LEIV
Kirj.
Arne Garborg
Suom. Loiva.
Ylipainos Wiipurin Sanomista.
Wiipurissa,
Wiipurin Sanomain kirjapainossa,
1888.
Dalen Alfhild oli koko seudun kaunein tyttö. Hänen kasvonsa olivat niin
hyvän ja lempeän näköiset, suu oli verevä ja hymyillessä vähän
avonainen, silmät niin kirkkaat ja uskolliset, kuin kaksi Jumalan
enkeliä. Hän oli myöskin rikas ja hyvää syntyperää, joten kaikki
hänestä puhuivat hyvää. "Sen ei tarvitse katua kauppojansa, joka saa
Alfhildin omakseen", tuumivat vanhat.
Samaa nuoretkin ajattelivat, ja niitä oli useampiakin, joitten sydämen
rauhan hän oli ryöstänyt. Mutta Haugstad'in Björn Jonson luuloitteli
tavallaan olevansa oikeutettu tyttöön enemmän kuin muut. Hän oli jo
häntä rakastanut kauan, jo silloin kuin he papin edessä olivat ja sitte
myöhemminkin kun he olivat olleet yhdessä häävieraina, vaikka
kumminkaan he eivät silloin olleet kiinteämpiä liittoja solminneet.
Mutta Björn ei voinut luottaa häneen, vaikka mielellään olisi
tahtonutkin. Vaikka se oli ihan oikein, tuli hän kumminkin hyvin
luulevaiseksi ja surumieliseksi, huomatessaan Alfhildin katsovan muiden
päälle yhtä lempeästi kuin häneenkin. Hänellä on hyvin hyvä sydän,
ajatteli Björn Jonson itsekseen.
Muuten oli niitä hyvin vähän, jotka uskalsivat häntä lähestyäkään.
Kukaan ei voinut sanoa varmuudella, kestä hän oikein piti, eikä taas
kukaan mielellään olisi kieltävää vastausta huolinut. Ei näkynyt Björn
Haugsiad'illakaan useampien muiden mielestä olevan isoja toiveita.
Paremmin luulivat sen onnistuvan Knut Åsenilta. Hän oli pitäjän
kunnalliskokouksen puheenjohtajan poika, jolla on iso talo
odotettavissa ja joka muutoinkin oli kaunis poika. Mutta ei tämäkään
ollut varma voitostaan. Kaikki pitäjän pojat olivat hyvin
epätoivoissaan siitä lähtien, kuin Olavi Storedal oli kosimishommissa.
Tämä oli naapuripitäjästä ja muutoin rikas, nuori ja ryhdikäs mies,
joka onnistui kaikessa mitä hän vaan toimiskelikin; niin, tämä kävi
hyvin usein Dalessa. Alfhildikin näytti hyvin hänestä pitävän. Mutta
kosiessaan sai hän kumminkin kieltävän vastauksen. Alfhildin isä,
Halvar, kummasteli tätä. "Pitäneehän sinunkin ottaa joku", sanoi hän,
"ja tuskinpahan tämmöinen onkaan huomenna otettavissa." "Jos ei muuta,
kylläpähän semmoisia aina saa silloin kuin haluaakin", arveli tähän
Alfhild. Tästä lähtein pojat vieläkin kauemmaksi hänestä siirtyivät.
Tuumivat, että parempi on odottaa ja katsella asiain menoa. Ei kukaan
tiennyt mihin jänö oli latunsa suunnannut, Alfhild oli vielä niin nuori
ja ainahan nuoret tytöt ovat niin omituisia. Ja siten aika kului siksi,
kunnes Alfhild oli jo kahdenkymmenen vuotias.
* * * * *
Laakson äärimmäisessä pohjukassa asui Åsbjörn Hegglid. Ollen
ulkopitäjäläinen, oli hän edellisen papin aikana tänne muuttanut ja oli
ollut monta vuotta hänen arentimiehenään. Siellä hän oli kasvattanut
rahojaan; mutta kansan kesken välistä huhuttiin, että ne rahat eivät
muka olleet kaikki kunniallisesti ansaittuja. Åsbjörn oli suuri, vahva
mies, vaan synkkä ja harvapuheisempi kuin muut pitäjän asukkaat; hän
oli kova, ankara mies alustalaisiaan kohtaan, eikä seurustellut
kenenkään kanssa; kansa ei pitänyt hänestä ja tytötkin oikein häntä
pelkäsivät. Varmuudella ei kukaan tiennyt mitään hänen suvustaan. Vasta
useita vuosia hänen tulonsa jälkeen, tiedettiin kulkupuheiden mukaan,
hänen olevan erään kauppiaan pojan, joka nimen väärentämisestä oli muka
kärsinyt rangaistuksen. Siitä ajasta kartettiin häntä vielä enemmän
kuin ennen ja ruvettiin kutsumaan Mustaksi Åsbjörniksi.
Pappilassa palveli siihen aikaan eräs Sigrid niminen torpantyttö. Ei
hän ollut juuri kauniskaan, mutta olipahan vaan tuommoista suurta,
tukevata naislajia; kun hän samalla oli ravakka toimissaan,
hyväsydämminen ja siivo, niin Åsbjörn mieltyikin häneen. Hän kohteli
häntä siis paremmin kuin muita ja puhuttiinpa siitäkin, että heillä
olisi muka lujemmatkin siteet odotettavissa. Sigridiä hyvin miellytti
tämä puhe ja hän arveli Åsbjörninkin olevan siitä mielissään. Sigrid
kumminkin melkein enemmin pelkäsi kuin rakasti häntä ja siksipä hänen
tätä ajatellessaan tuntui siltä, kuin raskas painajainen olisi häntä
unessa rasittanut. Vaan kumminkin pysyivät nuo suuret, kirkkaat ja
mustat silmät aina hänen mielessään; niin valveilla kuin maatessakin
johtuivat hänen ajatuksensa tuon käsittämättömän tunteen salaisiin
salalokeroihin. Usein aikoi Sigrid muuttaa pois pappilasta, mutta
aikomukseen se aina raukeni. Nuo silmät yhä enemmän kietoivat hänen
pauloihinsa; hän näytti aina enemmän ja enemmän joutuvan hänen
valtaansa ja siksipä pappilasta poismuuttaminen jäikin aina
tuonnemmaksi. Sattuivatpa he eräänä iltana olemaan kahden kesken.
Silloin esitti Åsbjörn kosimistuumansa Sigridille. Tästä pelästyi tyttö
ensin suuresti, mutta hän myöntyi siihen kumminkin ihan tahdottomasti.
Sittemmin olivat he usein yhdessä. Syksyn joutuessa, kansa alkoi jo
huomata, että Sigridillä oli sydämmensä alla taakka kannettavana, ja
tämä yhä vaan lisäsi sitä juopaa mikä oli kansan ja Åsbjörnin välillä.
Hän osti sitte laakson perimmässä pohjukassa olevan Hegglidin kartanon,
jossa hän sai asua yksinäisyydessä, kaukana muista ihmisistä. Nyt
vietti hän häänsä ja muutti Sigridinsä kanssa uuteen taloonsa. Jonkun
ajan kaluttua tämän jälkeen sai Sigrid lapsen ja kuoli kohta sen
jälkeen. Poika sai kasteessa nimeksensä Leiv. Vanhat ämmät ennustivat
pojalle kovaa kohtaloa. Sillä hän oli syntyperäisin huonosta suvusta,
sanottiin, ja peri siis syntymässään isänsä ja äitinsä häpeän.
* * * * *
Åsbjörn otti itselleen rengin ulkopitäjästä, sillä laaksossa ei kukaan
tahtonut ruveta Mustan Åsbjörnin palvelukseen. Hän otti myöskin
itselleen palvelustytön nimeltä Gro. Leiv kasvoi isänsä ja näiden
ihmisten parissa isommaksi. Renki, jonka nimi oli Hans, oli
luonteeltaan raskasmielinen ja synkkä mies. Työssään hän oli hyvin
jäykkä. Mutta toisinaan katosi hän ja oli poissa pari kolme päivää
peräkkäin, ja kotiin tultuaan oli hän aina juovuksissa. Juovuspäissään
oli hän häijy, raaka ja ilkeä. Hän haukkui ja kirkui, löi rikki mitä
tapasi ja tahtoipa käydä käsiksi isäntäänsäkin. "Sinä lurjus Musta
Aasinpää", sanoi hän, "isäsi oli varas ja sinä itse olet varas; sinun
poikasi on kunniaton, jos tahdot selkääsi, niin tule, voidetta olet
sinä ansainnut ja sitä sinä tulet saamaankin." Silloin heitti Åsbjörn
aina hänet ulos ja antoi hänen ulkona rähistä siksi, kunnes hänelle
tuli nälkä. Tämmöistä sai Leiv usein nähdä ja kuulla suuremmaksi
tultuaan. Hän ei tosin ihan tarkoin tiennyt, mitä se oli, vaan rumalta
ja ilkeältä se ainakin hänestä näytti. Ja tätä kun hän rupesi
aprikoimaan ja tuumimaan, tuli hän ennenaikojaan täysikasvuiseksi.
Kun Leiv tuli kymmenen vuoden vanhaksi, pantiin hänet kouluun.
Ensimmäisenä päivänä tuli hän itkien kotiin. Hänen isänsä kasvot
muuttuivat ihan valkeiksi, ja hän tiedusteli syytä poikansa itkuun. "Ne
pilkkasivat minua ja haukkuivat 'kerjäläispenikaksi'", sanoi Leiv.
Åsbjörn puki päälleen ja meni opettajan puheille. Leiv hiipi Hansin
luo, joka pihalla rekeä korjaili. "Oletko itkenyt poika?" kysyi Hans.
Leiv ei vastannut. "Millaiselta tuntuu sinusta koulussa olo?" uteli
Hans edelleen. "Sinne en minä koskaan enään mene!" nyyhki Leiv. "Hm!
vai et, vai et", vastasi Hans, ruveten viheltelemään.
-- "Kuuletko Hans?" -- "Entäs sitte?" -- "Olenko minä sitte huonompi
kuin toiset pojat?" -- "Mistä sinä niin päätät, tyhmeliini?" -- "Eipäs
ne toisia pilkanneet." -- "Vai niin", sanoi Hans, "vai on se jo mennyt
niin pitkälle, sitten lienee parasta, että sinä saat kaikki tietää."
Hän kertoi nyt kaikki, mitä hän vaan hänen isästään ja äidistään
suinkin tiesi. Ja tätä hän kertoi semmoisella ilolla, jotta Leiviä
oikein rupesi pelottamaan. Lopuksi sanoi Hans: "Ja nyt muista sinä
aina, ja pidä mielessäsi, jotta sinä olet huonoa perijuurta, se on,
missä sinä käyskeletkin, niin ihmiset aina pitävät sinua aasina ja
ilveilyjensä esineenä... niinkuin monia muitakin, ha, ha! Mutta voithan
sinä itseäsi sillä lohduttaa, kun tiedät, ettet ole semmoinen yksin
maailmassa; ja jos sinä olisit viisas, niin katseleisit maailmaa
samalla kannalta kuin se sinuakin katselee." Leiv meni sisään ja
istuutui takan ääreen itkemään. Hän tosin ei Hansin kertomuksesta
paljon ymmärtänyt, vaan häntä tuntui kumminkin se peloittavan, eikä hän
siis voinut muuhun turvautua kuin kyyneliin. Mutta Hans lähti pihasta
ja meni kapakkaan.
Puheltuaan opettajan kanssa palasi Åsbjörn kotiinsa,. "Nyt voit sinä
huomenna huoletta palata kouluun takasin", sanoi hän; "nyt ei kukaan
tohdi sinua häiritä." Leiv pidätti itkuaan. Sitte kyseli isä pojaltaan
ja sai vihdoin tietää, että Hans oli lapselle jutellut kaikki...
Åsbjörn meni Hanssia etsimään ja löysikin hänet eräällä kylän
ulkopuolella olevalla kentällä. Siinä löylytti hän Hanssia niin, jotta
se siitä makasi monta viikkoa vuoteellaan. "Ja jos vielä tahdot
enemmän", sanoi Åsbjörn, "niin uskalla vaan vielä kertakin pistää
nokkaasi Hegglidiin, niin lupaan, että saat vielä toisemmoista kyytiä
kuin nyt!" Sanottiin, että Åsbjörn tätä sanoessaan oli vihasta ihan
mielettömänä. Tietysti ei Hans enään koskaan Hegglidissä näyttäytynyt.
Jonkun ajan perästä puhui Åsbjörn pitäjäläisistä pojallensa seuraavaan
tapaan: "Ne ovat kaikki roistoja ihan ylt'yleensä", sanoi hän,
"ilkikurisia ja valehtelijoita, mutta samalla itserakkaita ja
pöyhkeitä, ikäänkuin maailmassa ei muita ihmisiä olisikaan. Minä olen
kotoisin ulkopitäjästä, siksipä ne ovat ruvenneetkin minua vihaamaan ja
minusta valhejuttuja sepittelemään... ja tuota samaa alkanevat ehkä
tehdä sinustakin. Mutta älä ole heistä tietävinäsikään. Mene sinä vaan
kouluun, ja jos kuka vaan sinulle uskaltaa nenäänsä nyrpistää, niin...
käytä nyrkkiäsi, kunnes tulevat ystävällisemmiksi." Leiv tekikin niin,
ja kun hän oli tavattoman vahva ikäisekseen, rupesivat pian häntä
kaikki pelkäämään. Mutta aina sai kumminkin Leiv tuntea olevansa koulun
ystävällisen toveriuden ulkopuolella, eikä häntä toverinsa koskaan
pitäneet vertaisenansa.
Åsbjörn sai uuden Lars nimisen rengin. Tämä oli hyväsydämminen ja
elämän haluinen mies, johon Leiv pian mielistyi, ja nyt Leiv ensikerran
tunsi ystävällistä tunnetta toista kohtaan. Lars kertoi pojalle
satuja ja kertomuksia, sekä opetti häntä tanssimaan hyppy- ja
juoksutanssiakin; "kun sinäkin rupeat naimahommiin, voit sitte ottaa
osaa kansan yhteisiin leikkeihin", sanoi hän. Leiv oli alussa ujo ja
äkäinen, vaan Lars nauroi vaan sitä; he tanssivat ja hyppelivät, ja
Leiv olikin hyvin sukkela oppimaan. Muutoin Lars hyvin mielellään
lasketteli leikkiä tytöistä ja sen semmoisista, ja täten sai Leiv
kuulla paljo semmoista, jota hän mielellään kuunteli, vaan paljo
semmoistakin, josta hän ei pitänyt. Kerrankin -- Leiv lienee silloin
ollut noin kolmentoista seuduissa -- kertoi Leiv Larssille sen, mitä
Hans oli sanonut hänen suvustaan, ja joka aina mustana peikkona väikkyi
hänen sielussaan. "Lorua kaikki", sanoi Lars. "Huono syntyperä! -- Mitä
se on? -- Mene sinä vaan Ameriikkaan ja ansaitse siellä rahaa kunnes
tulet rikkaaksi, ja sieltä kun tulet kotimaille, voit ihan varmaan, jos
vaan tahdot, mennä kosimaan vaikkapa tuota kaunista Dalen Alfhildia."
* * * * *
Kun Leiv oli käynyt rippikoulun, koki Lars saada häntä muun nuorison
seuraan, mutta turhaan; sillä Leiv ei koskaan siihen suostunut. Hän
kartti muita pitäjän asukkaita ja koki väistää kansan kieroja
silmäyksiä. Minä en kuulu heidän seuraansa, ajatteli hän. Enimmin
kartti hän kumminkin naisia, sillä niitä ei hän voisi lyödä, vaikkapa
he häntä pilkkasivatkin. Häntä aina se niin suututti, kun ne, vaikka
keskenäänkin, milloin naureskelivat. Hän juoksi pois heidän tieltään,
jos vähänkin vaan voi. Hän tosin piti sitä häpeällisenä arkamaisuutena,
vaan minkäpä sille kumminkaan voi. Minusta pitää tulla semmoinen mies
kuin niistäkin, tuumi hän nyrkkiään puristaen. Mutta tämä ei kumminkaan
auttanut, kun hän vilahdukseltakin vaan niitä näki, silloin hän
tahtomattaankin aina väistyi.
Hän oli jo noin kahdenkymmenen vuotias, alkaessaan väliin muiden
ihmisten seuraan ilmaantua. Hän oli hyvin mielissään kuullessaan Larsin
eräänä talvena kertovan kauniista tytöistä. Seuraavana keväänä kävi hän
jo useammin kirkossa kuin ennen. Ja silloin eräänä päivänä huomasi hän,
että tytöstäkin voisi saada hyvän ystävän.
Samassa heräsi hän kuin uuteen eloon. Hänen luonteensa tuli niin
lempeäksi ja tunteensa niin suloisen huumaavaksi. Veri kiehui hänen
suonissaan niin omituisesti, niin kalseasti, niin tuskallisesti.
Katsoessaan tyttöön häpesi hän vieläkin enemmän, ja hänestä tuntui ihan
sydäntä viiltelevän niiden hymyillessä; mutta annas kun jokin katsoi
häneen, silloin hän sävähti punaiseksi ihan hiusrajaan asti. Kotiin
mentyään, tuntui se hänestä silloin niin ihmeen kolkolta, synkältä.
Tupa oli niin ahdas ja pimeä, ja isäkin niin yksitoikkoinen. Lars oli
ulkona; Leiv lähti metsään. Sinne hän meni ja siellä hän viihtyi nyt
paraiten; hänen uudesti heränneessä mielessään syntyi tunteita ja
ajatuksia, kuni keväällä auringon lämmittämä maa kasvattaa kukkia ja
viheriöitsevää ruohoa. Hän tunsi nyt itsensä samalla sairaaksi ja
terveeksi. Metsä seisoi tuossa nuorehkona ja viheriänä, tummat, jykevät
kuuset törröttivät niin synkkinä puoleksi auringon säteiden valossa.
Ilma oli kepeä ja kirkas, tyyni ja läpinäkyvä, niin että taivas ihan
kirkkaana kuvastui lammen peilisileästä pinnasta. Linnutkin iloisena
liitelivät, sinne tänne kierrellen tuossa lempeässä valomeressä. "Ai,
miten kaunista täällä on", huokaili Leiv, ympärilleen katsellen.
Erittäinkin oli yhden tytön kuva painunut hänen mieleensä. Se oli suuri
ja ryhdikäs, pikemmin voimakas kuin heikko, sillä oli leveä rinta ja
vahvat hartiat, verevä, totinen suu ja tummat, kirkkaat silmät. Olipa
erään toisenkin kuva hänen sydämmeensä painunut. Tämä oli pienempi ja
hennompi; suussa ja silmissä kuvastui selvästi surullinen ja lempeä
juonne; tukka oli ruskea ja tavattoman paksu. Nämä kaksi kuvaa
leijailivat hänen synkässä sielussaan, kuni kaksi tienviittaa
hyrskyävässä meressä. Hän kulki kuin unessa, eikä tuntenut maata, jota
hän polki.
Vihdoin seisahtui hän. Hän kuuli viulun vienojen säveleitten ja iloisen
huudon kaikuvan; ja tarkemmin kuunneltuaan, huomasi hän sen kuuluvan
Haugstad'ista. Siellä on tanssiaiset! Veri pakkautui rintaan, niin että
sydän oikein jymähteli, -- uskaltaisikohan tuonne mennä? Siellä voisi
hän taas tavata ne kauniit tytöt, jotka hän tänään näki, ja
useampiakin. Menisikö hän? Hän ei ollut ennen koskaan ollut missään
seurassa. Kertahan on oleva ensimmäinen. Miksi hänen sitte pitäisi olla
poissa ilosta ja pelätä enemmän kuin muittenkaan?
Huvi häntä sinne houkutteli, mutta pelko pidätteli. Mutta hän rohkasi
itsensä. "Tästä raukkamaisuudesta pitää nyt tulla loppu", sanoi hän ja
läksi Haugstad'ia kohti astumaan.
Tultuaan lähemmäksi kartanoa, rupesi häntä yhä enemmän pelottamaan, hän
seisahtui usein kuuntelemaan, Mutta kumminkin, hän meni eteenpäin.
Tästä raukkamaisuudesta _pitää_ tulla loppu. Viimeinkin hän oli jo
pihalla. Mutta tässä pitää vähän odotella, ajatteli hän, ja kuunnella
ketä siellä on. Hän seisattui aitan ääreen. Miten kauniisti tuo viulu
soipi. Se samalla itki ja samalla nauroi, mutta niin suloisesti, niin
kepeästi ja niin omituisella tavalla. Hän olisi niin mielellään
tanssinut. Ja tänä iltana hänen _pitää_ tanssia. Hän tahtoi ottaa osaa
yhteiseen iloon. Nyt oli hän täysikasvanut mies. Siellä tahtoi hän
olla, missä muutkin.
Juhlassa oli paljo väkeä. Ne telmivät ja nauroivat.
Kaikki olivat iloisia. Hän katsoi ikkunasta, miten ne siellä liehuivat.
Siellä oli koossa pitäjän muhkein nuoriso, niillä ei ollut mitään
hävettävää. Ne voivat tulla ja mennä mielensä mukaan, heitä ei
pilkannut kukaan. He olivat kaikki hyvää sukuperää ja kotosin samasta
pitäjästä. Kaikilla oli omat tuttavansa. Jokaisella pojalla oli
tyttönsä ja jokaisella tytöllä poikansa. He voivat mielensä mukaan
tanssia ja loilottaa, sekä lyödä kantapäitään lattiaan ja kattoon.
Heillä oli siihen oikeus.
Leiv tuli lopulta ihan neuvottomaksi. Mitä hänellä siellä oli
tekemistä? Kuka hänestä siellä vähääkään välittäisi? Hän ei tuntisi
ketään. Ne vaan siellä pilkkaisivat Mustan Åsbjörnin poikaa, jos hän
sinne uskaltaisikin mennä. Ne vaan kummastelisivat ja mulkoilisivat ja
ehkäpä nauraisivatkin. Mierolaispoika! Kerjäläisraukka! "Tuommoista
emme huoli seuraamme halventamaan!" Ehkäpä sitte poiskin ajaisivat.
Kylmä hiki nousi Leivin ihosta siinä seisoessaan. Tyttöjen nauraessa
tuntui kuni terävä oas olisi hänen poveensa pistänyt. Niin, -- iloisia
ne kaikki näkyivät olevan tuolla sisällä, Hegglidin Leiviä ne eivät
näyttäneet kaipaavan. Pojat ja tytöt seisoivat tuolla portailla, ja
ilvehtivät keskenään. Eivät näyttäneet toisiaan kainostelevan. Hän
seisoi ja tirkisteli tuossa aitan vieressä ja oli niin kateellinen,
että suurella vaivalla voi itseään hillitä menemästä tuonne portaille
ja lyömästä kaikki murskaksi.
Ilta oli jo käsissä. Niin, ihan oikein, hänen takapuoleltaan kuului
askeleita. Sieltä tulikin kolme suurta miestä käyden, ja olivat ihan
sen ladon luona, jossa Leiv seisoi. Mihinkähän hän nyt menisi?
Peloissaan ryömi hän kokoon, tehden itsensä niin pieneksi kuin suinkin
voi. Mutta nepä jo huomasivatkin hänet ja nauraen astuivat oikopäätä
hänen luokseen. "Mikä elävä sinä olet?" kysyi eräs. Sanaakaan sanomatta
nousi Leiv ylös ja läimäytti yhtä korvalle, niin että jalat taivasta
tapailivat. Mutta samassa toiset kietoutuivat häneen, niin ettei hän
päässyt liikahtamaankaan. "Käyppäs nyt nähtäville, mies", sanoi eräs.
Nyt tuli taas Leiv tuntoihinsa. Sillä kun väkivalta oli kysymyksessä,
sen hän tiesi, että hän ei silloin yhtään pelännyt. Ja eivätkä ne voi
pakottaa sisään menemään, ajatteli hän. Väkivaltaisesti riuhtaistuaan,
pääsi hän toisesta irti ja ryntäsi toiseen käsiksi. Siinä syntyi ankara
rymäkkä. Pian taas olivat kaikki Leivin niskassa, vaan Leiv puolusti
itseään erinomaisesti. Ollen samalla vahvempi ja notkeampi kuin toiset,
heitteli hän heitä sinne tänne kun rukkasia. Kansaa kertyi siihen
töllistelemään, eivätkä ne voineet käsittää, kuka siellä temmelti.
Parhaassa myräkässä pisti eräs Leiville takakampia, joten hän kupsahti
maahan. "Kiini nyt pojat ja viedään hänet sisään." Eräs juoksi esiin.
Mutta kun hän oli tarttumaisillaan häneen, seisattui hän ja päästi
imelän naurun. "Herranen aika, sinäkö se olet", sanoi hän. "Miten sinä
olet tuohon joutunut? Nouse toki ylös ja astu sisään, onhan siellä
parempi kuin täällä virua. Ethän sinä varmaan muita ihmisiä pelänne,
vai mitä?" sanoi hän. Tuo oli Lars. Leiv, tästä niin iloissaan kun
tuttavan tapasi, nousi ylös ja vastustamatta meni sisään. Ympärillä
seisova väkijoukko uteliaasti seurasi nauraen ja ilvehtien perässä.
"Sinuapa otettiin vastaan kuin mahtavata miestä ainakin", sanoi Lars
nauraen. Päästiinpä vihdoin tanssitupaan. Siinä Leiv ojentautui täyteen
pituuteensa ja katseli suurilla kiiltävillä silmillään väkijoukkoon.
Hän oli pisimpiä ja hartiakkaimpia miehiä ja rintakin ojentautui niin
mahtavasti esiin rikkirevittyjen vaatteiden alta. Silmät, joista
äskeisen tappelun johdosta tuikki synkkä kiilto, olivat ihan mustat;
tuuhea tukka aaltoili paksuissa kiehkuroissa olkapäiden tasalla ja veri
ohimoilta pakkausi kaikki kasvoille. Vähälläpä oli, jotteivät pelänneet
tuota kesytöntä miestä. Silloin eräs kirkasi: "tuohan on Mustan
Åsbjörnin poika!" Ja samassa muutkin hänet tunsivat ja vetäytyivät
ikäänkuin peläten kauemmaksi, joten Leiv jäi yksin keskelle permantoa
seisomaan. Larskaan ei tuota huomannut.
Leiv vaaleni. "Pelkäävätköhän nuo karskit pojat minua?" sanoi hän niin
kumajavalla äänellä, jotta ei itsekään sitä tuntenut äänekseen. Eräs
joukosta sanoi siihen: "niin, -- eiväthän kaikki liene niin tappelun
haluisia kuin Åsbjörnin poika, joka siekailematta rupee mellastamaan
heti milloin ihmisiin joutuu ja talon näkee." Tuvan sopessa kuului
naurun kiherrystä.
Leivin silmät säihkyivät, suu vapisi. Vanha Haugstadin Janne huomasi
tuon, tuli Leivin luo tarjoten ryyppyä. "Asetu", sanoi hän, "elä ole
tietävinäsikään. Ja kun kerran olet tullut taloon, Leiv, niin ole
tervetullut; ota tästä pikku ryyppy ja tanssi sitten, niinkuin
muutkin!" "En juo pisaraakaan", sanoi Leiv, työntäen lasia luotaan,
niin että osa maahan läikähti, "enkä vääryyttä tee kellenkään, jos vaan
ei minua suututeta. Tanssisin minä kyllä mielelläni, jos täällä vaan
suvaittaisi", lisäsi hän samalla kun jotakin hymyn tapaista levisi
hänen kasvoillensa. Hän katsahti ympärilleen saadakseen tanssitoveria,
vaan kaikki tytöt väistyivät pois, niin kauas kuin voivat. Pojat
nauroivat. Leivistä tuntui ikäänkuin veri olisi pakkautunut sydämmeen
ja niinkuin hän olisi älynsä ja ymmärryksensä kadottamaisillaan, jos se
vaan pääsee kuohumaan. Hän tyyntyi kumminkin. Tyttöjen seassa huomasi
hän nekin kaksi, jotka hän näki kirkossa ja joiden kuvat olivat hänen
sieluunsa niin painuneet. Ehkäpä ne vaan kainostelevat, ajatteli hän ja
astui toisen -- suuremman -- luo ja pyysi tanssiin. "En välitä,
kiitoksia", vastasi tämä, niskaansa pilkallisesti keikahuttaen. Hän
meni toisen, tuon sievävartaloisen, tytön luo. Tämä vaaleten vetäytyi
poikemmaksi. "En ikinä", sanoi hän. Leiv puri hampaitaan, tarttui
lähinnä seisovaan tyttöön ja kiskasi niin, että leningin hihat
ratkesivat. Nyt näytti siltä, kuin Leiv olisi järkensä kadottanut,
silmät säihkyivät synkästi, korvat humisivat ja vielä kerran kääntyi
hän oikealle ja -- nyt tuli hän. Viuluniekka soitti, Leiv tanssi,
ikäänkuin mieletönnä, tupa vapisi hänen jalkojensa alla, hän tömisytti
siltapalkkia, niin että naiset kirkuivat; näytti siltä kuin hän olisi
ilmassa liehunut, ei kukaan ollut nähnyt semmoista tanssia. Tanssinsa
lopussa huomasi hän tanssittaneensa Dalen Alfhildia.
Siinä näytti Alfhild niin kauniilta, jotta hän ei unissaankaan ollut
semmoisesta uneksinut. Kuumana ja aaltoilevin rinnoin seisoi hän
tuolla, niin että liinapaidan solet kalisivat. Posket loistivat
puhenneen ruusun tavoin ja silmät olivat kirkkaat ja puhtaat kuin
viattomalla lapsella. Hän katsoi niin lämpimästi ja hurmaavasti Leiviä,
jotta hänestä tuntui kuin autuaallinen valovirta olisi häntä
lämmittänyt. Hän otti Alfhildin vapisevasta kädestä kiinni ja sanoi:
"Kiitos tanssista, Alfhild!" ja sitä katsetta, jonka hän sai
Alfhildilta ei hän sitte enään koskaan unhottanut.
Hän meni ulos hurmaantuneena, huumaantuneena, ihan mielettömänä, vaan
kumminkin niin sanomattoman onnellisena; hän riensi metsään saadakseen
hengittää ilmaa, vaan sielläkin Alfhild kuvitteli hänen mielessään.
Metsä niin viehättävästi humisi; kuuset ja hongat seisten synkkinä
vienosti taivuttivat latvojaan, purot monimutkaisesti loristen
luikertelivat ja taivas kietoutui ylt'yleensä hopeanharmaaseen
vaippaan. Leiv luuli olevansa lumousmaailmassa ja kuulevinansa
vedenneidon hurmaavia säveleitä, ja niin oli hän vajoutunut
haltioihinsa, ett'eivät kivetkään ihmisiksi muuttuneina olisi saaneet
heräämään häntä näistä kuvitteluista.
Mutta kohta loppuivat tanssit Haugstadissa. Leivin lähdettyä, Alfhild
jäi alakuloiseksi; häntä ei mikään huvittanut, ei -- tanssikaan. Tuntui
niin tyhjältä, niin kolkolta. Kaikki näyttivät niin heikoilta, niin
pieniltä. Hän halusi kotiin. Pyydettiin, rukoiltiin; ei auttanut.
Mitään eivät vaikuttaneet Björn Haugstadin ja Knut Åsenin imarrukset;
hän tuskin otti niitä korviinsakaan. Viuluniekkakin koki panna
parastaan laskemalla jos jonkinlaisia liurutuksia viulustaan, mutta ei
tämäkään auttanut. Hän läksi, ja useimmat seurasivat hänen
esimerkkiään. Mutta Alfhildia ei koko yönä nukuttanut, hän vaan uneksi
tuosta rotevasta, mustasilmäisestä pojasta. Hän ei muistanut, että tuo
oli kaikilta ylenkatsottu; hän vaan kuvitteli yhä mielessään verratonta
nuorukaista. Ja päivän sarastaessa sanoi hän itsekseen: "Jumalan
kiitos, nyt tiedän, ketä rakastan!" Näissä ajatuksissaan nukahti hän
lemmettären suloiseen helmaan, uneksien tulevasta kihlauksestaan Leivin
kanssa.
Herättyään mietti hän untaan ja samassa muisti hän sen, mitä oli
kerrottu Leivin sukuperästä ja hänen isästään. Kylmä väre kävi läpi
hänen ruumiinsa; tultuaan tupaan ja nähtyään isänsä ja äitinsä, nuo
hänelle niin rakkaat vanhempansa, tuntui hänen sydäntään ahdistavan
öiset unelmansa Leivistä. Mutta illemmalla vaipui hän vielä syvemmälle
entisiin mietteisiinsä. Hänestä oli yhdentekevää, olipa Leivin
kaltainen poika mitä syntyperää tahansa. Tosin isä ja äiti ensin kyllä
voimiensa mukaan sitä vastustaisivat, vaan vihdoin kumminkin siihen
suostuisivat. "Leiv on oleva minun!" ajatteli hän ja tuli niin
iloiseksi, jotta oli innostuksissaan särkeä kaikki hänen eteensä
sattuneet astiat. "Eiköhän olisi parasta, jos menisit maata", sanoi
hänen äitinsä.
Seuraavana aamuna nuo samat synkät epäilykset häntä häiritsivät. Mitäpä
siitä, vaikkapa isä ja äiti suostuisivatkin, vaan ihmiset, mitähän ne
siitä sanoisivat? Mitähän siitä tuumaisivat Haugstadissa, ja Åsenissa
y.m.? Koko päivän rasittivat taas nämä ajatukset niin, että hänen
päänsä kävi ihan sekavaksi, eikä hän edes mihinkään työhön pystynyt.
Mutta illalla läksivät ajatukset taasen tavallista rataansa vierimään.
"En kysy kansan mieltä", ajatteli hän. "Puhukoon kansa mitä hyvänsä;
minusta on se ihan yhdentekevää." Ja karkoittaen muut ajatukset
mielestään, ajatteli hän ainoastaan Leiviä -- ainoastaan Leiviä.
Pihalta kuului koiran haukuntaa. "Kukahan siellä lienee", ajatteli hän
hiipien ulos. Sydän sykähteli levottomasti. Tultuaan ulos, huomasi hän
koiran, koppelinsa edustalla seisten, haukkuvan, aivankuin
pääpaholaista olisi karkoittaa tahtonut. Uteliaisuudesta ja pelosta
hämmentyneenä sanoi hän, mennen lähemmäksi: "hiljaa Odin." Jo tuli Lars
esiin. "Hyvää iltaa", sanoi hän; "tulin tänne tervehtimään ja sanomaan,
että tuolla alhaalla odottaa eräs sinua tuon vanhan hongan juurella.
Olisit paha, jos et tulisi." Samassa lippasi hän tiehensä, ja Odin
haukkuen perässä. Tähän osui äitikin. "Kelle se koira semmoista ulinaa
pitää?" sanoi hän. "Ilman aikojaan näkyy huiskuttelevan." -- "Niin,
kulkihan tästä eräs ohitse." -- "Kukahan se lienee ollut?" -- "Niin,
kuka lienee", vastasi Alfhild. -- "Katso että viet koiran mukanasi
sisään." -- "Hyvä on." -- "Mitä sinä täällä vielä tollotat?" -- "Ovatko
vuohet olleet tänään ulkona?" -- "Ovat, mitä sitten?" -- "Ovatko ne jo
kaikki kotona?" -- "Ovat, luullakseni. Miksi sitä kysyt?" -- "Se mies
sanoi tuolla metsänreunalla nähneensä kaksi vuohta." -- "Vai niin, mene
sitten katsomaan, onko ne meidän. Kenties siellä on se Wiklo, sehän se
on niin paha muista eksymään. Mene paikalla!" -- "Kyllä, kyllä."
Alfhild meni, itsekin menemistänsä ihmetellen.
* * * * *
Leiv seisoi hongan juurella odotellen. Ei koskaan ollut hän elämässään
niin pelännyt, kuin nyt.. "Se oli ihan ajattelematonta, että menin
ensinkään tuonne Haugstadiin, mutta menettelyni siellä oli ihan
mieletöntä", ajatteli hän.
Hän oli liian paljon uskaltanut. Nyt kenties Alfhild istuu kotonaan ja
nauraa hänelle. Nauraa ja kertoo jokaiselle, miten rutihullu tuon
Mustaa Åsbjörnin poika on, häntä mielitellessään. Hän puri hampaitaan ja
hänestä tuntui ikäänkuin kylmä terässäilä olisi hänen rintaansa
repinyt. Hän koetti tyyntyä. Metsän läpi juoksevasta purosesta kuului
hiljainen lirinä. Noiden kimmahtavien puiden latvat nuokkuivat
tuulessa, ja suuret, rumat pilvenhattarat peittivät taivaan
ylt'yleensä. Miten vaihtelevat näky! Milloin nuo hattarat erosivat
toisistaan, pienenivät, milloin taas suurenivat muodostaen hirmuisia
jättiläisiä. Kas! tuollakin ihan kartanon kohdalla leijaili
kolmipäinen, paksu hirviö; ja tuolla, vähä tuonempana, kulki kolme
miestä soutaen, ja tässä ihan tuon hongan kohdalla, laukkaa satuloittu
hevonen. Hyvä Jumala! -- jos ei Alfhild nyt tulisi, niin varmaankin hän
koettaisi tänä yönä ratsastaa tuolla ripeällä hattarahevosella...
Sekavina ajatukset risteilivät hänen aivoissaan kuni pilvet tuolla
taivaalla. "Lienee ehkä parasta, että lähden", tuumi hän päättävästi
potkaisten edessään olevaa kiveä jalallaan. Hän kuunteli. Mitä,
kuuluikohan tuolta askeleita? -- Ihan varmaan sieltä kuului askeleita,
niin kepeitä kuin vieno pääskyn siivenlyönti ilmassa. -- Kaikki oli
niin hiljaista, -- ei ilmakaan värähtänyt. -- Niin -- kyllä se oli hän.
-- Hän tuli siis kumminkin! "Jospa nyt sydän teräksestä olisi", huoahti
Leiv, ojentautuen täyteen pituuteensa, vaan kumminkaan ei hän koskaan
ennen ollut tuntenut itseänsä niin pieneksi kuin nyt.
Hän tuli käyden niin kepeästi ja hiljaa, tuon tuostakin ympärilleen
pälyen ja silloin tällöin seisahtuen kuuntelemaan. Leiv oli vähällä
pötkiä tiehensä, vaan kumminkin rohkasi luontonsa ja astui esiin.
"Hyvää iltaa", lausui hän kovalla ja änkkäävällä äänellä. "Jumala
antakoon", vastasi Alfhild. "Olitpa kiltti, kun tulit", sanoi Leiv,
"minä... minä tahtoisin puhua kanssasi... vielä kerran." Tähän ei
Alfhild osannut mitään vastata. "Mutta ensin pitää sinun luvata minulle
eräs asia." -- "No mikä?" -- "Että et hämmästyisi... ja et pitäisi...
etkä puhuisi mistään." -- "Siinähän oli kolme asiaa yhden siasta",
ajatteli Alfhild itsekseen, sekä lupasi täyttää hänen pyyntönsä.
Alfhildin sydän säpsähteli niin kummallisesti ja tuntui siltä kuin koko
ruumis olisi värissyt osaksi pelon osaksi epätietoisuuden
vaikutuksesta. Mitä tahtoi hän? Hän kyllä sen tiesi, mutta kun se
tuli niin äkisti. Hyvä Jumala, kyllä hän mielellään myöntyisi! Vaan
kansa? -- Hän katsoi salavihkaa Leivin silmiin. Niin vahva ja uljas,
miehevä mies. Seisoessaan tuossa laskeuvan auringon heikossa hohteesta
näytti hän niin suurelta ja komealta, ja kun kuu pilvien lomassa heitti
hopeasäteitään hänen päällensä, säihkyivät hänen mustat, suuret
silmänsä niin hurmaavasti, jotta Alfhild ei voinut muuta kuin
ihmetellen katsella Leiviä; puolisoa tuommoiselle miehelle ei varmaan
löytyisi koko maailmassa. "Jos hän tietäisi, miten minä hänestä pidän",
-- ajatteli Alfhild, "ei suinkaan noin kainostelisi!" -- Mutta kansa!
"Aijoin sanoa sinulle kummallisia asioita", sanoi Leiv, "ja ehkä sinä
pitänet minua pöllöpäänä, jos sanon. Mutta olkoon menneeksi, minä sen
kumminkin nyt sinulle sanon, katsoppa sitä miltä kannalta tahansa." --
Jokohan tuo nyt sen sanoo, ajatteli Alfhild nytkähtäen tuolla
pähkinäpuun haarakkeella, jonne hän oli istautunut. Leiv alkoi taas
kertoa, mutta raskaasti ja väräjävästi. Hän kertoi hitaasti ja
katkonaisesti, että... hän on aikonut... ja päättänyt... tuota...
matkustaa Amerikkaan. Alfhild muuttui ihan kalman kalpeaksi.
"Amerikkaanko?" -- "Niin, Amerikkaan." Täällä kotona on niin tukala
olo, kun kansa on niin tylyä, pitäen häntä 'uuspeilinä' koko miestä; ja
kun kaikki karttavat häntä, kuin suurta pahantekijää. Tähän kaikkeen
oli hän jo kyllästynyt. Hän kun tahtoo elää niinkuin muutkin, niin on
hän päättänyt matkustaa pois. Ei veripisaraakaan ollut Alfhildin
poskilla, "Amerikkahan on hyvin kaukana", sanoi hän. Niin, kyllä se
tosin on kaukana, vaan... hän älköön luulko, että hän mielellään
matkustaisi, kaikkein vähemmin nyt... mutta nyt juuri pitääkin hänen
matkustaa pois, ja eihän tuo matka liene pitempi, kuin mitä menee
matkan edestakasin kulkemiseen... ja jos hänen mielensä mukaan kaikki
hyvin onnistuu, niin aikoo hän muutamien vuosien kuluttua palata taas
takaisin ja asettautna tänne kotitienoille. Tähän hän keskeytti
puheensa ja tarkastellen sen vaikutusta, alkoi hän uudestaan. Hän
tahtoi matkustaa pois ansaitsemaan rahaa; ja oppimaan hyviä tapoja; hän
tahtoi palata kotiinsa parempana, niin että hän voisi elää sitte yhtä
arvokkaana kuin muutkin. Nyt vasta Alfhild häntä ymmärsi, ja hän katsoi
Leiviin semmoisella ilolla ja myötätuntoisuudella, jotta tämä siitä
lumoutui. "Takasin palattuani olen minä parempi mies", sanoi hän, "kuin
kukaan tässä pitäjässä, ja kun he huomaavat miten minulla on taskut
täynnä rahaa, silloin olet havaitseva, että ne unhoittavat sen, että...
että...; silloin kaikki tekeytyvät ystävikseni; kaikki kutsuvat minua
kunnon mieheksi ja oivalliseksi mieheksi... ja vaikkapa kävisi toisin
kuin ajattelen, niin kumminkin minä elän sitte omassa talossani,
niinkuin muutkin kyläläiset." Alfhild tuli tästä hyvin iloiseksi. "Sepä
oli erittäin hyvin ajateltu", tuumi tähän Alfhild. Nyt hänen ei
tarvitse kylän juoruja pelätä. Kun hän sitten tulee takasin
kotitienoilleen, saa hän sitten Leivin ja kaikki heitä sitte
myötätuntoisuudella kunnioittavat. "Tuo on hyvä tuuma", sanoi hän
kuuluvasti, mutta tätä hän sitten häpesi niin, että hän kääntyi pois
päin ja piteli kiini pähkinäpuun haarakkeesta.
Leiv häpesi myöskin tätä hänen mielestään suurta kiitosta; hän
sekaantui ajatuksissaan eikä tiennyt miten hänen olisi alottaminen.
Viimein Alfhild tämän huomasi. "Kuinka kauan sinä viivyt Amerikassa?"
sanoi hän. "Noh, jos neljässä vuodessa olen siksi miehistynyt, jotta
voin ruveta talon isännäksi, niin sitte minä palajan... jos minua vaan
elähdyttää eräs toivo. Tästä toivosta riippuu minun onneni; jos se
pettää, niin ei minua enää kukaan näillä mailla näe." "Oh! nyt sen
varmaankin saa kuulla", ajatteli Alfhild vavisten uudestaan tuon
selittämättömän tunteen vaikutuksesta. Leiv jatkoi syvään huoahtaen:
"Ja tämä kaikki riippuu sinusta, Alfhild." --
Alfhild ei saanut sanaakaan suustansa, rinta vaan kohoili niin
rauhattomasti. Leiv jatkoi kiireesti ja hapuellen ikäänkuin
väärinkäsitystä välttääkseen. "_Tätä_, ainoastaan tätä varten minä
sinua tänne tänä iltana pyysin. Sen illan jälkeen ei minulla ole ollut
yhtään lepoa; sinä olet aina ollut minun mielessäni, joten en voinut
muuta kuin tulla tänne. Sinun tähtesihän minä innostuin Amerikkaankin
menemään; sillä sen täytyy onnistua, jos... Mutta sinä et saa hämmästyä
siitä, mitä minä sinulta kysyn." "En"... "Jos minä nyt neljän vuoden
kuluttua palajan takaisin, sinä varmaankin silloin jo olisit...
naimisissa?" "En", sanoi Alfhild. "Eli ainakin kihloissa?" jatkoi Leiv
väräjävällä äänellä. "En kihloissakaan", kuiskasi Alfhild. "Jumala
sinua siunatkoon, tyttöni, voitko sinä luvata sen minulle?" pyyteli
Leiv niin liikutuksissaan, jotta kyyneleet silmistä herahtelivat. "Ihan
varmaan minä voin sen luvata", vastasi Alfhild. Hän tuli lähemmäksi ja
oli niin pinnistyksissään, ikäänkuin henki olisi ollut kysymyksessä:
"Ja jos minä sitte kysyisin sitä, mitä nyt en uskalla, luuletko silloin
voivasi, tuota... luulisitko voivasi heittää minut luotasi?" sanoi Leiv
tarttuen häntä käteen. Alfhild taivutti päänsä hänen rintaansa vastaan
ja kuiskasi: "En." "Saanko minä siis luottaa siihen?" sanoi hän
rukoillen. Alfhild tunsi hyvin, miten hänen kätensä vapisivat ja
vastasi: "Saat" niin vienosti ja lämpimästi kuin suinkin voi. "Sitte
ijäisesti siunatkoon Jumala sinua, joka minun onnettoman raukan teet
nyt niin onnelliseksi!" sanoi hän. "Tästä päivästä olen minä etevin
mies koko pitäjässä ja neljän vuoden kuluttua täytyy se muidenkin
tunnustaa. Koko tuleva elämäni on sinua kiittävä tästä illasta.
Hyvästi, Alfhild!" -- "Hyvästi!"
Näin he erosivat toisistaan; Alfhild meni epäselvästi, iloisesti
uneksien kotiinsa; mutta Leiv riensi yli mäkien ja harjanteiden niin
ylpeänä, niin mahtavana, kuin koko avara maailma olisi ollut hänen
vallassaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä pyysi Leiv matkarahoja Amerikkaan isältään.
Tämä vihlasi syvästi vanhan Åsbjörnin mieltä. Hän oli luullut
poikansa hänestä pitävän; mutta että hän voisi ikävystyä kodin
yksitoikkoisuuteen, sitä ei ukko ollut osannut arvatakaan, ja tämä
hänen mieltänsä niin pahoitti. Sillä kertaa ei hän voinut siihen mitään
vastata, vaan meni töihinsä ja harkitsi tätä asiaa koko päivän. Illalla
kun he istuivat yksin pirtissä, alkoi ukko:
"Sinä olet siis jo tuskastanut Hegglidissä oloon?" "Enpähän tuotakaan
juuri voi sanoa." "Ei tämä Hegglid ihan huonoimpia taloja ole." "Ei, --
eipä siltä!" "Se on nyt paljo parempi kuin ostaissani." "Kyllä minä sen
uskon." "Ja... vähä rahaa seuraa mukana, jos totta puhun." "Rahaako?"
"Niin, ei paljon; mutta kumminkin sen verran, jotta pääsee alkuun
ensimmäisenä vuotena -- ja ehkäpä toisenakin." "Kyllä se on hyvä, mutta
minun tekee mieleni Amerikkaan, ainakin muutamiksi vuosiksi." -- Pitkä
vaitiolo. -- "Minäkin alan heikontua ja ikä painaa hartioillani, Leiv."
"Kyllä sinä vielä jonkun aikaa kestät." -- "Hm. Kyllä se on niin ja
näin... ei muita kuin kaikki vieraita talossa, -- ja vanha mies..."
"Tulenhan minä takasin, isä." "Ei sielläkään kultaa puupuikolla
vuolla." -- "Vaikkapa ei, mutta minun täytyy päästä matkalle, isä;
kieltelemiset eivät yhtään auta." Nyt katsoi Åsbjörn poikaansa kauan ja
vakavasti. Varmaankin tässä piilee joku salaisuus, ajatteli hän.
"Milloinka matkustat?" -- "Mitä ennemmin lähden, sitä pikemmin joudun
takasin." -- "Niin, niin", huokaili vanhus. --
Kahdeksan päivää tämän jälkeen lähti Hegglidin talosta pieni kuorma,
joka rytisten kulki läpi laakson kaupunkia kohden. Rattailla oli
sininen, punakansinen arkku, lipas ja iso tynnyri; pyssy ja pari suksia
olivat saaneet sijansa kuorman toisella äärellä. Hevonen vetää retuutti
kuormaa edellä, Åsbjörn ja Leiv kulkivat ääneti perässä.
Leiv näytti niin alakuloiselta, jotta Åsbjörn oli vähän hänen tähtensä
peloissaan. Hän aikoi kysyä Leiviltä syytä siihen; mutta, vaikka hän
kääntyi hänen puoleensa sitä kysyäkseen, ei hän kumminkaan viitsinyt.
Leiv ajatteli vaan Alfhildia ja synkkää tulevaisuuttansa.
Tuolla läpi lahden halkeaman näkyi Dalin talo ystävällisenä ja
houkuttelevana; aurinko loisti täydeltä terältänsä, ja valasi talon ja
sen rikkaat viljavainiot kultasateillaan. Tuolla, tuolla sisällä hän
istuu, ajatteli Leiv, ja kaipaus oli hänet ihan masentaa. "Nyt minä
voisin mennä sinne ja pyytää Alfhildin omakseni", ajatteli hän, "jos
minä vaan olisin parempaa sukua." Ja hän katsoi kierosti isäänsä, joka
tuossa kulki vitkaan ja allapäin. "Jumala tiennee, miksi minun pitää
olla juuri sinun poikasi", ajatteli hän.
Vanhus ei tätä tarkastellut. Hän oli vajoutunut syviin ajatuksiin.
Huomattuaan miten poikansa yhäti tähysti kohti Dalea semmoisella
surumielisyydellä, jotta kivetkin siitä katseesta olivat tulleet
liikutetuiksi, arvasi hän kaikki ja tämä koski syvästi Åsbjörnin
sydäntä. Ei mikään täällä maailmassa käy hyvin, ajatteli vanhus.
Tyttönsä luota niin kauaksi pois matkustaminen on samaa, kuin jos
laskisi vangitun linnun käsistään, tyttöjen muisto siinä asiassa on
epävakainen ja häälyväinen, kuni vihurin puuskaukset ahtaassa vuonossa.
-- Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä synkemmäksi kävi hänen
mielensä. Tarkemmin tätä tuumittuaan tuli hän viimein siihen
päätökseen, että poika ei olisi voinut mitenkään paremmin menetellä,
kuin täten, ja yhtä selvään hän huomasi, että hän oli kaikkeen syypää.
"Ja kaksikymmentä vuotta olen minä tehnyt työtä kuin juhta,
sovittaakseni sitä rikostani, jonka kerran tein", ajatteli hän. "Mutta
millään en ole voinut sitä sovittaa, en millään; se on juurtunut
sukuuni."
Koko tällä kaupunkimatkalla puhuttiin vähän, vaan sitä enemmän
ajateltiin. Mutta saavuttuaan kaupunkiin, kun Leiv nousi veneesen
mennäkseen laivaan, tarttui vanhus hänen käteensä ja kuiskasi: "Jos
tahdot, niin pidän minä häntä silmällä, Leiv -- ja anna hänelle tietoja
itsestäsi... kun minulle kirjoitat." Leiv katseli hyvin hämmästyneenä
isäänsä. "Ja", sanoi Åsbjörn, "pidä _ylhäistä isää_ mielessäsi ja karta
syntiä. Ja jos olen väärin tehnyt sinua vastaan... niin -- älä muistele
niitä siellä... sillä ei kukaan ole siitä tässä elämässä vapaa. Ja nyt
-- jää hyvästi."
Leiv ihmetteli, ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt vastata; "hyvästi",
sanoi hän, "minä teen, mitä sanoit..." Samassa hän tunsi ajatelleensa
liian vähän isäänsä. Vene irtautui laiturista, vanha Åsbjörn piiloutui
väkijoukkoon, ja sieltä tähysteli hän, kädellään silmiään varjostaen,
kunnes poika oli saapunut laivaan, ja kauemmankin hän siellä seisoi.
Vasta hämärässä läksi hän pois. "Sinä kaikkein ylhäinen isä", huokasi
hän itsekseen, "tosin sinä et suuresti kuulle rukoustani, mutta... ota
kumminkin minun poikani suojelukseesi! hän on vielä niin nuori, ja
matka hänen edessään niin pitkä."
Koko yössä ei hän voinut nukkua; varhain aamulla meni hän takasin
sillalle. Laiva oli jo silloin poissa.
Åsbjörn kauan tuumaili ja aprikoi sitä, tokko hänen poikansa ennen
matkalle lähtöänsä oli siitä puhunut Alfhildille; silloin tietäisi hän
miksi niin oli käynyt. Ehkä hän olikin kysynyt ja saanut kieltävän
vastauksen; se olisi ollut harmittavaa. Sillä tyttöset mielistyvät
kernaammin kiiltoon ja loistoon kuin siihen, johon pitäisi. Ehkäpä
olikin tyttö myöntynyt; olihan Leiv korea poika, josta muutamat tytöt
aina pitivät. Haugstadin tanssiaisista oli hän kuullut puhuttavan,
sillä niistä oli kaikkialla puhetta pidetty. Mutta kukapas sitä nyt
tietää? Hän päätti ottaa selvän tästä asiasta.
Åsbjörn oli huomannut, että Alfhild häntä aina kirkkomatkalla piti
silmällä. Sattuivatpa he eräänä sunnuntaina tapaamaan toisensa
kirkkotarhassa.
"Päivää -- päivää. Kaunis ilma -- hyvin kaunis ilma. Oivallinen viljan
ja heinän kasvu -- ihan erinomainen. Hegglid on kaunistunut jo paljon,
niin että tuskin koko pitäjässä on sen vertaista. -- Vai niin. -- Talo
on vuosi vuodelta tullut pulskemmaksi, ja se on ollut enimmäkseen
Leiv'in ansiota. -- Sepä hyvä se." -- Tyttö muuttui kasvoiltaan ihan
punaseksi ja tämä antoi Åsbjörnille yhä enemmän rohkeutta. -- "Hän on
nyt matkustanut Amerikkaan ympärilleen katsomaan ja oppimaan kansan
tapoja, sekä ansaitsemaan rahaa; Leiv ajattelee tehdä työtä
miehistyäkseen." Hän tuon tuostakin vilkasi Alfhildiin, joka seisoi
kääntyneenä poispäin mäkeä katsellen. Åsbjörn siirtäytyi senverran
sivulle, jotta voi nähdä hänen kasvonsa. "Mutta moni on arvellut",
sanoi hän, "tämän Amerikka-halun tulleen liian äkisti -- ja että joku
syrjäinen asia on sen vaikuttanut. Itse hän ei ele mitään siitä
puhunut; vaan on aina ajatuksensa salannut. -- Olisipa ihme, jos siitä
ei kukaan mitään tietäisi!"
Alfhild punotti ja näytti niin verrattoman kauniilta. "Kun kirjoitat,
niin sano samalla minulta terveisiä", sanoi Alfhild ja meni pois
ikäänkuin omista sanoistaan tukehtuneena. "Jumalan kiitos", ajatteli
Åsbjörn, "molempien nuorten tulevaisuus on ratkaistu."
Parin kuukauden kuluttua sai Åsbjörn kirjeen pojaltaan. Hän
kirjoitti pitkän kirjeen ja kertoi siinä, miten häntä oli matkalla ja
siellä ollessaan onni seurannut ja miten hän rohkeasti katseli
tulevaisuuttaan. Lopussa oli siinä vielä: "Erotessamme sinä sanoit
erään sanan, jota olen kummeksinut. Tiesitkö sinä siis jotain minun ja
Alfhildin välisistä suhteista? Olisikohan Lars sinulle siitä jutellut,
vai oletko kuullut kylällä puhuttavan? Ei kukaan saisi tätä vielä
tietää! Häntä minä mielelläni tervehtäisin, sillä ei suinkaan hän liene
sitä jälkeenpäin katunut." Tämän kirjeen sai Åsbjörn eräänä päivänä
pistetyksi Alfhildin käteen. Hän huomasi Alfhildin tästä ihastuvan.
Seuraavana sunnuntaina sai hän takasin kirjeen, ja sen sisässä pienen
kirjelapun osoitteella: "Kunnioitettavalle nuorelle miehelle Leiv
Åsbjörnille Amerikassa". -- Sittemmin jatkui tämä kirjeenvaihto heidän
keskenään useampia kertoja, ja vanha Åsbjörn toimi tässä niin
salaisesti, että ei kukaan saanut siitä vihiäkään.
Alfhildin elämä tuntui kummalliselta. Hetkiseksikään ei Leiv poistunut
hänen mielestään; hän kulki kuin loihdittuna. Välistä oli hän
raskasmielinen ja surullinen, ja hänen iloisuutensa oli kuin sammunut.
Hyvin harvoin hän oli muun nuorison seurassa ja vaikka hän joskus
menikin, ei hän kumminkaan voinut siellä viihtyä niinkauan kuin ennen.
Kansa tätä kummeksi, vaan oikeata syytä ei siihen kukaan arvannut.
Niin, kukapa sitä olisi osannut aavistaa, että Alfhild, koko seudun
arvokkaimman ja kunnioitettavimman miehen tytär, voi ajatella semmoista
kuin Leiviä.
Jonkun ajan kuluttua Leivin matkustamisen jälkeen sai Alfhild kirjeen
Björn Haugstadilta. Hän oli huomannut muutoksen Alfhildissa ja
kirjeessä hän tahtoi tietää syyn siihen. Hän huomautti siinä, että
koska hän ei ole aina ollut niin vieras, niin tahtoi hän tietää, miksi
hän nyt häntä karttaa, ja se olisi siis hyvin väärin tehty, jos hän
olisi hänen pettänyt. Alfhild luki kirjeen ja vastasi:
"Nyt olen minä vanhempi kuin silloin; ihmekös siis on, että olen
muuttunut? Ikävä kyllä, että olet ajatellut sitä, mistä ei koskaan
mitään tullut; mutta löytyyhän niitä muitakin tyttöjä. Älä ole minulle
vihoissasi ja unhoita minut. Alfhild."
Knut Åsen vaan yhä odotteli. Jos hän jolloinkin voi sanoa Alfhildille
korean sanan, niin oli hän toivossa. "Semmoisten kanssa pitää olla
kärsivällisyyttä", ajatteli hän. "Niin kauan ne valitsevat ja hylkivät,
kunnes jonakin päivänä ovat siitä iloissaan, että löytyy joku, jota
eivät ole luotansa sysänneet."
* * * * *
Syksypuoleen sai Åsbjörn uuden kirjeen pojaltaan. Siinä oli muun
muassa:
"Koko tämän kesän olen ollut raskaassa työssä. Työn arvoa en ole
käsittänyt ennenkuin täällä. Siellä kotona olemme laiskotelleet, emmekä
ole osanneet käyttää aikaa hyödyksemme. Täällä opitaan, että aika on
rahaa, ja opitaan ponnistamaan voimia. Sentähden onkin täällä kansa
työteliäämpää ja elävämpää; ja täällä tuleekin jokainen enemmän
tehneeksi. Siellä kotona on vuodesta vuoteen ja polvesta polveen aina
elämä yhtäläistä; siellä tehdään samoin kuin isä ennen teki, eikä
mitään uutta keksitä. Sentähden ne aina pysyvät köyhinä. Mutta täällä
tekee jokainen työtä yhäti edistyäkseen. Kaikkialla kuletaan
höyrykoneitten avulla, ja kaikki innokkaasti seuraavat valtiollisia
tapahtumia, joita ei siellä nimeksikään tunneta. Kotiin palattuani
kerron kaikista sinulle tarkemmin.
"Minä opettelen täällä myöskin puhumaan, sillä täällä ei sovikaan olla
niin harvasanainen ja arka, täällä Amerikassa.