kaikki loisto kadonnut. Kuka seisoi tuossa? Pieni, laiha löntti
mieheksi, ruma, raaka, raukka, ihmisheitto ja lurjus vielä päälle
päätteeksi. Leivistä tuntui olo niin tavattoman tukalalta. "Hyvästi",
sanoi hän. Parooni tuntui hänestä ihan inhoittavalta. Kaksi aaltomaista
juonetta risteili paroonin kasvoissa; toisessa näytti vihastuminen ja
toisessa häpeä kuvastuvan. "Pyydän anteeksi", sanoi hän ivallisesti,
"minä luulin teitä mieheksi, herra Hegglid. Niin, niin se on, Jumala
paratkoon, täällä maailmassa, ihminen niin monesti erehtyy... Hyvästi!
köyhyys ja ylpeys, ne sopivat niin huonosti yhteen. Kunhan sinäkin elät
niinkauan kuin minä olen elänyt ja kärsit mitä minä olen kärsinyt, niin
sinustakin tulee filosoofi! Olisipa hauska, että näkisin sen päivän.
Voi hyvin siksi, lapsi raukkani!" Hän läksi, eikä Leiv enään koskaan
häntä nähnyt.
Tämän jälkeen elämä tuntui niin ihmeen kolkolta ja hävettävältä
hänestä. Tuota keskustelua hän niin häpesi, jotta jos hän joskus
sattuikin muistelemaan paroonia, niin tuntui kuni raskas vihlova tunne
olisi hänen rintaansa viileksinyt. Paroonin sanat olivat niin
mitättömän alhaiset hänen mielestään, vaan kumminkin tuntui hänestä
siltä, kuin jos paroonin sanat olisivat olleet hieman hänen omien
ajatuksiensa mukaiset. Eikö hän itsekin ollut tullut siihen huomioon,
että elämä tekee vääryyttä, ja että hän on myöskin siltä vääryyttä
kärsinyt? Eikö hän itsekin ole nureksinut kohtaloansa ja eikö hän
joskus melkein itse Herraakin ole uhkaillut? Nyt tuntui hänestä tämä
nureksuminen niin raukkamaiselta. Hän oli häpeissään kuin koira.
Uudestaan rupesi hän työhön haihduttaakseen noita aatteita mielestään.
Valituksilla, tuskailemisilla ei voida mitään voittaa, mutta
tyyneydellä ja kunnollisella työllä.
Hänellä ei oikeastaan ollutkaan mitään erinomaista hätää.
Hänellä oli hyvä palkka ja seuraavana vuonna sai hän taas koroitusta,
Alfhildiakaan hän ei voinut epäillä. Eihän noin arvokas tyttö voine
ketään pettää. Ja jos hän kerran voi odottaa neljä vuotta, niin
varmaankin voi hän silloin odottaa viidennenkin. Heti, kunhan hän vaan
voi saada niin paljon kokoon, että kotiin lähtöä voi ajatella, niin hän
sitten kirjoittaa hänelle ja kertoo hänelle kaikki. Nyt, kun ei ollut
mitään hyvää kirjoitettavana, päätti hän jättöä kirjoittamisen
tuonnemmaksi. Kun hän sitten saisi hänen tervehdyksensä, niin
ymmärtäisi hän kaikki.
Aika kului. Leiv ihmetteli sitä, ettei hän saanut minkäänlaisia tietoja
Alfhildista; mutta ei hän voinut epäilläkään mitään. Hänen isänsä kun
kirjoitti Alfhildista niin hyvää, niin oli hänkin siitä ihan
vakuutettu. Kyllä tosin hänestä paljon yhtä ja toista puhutaan,
kirjoitti Åsbjörn; mutta loruileehan se kansa paljonkin. Mutta sinä
keväännä kun Knut ja Alfhild menivät kihloihin, sai Leiv taas isältään
kirjeen, jonka sisällys sai Leivin hyvin levottomaksi. Alfhild on
terveenä ja voi hyvin, sanottiin siinä. Hän hyvin usein seurustelee
muun nuorison kanssa, ja tiedetään kylällä ihan varmasti, että häät
Knut Åsenin kanssa ovat piakkoin odotettavissa. Tämmöistä ynnä paljo
muutakin siitä kansan kesken puhutaan. Mutta, arveli Åsbjörn palautuen
edelliseen, eihän tästä vielä huoli olla tietääkseenkään. Ei suinkaan
tuo liene niin huokeata tytöllekään, kun pojat häntä yhäti ahdistavat,
ja kun oikea on kaukana poissa. Åsbjörn ei voinut uskoa niin pahaa
Alfhildista. Olihan hänellä niin kaunis vartalo ja niin uskolliset
silmät. Jos semmoista pitää epäillä, niin varmaankin sitten pitää
epäillä kaikkia. Mutta hän varmaankin sitä ihmettelee, ettei Leiviltä
mitään tietoa saa.
Mutta Alfhild oudoksui sitä, ettei Leiv lähettänyt mitään kirjettä.
Leiv pelästyi tästä. Uudelleen tuli hän levottomaksi ja sai rauhattomia
ajatuksia. Öisin istui hän ja kirjoitteli kirjeitä Alfhildille, mutta
poltti ne taaskin aamusella. Päivin teki hän työtä kuin mieletön. Hän
tahtoi kiiruhtaa. Aika kului, eikä hänelle vieläkään ollut selvillä
kuinka kävisi lopulta. Oli jo kesä ja hänen pelkonsa kasvoi. Hän
muuttui vaaleammaksi ja vaaleammaksi, ja ne, jotka katsoivat hänen
silmiinsä, olivat sitä mieltä, että hän näytti entistään villimmältä.
Joskus ajatteli hän Alfhildia ja surulla mietti sitä filosofiaa, minkä
hän kerran oli huomannut niin hirmuiseksi. Jos onni olisi vastahakoinen
hänelle siinä ainoassa, minkä hän Alfhildilta vaati ja minkä vuoksi hän
oli tehnyt työtä niin kovasti... tulisi hän kuitenkin siihen uskoon,
että elämä oli vääryyttä.
Hän oli kirjoittanut kirjeen kotiin isälleen ja pyytänyt häneltä
täydellistä tietoa Knutista ja Alfhildista sekä ett'ei isä mitään
salaisi, vaan kertoisi kaikki. Kun hän saisi vastauksen tähän,
kirjoittaisi hän pitkän kirjeen Alfhildille. Syksypuolella sai hän
vastauksen. Mutta siinä oli:
"Nyt kernaammin vaikenisin kuin puhuisin, jos se johtuisi mieleeni.
Tätä en olisi koskaan luullut Alfhildista. Mutta ei koskaan pidä
luottaa kehenkään tässä maailmassa ja kaikkein vähemmin tytön silmiin.
Kaikki paitsi kuolema on vilppiä ja valhetta. Minä olen niin väsynyt ja
surumielinen, että en voi nyt kirjoittaa enempää.
"Eiköhän se ollut, niinkuin luulin, pois matkustettuasi, jotenkin
vaarallista että heitit tytön oman onnensa nojaan. Ovathan tytöt niin
heikot, etenkin jos pojat kenestä pitävät. Ja onhan Knut Åsen kaunis
mies ja älykäs vielä päälle päätteeksi. Kyllä hän varmaankin osaisi
siksi odottaa kunnes kala koukkuun käy.
"Ihan todenmukaisesti kerrotaan Knutin ja Alfhildin viettävän häitään
ensi syksynä ja ensi sunnuntaina kuuluutetaan jo ensi kerran. Alfhildin
ajatusta tästä en tiedä. En ole kaukaan aikaan saanut häntä puhutella;
näyttää siltä kuin hän karttaisi minua ja minäkään en ole tahtonut
häntä häiritä. Olenhan minä tottunut saamaan semmoista kohtelua
ennenkin. Tätä kaikkea kun olen saanut kuulla, niin koski se minua niin
kovin, ett'et mitenkään voisi sitä uskoa.
"Muutamat sanovat Alfhildin olevan jotenkin surumielisen. Jos luulet
voivasi, niin tule kotiin, eihän sitä kukaan voine estää. Olisi
suotavampaa jos et semmoisesta tytöstä pitäisi lukua ensinkään; onhan
hän, luullakseni, jotenkin huikentelevainen. Mutta onhan nuoruus ja
rakkaus siksi toisekseen jotakin ihan käsittämätöntä. Mitä enemmän
ystäväsi edestä saat kärsiä, sitä rakkaampana sinä häntä pidät.
Tiedäthän että olet vahva mies. Elä siis ole tästä tietävänäsikään.
Elkäämme tästä kumminkaan olko suruissamme; eiväthän he vielä ole
vihillä olleet." --
Hän luki kirjeen. Luki kerran, luki kaksi, lukipa useampiakin kertoja.
Hän luki sitä siksi, kunnes ei mikään kohta siitä jäänyt ymmärtämättä.
Seuraavana päivänä, niin sanottiin, kuleskeli hän ympärinsä
tähystelevin silmin ja yksikseen puhuen; eikä vastannut kenenkään
puhuttelemisiin ja käyttäytyi kaikella tavalla ihan hullun tapaan. Sitä
seuraavana päivänä oli hän taas tyyni ja rauhallinen. Katse oli jäykkä,
hän oli vaalea kuin ruumis ja silmissä väikkyi niin ilkeä loisto kuin
olisi hänellä ollut jotain pahaa mielessä. Mutta rauhalliselta hän
muuten näytti. Itsekseen oli hän päättänyt: minun täytyy saada Alfhild
hyvällä tai pahalla, jos Jumala ei minua auta, niin koen itse auttaa
itseäni... Kahdeksan päivää hän teki työtä kuin ennenkin. Sitten läksi
isäntä pitkälle matkalle ja jätti Leivin kartanoa hoitamaan. Toisena
yönä Leiv katosi. Toiset pahinta peläten rupesivat häntä etsimään;
olihan hän ollut viime aikoina niin eriskummallinen. Mutta kukaan ei
saanut hänestä tietää vihiäkään. Palattuaan kotiin tuli isäntä hyvin
pahoilleen, sillä olihan hän pojasta paljo pitänyt. Ruvettiin uudestaan
etsimään. Silloin huomasi isäntä rahalaatikon olevan tyhjänä. Siinä
olikin ollut paljon rahaa, sillä vähää ennen oli hän taloansa vastaan
ottanut suurenmoisen rahalainan. Ja hän oli luottanut Leiviin kuin
itseensä. Hän rupesi kaikkia epäilemään. Kaupungissa sai hän tietää,
että useampia laivoja oli juuri viime yönä lähtenyt Europaan. Leivin
nimeä ei ollut luetteloissa; mutta eräs oli nähnyt hänen sanottuna yönä
olleen kaupungissa. Sitä ei ollut vaikea käsittää. Leiv oli ottanut
kassan mukanansa ja paennut.
Ja niin oli Leiv kumminkin sukuheittiö.
* * * * *
Sen jälkeen kun Alfhild kihlaantui Knutin kanssa, ei hän nähnyt yhtään
iloista päivää. Heti sen päätettyä tunsi hän tulevansa tätä perästä
päin katumaan. Näytti siltä kuin jos vanha rakkaus Leiviin olisi
uudestaan herännyt. Yksin ollessaan ajatteli hän enemmän Leiviä kuin
Knutia. Monena yönä itki hän itsensä nukuksiin; monena yönä ei hän
rasittavilta unelmilta voinut nukkua.
Mutta kun hän näki, miten iloissaan vanhemmat olivat siitä, että hän
Knutin ottaisi, ja kun hän huomasi miten iloinen Knutkin oli, niin
tunsi hän saavansa siitä huojennusta ja hän voikin silloin aina
hetkeksi hänet unohtaa. Ollessaan muiden kyläläistensä seurassa oli hän
aina iloisempi, sillä eihän hänen nyt tarvinnut hävetä kihlaustaan. Jos
keskustelu rupesi häntä milloin rasittamaan, niin koetteli hän aina
lohduttaa itseään sillä, että Leiv ei varmaankaan tule. Eipäs hän
kirjoita, eipäs kirjoita, sanoi hän itsekseen. "Hän on luultavasti
kohdannut Amerikassa jonkun toisen. Semmoiset eivät varmaan ole yhdessä
lujemmat kuin toisessakaan."
Kuta kauemmin kului aikaa, sitä surullisemmaksi hän tuli. Tosin Knut
oli kaunis ja elämänhaluinen poika; mutta kumminkaan ei se ollut se,
josta hän piti. Kun Knut hänelle leikkiä lasketteli, ei hän koskaan
tullut siitä hilpeäksi. Mutta hilpeydessäkin oli jotain kylmää, mikä ei
tahtonut lämmitä: poika oli oikeammin vieras hänelle. Kun Knut sulki
hänet syliinsä, muuttui hän noloksi ja alakuloiseksi, ikäänkuin
tietäisi myövänsä itsensä taloa ja kultaa vastaan. Ei se ollut tämä,
joka oli hänen poikansa; tälle hän ei ollut itseään koko hehkuvalla
halulla antanut. Joskus hän puoliksi aprikoi tehdä lopun itsensä ja
Knutin välisistä suhteista. Sitten hän matkustaisi Leivin jälestä
Amerikkaan; siellähän ei sukuperä ja rikkaus tule kysymykseenkään.
Mutta silloin katui hän sitä taas vanhempainsa tähden ja Knutin tähden,
eikä hän tietänyt, välittikö Leiv hänestä. Hän ei kirjoita, eipäs hän
kirjoita, vaikeroi hän itsekseen. "Kenties hän on löytänyt Amerikassa
paremman itselleen!" Eräänä iltana oli hän matkalla Hegglidiin, hän
tahtoi puhua Åsbjörnin kanssa. Mutta hän peruutti aikomuksensa ja
kääntyi tiellä takasin. Pitäjäläiset, vanhemmat, Knut... olkoon,
niinkuin nyt on, sanoi hän itselleen ja vapisi.
Vanhemmat huomasivat, ett'ei Alfhildin laita ole, niinkuin pitäisi;
Knut huomasi sen myöskin. He miettivät tätä, Knut oli peloissaan:
mitähän jos Alfhild katui Björn Haugstadin tähden. Vanhat eivät
tietäneet muuta keinoa kuin kiiruhtaa häitä. Kun hän kerran oli
naimisissa, niin kaikki kyllä hyvälle tolalle kääntyisi. Samaa arveli
Knutkin. Ja kun he puhuivat siitä Alfhildille, ei paljon puuttunut
siitä, että hänkin olisi samaa ajatellut. "Tehkää, kuten vaan itse
haluatte", sanoi hän. He määräsivät hääpäivän, heidät kuulutettiin ja
kuuliaiset vietettiin Dalessa suurella juhlallisuudella. Nyt saan
koettaa olla iloinen, tuumaili Alfhild.
Mutta illemmalla kuului vahva, karkea ääni laulavan kartanolla: --
Tytön mieli on häilyväinen,
Siin' ei oo kenkään pysyväinen,
Hän ei voi kiintyä yhtehen,
Vaan jakaa lempensä monellen.
Laulaja oli Björn Haugstad. Alfhildin kasvoilta veret poistuivat, niin
että hän näytti tuossa istuessaan ihan marmorikuvan näköiseltä.
Muutamat juoksivat ulos saadakseen miestä käsiinsä. Mutta tämä olikin
ajoissa kynttänyt tiehensä. Nuoret kokivat tanssia ja leikkiä. Mutta
olkoon ilo täksi illaksi lopussa, tuumi Alfhild.
Vanha Hegglidin Åsbjörn oli nyt suruun pakahtua. Mitähän poika tästä
tuumannee? Löytyyhän sielläkin syvää ja aavaa vettä, Leiv ei kärsi
missään pilaa. Åsbjörn arveli ja aprikoi mitä hänen on nyt tehtävä.
Erittäinkin rasitti häntä yksi ajatus, jota hän ei voinut mitenkään
saada mielestään. Tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt luotansa
poistaa kaiken sen, jota hän ei luullut kunniallisesti omaavansa. Jos
hän näin tekisi, niin tulisi synti suvusta pois riistetyksi, ja onni
astuisi sijaan. Mutta tätä taas tarkemmin punnittuaan tuli hän siihen
päätökseen, että ne eivät oikeastaan olleetkaan hänen rahojaan, vaan
_Leivin_. Oliko hänellä oikeus antaa pois toisen omaisuutta? -- Mutta
eiväthän ne olleet kunniallista rahaa? -- Niin, mutta kun ne olivat
Leivin? -- Täten hän rauhattomana yksikseen mietiskeli. Aikoipa hän
välistä kysyä neuvoa papiltakin. Mutta hän oli tietävinään, mitä pappi
tähän sanoisi. Semmoiset ovat niin herkeät juoruamaan. He eivät paljon
siitä tiedä, miltä maailma alhaiselle tuntuu. Ei maksaisi vaivaa puhua
papille; tulisi ainoastaan väärin ymmärretyksi. Hän jätti sen sikseen.
Mutta itse ei hän voinut pulmaa selvittää. Hän aikoi siitä suoriutua
sillä, että antoi 10 taaleria köyhille. Mutta kun Knutia ja Alfhildia
kolmannen kerran kuulutettiin, antoi hän vielä viisi taaleria lisää.
"Sinä olet kuitenkin parempi mies, kuin rahvas luulee, sinä Åsbjörn",
sanoi pappi. Åsbjörn oletti, että hänelle oli hyvää siitä sanasta, eikä
hän voinut olla rakentamatta toiveita siihen.
* * * * *
Leivin matkustaminen oli vaikeata. Syksy myrskyt heittelivät laivaa
sinne tänne; välistä laivaväki tiesi kulun suunnan, välistä ei. Kaksi
kertaa olivat he kuoleman hädässäkin. Mutta nämä vaikeudet vihdoin
voitettiin ja saavuttiin viimein Englantiin. Leiv muutti heti toiseen
laivaan, ja matkusti Norjaan. Silloin oli jo syksyä hyvä joukko
kulunut.
Maihin nousi hän samalla laivasillalla, jossa hän oli isästään eronnut.
Heti vuokrasi hän itselleen asunnon eräässä majatalossa ja oli
iloissaan, että ei kukaan enään häntä tuntenut. "Minähän tahdoinkin
palata suurena miehenä takasin!" nauroi hän itsekseen.
Hän oli muuttunut laihaksi; silmät olivat painuneet entistä syvemmälle,
ja kasvot olivat muuttuneet teräviksi ja ylt'yleensä verhottuneet
sakealla parralla. Pitäisipä tiedustella, jos Alfhild minua enään
tuntee, ajatteli hän. Päältä nähden heti jo huomasi, että hän oli nyt
komeampi kuin kotoa lähteissään.
Hän ei ollut vielä toivoton. Hän oli ottanut huomioonsa erään merkin,
jonka hänestä nähden pitäisi ennustaa hyvää. Amerikasta lähdettyään oli
hän ajatellut: jos minä tämän tekoni jälkeen pääsen hengissä kotiin,
niin en minä pääse oman itseni tähden, vaan Alfhildin tähden, joka on
tuleva vaimokseni. Nyt oli hän palannut kotiin ennen, kuin kukaan osasi
odottaakaan. Silloin varmaankin sen täytyi tapahtua Alfhildin tähden.
Eikä hän taas osannut sitäkään aavistaa, että Alfhildin kaltainen tyttö
voisi olla kunniaton. Hän tosin voisi hetkiseksi hairahtua, vaan
tarpeen tullessa hän kyllä muistaisi sanansa ja sen pitäisi. Ja kun hän
kerran saa Alfhildin omakseen... kaksin- ja kolminkertaisesti on hän
silloin tekevä hyvää ja siten palkitseva kaikki vääryytensä. Ei
pieninkään pilkku olisi sitten hänen sukunsa kunniaa tummentamassa.
Hän astui alas ruokasaliin. Siellä hän ehkä kohtaisi joitakuita
tuttaviaan. Mutta siellä ei ollut ketään.
Hän läksi tästä ja meni toiseen huoneesen. Siellä istui monta maalaista
juomassa; oli jo jotenkin myöhään. Muutamat olivat juovuksissa. Tuvassa
sakean sumun tavalla leijaili tupakan savu ja raskas ilma. Leiv olisi
mielellään kääntynyt takasin. Mutta siellä istui eräs -- kukahan se
lienee ollut? Hän näytti olevan kaikkein enemmän juovuksissa, kirkui
pahemmin kuin muut, hakkasi pöytää ja myrskyn tavalla vannomiset hänen
suustaan vyöryivät... Se oli Björn!
-- Björn Haugstad. --
Leiv pyysi olutta ja istautui. Hän oli vaalea. Nyt saan minä kuulla...
ajatteli hän.
Björnkin istui kerskaten ja kehuen nuorta hevostaan. No se vasta
hevonen oli, ei -- koko kylällä kukaan sille piisannut; jälkeen vaan
jäivät. Ei koskaan hän ollut noin komeaa eläintä ennen nähnyt. Kyllä
siitä hevoisesta lähtee, kun vaan tiukalle panee. Ja miten erinomaisen
viisas se on! Näytä vaan vähänkään ruoskaa, niin kyllä lentää. Löytyykö
kukaan, joka vaihtaa tahtoisi?
Vielä tuli eräs mies sisään. Se oli karkeapintainen ja tummaverinen,
synkkä ja ruma. Sen ruskeat kasvot olivat ilkeässä hymyssä ja muutamia
harmaita hiussuortuvia riippui toisen korvantaustan alla. "Hyvää iltaa
Björn", sanoi hän lyöden raskaasti kättään Björnin olkapäähän. "Hyvää
iltaa Hans", huudahti Björn. Leiv säpsähti, tarkasteli miestä ja tunsi
hänet taas. "Vieläkö sinäkin roisto elät", ajatteli hän, "sinä, joka
ryöstit minun rohkeuteni ja minun lapsuudestani iloisuuden."
"Täälläkö sinäkin istut?" jatkoi Hans. "Ja minä kuin luulin sinun
kerran muuallakin iltaa viettävän?"
"Hohoh!" yrähti Björn ja sylkäsi. Sitten otti hän tuopista aika
kulauksen ja lauloi näin:
Ja jos mun vaadit viettämään häitä,
Niin kernaammin etsin nuoranpäitä,
Ja jos mua vaadit häähamoseen,
Käyn ennen Svarte-Urd'in vuorehen.
"He he", sanoi Hans. "Ei se ole ihan varma, että se, joka näinä päivinä
on morsiamena, niin sanoo." "Hänkö? -- Hän on iloissaan siitä. Elä usko
semmoisten tyttöjen menevän naimisiin pojan kanssa -- ei, talon kanssa
he naimiseen menevät; käsittänethän nyt sinäkin tuon. Kippis!" --
"Kippis, maljanne!" -- Leiv istui ikäänkuin järkensä kadottaneena
avossa suin... "Kansa kertoo", jatkoi Björn puhettaan. -- "Kansa kertoo
minun pitävän tuosta huitukasta. -- Ei kukaan kumminkaan tiedä oikein"
-- hän taas kulautti -- "ja yhtäpä se nyt onkin... Kyllä se velho onkin
kaunis... Sanokoot mitä tahansa, mutta ei koko kyläkunnassa ole hänelle
sopivaa puolisoa. -- Kippis! -- Mutta häneen minä en koskaan luottanut.
Ja oikeinhan minä siinä teinkin, minä hupakko." Hän löi nyrkillään
pöytään; olutpullot kaatuivat nurin ja olut virtasi permannolle; hän
nojautui pöytää vasten ja itki kovasti. "No, no Björn", sammalteli
Hans, "elä itke! elä itke! kun sinulla ei ole yhtään itkemisen syytä.
Eikö sitten sinun eukkosi voi olla yhtä hyvä kuin Knut Åseninkin,
vaikkapa hänen eukkonsa olisikin nimeltä Dalen Alfhild?"
Silloin eräs naurahti niin kamalasti, että niin juovuksissa kuin kaikki
olivatkin, jokainen oli sen kuullut. Mutta samassa hän olikin jo
ulkona. "Niin, se oli ainoastaan eräs hullu englantilainen", sanoi
eräs. Ruvettiin taas juomaan, joka päättyi valtavaan tappeluun.
Useimmat saivat kovia kolahduksia, ja Björn Haugstad kaikkein kovimpia.
Mutta Leiv Hegglid jo silloin lepäsi meren pohjassa.
* * * * *
Samana iltana, kun edellinen tapahtui kaupungissa, vietettiin Dalessa
kolmatta hääpäivän iltaa. Ne olivat suuremmoiset häät, juuri niin
semmoiset kuin semmoisilta osattiin odottaakin. Mutta hyvin surullista
oli niiden vietto, kun morsian ei ollut iloinen. Kaikki ihmettelivät ja
olivat alakuloisia, kun hän seisoi niin kylmänä ja vaaleana tuon
kirkkaan, kiiltävän morsius-kruunun alla. Ei koskaan nähty hänen
nauravan ja jos hän hymyilikin, niin oli se niin kolkkoa ja surullista.
Hänen silmänsä olivat kovat ja tylsät kuin unettomuus olisi häntä öisin
vaivannut. Kaiken taitonsa Knut käytti saadakseen seuraa iloisemmalle
tuulelle; vaan muutamat olivat varmaan tietävinään, ettei Knutkaan
ollut niin iloinen kun h&n tahtoi näyttäytyä.
Tuskailtiin, että Alfhildin oikea sulhanen on Amerikassa. Pujahtelipa
yksi ja toinen Björn Haugstadin pilkkasäkeistäkin miesjoukon
huulilla. Monen pojan sydämen oli näet Alfhild haavoittanut ja nyt
yllämainituilla pilkkasäkeillä ja monenlaisilla muilla kompasanoilla he
koettivat huojentaa synkkää raskasmielisyyttään. Kun juomat poikien
päissä rupesivat milloin vaikutus-mahtiansa näyttämään, niin alkoivat
asianomaiset päät ja sitä myöten muutkin ruumiinosat hurjaantua ja
villiintyä. Jo toisen hääpäivän iltana hyppivät muutamat pojat
vaahdossa suin puukkojaan heiluttaen. Sulhanen näki siis paraimmaksi
pysyä leikistä pois ja oleksi enimmäkseen vanhuksien luona vaan.
Kolmannen hääpäivän iltana jatkettiin samaa riemua, samalla tavalla.
Ihan mielettöminä jo hypeltiin. Puukot korkealla päiden yli
välkähtelivät ja korvia särkevä kirkuna silloin tällöin kauaksi kuului.
Knut pysyi vaan tuvassa ja Alfhild kalman vaaleana istui isänsä,
äitinsä ja muiden sukulais-eukkojen keskessä. Hän oli niin kovasti
vajonnut tuumimaan synkkää kohtaloaan, ettei hän muiden läsnäoloa
voinut huomata. Leiviä hän vaan ajatteli. Välistä tässä istuessaan,
vajoutui hän niin haltioihinsa ja uneksi, että Leiv astuu sisään
ovesta, ottaa -- kuten sankari eräässä kansantarussa -- nuo suupaltot
ja heittelee yhden toisensa perään, kuin kintaita vaan, ikkunasta
pihalle ja sitten nostaa hänet satulalle hevosen selkään ja ratsastaa
hänen kanssaan pois, sanoen: "Nyt rakkaani me olemme yhdessä, eikä
kukaan meitä voi eroittaa!" Kuta kovemmaksi melu tuvassa yltyi, sitä
syvemmälle hän vaipui unelmiinsa. Hän istui vaan oveen tähystellen,
ikäänkuin jotakin odottaen. Turhaan koetti äiti, turhaan koettivat muut
häntä puhutella. Kysyivät, tahtooko hän tanssia; ei. He kysyivät,
tahtooko hän mennä sulhasensa luo; ei. Hän ei tahtonut mitään. Hän
istui kuin huumaantuneena ja uneksi mahdottomia unelmia...
Sitten hän äkkiä kavahti ylös ja vihlovasti kiljahtaen murtautui tuon
eukko-ympyrän läpi ja tanssintapaisesti horjahtelevin askelin lähestyi
hän ovea. Ihan liidun vaalea hän oli ja silmät kamalasti tunkeutuivat
kuopistaan esiin.
Oven edessä seisoi Leiv, korkeana ja kalpeana häntä suurilla,
kalseilla, kuuntapaisilla silmillään tähystellen; tukka ihan märkänä
valui kankeina suortuvina yli otsan; suu valkeine hampaineen oli
puoleksi avonainen; takki ja koko mies yltyleensä oli märkä ja
poistuessaan näytti, kuin hän olisi polviaan myöten vedessä kahlannut.
Alfhild ojensi kätensä häntä kohden. "Leiv", parkasi hän tukahtuneella
äänellä. "Leiv", kuiskasi hän niin hellästi, että kaikki huoneessa
olijat heltyivät. Samassa kaatui hän tunnottomana maahan, josta hänet
ulos kannettiin. Kaikki peljästyivät; juopuneet selvisivät, naiset
vaikeroivat; ja samana iltana koko hääjoukko, paitsi lähimmät
sukulaiset, palasivat kotiinsa.
* * * * *
Alfhild sairastui tästä ankarasti. Parattuaan oli hän kuin toinen
ihminen, niin hiljainen, äänetön ja surullinen. Knut piti häntä niin
hyvänä kuin suinkin voi, ja ystävyydellä ja helleydellä Alfhild hänelle
hänen ystävyytensä palkitsikin. Vaan todellista iloa ei talossa
löytynyt.
Sanottiin Alfhildin näkevän hyvin usein Leiviä. Eikä hän näyttänyt
enään häntä pelkäävänkään. Hän hyvin usein Leiviä puhutteli ja kun Knut
sai joskus tätä kuulla, niin itki hän. Tämmöisinä hetkinä ei ollut
puhuttelemisista apua; hän ei niitä kuullut. Knut koetti lukea
virrenvärsyjä ja rukouksia; ei sekään auttanut. Tuotiin tohtori,
tuotiin pappi, vaan kaikki turhaan. "Sinä et sitä niin raskaasti saa
mieleesi painaa", sanoi Alfhild, "ei se tee pahaa". Ja tämmöistä oli
muutamia vuosia. Silloin se taukosi itsestään. "Nyt on Leiv päässyt
vapaaksi", sanoi Alfhild. Jonkun ajan kuluttua tämän jälkeen kuoli hän.
Vanha Åsbjörn oli myöskin kuollut. Heti häiden jälkeen oli hän myönyt
talonsa ja jakanut kaikki köyhille, paitsi vähäistä osaa, jonka hän
jätti itselleen. "Ei Leiville ole tästä paljo apua siellä, missä hän
nyt on", ajatteli Åsbjörn; "mutta synti -- synti on suvusta pois
saatettava." Tämän jälkeen ei hän enään kauan elänyt. Lukuisasti olivat
kyläläiset häntä haudalle saattamassa. "Hän oli parempi mies kuin
kukaan olisi osannut arvatakaan", sanoi pappi hautauspuheessaan, ja
kaikki tunnustivat papin oikein sanoneen.
Näistä surullisista kohtaloista tehtiin surullinen laulu, jonka
loppusäkeet kuuluivat näin:
Armahda, Jumala, naista,
Ken pettää sanassaan!
Hautahan asti hällä
On tuska rinnassaan.
-- Itku kuuluu ulapalta.
Alfhildia, Herra, auta!
Hän lempimään ol' luotu,
Mut sydän oli heikko
Ei onnee sille suotu.
-- Itku kuuluu ulapalta.
Jumala kaikkia auta!
On heikot nuoren voimat
Hän kompastuu, hän rikkoo,
Sun sanas turhaan soivat.
-- Itku kuuluu ulapalta.