VIERAS. Nouse.
HANNELE. Sinun pukusi on tahraton. Minä olen häpeän peittämä.
VIERAS (laskee kätensä Hannelen pään päälle): Niin otan minä kaiken
alhaisuuden sinusta. (Koskettaa hänen silmiään, minkä jälkeen hellällä
väkivallalla kohottaa hänen kasvojaan.) Niin annan minä silmillesi
ikuisen valon. Nähkää auringot ja uudet auringot. Nähkää ikuinen päivä
aamuruskosta iltaruskoon. Nähkää kaikki minkä loisto täällä väikkyy:
sininen meri, sininen taivas ja iankaikkisuuden vihreät nurmet.
(Koskettaa hänen korviaan.) Niin annan minä korvillesi lahjan kuulla
kaikkien miljoonien enkeleiden kaiken riemun Jumalan miljoonissa
taivaissa. (Koskettaa hänen suutaan.) Niin irroitan minä sinun
sopertavan kielesi siteet ja lasken siihen sinun sielusi, minun sieluni
ja kaikkivaltiaan Jumalan sielun.
HANNELE (koettaa koko ruumis väristen ojentautua suoraksi. Kuin
suunnattoman onnentaakan painamana ei hän voi sitä. Syvä nyyhkytys ja
itku tärisyttää häntä, hän kätkee päänsä vieraan rintaa vasten.)
VIERAS. Näillä kyynelillä pesen sielusi maailman tomusta ja tuskasta.
Minä tahdon korottaa sinun askeleesi Jumalan tähtien toiselle puolelle.
(Vienojen sävelten soidessa puhuu vieras seuraavasti, silittäen
kädellään Hannelen päätä. Hänen puhuessaan ilmestyy ovesta enkeleitä,
suuria, pieniä, poikia, tyttöjä, seisten ensin arkoina, uskaltaen
viimein tulla sisälle, missä heiluttavat pyhäsavuastioita ja koristavat
huonetta matoilla ja kukkasilla.)