numa päästi kuuluville hiljaisen, vetoavan
vingahduksen, ja silloin Apinain Tarzan pudisti tuskastuneen
harmistuneesti päätään, tempasi Bara-kauriin ruhon tähteet ja sinkautti
ne allansa olevalle nälkäiselle pedolle.
"Vanha akka", jupisi apinamies. "Tarzanista on tullut heikko, vanha
akka. Pian hän vuodattaa kyyneleitä sen tähden, että on tappanut Baran,
kauriin. Hän ei jaksa nähdä vihollisensa Numan olevan nälkäisenä, koska
Tarzanin sydän alkaa muuttua vetiseksi, kun hän on ollut ventojen,
heikkojen sivistysolentojen parissa." Mutta sittenkin hän hymyili. Eikä
hän ollut pahoillaan siitä, että oli antanut perään lempeälle
mielijohteelleen.
Samalla kun Tarzan repi lihaa saaliinsa siitä osasta, jonka hän oli
pidättänyt itselleen, silmäili hän tarkoin allansa olevaa näkyä. Hän
huomasi, kuinka ahnaasti Numa hotki ruhon, pani yhä enemmän ihaillen
merkille pedon komeat piirteet ja myöskin satimen ovelan rakennustavan.
Tavallisissa leijonankuopissa, joihin Tarzan oli tutustunut, oli
pohjaan pystytetty seipäitä, joiden teroitettuihin päihin leijona
upposi kuin vartaisiin, mutta tämä kuoppa ei ollut sellainen. Tässä oli
kuopan seinämiin lähelle reunoja kiinnitetty noin kolmenkymmenen
sentimetrin välimatkojen päähän toisistaan lyhyitä seipäitä, joiden
teroitetut päät kallistuivat alaspäin, joten leijona oli pudonnut
satimeen vahingoittumatta, mutta ei voinut hypätä pois, koska joka
kerta, kun se sitä yritti, sen pää osui yläpuolella olevan seipään
terävään kärkeen.
Ilmeisesti oli wamabojen aikomus siis vangita leijona elävänä. Koska
tämä heimo Tarzanin tietämän mukaan ei ollut minkäänlaisessa yhteydessä
valkoihoisten kanssa, oli neekerien vaikuttimena epäilemättä halu
rääkätä peto kuoliaaksi, jotta he saisivat mahdollisimman suuresti
nauttia sen kuolintuskista.
Kun Tarzan oli antanut leijonalle ruokaa, pälkähti hänen päähänsä, että
se olisi ollut turhaa työtä, jos hän jättäisi pedon neekerien armoille,
ja samalla hänen mieleensä juolahti, että mustaihoisten nolaaminen
tuottaisi hänelle suuremman nautinnon kuin Numan jättäminen oman
onnensa nojaan. Mutta miten hän sen vapauttaisi? Jos hän poistaisi
kaksi seivästä, jäisi siihen siksi leveä aukko, että Numa varsin hyvin
voisi hypätä kuopasta, joka ei ollut kovin syvä. Mutta mitä takeita
olisi Tarzanilla siitä, ettei Numa hypähtäisi kuopasta heti, kun
vapauteen vievä tie avautuisi ja ennen kuin apinamies ehtisi puihin
turvaan? Siitä huolimatta, että Tarzan ei suinkaan pelännyt leijonaa
yhtä paljon kuin te ja minä olisimme samanlaisissa oloissa pelänneet,
oli hänessä kuitenkin voimakkaana varovaisuuden tunne, joka on
välttämätön kaikille viidakon olennoille, jos niiden on mieli pysyä
hengissä. Jos tarve vaati, saattoi Tarzan ryhtyä otteluun Numaa
vastaan, vaikka hän ei ollutkaan niin itserakas, että olisi luullut
kykenevänsä voittamaan täysikasvuisen leijonan muutoin kuin sattumalta
tai turvautumalla ihmisjärkensä viekkauteen. Tarpeeton hengenvaaraan
antautuminen olisi hänestä ollut yhtä moitittavaa kuin välttämättömäksi
käyneen vaaran kaihtaminen. Mutta kun Tarzan tahtoi tehdä jotakin,
keksi hän tavallisesti keinot sen suorittamiseksi.
Nyt hän oli vakaasti päättänyt vapauttaa Numan ja tehtyään päätöksensä
hän toteuttaisi sen, vaikka siitä koituisikin hänelle itselleen
melkoinen vaara. Hän tiesi, että leijonalta kuluisi jonkun verran aikaa
syömiseen, mutta hän tiesi myöskin, että se syödessään olisi kaksin
verroin kärtyisämpi luulottelemilleen häiritsijöille. Senvuoksi oli
Tarzanin meneteltävä varovasti.
Laskeuduttuaan maahan kuopan reunalle hän tarkasti seipäitä; sitä
tehdessään hän hämmästyksekseen pani merkille, ettei Numa näkynyt
lainkaan raivostuvan hänen lähestyessään. Kerran se silmäili tutkivasti
apinamiestä hetkisen ja kävi sitten jälleen käsiksi Baran lihaan.
Tarzan tunnusteli seipäitä ja koetti, kestivätkö ne hänen painonsa. Hän
kiskoi niitä voimakaslihaksisella kädellään, ja pian hänelle selvisi,
että hän saisi ne irroitetuksi nytkyttämällä niitä edestakaisin. Sitten
välähti hänen päähänsä uusi suunnitelma, ja hän alkoi veitsellään
kaivaa maata yhden seipään yläpuolelta. Savi oli pehmeätä ja helposti
poistettua; pian Tarzan oli paljastanut kuopan seinään 'upotetun osan
seipäästä melkein pitkin pituuttaan; hän jätti maan sisään seivästä
vain niin pitkältä, ettei se pudonnut kuoppaan. Senjälkeen hän kävi
viereisen seipään kimppuun, ja pian se oli samalla tavoin paljastettu,
minkä jälkeen hän heitti ruohoköytensä silmukan molempien ympärille ja
kiipesi vikkelästi polun vieressä kasvavan puun oksalle. Siellä hän
veti köyden tiukalle, nojautui puun runkoa vastaan ja kiskoi lujasti.
Hitaasti seipäät kohosivat irti maasta, mutta samassa heräsi Numan
epäluulo, ja se alkoi murista.
Aiottiinko uudelleen supistaa sen oikeuksia ja vapauksia? Se oli
ymmällä, ja koska se, kuten kaikki leijonat, oli herkkä suuttumaan,
niin se ärtyi. Se ei ollut välittänyt mitään, kun tarmangani kyykötti
kuopan reunalla ja katseli sinne, sillä olihan tämä tarmangani antanut
sille ruokaa. Mutta nyt oli tekeillä jotakin muuta ja villipedon
epäluuloisuus heräsi. Mutta tarkkaillessaan Numa näki seipäiden
verkalleen nousevan pystyyn, kolahtavan toisiaan vasten ja sitten
kellahtavan taaksepäin pois sen näkyvistä pitkälleen maan pinnalle.
Heti leijona käsitti tilanteen mahdollisuudet ja ehkä myöskin
vaistomaisesti tunsi, että tuo ihmisolento oli tahallaan valmistanut
sille pelastumistien. Siepattuaan Baran tähteet vankkojen leukojensa
väliin Numa-leijona hypähti ketterästi wamabojen kuopasta, ja Apinain
Tarzan katosi viidakkoon itään päin.
Maan pinnalla tai puiden huojuvilla oksilla luki apinamies ihmisten tai
eläinten jälkiä kuin avointa kirjaa, mutta lentokoneen jäljetöntä uraa
seurattaessa olivat hänenkin terävät aistinsa tehottomat. Mitä etua oli
silmistä, korvista tai hajuaistista, kun oli seurattava esinettä, joka
oli kiitänyt epävakaisessa ilmassa tuhansien metrien korkeudessa puiden
latvojen yläpuolella? Etsiessään maahan syöksynyttä lentokonetta
saattoi Tarzan turvautua ainoastaan suuntavaistoonsa. Hän ei voinut
täsmällisesti arvioida edes sitä, kuinka etäällä se hänestä oli, ja
kukkuloiden taakse kadottuaan se oli saattanut liukua melkoisen matkan
kohtisuoraan alkuperäistä suuntaansa vastaan ennen kuin suistui maahan.
Jos sen matkustajat olivat kuolleet tai pahasti loukkaantuneet, voi
Tarzan saada jonkun aikaa turhaan etsiä heidän lähimmästä
ympäristöstään, ennenkuin löytäisi heidät.
Hänellä oli vain yksi keino: hänen oli edettävä mahdollisimman lähelle
sitä kohtaa, mihin hän arveli koneen laskeutuneen, ja sitten
kierrettävä yhä laajemmissa ympyröissä, kunnes hän haistaisi heidän
hajunsa. Ja niin hän tekikin.
Ennen kuin hän poistui runsauden laaksosta, hän surmasi useita otuksia,
ottaen mukaansa niistä parhaat palat ja jättäen luut tarpeettomana
taakkana jälelle. Viidakon tiheä kasvullisuus päättyi läntisellä
rinteellä, muuttuen yhä harvemmaksi hänen lähestyessään harjaa, jonka
takana oli niukalti kitukasvuisia pensaita ja päivän polttamaa ruohoa;
siellä täällä oli pahkainen, sitkeä puu, joka oli jaksanut kasvaa
melkein vedettömässä ilmastossa.
Vuoren laelta Tarzanin terävä katse lipui pitkin kuivaa ja karua
maisemaa. Kaukana hän eroitti säröiset, koukeroiset viivat, jotka
osoittivat niitä kohtia, missä kammottavat, mutkittelevat rotkot
halkoivat laajaa tasankoa aina jonkun matkan päässä toisistaan -- nuo
hirvittävät rotkot, jotka olivat vähällä olleet vaatia hänen henkensä
rangaistukseksi siitä ajattelemattomuudesta, että hän oli koettanut
tunkeutua niiden ikivanhaan, pyhitettyyn yksinäisyyteen.
Kaksi päivää Tarzan etsi turhaan jälkiä lentokoneesta ja sen
matkustajista. Hän pani osia lihavaroistaan eri paikkoihin, kasaten
kiviröykkiöitä merkiksi niiden sijoituspaikoista. Kavuttuaan
ensimmäisen syvän rotkon poikki hän kierteli laajalti sen toisella
puolen. Silloin tällöin hän pysähtyi, huusi äänekkäästi ja kuunteli
mahdollista vastausta, mutta hänen huhuiluaan seurasi aina hiljaisuus
-- pahaenteinen hiljaisuus, joka hänen huutojensa jälkeen tuntui
entistäkin kaameammalta.
Myöhään toisen päivän iltana hän saapui unohtumattomalle rotkolle,
jossa entisaikojen seikkailijain puhtaaksi noukitut luut viruivat, ja
täällä ensi kerran osui Ska, korppikotka, hänen tielleen. "Ei tällä
kertaa, Ska", huudahti apinamies ilkkuvasti, "sillä nytpä Tarzan onkin
Tarzan. Viime kerralla leijailit tarmanganin surkean luurangon jälessä
ja silloinkin kärsit tappion. Älä tuhlaa aikaasi Apinain Tarzaniin, kun
hän on täysissä voimissaan!" Mutta yhtä kaikki Ska, korppikotka,
kaarteli ja liiteli hänen yläpuolellaan, ja apinamiehen kerskailusta
huolimatta puistattivat häntä pahat aavistukset. Hänen korvissaan
kaikui alituisesti surullinen sävel, johon hän tahtomattaan
sovitti kaksi sanaa, jotka toistuivat yhä uudelleen kammottavan
yksitoikkoisesti: "Ska tietää! Ska tietää!" Vihdoin hän ravisti itseään
suuttuneena, sieppasi kiven ja sinkautti sen inhoittavaa haaskansyöjää
kohti.
Laskeuduttuaan rotkon äkkijyrkältä reunalta Tarzan puolittain kiipesi,
puolittain liukui sen hiekkaiselle pohjalle. Hän oli osunut melkein
samalle kohdalle, josta hän oli lähtenyt kiipeämään ylöspäin monta
viikkoa sitten, ja hänen edessään virui valtava luuranko valtavine
aseineen aivan samallaisena kuin silloin, jopa epäilemättä samanlaisena
kuin se oli virunut vuosisatoja.
Katsellessaan tätä kolkkoa muistomerkkiä siitä, että toinen voimakas
mies oli menehtynyt ponnistellessaan erämaan julmia voimia vastaan,
hän hätkähti kuullessaan laukauksen. Se kuului rotkosta hänen
eteläpuoleltaan, ja sen kaiku kiiri pitkin kapean kuilun jyrkkiä
seiniä.
NELJÄS LUKU
Salaperäiset jalanjäljet
Kun luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickin ohjaama englantilainen
lentokone kohosi jylhästä viidakosta, jossa Bertha Kircherin elämä oli
niin monesti ollut sammumaisillaan, ja lähti kiitämään itää kohti,
tunsi tyttö äkkiä kouristusta kurkussaan. Hän ponnisti ankarasti,
koettaen niellä jotakin, mitä kurkussa ei ollut. Hänestä tuntui
kummalliselta, että hän tunsi kaihoa jättäessään taakseen niin, kamalat
vaarat, mutta sittenkin hän oivalsi selvästi, että asianlaita oli niin,
sillä hänen jälkeensä jäi häntä uhanneiden vaarojen lisäksi jotakin
muutakin -- ainutlaatuinen olento, joka oli sekaantunut hänen elämäänsä
ja jota kohtaan hän tunsi selittämätöntä kiintymystä.
Hänen edessään ohjaajan paikalla istui englantilainen upseeri ja
herrasmies, jonka hän tiesi rakastavan häntä, ja kuitenkin hän rohkeni
tämän miehen seurassa olla suruissaan senvuoksi, että hän poistui
villieläimen oleskelumailta!
Luutnantti Smith-Oldwick puolestaan oli seitsemännessä taivaassa
riemusta. Rakas lentokone oli taaskin hänen hallussaan, hän kiiti
nopeasti toveriensa luokse ja velvollisuuttaan täyttämään, ja muassaan
hänellä oli rakastamansa nainen. Mutta yksi ikävä kohta oli sentään --
Tarzanin tätä naista vastaan kohdistama syytös. Apinamies oli
väittänyt, että tyttö oli saksalainen ja urkkija, ja englantilainen
upseeri suistui tuon tuostakin autuuden huipuilta epätoivon kuiluihin
ajatellessaan, miten välttämättömästi kävisi, jos Tarzanin syytös
osoittautuisi oikeaksi. Rakkaus ja kunniantunto kävivät hänen
rinnassaan rajua taistelua. Toisaalta hän ei voinut luovuttaa
rakastamaansa naista sen kohtalon kouriin, joka tyttöä varmasti
odottaisi, jos hän todellakin oli vihollisten vakooja, samalla kun
toisaalta hän itse englantilaisena ja upseerina ei voinut suoda tytölle
apuaan eikä suojelustaan.
Nuori mies tyynnytteli senvuoksi itseään yhä uudelleen toistamalla
mielessään, että Bertha Kircher ei ollut syyllinen. Hän koetti
vakuuttaa itselleen, että Tarzan oli erehtynyt, ja kun hän muistin
silmillä katseli takanaan istuvaa naista, oli hän kaksin verroin
varmempi siitä, etteivät nuo suloisen naiselliset, luonteikkaat
piirteet ja nuo kirkkaat, vilpittömät silmät voineet kuulua vieraan,
vihatun rodun naiselle.
Ja niin he kiitivät itää kohti kumpikin vaipuneena omiin aatoksiinsa.
Heidän allaan muuttui viidakon sankka kasvullisuus vuoriston rinteen
niukemmaksi kasvistoksi, ja sitten levisi heidän eteensä laaja, kuiva
erämaa, jossa oli unholaan vaipuneina aikoina virranneiden, ammoin
kuivuneiden jokien uurtamia, syviä ja kapeita rotkoja.
Kohta sen jälkeen, kun he olivat sivuuttaneet erämaan ja hedelmällisen
seudun välisenä rajana olevan vuorijonon harjan, huomasi Ska,
korppikotka, joka korkealla ilmassa lensi pesäänsä kohti, oudon,
jättiläiskokoisen linnun, joka tunkeutui sen valta-alueelle. Lieneepä
Skan kannustimena ollut halu otella häiritsijän kanssa tai uteliaisuus,
joka tapauksessa se äkkiä kohosi ylöspäin ottamaan lentokonetta
vastaan. Epäilemättä se arvosteli tulokkaan vauhtia väärin; mutta
olkoonpa sen laita miten hyvänsä, potkurin siiven kärki hipaisi sitä,
ja samassa tapahtui monta seikkaa. Skan hengetön ruumis putosi
silvottuna ja verisenä kuin kivi maata kohti. Särkyneen kuusipuun
sirpale sinkoutui taaksepäin, osuen ohjaajan otsaan; lentokone tärisi
ja vapisi, ja kun luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick vaipui
pyörtyneenä eteenpäin, sukelsi kone päistikkaa maata kohti.
Ohjaaja oli tajuttomana vain lyhyen hetkisen, mutta se hetkinen oli
vähällä koitua heidän tuhokseen. Herätessään tajuamaan vaaran hän
samalla havaitsi, että moottori oli pysähtynyt. Lentokone oli saanut
hirvittävän vauhdin, ja maa näytti olevan niin lähellä, ettei hän
voinut toivoakaan saavansa koneen vauhtia hyvissä ajoin hiljennetyksi
niin vähäiseksi, että maahan laskeminen kävisi vaarattomasti. Suoraan
heidän allaan oli tasangossa syvä kuilu, jonka pohja näytti verrattain
tasaiselta ja hiekkaiselta.
Hänen oli tehtävä päätös hyvin nopeasti, ja tuntui turvallisemmalta
koettaa laskea maahan rotkon pohjalle. Niin hän tekikin, mutta kone
kärsi tuntuvia vaurioita, ja hän ja hänen matkustajansa saivat ankaran
tärähdyksen.
Onneksi ei kumpikaan heistä loukkaantunut, mutta heidän tilansa näytti
todella toivottomalta. Oli hyvin epävarmaa, saisiko mies koneen
korjatuksi, jotta he voisivat jatkaa matkaansa sillä, ja yhtä
epäiltävältä tuntui, jaksaisivatko he jalkaisin marssia rannikolle tahi
palata sinne, mistä olivat juuri lähteneet. Mies oli varma, että heidän
olisi toivotonta yrittää erämaan poikki itäänpäin, uhitellen nälkää ja
janoa, kun taas heidän takanaan runsauden laaksossa heitä uhkasi
melkein yhtä suuri vaara raatelijain ja sotaisten alkuasukkaiden
puolelta.
Lentokoneen äkillisen ja tuhoisan seisahtumisen jälkeen Smith-Oldwick
kääntyi vikkelästi katsomaan, miten onnettomuus oli vaikuttanut
tyttöön. Bertha Kircher oli kalpea, mutta hymyili, ja he istuivat
paikoillaan useita sekunteja, silmäillen toisiaan äänettöminä. "Tämäkö
on loppu?" kysyi tyttö. Englantilainen pudisti päätään. "Tähän loppui
joka tapauksessa ensimmäinen taival", hän vastasi.
"Mutta ette kai voi suorittaa korjauksia täällä", virkkoi tyttö
epäillen.
"En", myönsi mies, "en ainakaan, jos vauriot ovat vähänkään pahoja.
Mutta ehkä saan koneen auttavaan kuntoon. Ensiksi on minun hieman sitä
tarkastettava. Toivottavasti ei siinä ole vakavaa vikaa. On pitkä,
hyvin pitkä matka Tanga-rautatielle."
"Emme pääsisi kauaksi", sanoi tyttö äänessään epätoivoinen soinnahdus.
"Kun olemme tyyten aseettomia, olisi suorastaan ihme, jos meidän
onnistuisi edetä edes pientä osaa tästä välimatkasta."
"Mutta me emme ole aseettomia", vastasi mies. "Minulla on täällä
ylimääräinen pistooli, jota ne retkaleet eivät huomanneet." Ja hän
aukaisi erään lokeron ja otti esille automaattisen pistoolin.
Bertha Kircher nojautui taaksepäin istuimellaan ja purskahti
äänekkääseen, koleaan, melkein hysteeriseen nauruun. "Tuollainen
paukkupyssy!" hän huudahti. "Mitä ihmettä luulette voivanne tehdä
tuolla muuta kuin raivostuttaa minkä hyvänsä pedon, johon sillä kenties
osutte."
Smith-Oldwickin ilme muuttui perin alakuloiseksi. "Mutta se on ase",
hän puolusteli. "Se teidän on myönnettävä, ja ihmisen voisin sillä
varmasti surmata."
"Niin kyllä, jos sattuisitte tarkkaamaan", vastasi tyttö, "ja jollei
vehkeenne koukkuile. En tosiaankaan luota suuresti automaattisiin
pistooleihin. Olen itsekin niitä käyttänyt."
"Niinpä niin", virkkoi mies ivallisesti, "tietystikin olisi pikakivääri
parempi, sillä kukapa tietää, ettemme kohtaa vaikka norsua täällä
erämaassa."
Tyttö oivalsi, että mies oli loukkautunut, ja oli siitä pahoillaan,
sillä hän tiesi, että Smith-Oldwick oli valmis tekemään mitä hyvänsä
suojellakseen häntä, eikä ollut englantilaisen oma syy, että hän oli
niin huonosti aseistettu. Lisäksi luutnantti itsekin käsitti
epäilemättä yhtä hyvin kuin hänkin, kuinka mitätön ase oli, ja oli
kiinnittänyt hänen huomiotaan siihen ainoastaan sen tähden, että toivoi
siten voivansa rauhoittaa häntä ja vaimentaa hänen levottomuuttaan ja
pelkoaan.
"Suokaa anteeksi!" pyysi tyttö. "Tarkoitukseni ei ollut olla ilkeä,
mutta tämä onnettomuus on sananlaskun viimeinen pisara. Minusta tuntuu,
että olen kestänyt kaikki, mitä voin. Vaikka olinkin valmis uhraamaan
henkeni palvellessani isänmaatani, en kuvitellutkaan, että
kuolintuskani tulisivat näin pitkällisiksi, sillä nyt ymmärrän, että
olen ollut kuoleman kielissä jo monta viikkoa."
"Mitä tarkoitatte?" huudahti lentäjä. "Mitä tarkoitatte tuolla? Ette te
ole kuoleman kielissä, ette sinnepäinkään."