TARZAN JA VALKOINEN NAINEN
Kirj.
EDGAR RICE BURROUGHS
Englanninkielestä suomentanut
Alpo Kupiainen
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1924.
SISÄLLYS:
I. Musta lentäjä.
II. Usangan palkka.
III. Musta leijona.
IV. Salaperäiset, jalanjäljet.
V. Yöllinen hyökkäys.
VI. Muureilla ympäröity kaupunki.
VII. Mielipuolten seassa.
VIII. Kuningattaren tarina.
IX. Tulipa Tarzan.
X. Makuukomerossa.
XI. Ulos seinäsyvennyksestä.
XII. Pako Xujasta.
XIII. Pelastajat.
ENSIMMÄINEN LUKU
Musta lentäjä
Tyttö oli musertumaisillaan pelosta ja harmista. Tuntui melkein
mahdottomalta kestää tätä julmaa kohtalonoikkua, joka oli riistänyt
häneltä kaikki toiveet, kun pelastus oli jo niin lähellä. [Kts.
_Talttumaton Tarzan_.] Myöskin mies oli harmissaan, mutta enemmän hän
oli kiukuissaan. Hän pani merkille, että neekerien yllä oli
sotilaspukujen repaleita, ja tiedusti heti, missä heidän upseerinsa
olivat.
"He eivät ymmärrä teitä", sanoi tyttö ja toisti sitten valkoisen miehen
kysymyksen saksalaisten ja heidän siirtomaansa neekerien käyttämällä
sekakielellä.
Usanga virnisti. "Kyllä te tiedätte, missä he ovat, valkoinen nainen",
hän vastasi. "He ovat vainajia, ja jollei tämä valkoinen mies tottele
käskyjäni, on hänenkin kuoltava."
"Mitä häneltä vaaditte?" kysyi tyttö.
"Tahdon, että hän opettaa minut lentämään linnun lailla", selitti
Usanga.
Bertha Kircherin kasvoista kuvastui hämmästys, mutta hän kertasi
vaatimuksen luutnantille.
Englantilainen harkitsi hetkisen. "Hän haluaa oppia lentämään, niinkö?"
hän vastasi. "Tiedustakaa häneltä, päästääkö hän meidät vapaiksi, jos
opetan hänet lentämään!"
Tyttö esitti kysymyksen Usangalle, joka turmeltuneena, ovelana ja
tyyten periaatteettomana oli aina tuiki valmis lupaamaan mitä tahansa,
aikoipa hän sitten täyttää lupauksensa tahi ei, ja heti suostui
esitykseen.
"Opettakoon valkoinen mies minut lentämään!" hän kehoitti. "Sitten
saatan teidät takaisin lähelle oman kansanne asuinsijoja, mutta
palkkioksi siitä pidän ison linnun omanani." Ja hän heilautti mustaa
kättään lentokoneeseen päin.
Bertha Kircherin toistettua Usangan ehdotuksen lentäjälle kohautti
viimemainittu olkapäitään ja suostui vihdoin happamen näköisenä.
"Millään muulla tavoin lienee meidän mahdoton selviytyä tästä
pinteestä", hän virkkoi. "Joka tapauksessa on Englannin hallitus
menettänyt tuon lentokoneen. Jollen suostu mustaihoisen lurjuksen
pyyntöön, niin epäilemättä hän surmaa minut muitta mutkitta, ja silloin
jää kone virumaan paikalleen, kunnes se lahoaa ja ruostuu. Jos taas
hyväksyn hänen tarjouksensa, niin sillä tavoin ainakin saan taatuksi
teille turvallisen paluun sivistyneisiin seutuihin, ja sille", hän
lisäsi, "panen suuremman arvon kuin Englannin ilmailuvoimien kaikille
lentokoneille."
Tyttö loi häneen nopean silmäyksen. Nyt mies puhutteli häntä
ensimmäisen kerran sellaisilla sanoilla, joista saattoi päättää, että
hän tunsi seuralaistaan kohtaan muutakin kuin yhteisessä hädässä olevan
kumppanin tunteita. Tyttö oli pahoillaan niistä sanoista, ja myöskin
mies katui niitä melkein heti nähtyään toisen kasvoille lehahtaneen
varjon ja oivallettuaan, että hän oli pahentanut tytön jo ennestäänkin
melkein sietämättömän aseman vaikeutta.
"Suokaa anteeksi!" hän ehätti korjaamaan. "Unohtakaa se, mihin äskeinen
huomautukseni viittasi. Lupaan teille, etten loukkaa teitä uudelleen,
jos se loukkaa teitä, ennen kuin vasta sitten, kun olemme molemmat
vahingoittumattomina päässeet tästä pulasta."
Bertha Kircher kiitti häntä hymyillen, mutta sanat oli lausuttu eikä
niitä voitu enää saada takaisin, ja tyttö tiesi, että nuori
englantilainen upseeri rakasti häntä, jopa vieläkin varmemmin kuin jos
tämä olisi langennut polvilleen hänen eteensä ja vannonut rakastavansa
häntä iäisesti.
Usanga tahtoi saada ensimmäisen lentotuntinsa viipymättä.
Englantilainen koetti estellä, mutta neekeri kävi heti uhkaavaksi ja
hävyttömäksi, koska hän kuten kaikki tietämättömät ihmiset aina epäili
toisten aikeita hänelle tuhoisiksi, jolleivät ne olleet täydelleen
sopusoinnussa hänen toiveittensa kanssa.
"Olkoon menneeksi, veikkonen!" jupisi englantilainen. "Annan sinulle
opetuksen, jonka muistat elinikäsi." Kääntyen sitten tytön puoleen hän
jatkoi: "Taivuttakaa hänet suostumaan siihen, että te tulette mukaamme!
Minua peloittaa jättää teidät tänne näiden hornamaisten vintiöiden
seuraan." Mutta kun tyttö ehdotti sitä Usangalle, epäili tämä heti,
että siinä piili joku suunnitelma hänen pettämisekseen -- ehkä aiottiin
hänet vastoin tahtoaan viedä takaisin saksalaisten isäntien luokse,
jotka hän oli kavaltanut, karaten heidän lippujensa alta; hän silmäili
tyttöä, mulkoillen rajusti, ja kieltäytyi jyrkästi suostumasta
ehdotukseen.
"Valkoihoinen nainen jää tänne väkeni luokse", hän virkkoi.
"Hänelle ei tehdä mitään pahaa, jos te vain tuotte minut takaisin
vahingoittumattomana."
"Ilmoittakaa Usangalle", käski englantilainen, "että jollette te
palatessani ole selvästi näkyvissä tällä nurmikolla, en laskeudu
maahan, vaan vien hänet takaisin englantilaisten leiriin ja hirtätän
hänet!"
Usanga lupasi, että tyttö olisi heidän palattuaan näkyvällä paikalla,
ja alkoi heti teroittaa sotureittensa mieliin, etteivät he
kuolemanrangaistuksen uhalla saaneet tehdä vangille pahaa. Sitten hän
seurueensa muiden jäsenten seuraamana meni englantilaisen mukana aukion
poikki lentokoneen luokse. Mutta neekerin istuuduttua nyt jo
omaisuutensa uutena lisänä pitämäänsä koneeseen, alkoi hänen
rohkeutensa lannistua, ja kun moottori pantiin käyntiin ja iso potkuri
alkoi pyöriä, kirkui hän englantilaiselle, komentaen tätä pysäyttämään
vehkeen ja päästämään hänet maahan, mutta potkurin melulta ja tuulen
huminalta ei lentäjä voinut erottaa eikä ymmärtää neekerin puhetta.
Tällöin lentokone kiiti maata pitkin, ja Usanga oli hyppäämäisillään
siitä pois ja olisi sen tehnytkin, jos olisi kyennyt irroittamaan
kiinnityshihnan vyötäisiltään. Sitten kone kohosi maasta ja liiti
hetkisen sirosti laajassa kaaressa, nousten puunlatvojen yläpuolelle.
Mustaihoinen kersantti ol: perinpohjaisen pelon lamauttama. Hän näki
maan vinhasti vaipuvan yhä alemmaksi. Hän näki puut, joen ja vähän
matkan päässä pienen aukeaman, jossa Numabon kylän olkikattoiset majat
sijaitsivat. Hän jännitti tahtoaan, voidakseen olla ajattelematta,
miten kävisi, jos hän äkkiä suistuisi nopeasti etääntyvään maahan. Hän
koetti keskittää aatoksensa niihin neljäänkolmatta naiseen, jotka hän
tämän ison linnun avulla varmastikin saisi haltuunsa. Ylemmäksi, yhä
ylemmäksi kohosi kone, kaartaen laajassa ympyrässä metsän, joen ja
niittyjen yläpuolella, ja pian Usanga suureksi kummastuksekseen huomasi
kauhunsa nopeasti haihtuvan, joten hänet ennen pitkää pakostakin
valtasi äärimmäisen turvallisuuden tunne. Sitten hän alkoi tarkkailla,
millä tavoin valkoinen mies ohjasi ja hoiti konetta.
Tehtyään puoli tuntia taitavia liikkeitä englantilainen kohosi ripeästi
melkoisen korkealle, teki sitten äkkiä ja varoittamatta kuolemanrenkaan
ja lensi muutamia sekunteja kone ylösalaisin.
"Lupasin antaa tälle retkaleelle sellaisen läksyn, että hän muistaa sen
koko elämänsä ajan", hän mutisi kuullessaan säikähtyneen neekerin
kirkaisun, joka kajahti vieläkin voimakkaampana kuin potkurin surina.
Hetkistä myöhemmin oli Smith-Oldwick kääntänyt koneen jälleen oikein
päin ja laskeutui huimaa vauhtia maata kohti. Hän kaarsi muutamia
verkkaisia kierroksia nurmikon kohdalla, kunnes oli saanut
varmuuden siitä, että Bertha Kircher oli siellä ja nähtävästi
vahingoittumattomana, ja laskeutui sitten hiljaa maahan, niin että kone
pysähtyi vähän matkan päähän tytöstä ja sotureista.
Kompuroidessaan alas tähystäjän paikalta Usanga vapisi, ja hänen
kasvonsa olivat tuhkanharmaat, sillä hänen hermonsa olivat vielä
ärtyneet järkyttävän kuolemanrengas-kokemuksen jälkeen. Mutta saatuaan
taaskin vankan maaperän jalkojensa alle hän sai nopeasti takaisin
malttinsa. Tepastellen sinne tänne perin mahtailevana ja kerskuvana hän
koetti vaikuttaa seuralaisiinsa, puhellen, kuinka jokapäiväisen mitätön
teko oli lentää linnun lailla tuhansien metrien korkeudessa viidakon
yläpuolella, vaikka kuluikin kauan, ennen kuin hän itseuskottelun
avulla sai itsensä lopullisesti varmaksi siitä, että hän oli lennon
aikana käyttänyt hyväkseen jokaisen hetken ja oli jo edistynyt pitkälle
ilmailutaidossa.
Niin epäluuloisen kiihkeästi oli neekeri kiintynyt äsken löytämäänsä
laitteeseen, ettei hän suostunut palaamaan Numabon kylään, vaan vaati
jyrkästi seuruetta leiriytymään lentokoneen läheisyyteen, ettei sitä
millään arvaamattomalla tavoin voitaisi häneltä varastaa. He olivat
vielä leirissä kaksi vuorokautta, ja päiväsaikaan Usanga yhtenään
tiukkasi englantilaista opettamaan hänelle lentotaitoa.
Smith-Oldwick muisti sen monta pitkää kuukautta kestäneen ankaran
harjoituksen, joka hänen itsensä oli pitänyt suorittaa, ennen kuin
häntä oli pidetty kyllin kypsyneenä täysikelpoiseksi lentäjäksi, ja
häntä hymyilytti tietämättömän afrikkalaisen itserakkaus, kun tämä jo
nyt vaati päästä yksin lentämään.
"Jollen haluaisi säästää konetta", selitti englantilainen tytölle,
"antaisin tuon maankiertäjän nousta ilmaan ja katkaista niskansa, kuten
hän tekisi kahdessa minuutissa."
Kuitenkin hän lopulta kehoitti Usangaa odottamaan vielä muutamia
päiviä, joina opetusta jatkettaisiin, mutta neekerin luulevaisessa
mielessä oli herännyt epäilys, että valkoisen miehen neuvo oli johtunut
jostakin nurjamielisestä vaikuttimesta, että hän vain toivoi voivansa
karata lentokoneella öiseen aikaan eikä senvuoksi myöntänyt Usangan
varsin hyvin kykenevän käsittelemään sitä yksin tarvitsematta enää apua
tai ohjausta. Hän päätti senvuoksi voittaa valkoisen miehen
viekkaudessa. Neljänkolmatta viehkeän vaimon aikaansaama houkutus oli
sellaisenaan kyllin voimakas kiihoitin, ja lisäksi häntä kannusti halu
anastaa omakseen valkoinen tyttö, jonka hän jo kauan sitten oli
päättänyt ottaa itselleen.
Hautoen mielessään tällaisia mietteitä paneutui Usanga makuulle toisen
päivän iltana. Vähän väliä heräsi hänessä kuitenkin ajatus Naratusta ja
tämän kiivaudesta, katkaisten kärjen hänen hupaisilta kuvitelmiltaan.
Kunpa hän vain voisi päästä eroon Naratusta! Sitten kun tämä haave
kerran syntyi, pysyi se itsepintaisesti hänen päässään, mutta sille oli
enemmän kuin riittävänä vastapainona se tosiseikka, että musta
kersantti pelkäsi vaimoaan todenteolla; hänen pelkonsa oli niin
voimakas, ettei hän olisi rohjennut yrittääkään toimittaa Naratua pois
tieltä, jollei hän voinut tehdä sitä salaapäin toisen nukkuessa. Mutta
hänen rajujen mielihalujensa manattua esille suunnitelman toisensa
jälkeen, hän keksi vihdoin sellaisen, joka vaikutti häneen melkein kuin
isku ja sai hänet ponnahtamaan istualleen nukkuvien kumppaniensa
seassa.
Aamun valjetessa Usanga tuskin malttoi odottaa sopivaa tilaisuutta
toteuttaakseen suunnitelmansa, ja heti syötyään hän kutsui syrjään
joitakuita sotureitaan ja puheli heidän kanssaan muutamia minuutteja.
Englantilainen, joka tavallisesti piti silmällä mustaihoista
vangitsijaansa, huomasi nyt viimemainitun yksityiskohtaisesti
selittävän jotakin sotureilleen; eleistään ja käyttäytymisestään
päättäen hän nähtävästi suostutteli heitä hyväksymään jonkun uuden
suunnitelman ja antoi heille ohjeita siitä, mitä heidän pitäisi tehdä.
Useita kertoja lentäjä myöskin näki neekerien silmäin kääntyvän häneen
päin, ja kerran he samanaikaisesti vilkaisivat valkoiseen tyttöön.
Tämä kohtaus, joka sellaisenaan näytti kylläkin jokapäiväiseltä,
herätti englantilaisen mielessä selväpiirteisen aavistuksen, että oli
tekeillä jotakin, mistä koituisi pahaa hänelle ja tytölle. Hän ei
voinut vapautua siitä ajatuksesta ja piti senvuoksi entistäkin
tarkemmin silmällä mustaihoisia, vaikka hänen olikin pakko itselleen
myöntää, ettei hän kyennyt torjumaan mitään kohtaloa, jota heille
valmisteltiin. Sekin keihäs, joka hänellä oli ollut joutuessaan
vangiksi, oli häneltä riistetty, joten hän nyt oli aseeton ja
ehdottomasti mustan kersantin ja tämän seuralaisten armoilla.
Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickin ei tarvinnut odottaa kauan
päästäkseen ainakin osittain selville Usangan suunnitelmasta, sillä
melkein heti, kun kersantti oli antanut ohjeensa, lähestyi
englantilaista joukko sotureita, samalla kun kolme heistä meni suoraan
tytön luokse.
Lausumatta sanaakaan selitykseksi tarttuivat soturit nuoreen upseeriin
ja paiskasivat hänet maahan kasvot alaspäin. Hetkisen hän rimpuili
vapautuakseen, ja hänen onnistuikin survaista ahdistajiinsa muutamia
tuimia iskuja, mutta hänen vastassaan oli siksi suuri ylivoima, ettei
hän voinut toivoakaan muuta kuin hidastuttaa heitä toteuttamasta
aikomustaan, joka oli, kuten hän pian huomasi, sitoa lujasti hänen
kätensä ja jalkansa. Saatuaan hänet vihdoin köytetyksi mielensä mukaan
he käänsivät hänet kyljelleen, ja silloin hän näki, että Bertha Kircher
oli sidottu samalla tavoin.
Smith-Oldwick virui sellaisessa asennossa, että saattoi nähdä niityn
koko laajuudeltaan ja vähän matkan päässä olevan lentokoneen. Usanga
puhutteli tyttöä, joka pudisteli päätään kiivaan epäävästi. "Mitä hän
sanoo?" huusi englantilainen. "Hän aikoo viedä minut pois
lentokoneessa", vastasi tyttö. "Hän aikoo viedä minut kauemmaksi
sisämaahan, erääseen toiseen maahan, jonka kuninkaaksi hän väittää
tulevansa, ja minusta muka pitää tulla yksi hänen vaimoistaan."
Englantilaisen hämmästykseksi tyttö sitten kääntyi katsomaan häneen
päin kasvot hymyssä ja jatkoi: "Mutta vaaraa ei ole lainkaan, sillä
olemme molemmat kuoleman omat muutamissa minuuteissa -- hän saa
parhaiksi aikaa pannakseen koneen liikkeelle ja kohotakseen muutamia
kymmeniä metrejä, jos osaa, mutta sitten ei minun enää ikinä tarvitse
pelätä häntä."
"Hyvä Jumala!" huudahti mies. "Ettekö millään tavoin saa häntä
taivutetuksi luopumaan aikeestaan? Luvatkaa hänelle mitä hyvänsä,
kaikki, mitä hän vaatii! Minulla on rahaa, enemmän rahaa kuin tuo
hupsu-parka osaa kuvitella olevan koko maailmassakaan. Sillä hän voi
ostaa kaikkea, mitä rahalla suinkin saa, komeita vaatteita, ruokaa,
naisia, kaikki haluamansa naiset. Kertokaa se ja ilmoittakaa hänelle,
että jos hän säästää teidät, annan sanani siitä, että noudan sen kaiken
hänelle!"
Tyttö pudisti päätään. "Se on hyödytöntä. Hän ei sitä ymmärtäisi; ja
jos hän ymmärtäisikin, niin hän ei luottaisi teihin. Neekerit ovat itse
niin periaatteettomia, etteivät he voi kuvitellakaan toisissa olevan
periaatteita tai kunniantuntoa, ja erikoisesti epäilevät nämä neekerit
englantilaisia. Ei, parempi on näin. Olen pahoillani siitä, että te
ette pääse mukaamme, sillä jos kone nousee kyllin korkealle, on
kuolemani paljon helpompi kuin se, joka otaksuttavasti odottaa teitä."
Usanga oli yhtä mittaa keskeytellyt heidän lyhyttä keskusteluaan,
koettaen pakottaa tyttöä kääntämään sen hänelle, sillä hän pelkäsi
heidän punovan jotakin juonta hänen suunnitelmiensa kumoamiseksi.
Tyynnyttääkseen ja rauhoittaakseen häntä Bertha Kircher selitti
neekerille, että englantilainen vain sanoi hänelle jäähyväisiä ja
toivotti hänelle onnea. Äkkiä hän kääntyi kersantin puoleen ja kysyi:
"Suostutteko tekemään hyväkseni jotakin, jos lähden vapaaehtoisesti
mukaanne?"
"Mitä tahdotte?" tiedusti mustaihoinen.
"Käskekää miestenne päästää valkoihoinen vapaaksi meidän mentyämme. Hän
ei voi koskaan saavuttaa meitä. Mitään muuta en teiltä pyydä. Jos
takaatte hänen henkensä ja vapautensa, niin lähden mukaanne
vapaaehtoisesti."
"Lähdette mukaani joka tapauksessa", ärähti Usanga. "Minulle ei
merkitse mitään, tuletteko vapaaehtoisesti vai ettekö. Minusta tulee
suuri kuningas, ja te teette, mitä minä käsken."
Hän aikoi alun perin tarttua tähän naiseen oikealla otteella. Hänen
Naratusta saamiensa harmillisten kokemusten ei pitänyt toistua. Tämä
vaimo ja neljäkolmatta muutakin vaimoa oli valittava huolellisesti ja
harjoitettava hyvin. Tästä lähtien Usanga olisi isäntä omassa
talossaan.
Bertha Kircher oivalsi hyödyttömäksi vedota tähän raakimukseen ja pysyi
rauhallisena, vaikkakin häntä ahdisti suru hänen ajatellessaan, mikä
kohtalo odotti nuorta upseeria, joka tuskin oli muuta kuin poika ja
joka niin harkitsemattoman kiihkeästi oli tunnustanut rakastavansa
häntä.
Usangan määräyksestä nosti muuan neekeri hänet maasta ja kantoi hänet
lentokoneen luokse. Siellä hänet ojennettiin koneeseen kavunneelle
Usangalle, joka kiskoi hänet tähystäjänpaikalle, irroittaen sitten
hihnat hänen ranteistaan, sitoen hänet kiinni istuimeen ja senjälkeen
itse sijoittuen hänen eteensä.
Tyttö käänsi silmänsä englantilaiseen päin; hän oli hyvin kalpea, mutta
hänen huulillaan väikkyi rohkea hymy. "Hyvästi!" hän huudahti.
"Hyvästi, ja Jumala teitä siunatkoon!" huusi Smith-Oldwick vastaukseksi
ääni hieman käheänä. "Saanko nyt, kun loppumme on näin lähellä,
ilmaista sen, mitä halusin sanoa?"
Tytön huulet liikkuivat, mutta lentäjän oli mahdoton tietää,
lausuivatko ne myöntymyksen vaiko kiellon, sillä sanat hukkuivat
potkurin surinaan.
Neekeri oli oppinut opittavansa siksi hyvin, että sai moottorin
käyntiin kommelluksitta, ja pian kiiti kone pitkin niittyä.
Tuskastuneen englantilaisen huulilta pääsi ähkäisy hänen katsellessaan,
kuinka hänen rakastamaansa naista vietiin melkein varmaan kuolemaan.
Hän näki siipien kallistuvan ja koneen kohoavan maasta. Se oli hyvä
nousu -- yhtä hyvä kuin jos luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick olisi
itse ollut ohjaamassa, mutta hän käsitti sen johtuvan pelkästään
sattumasta. Millä hetkellä tahansa saattoi kone suistua maahan, ja
joskin neekerin jonkun ihmeellisen sattuman oikun nojalla onnistuisi
kohota puiden latvojen yläpuolelle ja lentää menestyksellisesti, ei hän
edes yhdessä tapauksessa sadastatuhannesta kykenisi laskeutumaan
jälleen maahan surmaamatta kaunista vankiaan ja itseään.
Mutta mitä tuo oli? Smith-Oldwickin sydän lakkasi sykkimästä.
TOINEN LUKU
Usangan palkka
Kaksi päivää oli Apinain Tarzan verkkaisesti metsästellyt pohjoisessa
ja heilautellen itseään puita myöten laajassa kaaressa palannut vähän
matkan päähän siitä aukeamasta, jolle hän oli jättänyt Bertha Kircherin
ja nuoren luutnantin. Hän oli viettänyt yönsä jokseenkin lähellä
aukeamaa joen partaalla kasvavassa isossa puussa ja kyyrötti nyt
varhaisena aamuhetkenä vedenrajassa, odottaen tilaisuutta siepatakseen
Pisahin, kalan, ja viedäkseen sen majalle, jossa tyttö voisi keittää
sen itselleen ja kumppanilleen.
Väijyvä apinamies oli liikkumaton kuin pronssipatsas, sillä hän tiesi
hyvin, kuinka varovainen Pisah, kala, on. Pieninkin risahdus pelottaisi
sen tiehensä, ja sen voisi pyydystää vain olemalla äärettömän
kärsivällinen. Tarzanin oli turvauduttava ainoastaan omaan
vikkelyyteensä ja hyökkäyksensä äkillisyyteen, sillä hänellä ei ollut
syöttiä eikä koukkua. Hän tunsi veden asukkaiden tavat kyllin hyvin
tietääkseen, missä hänen oli odotettava Pisahia. Saattoi kulua minuutti
tai saattoi kulua tunti, ennenkuin kala uisi siihen pieneen altaaseen,
jonka kohdalla hän kyykötti, mutta ennemmin tai myöhemmin joku kala
tulisi. Siitä apinamies oli varma ja senvuoksi hän odotti saalistaan
kärsivällisenä kuin petoeläin.
Vihdoin näkyi välähdys välkkyvistä suomuksista. Pisah oli tulossa.
Tuossa tuokiossa se olisi ulottuvilla, ja silloin sujahtaisi kaksi
voimakasta, ruskeata kättä salamannopeasti altaaseen ja tarttuisi
siihen. Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin kala oli saapumaisillaan
kyllin lähelle, kuului apinamiehen takaa pensaikosta kovaa ryskettä.
Samassa oli Pisah tiessään, ja äristen pyörähti Tarzan torjumaan häntä
mahdollisesti uhkaavaa olentoa. Hän näki heti, että melun aiheuttaja
oli Zu-tag.
"Mitä Zu-tag tahtoo?" kysyi apinamies.
"Zu-tag tulee altaalle juomaan", vastasi apina.
"Missä on heimo?" tiedusti Tarzan.
"Etsimässä pisankeja ja scimatineja tuonnempana metsässä", oli Zu-tagin
vastaus.
"Entä tarmangani-naaras ja -uros?" jatkoi Tarzan kyselyään. "Ovatko he
turvassa?"
"He lähtivät tiehensä", vastasi Zu-tag. "Kudu on tullut pesästään
kahdesti heidän poistuttuaan."
"Ajoiko heimo heidät pois?" kysyi Tarzan.
"Ei. Emme nähneet heidän lähtöään. Emme tiedä, miksi he poistuivat."
Tarzan lähti nopeasti puita myöten aukeamalle. Maja ja aita olivat
samassa kunnossa kuin hänen sieltä poistuessaan, mutta miehestä ja
naisesta ei näkynyt merkkiäkään. Mentyään aukeaman halki hän astui
aitaukseen ja sitten majaan. Ne olivat molemmat tyhjät, ja hänen
harjaantuneet sieraimensa ilmaisivat hänelle asukkaiden lähteneen
sieltä vähintään kaksi päivää sitten. Ollessaan poistumaisillaan
majasta hän huomasi pienellä puutikulla seinään kiinnitetyn paperin,
otti sen käteensä ja luki:
"Sen jälkeen, kun kerroitte minulle ajatuksenne neiti Kircheristä ja
kun tiedän, ettette pidä hänestä, ei minusta ole rehellistä häntä eikä
Teitä kohtaan meidän enää kauempaa olla taakkananne. Tiedän, että
täällä olomme estää Teitä jatkamasta matkaanne länsirannikolle, ja olen
niin ollen päättänyt, että meidän on paras heti koettaa päästä
valkoihoisten asutuksille vaivaamatta Teitä enempää. Me molemmat
kiitämme Teitä hyväntahtoisuudestanne ja suojeluksestanne. Jos millään
tavoin voisin korvata Teitä kohtaan tuntemani kiitollisuuden velan,
olisin kovin iloinen saadessani sen tehdä."
Allekirjoittaja oli luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick.
Tarzan kohautti olkapäitään, rypisti paperipalan kädessään ja heitti
sen pois. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi vapautunut
vastuunalaisuudesta, ja hän oli iloinen siitä, että he olivat
päästäneet hänet huolehtimasta heistä. He olivat poissa, ja hän
unohtaisi, mutta miten olikaan, hän ei voinut unohtaa. Hän asteli
aitauksesta aukeamalle. Hänen oli vaikea ja rauhaton olla. Kerran hän
lähti pohjoista kohti äkkiä päätettyään jatkaa matkaansa
länsirannikolle. Hän noudattaisi kiemurtelevaa jokea pohjoiseen päin
muutamien kilometrien päähän, missä se kääntyi länteen, ja sitten
edelleen sen lähteitä kohti metsäisen ylätasangon halki juurikummuille
ja vuoristoon. Vuorijonon toisella puolen hän etsisi jonkun
länsirannikolle virtaavan joen, ja kun hän tällä tavoin etenisi pitkin
jokivarsia, olisi hänellä aina runsaasti riistaa ja vettä saatavilla.
Mutta hän ei mennyt kauas. Käveltyään vain toistakymmentä askelta hän
pysähtyi äkkiä. "Mies on englantilainen", hän jupisi, "ja toinen on
nainen. He eivät ikinä pääse asutuksille minun avuttani. Kun koetin, en
voinut tappaa naista omin käsin, ja jos nyt sallin heidän mennä yksin,
lähetän hänet yhtä varmasti surman suuhun kuin jos olisin iskenyt
puukkoni hänen sydämeensä. Ei!" Hän pudisti taaskin päätään. "Apinain
Tarzan on hupakko, heikko ämmä." Ja hän kääntyi takaisin etelään päin.
Manu, marakatti, oli nähnyt molempien tarmanganien menevän ohitseen
kaksi päivää aikaisemmin. Leperrellen ja rähisten hän kertoi Tarzanille
kaikki, mitä tiesi. He olivat poistuneet gomanganien kylään päin, sen
oli Manu nähnyt omin silmin. Apinamies lähti senvuoksi samoamaan
viidakkoa eteläiseen suuntaan, ja vaikka hän ei erikoisesti
koettanutkaan seurata vainuttaviensa jälkiä, sivuutti hän kuitenkin
lukuisia merkkejä, jotka osoittivat heidän vaeltaneen sitä tietä.
Heidän hajunsa tuoksahti heikosti lehvistä, oksista tahi rungoista,
joita jompikumpi heistä oli hipaissut, tahi polusta, jota heidän
jalkansa olivat polkeneet. Siellä taas, missä polku koukerteli synkän
metsän ummehtuneissa syvyyksissä, näkyi silloin tällöin heidän
jalkojensa jälkiä tietä peittävässä, kosteassa, lahoavassa
kasvullisuuskerroksessa.
Selittämätön into kannusti Tarzania kiihdyttämään vauhtiaan. Sama
hiljainen, heikko ääni, joka oli nuhdellut häntä siitä, että hän ei
ollut välittänyt heistä, tuntui nyt yhtenään kuiskivan, että he nyt
tarvitsivat häntä kipeästi. Tarzanin omaatuntoa kalvoi, ja juuri
sentähden hän vertasi itseään heikkoon, vanhaan akkaan, sillä
kasvaneena villissä ympäristössä ja tottuneena kärsimyksiin ja
julmuuteen ei apinamies mielellään myöntänyt, että hänen luonteessaan
oli lainkaan lempeitä piirteitä, jotka todellisesti olivat hänen
perintöään.
Jäljet kaarsivat mutkan wamabojen kylän itäpuolitse ja palasivat sitten
jälleen lähemmäksi jokea leveälle norsupolulle, jota myöten niitä
jatkui useita kilometrejä etelään päin. Vihdoin kantautui apinamiehen
korviin omituinen suriseva, värähtelevä ääni. Hän pysähtyi hetkiseksi,
kuunnellen tarkkaavasti.
"Lentokone!" hän mutisi ja kiiruhti eteenpäin, lisäten suuresti
nopeuttaan.
Saavuttuaan vihdoin sen niityn laitaan, jolle Smith-Oldwickin lentokone
oli laskeutunut, otti Apinain Tarzan yhdellä ainoalla hätäisellä
vilkaisulla selvän kaikesta, mitä siellä tapahtui, ja käsitti
tilanteen, vaikka hän tuskin saattoi uskoa näkemäänsä. Köytettynä ja
avuttomana virui englantilainen upseeri maassa niityn laidalla, ja
hänen ympärillään seisoi joukko Saksan siirtomaa-armeijan
neekerikarkulaisia. Tarzan oli nähnyt nämä miehet jo aikaisemmin ja
tunsi heidät. Niityn halki kiiti häntä kohti mustaihoisen Usangan
ohjaama lentokone, ja ohjaajan takana istui valkoihoinen tyttö, Bertha
Kircher. Miten tietämätön villi kykeni käsittelemään konetta, sitä ei
Tarzan voinut ymmärtää, eikä hänellä ollut aikaa sitä aprikoida. Mutta
hän tunsi Usangan ja näki englantilaisen aseman, arvaten sen nojalla,
että neekerikersantti aikoi viedä valkoisen tytön muassaan. Miksi hänen
piti tehdä se, kun tyttö oli hänen vallassaan ja hän oli myöskin saanut
vangikseen ja sidottanut sen ainoan olennon koko viidakossa, joka --
sikäli kuin mustaihoinen voi tietää -- halusi puolustaa tyttöä, sitä ei
Tarzan aavistanut, sillä hän ei tiennyt mitään siitä, että Usanga
uneksi neljästäkolmatta vaimosta, mutta samalla pelkäsi silloisen
puolisonsa Naratun kauheata luontoa. Hän ei silloin tietänyt, että
Usanga oli päättänyt poistua ikiajoiksi ja viedä lentokoneella
valkoisen tytön niin kauaksi Naratusta, ettei tämä voisi koskaan enää
heitä löytää. Juuri sitä neekeri hautoi, vaikka ei edes hänen omilla
sotureillaan ollut siitä aavistusta. Hän oli heille ilmoittanut
vievänsä tytön eräälle pohjoispuolen sulttaanille ja palattuaan
antavansa heille osan saaliista.
Näitä seikkoja ei Tarzan tuntenut. Hän tiesi vain sen, mitä näki --
neekeri yritti lentää tiehensä muassaan valkoihoinen tyttö. Parhaillaan
kone jo kohosi hitaasti maasta. Vielä hetkinen, ja se nousisi nopeasti
pois ulottuvilta. Aluksi Tarzan mietti sovittaa jouseensa nuolen ja
ampua Usangan, mutta hylkäsi sen ajatuksen heti, sillä hän käsitti,
että jos ohjaaja saisi surmansa, paiskaisi vinhasti kiitävä kone tytön
kuoliaaksi puiden sekaan.
Hän saattoi toivoa voivansa auttaa tyttöä vain yhdellä tavalla. Jos se
epäonnistuisi, odottaisi häntä kuolema silmänräpäyksessä, mutta
sittenkään hän ei empinyt yrittäessään sitä.
Usanga ei häntä nähnyt; neekerin huomio oli kokonaan kiintynyt hänelle
outoihin ohjaajan tehtäviin. Mutta niityn toisella puolen olevat
mustaihoiset havaitsivat hänet ja syöksyivät eteenpäin katkaisemaan
hänen tietään, päästellen äänekkäitä, rajuja huutoja ja ojennellen
pyssyjään. He näkivät jättiläiskokoisen valkoisen miehen hyppäävän puun
oksalta nurmikolle ja juoksevan ripeästi lentokonetta kohti, samalla
päästäen hartioittensa ympäriltä pitkän ruohoköyden, He näkivät
silmukan heiluvan aaltoilevissa kaarissa hänen päänsä päällä. He
näkivät koneessa istuvan valkoisen tytön vilkaisevan alas ja huomaavan
hänet.
Iso lentokone liiti kuusi metriä apinamiehen yläpuolella. Levällään
oleva silmukka singahti ylöspäin sitä kohtaamaan, ja tyttö, joka
puolittain arvasi apinamiehen aikeet, ojensi kätensä, tarttui siihen ja
tarrautui siihen lujasti molemmin käsin, jännittäen itseään. Samassa
kiskoutui Tarzan irti maasta, ja lentokone kallistui sivulle hänen
painostaan. Usanga käänsi rajusti ohjausvipua, ja kone kiiti jyrkästi
ylöspäin. Köyden päässä riippuen apinamies heilahteli kuin heiluri
avaruudessa. Maassa sidottuna viruva englantilainen oli ollut kaikkien
näiden tapahtumien todistajana. Hänen sydämensä lakkasi sykkimästä, kun
hän näki Tarzanin kiitävän ilmassa puiden latvoja kohti, joita vastaan
hänen välttämättä näytti täytyvän ruhjoutua; mutta lentokone kohosi
nopeasti, joten apinamies selviytyi ylimmistä oksista. Sitten hän
hitaasti kiipesi konetta kohti siirrellen käsiään vuorotellen toistensa
yläpuolelle. Tyttö piteli epätoivoisesti silmukkaa pinnistäen jokaisen
lihaksensa kannattaakseen nuoran alapäässä riippuvaa raskasta painoa.
Lainkaan aavistamatta, mitä hänen takanaan oli tekeillä, ohjasi Usanga
konetta yhä korkeammalle ilmaan.
Tarzan katsahti alaspäin. Hänen allaan siirtyivät puiden latvat ja joki
nopeasti taaksepäin ja vain heikko ruohoköysi ja hennon tytön lihakset
estivät häntä syöksymästä satoja metrejä hänen allaan ammottavaan
kuoleman kitaan.
Bertha Kirchneristä tuntui, että hänen sormensa olivat kuolleet.
Puutumus siirtyi parhaillaan käsivarsia myöten kyynärpäihin. Hän ei
kyennyt arvostelemaan, kuinka kauan hän enää jaksaisi pidellä
tiukkaavaa köyttä. Hänestä tuntui siltä, että hänen elottomien
sormiensa täytyi hellitä millä hetkellä hyvänsä. Mutta juuri kun hän
oli menettämäisillään kaiken toivon, näki hän alhaalta ojentuvan,
voimakkaan, ruskean käden tarttuvan lentokoneen laidan reunaan. Köyden
pingoitus lakkasi heti, ja hetkistä myöhemmin veti Apinain Tarzan
vartalonsa laidalle ja nosti jalkansa reunan ylitse. Vilkaistuaan
Usangaan päin hän vei suunsa lähelle tytön korvaa ja huusi: "Oletteko
milloinkaan ohjannut lentokonetta?" Tyttö nyökkäsi nopeasti
myöntymyksen merkiksi.
"Onko teillä rohkeutta kiivetä tuonne neekerin viereen ja tarttua
ohjausvipuun, samalla kun minä otan hänet huostaani?"
Tyttö katsahti Usangaan päin, ja häntä puistatti. "Kyllä", hän vastasi.
"Mutta jalkani ovat sidotut."
Tarzan tempasi metsästyspuukkonsa tupestaan, kumartui ja sivalsi poikki
hänen nilkkojaan kahlehtivat siteet. Sitten tyttö päästi irti
ympärillään olevan kiinnityshihnan. Toisella kädellään tarttui Tarzan
hänen käsivarteensa ja tuki häntä, kun he molemmat ryömivät istuimien
välisen lyhyen matkan. Lentokoneen yksikin vähäinen heilahdus olisi
syössyt heidät molemmat ikuisuuteen. Tarzan käsitti, että he vain
ihmeellisen sattuman avulla voisivat päästä käsiksi Usangaan ja
suorittaa ohjaajain vaihdoksen, mutta samalla hän oli varma, että
heidän täytyi uskaltautua sen sattuman varaan, sillä sinä lyhyenä
aikana, joka oli kulunut hänen ensi kerran nähtyään koneen lentävän,
hän oli oivaltanut, että mustaihoisella tuskin oli lainkaan ohjaajan
kokemusta ja että varma kuolema uhkaisi heitä joka tapauksessa, jos
neekerikersantti saisi jäädä ohjauslaitteiden ääreen.
Ensimmäisen vihjauksen siitä, etteivät hänen asiansa olleet aivan
oikealla kannalla, sai Usanga, kun tyttö äkkiä pujahti hänen viereensä
ja rautaiset sormet samalla tarttuivat hänen kurkkuunsa. Terävää
puukkoa pitelevä ruskea käsi sujahti eteenpäin ja katkaisi hihnan hänen
vyötäisiltään, minkä jälkeen jättiläislihakset nostivat hänet ilmaan
istuimeltaan. Usanga sätkytteli ja kirkui, mutta oli avuton kuin
sylilapsi. Kaukana alhaalla niityllä olevat katselijat saattoivat nähdä
lentokoneen kallistuvan, sillä ohjaajan vaihtuessa se oli äkkiä
sukeltanut alaspäin. He näkivät sen saavan jälleen tasapainonsa ja
kääntyvän lyhyessä kaaressa takaisin heihin päin, mutta se oli siksi
korkealla heidän yläpuolellaan ja auringon paiste oli niin voimakas,
etteivät he voineet eroittaa mitään siitä, mitä koneessa tapahtui.
Mutta äkkiä luutnantti Smith-Oldwickilta pääsi kauhun huudahdus, kun
hän näki ihmisruumiin suistuvan alas lentokoneesta. Heittäen
kuperkeikkoja ilmassa se putosi nopeuden yhä kiihtyessä, ja
englantilainen pidätti henkeään sen kiitäessä heitä kohti.
Kumeasti jyskähtäen se litistyi nurmikkoon lähellä niityn keskustaa, ja
kun englantilainen vihdoin sai karkaistuksi luontonsa katsoakseen sitä
uudelleen, huoahti hän palavan kiitosrukouksen, sillä veren tahraamalla
nurmikolla olevaa muodotonta rykelmää peitti kiiltävän musta iho.
Usanga oli saanut palkkansa.
Yhä uudelleen lentokone kiersi niityn yläpuolella. Neekerit olivat
aluksi tyrmistyneet johtajansa kuolemasta, mutta pian heidät valtasi
raivoisa vimma ja kostonhimo. Tyttö ja apinamies näkivät heidän
keräytyvän yhteen ryhmään kaatuneen päällikkönsä ympärille.
Kaarrellessaan niityn kohdalla he erottivat, kuinka heitä kohti
pudistettiin mustia nyrkkejä ja heiluteltiin uhkaavasti kiväärejä.
Tarzan pysytteli yhäti juuri ohjaajan istuimen takana. Hänen kasvonsa
olivat aivan Bertha Kircherin posken vieressä, ja hän huusi tytön
korvaan muutamia sanoja kohti kurkkuaan, niin että ne kuuluivat
potkurin ja moottorin melusta ja tuulen suhinasta huolimatta.
Käsitettyään hänen sanojensa merkityksen tyttö kalpeni, mutta hänen
huulensa puristuivat kovaksi viivaksi ja hänen silmiinsä tuli äkkiä
päättäväinen välke, kun hän ohjasi lentokoneen muutamien metrien
korkeudelle maasta niityn toiseen laitaan vastapäätä neekereitä ja
sitten täyttä vauhtia villejä kohti. Lentokone syöksyi eteenpäin niin
nopeasti, etteivät Usangan miehet ennättäneet väistää sitä
oivallettuaan sen uhkaavan heitä. Se kosketti maata juuri samalla
hetkellä, kun se osui heihin, ja kulki joukon lävitse todellisena
tuhohirviönä. Sen pysähdyttyä metsän reunaan, hypähti apinamies
vikkelästi maahan ja riensi nuoren luutnantin luokse. Mennessään hän
vilkaisi siihen paikkaan, jossa soturit olivat seisoneet, valmiina
tarpeen vaatiessa puolustautumaan, mutta häntä vastustamassa ei ollut
ketään. Neekerit viruivat kaikki kuolleina ja kuolevina nurmikolla
viidentoista metrin laajuisella alalla.
Kun Tarzan oli saanut englantilaisen vapautetuksi, liittyi tyttö heidän
seuraansa. Hän koetti lausua kiitoksiansa apinamiehelle, mutta tämä
vaiensi hänet torjuvalla eleellä.
"Pelastitte itse itsenne", esteli Tarzan, "sillä jollette olisi kyennyt
ohjaamaan lentokonetta, en olisi voinut auttaa teitä. Mutta nyt on
teillä kahdella väline, jolla voitte palata asutuksille. Päivä on vasta
alussa. Voitte helposti lentää välimatkan muutamissa tunneissa, jos
teillä on riittävästi petroolia." Hän katsoi kysyvästi lentäjään.
Smith-Oldwick nyökkäsi myöntävästi. "Minulla on sitä yllin kyllin", hän
vastasi.
"Lähtekää sitten heti!" kehoitti apinamies. "Ei kumpikaan teistä kuulu
viidakkoon." Hänen puhuessaan kareili hänen huulillaan heikko hymyn
väre.
Tyttö ja englantilainen hymyilivät myöskin. "Tämä viidakko ei ole
sopiva paikka ainakaan meille", myönsi Smith-Oldwick, "eikä se
myöskään ole sopiva paikka kellekään muulle valkoihoiselle. Miksi ette
palaa sivistyneeseen maailmaan meidän mukanamme?"
Tarzan pudisti päätänsä. "Minusta on viidakko parempi", hän virkkoi.
Lentäjä kaiveli maata vadillaan ja katsoen yhä alaspäin sanoa pamautti
sellaista, minkä lausuminen hänestä ilmeisesti oli vastenmielistä.
"Jos kysymys on toimeentulosta, veikkonen -- hm -- rahasta, hm --
ymmärrättehän --"
Tarzan purskahti nauruun. "Ei", hän vastasi. "Ymmärrän, mihin
tähtäätte. Syynä ei ole se. Olen syntynyt viidakossa. Olen elänyt koko
elämäni viidakossa ja täällä kuolenkin. En halua elää enkä kuolla
missään muualla."
Toiset pudistivat päätään. He eivät käsittäneet häntä.
"Menkää!" käski apinamies. "Mitä pikemmin lähdette, sitä pikemmin
pääsette turvaan."
He astelivat lentokoneelle yhdessä. Smith-Oldwick puristi apinamiehen
kättä ja kipusi ohjaajan istuimelle. "Hyvästi!" virkkoi tyttö
ojentaessaan kätensä Tarzanille. "Ennen kuin poistun, ettekö tahdo
sanoa minulle, ettette enää vihaa minua?" Tarzanin kasvot synkkenivät.
Mitään hiiskumatta hän otti tytön maasta ja nosti hänet paikalleen
englantilaisen taakse. Tuskainen ilme lehahti Bertha Kircherin
kasvoille. Moottori alkoi käydä, ja hetkistä myöhemmin kiiti pari
vinhaa vauhtia itäänpäin.
Niityn keskellä seisoi apinamies, tarkkaillen heitä. "On liian paha
asia, että hän on saksalainen ja urkkija", hän jupisi, "sillä häntä on
kovin vaikea vihata."
KOLMAS LUKU
Musta leijona
Numa, leijona, oli nälissään. Se oli tullut idässä päin sijaitsevasta
erämaasta yltäkylläiseen seutuun. Mutta vaikka se oli nuori ja
voimakas, oli varovaisten kasvinsyöjien onnistunut välttää sen valtavia
kynsiä joka kerta, kun se oli mielinyt kaataa saaliin. Numa, leijona,
oli nälissään ja hyvin kiukuissaan. Se ei ollut syönyt kahteen päivään
ja metsästi nyt perin häijytuulisena. Enää ei Numa karjunut kiirivää
uhkavaatimusta koko maailmalle, vaan liikkui äänettömänä ja jurona,
astuen pehmeän varovasti, ettei vain risahtava oksa kavaltaisi sen
läsnäoloa herkkäkuuloiselle saaliille.
Tuoreet olivat ne Bara-kauriin jäljet, joille Numa osui seuraamallaan
hyvinpoljetulla riistatiellä. Ei ollut kulunut tuntiakaan siitä, kun
Bara oli mennyt sitä tietä. Se aika voitiin mitata minuutteina, ja
niinpä kookas leijona eteni kahta vertaa varovammin hiipiessään
salakähmää saaliinsa jälessä.
Lievä tuulenhenki huokui viidakon lehväholveissa, ja sen mukana
kantautui kauriin haju voimakkaana kiihkeän raatelijan sieraimiin,
kiihottaen sen jo ennestäänkin ahnasta ruokahalua, niin että se muuttui
jäytäväksi kivuksi. Mutta Numa ei antanut halujensa vietellä itseään
liian aikaiseen hyökkäykseen, jollainen oli äsken riistänyt siltä
Paccon, seepran, mehukkaan lihan. Se lisäsi nopeuttaan vain hieman ja
seurasi jälkien kiusallisia koukeroita, kunnes se äkkiä eräässä
kohdassa, jossa polku kaarsi tavattoman ison puun rungon ympäri, näki
edellään verkkaisesti liikkuvan nuoren uroskauriin.
Numa arvioi välimatkaa terävillä silmillään, jotka nyt hehkuivat
kahtena peloittavana liekkitäplänä sen ryppyisissä, raivon
vääristämissä kasvoissa. Se kykeni hyppäämään välin -- tällä kertaa se
oli varma itsestään. Yksi ainoa kauhistava karjaisu, joka hetkeksi
lamauttaisi sen edessä olevan eläin-paran toimintakyvyttömäksi, ja
samanaikainen salamannopea hyökkäys hankkisivat Numalle aterian.
Taipuisa häntä, jonka tupsuinen pää verkkaisesti heilahteli, jäykistyi
äkkiä suoraksi. Se oli syöksyn merkki, ja äänielimet olivat jo
mukautuneet jyrisevää karjaisua varten, kun tielle Numan ja kauriin
väliin hypähti Sheeta, pantteri, äkkiä kuin salama kirkkaalta
taivaalta.
Sheetan hyökkäys oli umpimähkäinen, sillä kun kuului ensimmäinen
risahdus sen täplikkään ruumiin tunkeutuessa polkua reunustavan
Iehvistön läpi, vilkaisi Bara hätkähtäen taakseen ja oli tipotiessään.
Kaurista lamauttamaan aiottu karjaisu kajahti hirvittävänä ison
kissaeläimen syvästä kurkusta; se oli kiukkuinen raivon karjaisu
häiritsevälle Sheetalle, joka oli riistänyt Numalta saaliin, ja Baran
niskaan suunniteltu syöksy kohdistui pantteriin. Mutta tällöinkin oli
Numa tuomittu pettymään, sillä Sheeta, joka osasi antaa oikean arvon
suuremmalle rohkeudelle, hypähti läheiseen puuhun heti kuultuaan
leijonan peloittavan ärjäisyn ensimmäisen värähdyksen.
Puoli tuntia myöhemmin Numa, joka nyt oli silmittömästi vimmoissaan,
tunsi odottamattaan ihmisen hajua. Tähän saakka oli viidakon valtias
hyljeksinyt halveksimansa ihmisolennon huonomakuista lihaa. Se kelpasi
vain vanhoille, hampaattomille ja raihnaisille, jotka eivät kyenneet
pyydystämään saaliikseen nopsajalkaisia ruohonsyöjiä. Nuoria,
voimakkaita ja vikkeliä varten olivat Bara-kauris, Horta-karju ja,
paras ja varovaisin, Pacco-seepra, mutta nyt oli Numa nälkäinen ---
nälkäisempi kuin koskaan ennen elämänsä viiden lyhyen vuoden aikana.
Mitäpä siitä, jos se olikin nuori, väkevä, ovela ja hurjan rohkea peto?
Kun uhkasi nälkä, suuri tasoittaja, oli sekin samanlainen kuin vanhat,
hampaattomat ja raihnaat. Sen vatsa vaati tuskaisen äänekkäästi lihaa,
ja leukapielissä kihisi kuola. Seepra tai kauris tahi ihminen, mitäpä
sillä väliä, kunhan se vain oli lämmintä, kuuman elinnesteen punertamaa
lihaa? Jopa Dango-hyeenakin olisi sillä hetkellä tuntunut Numasta
makupalalta.
Kookas leijona tunsi ihmisen tavat ja heikot puolet, vaikka hän ei sitä
ennen ollut milloinkaan metsästänyt ihmistä ravinnokseen. Se tiesi
halveksitun gomanganin mitä hitaimmaksi, typerimmäksi ja avuttomimmaksi
olennoksi. Ihmistä pyydystettäessä ei tarvittu erämiehentaitoa, ei
kavaluutta eikä varovaista hiipimistä, eikä Numaa nyt haluttanut
vitkastella eikä pysyä hiljaa.
Sen raivo oli muuttunut melkein yhtä kalvavaksi intohimoksi kuin
nälkäkin, joten se nyt, kun sen herkät sieraimet ilmaisivat sille
ihmisen äskettäin kävelleen polulla, laski päänsä alas, kajahdutti
jymisevän karjaisun ja lähti tavoittamaan saalistaan, astellen nopeasti
ja välittämättä aiheuttamastaan melusta.
Majesteettisena ja peloittavana, kuninkaallisen huolettomana
ympäristöstään eteni eläinten kuningas kovaksi poljetulla tiellä.
Luontainen varovaisuus, joka on kaikkien villieläinten synnynnäinen
ominaisuus, oli siltä kadonnut. Mitäpä tarvitsi pelätä Numan, viidakon
valtiaan, ja miksi sen olisi pitänyt olla varovainen, kun pyydystettävä
oli vain ihminen? Ja niinpä se ei nähnyt eikä haistanut vaaraa, jonka
varovampi Numa olisi helposti havainnut, ennen kuin se oksien
katketessa ja maan vieriessä suistui ovelasti kyhättyyn kuoppaan, jonka
viekkaat wamabot olivat juuri siinä tarkoituksessa kaivaneet keskelle
riistapolkua.
* * * * *
Apinain Tarzan seisoi aukeaman keskellä, tarkkaillen lentokonetta, joka
eteni itäiselle taivaalle, näyttäen enää vain vähäiseltä leikkikalulta.
Hän oli huokaissut helpotuksesta nähdessään sen varmasti kohoavan,
vieden mennessään englantilaisen lentäjän ja neiti Bertha Kircherin.
Viikkokausia oli häntä kahlehtinut vastuunalaisuus heidän
turvallisuudestaan tässä jylhän villissä seudussa, jossa he olivat
tyyten avuttomia ja voivat helposti joutua hurjien raatelijain tai
julmien wamabojen saaliiksi. Apinain Tarzan rakasti rajoittamatonta
vapautta, ja kun hän nyt oli saanut nämä kaksi terveinä ja vammattomina
pois käsistään, tunsi hän voivansa jatkaa matkaansa länsirannikolle ja
isävainajansa kauan kylmillään olleelle majalle.
Mutta hänen silmäillessään idän taivaalla liitävää pientä pilkkua pääsi
hänen leveästä rinnastaan vielä toinen huokaus, eikä se johtunut
huojennuksesta, vaan pikemminkin sellaisesta tunteesta, jota Tarzan ei
ollut odottanut enää koskaan tuntevansa ja jonka olemassaoloa hän nyt
ei mielellään myöntänyt itselleenkään. Eihän voinut olla mahdollista,
että hän, viidakon lapsi, joka oli ikiajoiksi luopunut ihmisten
yhteiskunnasta palatakseen rakkaitten villieläintensä seuraan, olisi
tuntenut vähäisintäkään mielipahaa noiden kahden lähdön johdosta tai
yksinäisyyttä nyt, kun he olivat poissa. Luutnantti Harold Percy
Smith-Oldwickista Tarzan oli pitänyt, mutta naista, jonka hän oli
tiennyt saksalaiseksi vakoilijaksi, hän oli vihannut, vaikka hänen
sydämensä olikin aina kieltänyt häntä surmaamasta tyttöä, siitä
huolimatta, että hän oli vannonut surmaavansa kaikki saksalaiset. Hän
oli arvellut tämän heikkouden syyksi sen, että Bertha Kircher oli
nainen, mutta samalla oli hänelle tuottanut aika lailla päänvaivaa se
näennäinen ristiriita, että hän vihasi tyttöä ja kuitenkin oli useita
kertoja suojellut häntä vaaran uhatessa.
Keikauttaen ärtyneenä päätään hän pyörähti länteen päin, ikäänkuin
olisi kääntämällä selkänsä nopeasti häipyvälle lentokoneelle voinut
pyyhkiä sen matkustajain muiston mielestään. Aukeaman laidalla hän
seisahtui; suoraan hänen edessään kasvoi jättiläispuu, ja ikäänkuin
äkillisen, vastustamattoman mielijohteen kannustamana hän hypähti sen
oksille ja kiipesi apinamaisen ketterästi niin korkealle kuin puun
latva kesti hänen painonsa. Keveästi keinuen huojuvalla oksalla hän
sitten etsi itäiseltä taivaanrannalta vähäistä täplää, englantilaista
lentokonetta; se vei yhä kauemmaksi hänestä niitä henkilöitä, joiden
jälkeen hän ei luullut enää milloinkaan tapaavansa oman rotunsa
jäseniä, hänen kaltaisiaan olentoja.
Vihdoin hänen terävä katseensa osui lentokoneeseen, joka lensi kaukana
idässä melkoisen korkealla. Muutamia sekunteja hän tarkkaili tasaisesti
itään päin kiitävää pilkkua, mutta äkkiä se hänen kauhukseen alkoi
vinhasti painua. Hänestä näytti putoaminen loputtomalta, ja hän
käsitti, kuinka korkealla lentokoneen oli täytynyt olla, ennen kuin se
oli alkanut syöksyä alas. Juuri kun se oli katoamaisillaan näkyvistä,
näytti sen laskeutuminen äkkiä hiljenevän, mutta se liikkui vieläkin
huimaa vauhtia jyrkässä kulmassa alaspäin kadotessaan kaukaisten
kukkuloiden taa.
Apinamies viipyi paikallaan puoli minuuttia, pannen merkille etäisiä
maamerkkejä, joiden hän päätteli olevan pudonneen lentokoneen
läheisyydessä, sillä heti kun hän oli oivaltanut, että nuo ihmiset
olivat jälleen pulassa, pakotti hänen omaa rotuaan kohtaan tuntemansa
synnynnäinen velvollisuudentunto hänet vielä kerran luopumaan
suunnitelmistaan ja koettamaan auttaa heitä.
Mikäli apinamies saattoi arvostella lentokoneen asemaa, pelkäsi hän sen
syöksyneen melkein ylipääsemättömien rotkojen keskelle kuivaan ja
hedelmättömään erämaahan, joka oli idässä kohoavien kukkuloiden
rajoittaman hedelmällisen alangon takana. Hän oli itse kulkenut tuon
päivänpolttaman ja aution kuolemanmaan halki, ja omasta kokemuksestaan
ja siitä, miten vähällä hän oli pelastunut menehtymästä sen
heltymättömään karuuteen, hän tiesi, ettei yksikään heikompi ihminen
voinut toivoakaan pelastuvansa jouduttuaan alueelle edes joltisenkin
matkan päähän sen ääriltä. Hän muisti elävästi ammoin kuolleen soturin
vaalenneet luut jyrkkäseinäisen rotkon pohjalla, joka oli vähällä tulla
satimeksi hänellekin. Mielikuvituksessaan hän näki pronssista taotun
kypärin, ruostuneen, teräksisen rintahaarniskan, pitkän, suoran miekan
tuppineen ja vanhanaikaisen musketin -- mykät todistukset sen miehen
valtavista ruumiinvoimista ja sotaisesta hengestä, joka näin huonosti
varustettuna ja kehnosti aseistettuna oli kuitenkin muinoin tunkeutunut
villin Afrikan sydämeen. Ja hän näki hoikan englantilaisnuorukaisen ja
hennon tytön heitettyinä samaan tuhoisaan loukkoon, josta tämä
entisajan jättiläinen ei ollut kyennyt pelastumaan -- heitettyinä sinne
haavoittuneina ja ruhjoutuneina, jollei kuolleina.