olin aika raukka, joten ei siis ollut ihmekään että kaikki pitivät
minua hölmöläisenä. Minä olin höperö luullessani muitten ihmisten
olevan muka parempaa lajia kuin minä. Nyt kun sitä muistelen, en voi
muuta kuin nauraa, sillä täällä semmoisia houreita ei löydy
nimeksikään. Kansa siitä ei pidä yhtään lukua. Minä olen yhtä arvokas
kuin muutkin, jos vaan pysyn kunniallisena ja hyväsydämmisenä miehenä,
ja vaikka olisin kerjäläiseukon poika ja vaikka olisin mierolla
syntynyt, niin kumminkin minua pidettäisiin korkeimman aatelismiehen
vertaisena. Eilen tutustuin erääsen mieheen, joka oli syntyään parooni
ja on nykyään koulumestarina; meistä tuli hyvät ystävät, eikä kukaan
häntä pidä minua parempana. Minä olen vapaa ja jäntevä, en ketään
imartele, vaan katson jokaista suoraan silmiin. Ja kaikki onnistuu
hyvin. Jos häntä ei olisi siellä, tiedäthän ketä tarkotan, niin
kutsuisin minä sinut tänne, emmekä koskaan enään Norjaan palajaisi. Kun
vähänkin vaan sielläoloani muistelen, niin tuntuu kuin hengitys kävisi
raskaammasti. Väkisinkin tahtoo naurattaa, tavatessani yhdenkin
Norjalaisen, ne kun ovat alussa semmoisia tolvanoita. Mutta kun ne ovat
vähän aikaa täällä olleet, niin muuttuvat hekin muitten ihmisten
tapaisiksi.
"Minä raadan kuin hevonen ja teen työtä kahden edestä. Palkka on hyvä
ja siitä panen minä aina suurimman osan säästöpankkiin. Senkin olen
minä täällä oppinut. Ensin, tänne tultuani, kokosin minä rahoja arkun
pohjalle, samoin kuin siellä kotonakin; vaan kun täällä toiset sen
huomasivat, rupesivat kaikki minua nauramaan, luullen minua hulluksi.
Kun rahat ovat pankissa, kasvavat ne korkoa, ja summa kasvaa itsestään
vuosi vuodelta suuremmaksi. -- Mutta elämä täällä on hyvin kallista,
joten rahat eivät mieltäni myöten pääse kasvamaan. Tiukallapa siis on,
saankohan minä neljässä vuodessa lainkaan kootuksi rahaa niin paljon,
kuin tarvitsen. -- --"
Puolen vuoden kuluttua tämän jälkeen sai Åsbjörn uuden kirjeen; silloin
oli jo Leiv saanut parempaa työtä ja suuremman palkan ja oli muuten
hyvällä mielellä. Kului sitten taas aikaa hotjemmalta, eikä kirjettä
kuulunut. Ja kun se vihdoinkin tuli, oli sen sisällys synkkä ja
surullinen. Se kuului näin:
"Kumminkin minulla on huono onni. Se säästöpankki, jossa minä tallensin
rahojani, on mennyt vararikkoon. Rahastonhoitaja on näet kassan kanssa
kadonnut teille tietämättömille. Siinä meni yhdellä pyyhkäyksellä
kaikki minun ansioni ja vaivannäköni. Minulla oli juuri jo senverran
koossa, minkä tarvitsinkin. Nyt taas olen paljas kuin nuppineula ja
saan alkaa uudestaan.
"Kaikki rahani olivat kunniallisesti ansaittuja. Miksi tämän piti nyt
juuri tapahtua? Minä olen sairas ja onneton. Kaikki on pahimmallaan.
Ensin täytyi minun matkustaa maalle voittaakseni tarkoitukseni, eikä
siinäkään ollut kylliksi, sekin vähäinen summa, jota arkussani
hätävarana pidin, minulta varastettiin. Nyt pitää minun riehua vielä
neljä vuotta ja Jumala tiennee, tokko minun terveytenikään enään niin
kauan kestää tätä orjuutta. Ja Jumala tiennee, mitähän Alfhild tästä
sanoo. Hänelle en minä nyt voi kirjoittaa; jos hänet tapaat, niin kerro
hänelle kaikki, mutta niin varovasti kuin mahdollista. Jos minä hänet
kadotan, niin olen minä ihan hukassa --."
Sanottiin, että Åsbjörn oli näinä aikoina nähtävästi vanhentunut. Tukka
oli muuttunut aivan valkeaksi ja selkä oli yhä enemmän köyristynyt.
"Hän ikävöipi poikaansa", sanottiin kylällä ja ensikerran tunsivat
kyläläiset sääliä tuota vanhusta kohtaan. Mutta hänen poikansa
onnettomuus se häntä itse asiassa suretti. Seurasikohan tuo onnettomuus
vielä siitä rikoksesta, jonka kirous oli suvun olemukseen niin
kiinteästi juurtunut? Näinköhän nuo Leiviltä varastetut rahat, olivat
samoja, joita hän ja hänen isänsä olivat koettaneet vääryydellä
anastaa? Ja miksi rangaistuksen kaikessa ankaruudessaan piti juuri
kohdata viattominta? -- Vanhaa Åsbjörniä nämä ajatukset yhäti
rasittivat. Hän olisi mielellään puhunut tästä Alfhildin kanssa, vaan
ei saanut koskaan tilaisuutta. Viime aikoina on Alfhildia yhä vaikeampi
tavata, ajatteli Åsbjörn.
* * * * *
Sillä välin tuon tuostakin kävi Knut Åsen Dalessa. Hän saikin vanhukset
itseensä niin mieltymään, että hän yhä enemmän rupesi toivomaan. Tämä
ei Alfhildia ensin miellyttänyt, mutta kun vuosi kului, rupesi Leiv
vähitellen häipymään hänen mielestänsä. Hänestä tuntui kuin hän olisi
tullut vapaammaksi ja elämänsä keveämmäksi; mieli ei hehkunut enään
niinkuin ennen. Välistä hän ihan kummasteli että hän, koko pitäjän
paras tyttö, oli voinut antaa itsensä pojalle, jolla ei ollut
sukuakaan. Sepä toki hyvä, ett'ei kukaan sitä tiedä. Pian hän taas
yhtyi muuhun nuorisoon ja oli sukkela ja iloinen kuin ennenkin. Tämä
kaikki oli enimmäkseen Knut Åsenin ansiota. Olihan Knut reipas
elämänhaluinen poika, vilkas puheissaan ja korea ruumiiltaan; ei tosin
niin suuri ja vahva kuin Leiv, mutta muuten ravakka ja norja, siro ja
terve, mainio tanssija ja erittäin hupainen nuorison keskuudessa. Ennen
oli hän kerran ollut häneen hyvin mieltynyt, nyt hänestä tuntui
keveämmältä olo hänen läheisyydessään. Hän sai niin helposti Alfhildin
synkät ajatukset haihtumaan. Aika kului edelleen ja sitä myöten hänen
vastahakoisuutensa Knutia kohtaan väheni vähenemistään.
Alfhildia alkoi hävettää tuttavuus noin vähäarvoisen miehen kanssa kuin
Åsbjörn oli. Siksipä Alfhild koetti häntä karttaa niin paljo kuin
suinkin voi. -- Kun Leiv lähetti kirjeen, sai Lars aina sen tuoda
hänelle, sillä millään muotoa ei hän tahtonut, että kansa olisi tiennyt
hänen tuntevan Åsbjörniä. Mitä myöten vuosi läheni loppuansa, sitä
enemmin hän kummasteli, ettei mitään kirjettä kuulunut. Åsbjörniltä ei
hän tahtonut kysyä ja Lars taas tiesi siitä niin vähän.
Kun Björn Haugstad huomasi toivonsa turhaan raukeavan Alfhildin
suhteen, päätti hän ruveta muualta elämäntoveria katselemaan. Sanottiin
hänen surevan tätä, eikä siis ollut ihmekään, että hän rupesi juomaan.
Juovuspäissään hän aina otti Alfhildin ilveilyjensä esineeksi. "Ei
uskoisi, minkälainen hutale se on", sanoi hän. Välistä kun hän taas
kertoi ja arveli, että jotain salaista yhteyttä on hänen ja Leiv
Hegglidin välillä, niin kaikki nauroivat, sillä "eihän Dalen Alfhild
toki semmoinen liene."
Eräänä sunnuntaina koko pitäjän nuoriso oli kokoontunut Åsenin taloon;
Alfhild oli myöskin muiden muassa siellä. Silloin tuli eräs esiin ja
rupesi laulamaan uutta, seudun asukkaista sepitettyä lauluansa,
niinkuin hän sanoi. Jokainen hyvin huomasi, että tässä laulussa
pilkattiin Alfhildia. Se sisälsi, miten kerjäläispoika koetti toteuttaa
suuria toiveitaan tavalla, josta muka kansalla ei ollut aavistustakaan;
ja loppuun oli liitetty pilkkavärssy, jossa erästä tyttöä pilkattiin
siitä, että se alussa teki pilaa kaikista kosijoista, vaan suostui
viimein kerjäläiseen, vaikka olisi ollut parempiakin saatavissa.
Alfhild oli ihan tulipunainen. Kansa riemuitsi laulua kuullessaan ja
kaikki olivat yhtämieltä siitä, ettei se voinut olla muun kuin Björn
Haugstadin tekemä. Vaikka helposti huomattiin, ettei laulua kukaan
pitänyt todenmukaisena, niin Alfhild kumminkin oli häpeästä maahan
vaipua. Mutta jos olisi kumminkin joku, joka tietäisi! -- täi ainakin
epäilisi! -- Hän koki muiden muassa nauraa laululle. Ja kun tytöt
tulivat hänen luokseen ja pilalla mainitsivat häntä ja Leiv Hegglidiä,
niin nauroi hän mukana ja sanoi, että se on suuri runoilija, joka
moista on osannut sepittää. Häpeä näytti polttavan rakkauden. Illalla
kotiin mentyään itki hän katkerasti.
Pari vuotta Leivin matkustuksen jälkeen huhuttiin pitäjällä, että
Leiviä on kohdannut onnettomuus ja hän on kaikki rahansa kadottanut,
niin että oli epätietoista, milloin hän voisi kotiinsa palata. Tälle
onnettomuudelle naurettiin ja kansa piti sitä oikeana, sillä eihän
sellaista miestä onni suosinut. Tämän huhun kuultuaan, Alfhildikin
hengitti keveämmin, sillä olihan hän taas vapaampi joksikin ajaksi.
Paljo voisi sillä ajalla vielä asiat muuttua. Tästä ajasta rupesi hän
Knutia yhä leppeämmin kohtelemaan ja kansa sai tästä taas vettä
myllyynsä. Kerrottiin mitenkä hyvin ne molemmat yhteen sopivat, ei
suinkaan siinä rikkautta eikä kauneutta kummaltakaan puolelta
puuttunut. Tätä he muka jo olivat oikeastaan kauan odottaneet. Kyllähän
Alfhild oli semmoinen tyttö, joka valita osasi.
Vanhemmatkin tästä rajattomasti ihastuivat. Ja kun kaikki sitä pitivät
näin itseselvänä, niin rupesi Alfhildikin sitä sillä silmällä
katselemaan. Yksinäisyydessä hän muisteli aina Leiviä kaiholla ja
levottomalla omallatunnolla, vaan seurassa hän aina häpesi sitä. Hän
olisi niin mielellään Leivin unohduttanut, sillä olihan hän ollut
silloin niin huumautuneena, ja olihan rakkaus tehnyt hänet sokeaksi.
Nyt viihtyi hän paraiten Knutin seurassa, sillä siten hän voi aina
hänen paraiten unhoittaa. Mutta öisin, kun hän oli uneksinut Leivistä,
heräsi hän aina ja rupesi itkemään. Silloin hän aina ajatteli: "minun
täytyy katsella ja odottaa. Kaikki käy hyvin, jos ei sitä ajattele."
Näin koki hän poistaa ajatuksiansa.
Mutta kansa piti hänen ja Knutin naimisliittoa jo päätettynä. Kerran
kosketti Knut tähän asiaan puoleksi leikillisesti ja kysäsi
Alfhildilta, mitä hän noista jutuista arvelee. Alfhild tuli punaseksi
eikä voinut vastata. Sitte rupesi Knut näitä juttuja sovittelemaan
edukseen, vaan kun Alfhild huomasi tämän käyvän yhä totisemmaksi, niin
rupesi hän heti pelkäämään. Leivin kuva oli painunut hänen sydämeensä
niin vahvasti, että hän oli aina näkevinään edessään nuo vaaleat kasvot
ja kirkkaat silmät. "Elkäämme puhuko siitä", pyysi häntä aina Alfhild.
"Ei, ei", sanoi Knut, "eihän sillä mitään niin eri kiirettä ole, eikä
se taas ole hätiköitsemisellä tehtäväkään. Mutta voisithan sinä jo
ruveta sitä tarkemmin tuumimaan, Alfhild." Alfhild seisoi vaan
hypistellen sormiaan vastakkain ja oli niin hajamielinen, jotta
ajatukset sinne tänne lentelivät. Niin, aina pitäisi sitä ajatella.
Kyllä ukko Åsbjörn tuon tuostakin sai kuulla näistä Alfhildin ja Knutin
välisistä suhteista, vaan ei hän kumminkaan ottanut niitä uskoaksensa.
Olivathan Alfhildilla niin uskolliset silmät, ajatteli hän, ja eiväthän
silmät koskaan valehtele. Siksi hän ei tästä Leiville mitään
kirjoittanut. Olihan Leivillä muitakin kärsimisiä. Usein koki Åsbjörn
saada puhutella Alfhildia kahden kesken, vaan tämä kartti häntä vielä
enemmän kuin ennen.
Kului talvi. Alfhild ei ollut saanut yhtään kirjettä Leiviltä, ja hän
koki puolustaa itseään sillä luulolla, että varmaankin Leiv oli hänen
jo unohtanut. Knut oli silloin tällöin Dalessa ja oli joskus aina
vallattoman iloinen ja leikkisä, toisinaan taas hiljainen ja
surullinen. Hän pitää minusta, ajatteli Alfhild. Vanhukset puhuivat
hänen kanssansa eikä häntä ollutkaan vaikea saada myöntymään. Mutta kun
peli muuttui vakavammaksi, vetäytyi hän pois.
Keväällä pitäjän nuoriso miehissä kokoontui Daleen, kevätjuoman panosta
maistelemaan. Knut oli mukana. Ei koskaan näyttänyt Knut Alfhildin
silmissä niin iloiselta ja kauniilta kuin nyt. Hän yksin oli illan
sankari ja ilostutti koko seuran hilpeydellään. Katein silmin
katselivat toiset Alfhildia, joka voi tuommoisen saada miehekseen.
Illemmalla, kun ruvettiin juttelemaan, että kansa on paljo ryyppinyt,
kutsui äiti Alfhildin mukaansa kamariin. Siellä oli myöskin Knut ja
ukko Halvard, joten puhe rupesikin sujumaan hyvin. Sillävälin
vanhuksien täytyi palata keittiöön ruuanlaitosta puuhailemaan. Knut
käyttikin taas tilaisuutta hyväkseen ja pyysi Alfhildilta varmaa
vastausta; hän ei muka voinut elää tässä epätietoisuudessa, sanoi hän.
Tämä koski häntä enemmän kuin hän luulikaan; jos tässä hän ei
onnistuisi, niin ei hän siihen voisi niin tyynesti tyytyä kuin Björn
Haugstad. Alfhild ei olisi mitenkään voinut otaksua, että tuo iloinen
poika voisi olla niin surullinen. Alfhildia se kovin suretti, kun hän
huomasi Knutin hänestä pitävän. Ja kumminkin se on kerran päätettävä.
Entäs Leiv --? "Leiv on varmaankin minut unohtanut", ajatteli hän. "Ja
kun isä ja äiti niin tahtovat sitä..." Häpeissään kurkisteli hän Knutin
silmiin. Knut kietoi rajusti kätensä hänen ympärilleen ja täynnä
iloista toivoa huudahti hän: "jos tulet omakseni, niin ei sinun koskaan
tarvitse sitä katua!" -- "Leiv on varmaankin minut unohtanut", ajatteli
hän, "ja tahtoohan isä ja äiti sitä... Se on varmaankin minun osakseni
sallittu", kuiskasi Alfhild hehkuen lämpimyydestä ja muuttui kylmäksi
taas. Knut päästi ilonaurun, veti häntä likemmäksi itseään ja laski
taas irti, teki hyppäyksen ja huudahti: "Hei, nyt minäkin tiedän,
miltä ilo tuntuu!" Tämän tapahduttua, tuli Alfhild itse niin
synkkämieliseksi, että hän koki etsiä virvoitusta Knutin ilosta.
Samassa tulivat vanhuksetkin. Knut otti heitä kumpaakin kädestä ja
hymyili: "Tahdotteko minut pojaksenne, niin tästä minut saatte!"
"Tahdomme, kyllä tahdomme", sanoi äiti vesissä silmin hymyillen;
"tahdomme, kyllä tahdomme", sanoi isä lempeästi ja totisesti. Äiti
syleili Alfhildia, sanoen: "nyt sinä olet saattanut meidät kaikki
iloisiksi" "Niin", lisäsi isä, "sinä olet aina ollut kiltti lapsi."
Knut katsoi häneen niin ystävällisesti. Alfhild puhkesi katkeraan
itkuun.
Samana iltana päätettiin häiden viettäminen jättää syksyyn. Alfhild
mukautui heidän pyyntöönsä, vaan pyysi kumminkin, että kihlaus
vastaiseksi pidettäisiin salassa. Tätä pyyntöä he kummeksivat, mutta
iloissaan kun olivat, eivät he voineet sitä kieltääkään. "Ja seuraa nyt
meitä ylös", sanoi äiti; "sillä heille ei pidä näyttää sitä, että olet
itkenyt." Knut tarttui hänen käteensä: "Kiitos tästä, Alfhild", sanoi
hän. Alfhild itki ja muisteli Leiviä. Täten he sitten erosivat.
* * * * *
Melkein koko ajan Amerikassa oli Leiv ollut saman miehen työssä. Tämä
oli eräs rikas pohatta, jonka omaisuus oli kauppayrityksissä yhä vaan
lisääntynyt. Äskettäin oli hän ostanut suurehkon maatilan, jonka
kuntoonpanemiseen hän oli suurenmoisen summan uhrannut. Ensimäisenä
vuonna oli Leiv täällä vaan tavallisena työmiehenä. Ja työtä hän
tekikin kuin mies. Hän oli muutoinkin vahva ja harteva, vaan Alfhildia
muistellessaan muuttui hän koko urhoksi; itseään ei hän säästänyt.
Tämän lisäksi oli hän harvinaisen rehellinen ja luotettava. Heidän
täytyy se huomata, että hän ei ole huonosta suvusta. Hän muisteli
isänsä heidän erotessaan lausumia sanoja; hän muisteli niitä
kammottavia huhuja, joita hän oli kylällä saanut kuulla
syntyperästänsä. Leivin tärkeimpänä pyrintönä oli täyden arvon
saavuttaminen yhteiskunnassa. Mutta hän huomasi, että kunnia ja raha
tässä maailmassa usein käyvät käsi kädessä. Siellä huomasi hän paljo
puuttuvansa opin tärkeimmissäkin alkutiedoissa. Hän huomasi, että tämä
tiedottomuus suuressa määrin haittasi hänen edistymistänsä. Siksipä hän
käyttikin kaikki lepoajat englanninkielen ja muiden hyödyllisten
tietojen oppimiseen. Täten hän oli myöskin päässyt tuon koulumestarina
palvelevan paroonin tuttavuuteen. Leivillä kun oli hyvä pää, pääsi hän
pian tiedoissa toisten tasalle, vieläpä hän muutamissa aineissa oli
muita etevämpikin. Muutaman vuoden uutteruudella isäntäänsä
palveltuaan, pääsi hän vihdoin jonkunlaiseksi työnjohtajaksi. Ja kun
Leiv hyvin kunnosti itseään tässä toimessa ja vähitellen saavutti
isäntänsä täyden luottamuksen, niin pääsi hän pian koko talouden
hoitajaksi.
Kummallinen mies oli tuo parooni, ja kummallinen oli hänen
katsantotapansakin. Tuota Leiv usein ihmetteli. Vaan kun hän oli
syntyään parooni ja nykyään koulumestari, niin kunnioitti Leiv häntä
suuresti, ja uskoi kaikki hänen sanansa. "Kenties minä en sitä asiaa
käsitä", ajatteli Leiv. Jos hän milloin ei ollut hyväksyvinäänkään
paroonin käsityskantaa, jätti hän sen vastaisuudeksi, "kunnes hän
lukkarina kerran asiaa tarkemmin punnitsee." Mutta olipa se nyt miten
tahansa, muuttuivat hänen ajatuksensa kumminkin paroonin käsityskannan
mukaan.
Sitten seuraavana syksynä kadotti hän rahansa. Tämä häntä niin suretti,
että hän oli vähällä tulla hulluksi. Näitä rahoja oli hän niin
ihaillut; ne kun pankissa ollessaan yhä vaan tuottivat korkoa ja siten
kasvoi pääoma ihan kuin itsestään. Sydän oikein riemusta sykähteli,
tietäessään jokaisen ansaitsemansa killingin vievän yhä likemmäksi
suunnittamaansa päämäärää. Täten hänen rohkeutensa vaan kasvoi, ja
antoi tavallaan uutta virikettä uusia ponnistuksia kestämään. Hänen
entiset synkät unelmansa haihtuivat, ja onni näytti seuraavan hänen
tekojaan. Hän muuttui yhä iloisemmaksi ja hilpeämmäksi; jonkunlainen
korskea oman arvon tunteminen alkoi hänen toimissaan yhä selvemmin
näyttäytyä. Ja hupaistahan se onkin olla oman onnensa seppä. Vaan
mitenkäs kävi; -- kaikki unelmat, mainitun onnettomuuden kautta,
hävisivät kuni tuhka tuuleen. Kauan, kauan murehti hän tätä; hän oli
ikäänkuin sairaana ja hänen luontonsa muuttui vihaiseksi ja äreäksi.
Työkykykin katosi, eikä hän onneensakaan voinut enään luottaa. Pahat
ajatukset häntä kalvoivat, niin ettei yökausiin voinut nukkua. Mitä on
hyötyä hänen ponnistelemisistaan? Kun kerran onni vetää noin vahvasti
vastakynttä, ehkäpä lienee turhaa Alfhildinkaan toivominen. Jos hän
kerrankaan vielä voisi tavaraa koota, olisi aina olemassa joku varas,
joka sen varastaisi. Hän oli ymmärtävinään, että rehellisyys Amerikassa
on niin ja näin. Useimmat ovat rosvoja ja valapattoja. Kaikki pitivät
huolta itsestään, eikä kukaan toisista. Ennen sudenkuopassa lampaana
kuin täällä rehellisenä. Ei mistään voinut olla varma. Ja kumminkin
Alfhild -- Alfhild ja kaikki hänen somat unelmansa! Kun hän näitä
muisteli, virtasi veri hänen päähänsä, silmät hehkuivat, hampaat
kalisivat ja kädet koukistuivat kuin suonenvedossa; hän ihan pelkäsi
järkensä kadottavansa. Alfhild, Alfhild ja kaikki nuo unelmat! Hän oli
näkevinään hänet; ihan selvänä kajastui hänen mieleensä Alfhildin kuva,
silloin kun hän seisoi Haugstadin tanssituvassa kuumana, notkeana,
kiharapäisenä, hurmaavana, säkenöivin silmin, hopeasolkineen, jotka
hyppien kalisivat valkeilla liiveillä... hän voisi nyt vimmoissaan
hyökätä ulos ja samota maailmata synkeän yön ympäröimänä. Hänen täytyy
saada Alfhild omaksensa. Elämä ja Alfhild, ne ovat yhtä. Äärettömän
pitkältä näytti tie, siis epätietoista on, jos hän voipikaan hänet
saada.
"Mikä herran nimessä sinua vaivaa?" sanoi parooni, "ihanhan sinä olet
kuin metodistit." Leiv kertoi hänelle kaikki mitä hänelle oli
tapahtunut. Tuo varas heittiö oli vienyt kaikki hänen omaisuutensa ja
tehnyt tyhjäksi hänen toiveensa. Jospa hän vaan tuon ilkiön saisi
käsiinsä, niin ihan varmaan hän hänet musertaisi. Semmoinen lurjus ei
saisi koko maailmassa olla olemassa. Silloin paroonin silmä välkkyi
niin ihmeelliseltä. "Tässä tapauksessa minä en voi sinun mielipiteesesi
yhtyä", sanoi hän. "Rahastonhoitaja oli siinä ihan oikeassa. Jos sinä
tahi minä olisimme olleet hänen sijassansa, niin olisimme me tehneet
samalla tavalla." Leiv tarkisteli sanatonna parooniin. "Sinä et käsitä
minua", sanoi tämä. "Et laisinkaan. Minä olen surulla huomannut, että
sinussa ei ole yhtään filosofiaa. Mutta semmoinen, joka tässä
maailmassa elää ilman viisaustiedettä, semmoinen on silmittömän
kissanpojan kaltainen; sanalla sanoen hän on sokea. Jos sen päästät
maahan, niin se heti tupsahtaa lähimpään vesilätäkköön, jossa se hukkuu
ja henkensä heittää. Minä sen sinulle selitän. Koettakaamme se ensin
näyttää toteen Sokrateen tavalla! Tiedätkö sinä monenkolaisia ihmisiä
maailmassa löytyy?"
Leiv suuttui. "Kahta lajia", sanoi hän; "porsaita ja sikoja."
"Hm, niin kyllä!" sanoi parooni nyökähyttäen päätään; "se olikin ihan
totta tavallaan, eikä se ole ihan filosofiaakaan vailla. Mutta sinä et
minua oikein ymmärrä. Asia, näethän, on tämmöinen: luonto tekee
vääryyttä. Oikeastaan pitäisi elämässä olla samaten kuin sotakoulussa:
yhtä monta oppilasta kuin sijaakin. Mutta luonto, se on sokea; ei se
tunne valtiotaloustiedettä, eikä luvunlaskua. Se viskelee maailmaan jos
jonkinlaisia ja on yhtä iloinen kuitenkin, huolimatta siitä onko niillä
sijaa tahi ei. Se on ikäänkuin ankara isä, joka työntää lapsensa
järveen uimataitoa oppimaan... ne saavat auttaa itseään! jos ne eivät
voi tulla toimeen, niin ne vajoovat pohjaan... mutta se on väärin kuin
muutamat ovat saaneet uimavyön... No! ymmärrätkö nyt minua?"
"En."
"Ottakaamme joku esimerkki. Ajatelkaamme nyt rahastonhoitajaa. Hän on
yksi niistä, joita luonto on väärin kohdellut. Hänkin oli viskattu
elämään, hänen piti elää, hän oli saanut elämänhalun, hänellä oli
oikeus elämiseen; sillä se on meillä kaikilla niin pian kuin olemme
tänne tulleet... mutta luonto ei ollut huolehtinut hänen
toimeentulostaan. Siitä sai hän siis pitää itse huolen. Hän oikoi
luonnon erehdystä. Mitä luonto ei ollut hänelle antanut, sen otti hän
itse. Luonto siis oli se, joka oli syyllinen, eikä hän."
"Hm", sanoi Leiv.
"Uusi esimerkki. Sinä olet siinä. Sinäkin olet yksi niistä, jonka
luonto on ilman uimavyötä veteen viskannut. Sinä olet vahva, kelpo
mies, sinulla on yhtäläinen elämänhalu kuin toisillakin; sinulla on
täysivoimainen ruumis ja lämmin veri, sekä iloa ja surua tunteva
sielu... Sinä vaan elät täällä ja nureksit, etkä osaa käyttää omaa
elämääsi. Toisilla on se, mitä sinulta puuttuu; ne elävät kuni linnut
auringon paisteessa ja nauttivat kaikkea hyvää; sinä olet kuin juhta.
Sinä tarvitset kaikki voimasi ainoastaan pysyäksesi pinnalla, ettet
pohjaan uppoaisi. Ymmärrätkö tämän?"
"Ymmärrän."
Nyt parooni suurimmalla varovaisuudella tarkasteli puheensa vaikutusta.
"Jos sinulla nyt olisi uimavyö käsissäsi... se ei ole sinun, luonto on
sen sinulta varastanut... jos sinulla olisi yhtä suuri oikeus sitä
omistaa kuin toisilla... ja jos tuntisit uppoovasi siinä tapauksessa,
jos et sitä saisi... no niin! Minä tahdon vaan sanoa, että jos et
itsellesi vyötä anastaisi, niin olisit aika nauta!" -- "Ehkäpä", sanoi
Leiv.
Parooni ei enempää uskaltanut. "Totta puhuakseni", sanoi hän, "minä
olen sinua ihmetellyt, sinä kun vaan riehut, vaikka voisit helposti
ottaa takasin ne elämän hyveet, jotka luonto on sinulta riistänyt."
"Mitenkä niin?", sanoi Leiv.
"Mitä sinä luulet tarvitsevasi tässä maailmassa? Mitä sinä luulet
tarvitsevasi, jotta voisit elämäsi oikeutta nauttia? Minkätähden sinä
oleskelet täällä, kulutat paraimmat vuotesi ja kukoistavat voimasi?"
"Saadakseni rahaa", vastasi Leiv.
"Ha ha! Niin todellakin! saadaksesi rahaa, tuota tyhjänpäiväistä
roskaa!... Ainoastaan pieni kultamöhkäle on sinun ja sinun oikeuksiesi
välillä, sekä sinun ja sinun elämäsi välillä! Ja tuo kultakappale
viruukin sinun jaloissasi, ja sinä pöllö epäilet sitä ylösottaessasi!"
"Minunko jaloissani --?"
"Sinullakin, samoin kuin tuolla karanneella rahastonhoitajallakin, on
kassa hoidettavanasi, mikä juuri paraiksi on ihan täysi... Hän oli
mies, hän tunsi oikeutensa... tee sinäkin samoin!"
Leiv nousi tulipunaisena ylös. "Siinä on kylliksi", sanoi hän.
"Kummallista kuinka sinä, joka olet parooni, voit noin halpamielisesti
ajatella."
Tämä oli ihan uutta paroonista. Hän kohautti olkapäitään ja naurahti.
"Olkaamme rehellisiä molemmin puolin", sanoi hän. "Minä en ole enemmän
parooni kuin sinäkään. Minä olen syntynyt köyhistä vanhemmista; luonto
on minua kohdellut yhtä väärin kuin sinuakin... Mutta kun minä
Amerikkaan tultuani huomasin, että kansa antaa etusijan ylhäiselle
suvulle ja sen semmoiselle, niin sanoin minä itseäni parooniksi...
Valhettelinko? En ensinkään. Ja todellakin, eihän minulla ja paroonilla
olekaan mitään eroitusta; syntyperäisellä paroonilla ei ole oikeutta
enemmän olla paroonina kuin minullakaan; nimessä vaan on koko
eroavaisuus, ja voinhan minä sitä pitää, niinkuin joku toinenkin,... ja
_sehän_ on ihan luonnollista, että minulla on sama elämänhalu ja sama
elämisen oikeus kuin jollakulla paroonillakin! Me molemmat olemme
samanlaisia; tässäkin ruumiissa palaa elämän kuluttava tuli, ja tämäkin
sielu halajaa elämää ja iloa... Lyöttäytykäämme yhteen, me molemmat! Me
seisomme samallaisella alustalla; ruvetkaamme siis yksissä toimimaan!
Irroittakaamme itsemme tästä orjuudesta! Oli mies, Mr Hegglid..."