LAUPEUDENSISAR. Niin saat, Hannele!
HANNELE. (maaten selällään, kädet ikäänkuin kukkaa pidellen): Minulla
on pantti.
LAUPEUDENSISAR. Paina se lujasti rintaasi vasten.
HANNELE (uudelleen alkavalla tuskalla, arasti katsahtaen enkeliin):
Täytyykö sen sitten tapahtua?
LAUPEUDENSISAR. Täytyy.
(Etäältä kuuluu surumarssin säveleet.)
HANNELE (kuunnellen). Jo soittavat hautausmarssia. Seyfried-mestari ja
soittoniekat. (Enkeli nousee.) Nyt hän nousee.
(Myrsky on ulkona kiihtynyt. Enkeli on noussut ja
astuu vakavana ja hitaasti Hannelea kohti.)
Nyt hän tulee minua kohti. Voi sisar, äiti! En näe sinua enää. Missä
sinä oletkaan? (Enkelille rukoilevasti.) Tee se nopeasti, musta, mykkä
henki! -- (Ikäänkuin suuren taakan alla valittaen.) Minua ahdistaa,
painaa kuin kivi. (Enkeli kohottaa hitaasti leveän miekkansa.) Hän
aikoo -- hän aikoo -- kokonaan tuhota minut, (Suurimmassa tuskassa.)
Sisar, auta minua!
LAUPEUDENSISAR (astuu ylevästi enkelin ja Hanneleen väliin ja laskee
suojelevasti molemmat kätensä Hanneleen sydämelle. Mahtavasti,
voimakkaasti ja siunaavasti.) Hän ei saa sitä tehdä. -- Minä lasken
pyhitetyt käteni sinun sydämellesi.
(Musta enkeli katoaa. Hiljaisuus. Laupeudensisar laskee kätensä
ristiin ja katsoo lempeästi hymyillen Hanneleeseen, sitten vaipuu hän
mietteisiinsä, liikuttaa huuliaan hiljaa rukoillen. Surumarssin
säveleet eivät sillä välin ole lakanneet. Kuuluu varovasti sipsuttavien
jalkojen töminää. Heti senjälkeen näkyy opettaja Gottvald keski-ovessa.
Surumarssi taukoo. Gottvald on mustassa puvussa kuin hautajaismatkalla,
kädessä kimppu kauniita kellokukkia. Hän on kunnioittavasti
ottanut silkkihatun päästään ja kääntyy heti sisään tultuaan,
taaksepäin, merkitsevällä eleellä kehoittaen noudattamaan hiljaisuutta.
Hänen takanaan näkyy joukko koululapsia, poikia ja tyttöjä parhaissa
vaatteissaan. Opettajan viittauksesta lakkaavat he kuiskailemasta ja
pysyvät aivan hiljaa, uskaltamatta tulla edes kynnyksen yli. Gottvald
lähestyy nyt juhlallisena yhä vielä rukoilevaa laupeudensisarta.)
GOTTVALD (hiljaisella äänellä): Hyvää päivää, Martha sisar!
LAUPEUDENSISAR. Herra Gottvald! Jumalan rauha teille!
GOTTVALD (katsoo Hanneleeseen, pudistaen säälivästi päätään): Tyttö,
raukka.
LAUPEUDENSISAR. Miksi olette niin surullinen, herra Gottvald?
GOTTVALD. Onhan hän nyt kuollut.
LAUPEUDENSISAR. Älkäämme surko sitä, hänellä on nyt rauha ja rauhan
suon minä hänelle.
GOTTVALD (huoaten): Niin, hänen on nyt hyvä olla. Hän on nyt päässyt
suruista ja huolista.
LAUPEUDENSISAR (katsomaan vaipuneena): Kauniina lepää hän siinä.
GOTTVALD. Niin, kauniina -- nyt kun olet kuollut, kukoistat sinä vasta
täydessä suloudessasi.
LAUPEUDENSISAR. Koska hän oli hurskas, on Jumala hänet kaunistanut.
GOTTVALD. Niin, hän oli hurskas ja hyvä. (Huokaa raskaasti, avaa
virsikirjansa ja katsoo murheellisena siihen.)
LAUPEUDENSISAR (katsoo myöskin virsikirjaan): Ei pidä valittaa. Täytyy
hiljaa kestää kaikki.
GOTTVALD. Ah, minun on niin vaikea.
LAUPEUDENSISAR. Siksikö, että hän on pelastettu?
GOTTVALD. Siksi että kaksi kukkaa on kuihtunut minulta.
LAUPEUDENSISAR. Missä?
GOTTVALD. Kaksi orvokkia, jotka ovat minulla täällä kirjan välissä. Ne
ovat minun rakkaan Hanneleeni kuolleet silmät.
LAUPEUDENSISAR. Jumalan taivaassa virkoavat ne vielä kauniimpaan
kukoistukseen.
GOTTVALD. Voi Jumalani, kuinka kauvan täytyy meidän vielä vaeltaa tämän
maailman pimeässä laaksossa. (Äkkiä muuttuen, toimivana ja puuhaavana,
ottaen nuotteja esiin.) Mitä arvelette? Voisimme kai laulaa täällä
ensin: Jeesus turvani on mun.
LAUPEUDENSISAR. Niin, se on kaunis virsi ja Hannele Mattern oli
uskovainen lapsi.
GOTTVALD. Ja hautausmaalla laulamme me sitten: "Pois ma halaan".
(Kääntyy, menee koululasten luo ja puhuu.) Numero 62: Pois ma halaan.
(Laulaa hiljaa lyöden tahtia.) Pois ma halaan, pois ma halaan,
Jeesukseni luokse palaan. (Lapset ovat hiljaa laulaneet hänen
kerallaan.) Lapset, onko teillä nyt tarpeeksi päällänne? Hautuumaalla
tulee hyvin kylmä. Tulkaa vaan sisään. Katsokaa nyt vielä kerran
Hannele raukkaa. (Koululapset tulvivat sisään ja asettuvat
juhlallisesti vuoteen ympärille.) Katsokaa, miten kuolema on tuon
herttaisen pikku tytön kaunistanut. Ryysyissä kävi hän ennen -- nyt on
hänellä silkkivaatteet. Avojaloin hän juoksenteli, mutta nyt on hänellä
kristallikengät jalassaan. Pian saa hän asua kultaisessa linnassa ja
syödä joka päivä paistettua lihaa. -- Täällä oli hänellä vain kylmiä
perunoita ruokanaan -- ja jos olisi edes niitä saanut tarpeekseen.
Täällä häntä aina kutsuttiin ryysyprinsessaksi, nyt tulee hänestä
pian oikea prinsessa. Jos siis jollakulla teistä on häneltä jotain
anteeksi pyydettävää, niin tehköön sen nyt, muuten kertoo hän kaikki
rakkaalle Jumalalle ja silloin käy teidän huonosti.
PIENI POIKA (astuu hiukan esiin): Rakas prinsessa Hannele, älä ole
vihainen minulle, äläkä sano rakkaalle Jumalalle, että minä olen aina
kutsunut sinua ryysyprinsessaksi.
KAIKKI LAPSET. Me olemme siitä kaikki hyvin pahoillamme.
GOTTVALD. Kas niin, nyt Hannele-raukka kyllä antaa teille anteeksi.
Menkää nyt ja odottakaa minua ulkona.
LAUPEUDENSISAR. Tulkaa, minä vien teidät toiseen takahuoneeseen.
Siellä kerron teille, mitä teidän pitää tehdä, jotta teistäkin tulisi
yhtä kauniita enkeleitä kuin Hannele kohta on. (Menee edeltä, lapset
seuraavat häntä, ovi suljetaan.)
GOTTVALD (yksin Hanneleen vuoteen ääressä. Laskee liikutettuna kukkansa
hänen jalkoihinsa): Rakas Hannele, minä toin sinulle vielä kimpun
kauniita kellokukkia. (Polvistuu vuoteen luo, jatkaa vapisevalla
äänellä.) Älä unohda minua kokonaan kirkkaudessasi. (Nyyhkii, painaen
otsansa hänen pukunsa laskoksiin.) Sydämeni on murtua, kun minun täytyy
erota sinusta. (Kuuluu ääniä, Gottvald nousee, peittää Hanneleen
vaatteella. Kaksi vanhempaa naista kuin hautajaisiin puettuina pujahtaa
sisään, nenäliina ja keltaniskainen virsikirja kädessä.)
ENSIMÄINEN NAINEN (katsoen ympärilleen): Emmekö lienekin ensimäiset?
TOINEN NAINEN. Ei, herra opettaja on jo täällä. Hyvää päivää, herra
opettaja!
GOTTVALD. Hyvää päivää.
ENSIMÄINEN NAINEN. Se on kai kovasti koskenut teihin, herra opettaja!
Oli tosiaan niin hyvä lapsi. Aina ahkera, aina ahkera.
TOINEN NAINEN. Onkohan se totta, mitä kerrotaan -- ei kai se totta ole?
Että hän olisi muka tappanut itsensä?
KOLMAS NAINEN (on tullut lisäksi): Sehän olisi synti henkeä vastaan.
TOINEN NAINEN. Synti Pyhää Henkeä vastaan.
KOLMAS NAINEN. Sellaista syntiä -- sanoo pastori -- ei saa koskaan
anteeksi.
GOTTVALD. Ettekö sitten tiedä, mitä Vapahtaja on sanonut? Sallikaat
lasten tulla minun tyköni.
NELJÄS NAINEN (on tullut): Hyvät ihmiset, hyvät ihmiset, onpas se ilma.
Ihan siellä jalkansa palelluttaa. Kun ei vaan pastori venyttäisi
toimitusta liian pitkäksi. Lunta on hautuumaalla metrin korkeudelta.
VIIDES NAINEN (tulee): Kuulkaas, hyvät ihmiset, pastori ei tahdo
siunata häntä, vaan kieltää häneltä vihityn maan.
PLESCHKE. Oletteko kuullut -- oletteko kuullut -- eräs kaunis herra oli
pastorin luona -- kaunis herra oli pastorin luona -- ja sanoi: niin,
niin -- Matternin Hannele on py-hi-mys.
HANKE (nopeasti tullen): Tuovat lasista arkkua.
ERI ÄÄNIÄ. Lasista arkkua! Lasista arkkua!
HANKE. Oi jesta! Se on sitten mahtanut maksaa rahaa.
ERI ÄÄNIÄ. Lasi-arkku! Lasi-arkku!
SEIDEL. Me saamme täällä nähdä vielä paljon. Enkeli on kulkenut kylän
läpi. Pitkä kuin poppelipuu, uskotteko. Tuolla lammen luona istuu vielä
pari. Mutta ne ovat pieniä kuin pienet lapset. Ei, se tyttö ei ollut
pelkkä kerjäläistyttö.
ERI ÄÄNIÄ. Tyttö ei ollut pelkkä kerjäläistyttö! Lasi-arkkua tuodaan.
Enkeli on kulkenut kylän läpi.
(Neljä valkopukuista nuorukaista tuo lasisen arkun, jonka he laskevat
Hannelen vuoteen luo. Hautausväki kuiskuttelee hämmästyneenä ja
uteliaana.)
GOTTVALD (nostaa hiukan Hanneletta peittävää vaatetta): Katsokaahan
vainajaa.
ENSIMÄINEN NAINEN (uteliaana katsellen vaatteen alle): Hänellähän on
kultaiset hiukset.
GOTTVALD (ottaen vaatteen kokonaan pois kalpean valon kajastaman
Hannelen päältä): Ja silkkivaatteet ja lasikengät.
KAIKKI (väistyvät ikäänkuin häikäistyinä ja huudahtaen hämmästyksestä).
ERI ÄÄNIÄ. Ah, onpa hän kaunis! Kukas hän on? Matternin Hanneleko?
Matternin Hannele? Sitä en usko.
PLESCHKE. Tyttö -- tyttö -- on pyhimys. (Nuorukaiset laskevat Hannelen
hellävaroin lasiseen arkkuun.)
HANKE. Sanovat, ettei häntä panna hautaan ensinkään.
ENSIMÄINEN NAINEN. Panevat kirkkoon nähtäväksi.
TOINEN NAINEN. Minä luulen, ettei tyttö olekaan kuollut. Hänhän
näyttää ilmielävältä.
PLESCHKE. Antakaahan -- antakaahan -- höyhen tänne -- pidetään --
pidetään -- höyhentä hänen suunsa edessä. Niin, niin. Ja katsotaan,
vieläkö hänessä on henkeä, niin.
(Hänelle annetaan höyhen ja hän pitää sitä Hannelen suun edessä.)
Ei liiku. Kuollut on. Ei enää ole henkeä hivenen vertaa.
KOLMAS NAINEN. Minä annan hänelle rosmariinikimppuni. (Laskee kimpun
arkkuun.)
NELJÄS NAINEN. Lavendeli-yrttinikin saakoon hän.
VIIDES NAINEN. Mutta missä Mattern on?
ENSIMÄINEN NAINEN. Missä Mattern on?
TOINEN NAINEN. Niin, hänkö? Istuu tuolla kapakassa.
ENSIMÄINEN NAINEN. Hän ei kai vielä tiedäkään, mitä täällä on
tapahtunut.
TOINEN NAINEN. Mitäs hän! Kun vain saa ryyppynsä, muusta hän vähät.
PLESCHKE. Ettekö te -- ettekö te sitten -- ole mitään sanonut, että
hänen kotonaan -- kotonaan -- on ruumis.
KOLMAS NAINEN. Pitäisi hänen se itsestäänkin tietää.
NELJÄS NAINEN. En minä tahdo mitään pahaa sanoa, herra minua
varjelkoon! Mutta kyllä se vaan tiedetään, kuka tytöltä hengen on
ottanut.
SEIDEL. Niinpä niin. Sen tietää, suoraan sanoen, koko kylä. Tytöllä oli
nyrkinkokoinen kuhmu.
VIIDES NAINEN. Mihin se mies on astunut, siihen ei ruoho kasva.
SEIDEL. Mehän me hänelle yhdessä vaatteet muutettiin. Näin minä sen
selvästi. Tuon nyrkin kokoinen oli kuhmu. Ja sen takia se henkikin
lähti.
ENSIMÄINEN NAINEN. Matternin omallatunnolla se on, ei kenenkään muun.
KAIKKI (kiivaasti, mutta kuiskaavalla äänellä puhuen keskenään):
Kenenkäs muun.
TOINEN NAINEN. Hän on murhamies.
KAIKKI (raivoissaan, mutta salaperäisesti): Murhamies, murhamies!
(Kuuluu juopuneen muurari Matternin räyhäävä ääni.)
MATTERNIN ÄÄNI. Ra-auhallinen o-matunto on -- paras -- pään -- alainen.
(Ilmaantuu ovelle ja huutaa.) Tyttö! Tyttö! Letukka! Missä piileskelet?
(Hoipertelee pihtipieltä vasten.) Minä luen viiteen asti -- niin kauvan
-- minä odotan. Kauvempaa en: yks' -- kaks' -- kolme ja yks' tekee
-- tyttö!! älä saata minua vimmaan, sen sanon minä sinulle. Kun minä
rupean hakemaan ja löydän sinut, kanalja, niin rutistan minä sinut.
(Säpsähtää, huomaa läsnäolevat, jotka pysyvät kuolonhiljaisina.)
Mitä te täällä teette? -- (Ei vastausta.) Mitä te täältä haette? --
Piruko teidät tänne toi, hä? -- Laittautukaa tiehenne. -- No, tuleeko
siitä mitään? (Nauraa itsekseen.) Ei, annas kun katsotaan. Kyllä minä
ne konstit tunnen. Ei se sen kummempaa. Taisin naukata vähän liiaksi.
Se panee näkemään kaikenlaista. (Laulaa.) Ra-auhallinen oma -tunto
-- on pa-ras -- pään-alainen. (Pelästyy.) Yhäkö te vain olette siinä?
(Äkillisen vimman vallassa etsii jotain, millä löisi.) Minä otan mitä
käsiini saan...
(Ruskeaan kuluneeseen viittaan puettu mies on astunut sisään. Hän on
noin 30-vuotias, hänellä on pitkä, musta tukka, ja kalpeat opettaja
Gottvaldia muistuttavat kasvot. Hänellä on kädessä pehmeälierinen hattu
ja sandaalit jalassa. Hän näyttää väsyneeltä ja tomuiselta. Lempeästi
koskettaen muuraria käsivarteen, keskeyttää hän tämän puheen. Mattern
kääntyy äkkiä. Vieras katsoo häntä vakavasti ja rauhallisesti suoraan
kasvoihin.)
VIERAS (nöyrästi): Mattern, muurari -- Herran rauha sinulle!
MATTERN. Mitä sinä tänne? Mitä sinä täältä haet?
VIERAS (nöyrästi pyytäen): Minä olen jalkani veriin juossut; anna
minulle vettä pestäkseni ne. Kuuma päivä on paahtanut minua, anna
minulle viiniä virkistyksekseni. En ole syönyt mitään siitä asti kuin
aamulla lähdin. Minun on nälkä.
MATTERN. Mitä se minua liikuttaa. Kuka käskee sinun maanteitä
kuleksimaan? Tee työtä. Täytyyhän minunkin tehdä työtä.
VIERAS. Minä olen työmies.
MATTERN. Maankulkija sinä olet. Sen, joka tekee työtä, ei tarvitse
käydä kerjuulla.
VIERAS. Minä olen työmies ilman palkkaa.
MATTERN. Maankulkija sinä olet.
VIERAS (arasti, nöyrästi, mutta samalla vaikuttavasti): Minä olen
lääkäri, kenties sinä tarvitset minua.
MATTERN. Minä en ole sairas, en tarvitse mitään tohtoreita.
VIERAS (sisällisestä liikutuksesta väräjävällä äänellä): Muurari
Mattern, ajattele vähän! Sinun ei tarvitse antaa minulle vettä ja
kuitenkin tahdon minä parantaa sinut. Sinun ei tarvitse antaa
leipää syödäkseni ja minä tahdon sinut kuitenkin terveeksi tehdä,
niin totta kuin Jumala minua auttakoon.
MATTERN. Laittaudu matkoihisi. Mene tiehesi siitä, Minun jäseneni ovat
terveet. Minä en kaipaa tohtoria! Ymmärrätkö?
VIERAS. Muurari Mattern, ajatteles vähän! -- Minä tahdon pestä jalkasi.
Minä tahdon antaa sinulle viiniä juodaksesi. Sinä saat syödä makeata
leipää. Polje jalallasi minun päätäni ja minä tahdon sittenkin tehdä
sinut terveeksi, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.
MATTERN. Tahdonpa nähdä, etkö aio lähteä siitä. Ja jollet löydä tietä
ulos, niin sanon minä...
VIERAS (vakavasti nuhdellen): Muurari Mattern, tiedätkö mitä kodissasi
on?
MATTERN. Kaikki, mitä sinne kuuluu. Kaikki, mitä sinne kuuluu. Sinä et
sinne kuulu. Katso, että laputat.
VIERAS (yksinkertaisesti): Tyttäresi on sairas.
MATTERN. Ei hänen tautiinsa tohtoria tarvita. Se tauti on paljasta
laiskuutta. Kyllä minä sen yksinkin saan lähtemään.
VIERAS (juhlallisesti): Muurari Mattern, minä tulen luoksesi
sanansaattajana.
MATTERN. Kuka on sinut lähettänyt sanaa saattamaan.
VIERAS. Minä tulen isän luota -- ja menen isän luo. Missä hänen
lapsensa on?
MATTERN. Mistäs minä tiedän, missä hän vetelehtii. Mitä hänen lapsensa
minua liikuttaa. Ei hän ole niistä ennenkään huolta pitänyt.
VIERAS (lujasti): Sinun kodissasi on ruumis.
MATTERN (huomaa makaavan Hannelen, astuu jäykkänä ja vaiti arkun luo ja
katsoo sinne samalla mutisten): Mistä sinä nuo kauniit vaatteet olet
saanut? Kuka on sinulle ostanut lasisen arkun?
(Suruvieraat kuiskaavat kiivaasti ja salaperäisesti. Kuuluu monasti
vihastuneita ääniä): "murhamies".
MATTERN (hiljaa väristen): Enhän minä koskaan ole sinua pahoin
pidellyt. Minä olen sinua vaatettanut. Minä olen sinua ruokkinut.
(Röyhkeästi vieraalle.) Mitä sinä minusta tahdot? Mitä se minuun
kuuluu?
VIERAS. Muurari Mattern, onko sinulla mitään sanottavaa minulle?
(Suruvieraiden kuiske käy kiivaammaksi, raivokkaammaksi
ja useammin kuuluu): "murhamies! murhamies!"
VIERAS. Etkö mistään voi itseäsi soimata? Etkö koskaan yöllä ole häntä
unesta herättänyt? Eikö hän koskaan ole nyrkkiesi iskuista vaipunut
kuin kuollut maahan?
MATTERN (kauhistuneena, suunniltaan): Saat tappaa minut tähän paikkaan!
Taivaan salama iskeköön heti paikalla minuun, jos minä olen siihen
syypää.
(Heikko, sinertävä salama leimahtaa ja kuuluu etäisiä jyrinää.)
KAIKKI (sekaisin): "Tulee ukkonen". "Nyt keskellä talvea?" "Hän on
tehnyt väärän valan!" "Lapsenmurhaaja on tehnyt väärän valan!"
VIERAS (kiinteästi, mutta lempeästi): Eikö sinulla vieläkään ole mitään
sanottavaa minulle, Mattern?
MATTERN (surkean pelon vallassa): Ken lastansa rakastaa, kurittaa sitä.
En ole tuolle tytölle tehnyt muuta kuin hyvää. Olen häntä kohdellut
kuin omaa lastani. Täytyyhän minun rangaista, jollei hän tee kunnolla.
NAISET (syöksyvät häntä kohden): Murhaaja! Murhaaja! Murhaaja!
Murhaaja!
MATTERN. Hän on minulle valehdellut ja pettänyt minua. Hän on päivä
päivältä varastanut minulta.
VIERAS. Puhutko totta?
MATTERN. Jumala minua rangaiskoon.
(Sinä hetkenä näkyy Hannelen ristityissä käsissä taivaan-avain kukka,
josta säteilee kellertävän vihreä hohde. Muurari Mattern tuijottaa
näkyyn kuin mieletön, koko ruumis vavisten.)
VIERAS. Muurari Mattern, sinä valehtelet.
KAIKKI (suurimman mielenkuohun vallassa, puhuen yht'aikaa): "Ihme!" --
"Ihme!"
PLESCHKE. Tyttö -- tyttö -- on pyhimys; tuo mies on kironnut --
sielunsa -- ja ruumiinsa.
MATTERN (karjuen): Minä hirtän itseni. (Painaa molemmin käsin
ohimoltaan, menee.)
VIERAS (astuu Hannelen arkun eteen ja puhuu läsnäoleviin kääntyneenä.
Tuon kaikessa ylevyydessään seisovan olennon edestä väistyvät nyt
kaikki kunnioittavasti taaksepäin): Älkää peljätkö. -(Kumartuu ja
tarttuu kuin tunnustellen Hannelen käteen. Hänen sanansa huokuvat
lempeyttä.) Tyttönen ei ole kuollut. -- Hän nukkuu. (Syvimmällä
sydämellisyydellä ja vakuuttavalla voimalla.) Johanna Mattern, nouse
ylös!
(Kirkas kullanvihreä valo täyttää huoneen. Hannele avaa silmänsä,
nousee turvautuen vieraan käteen, mutta ei uskalla katsoa häntä
kasvoihin. Hän astuu arkusta ja vaipuu heti herättäjän eteen
polvilleen. Kaikki läsnäolijat valtaa kauhu. He pakenevat. Vieras ja
Hannele jäävät kahden. Himmeä viitta on liukunut hänen harteiltaan ja
hän seisoo nyt kullanvalkeassa puvussa.)
VIERAS (pehmeästi ja sydämellisesti): Hannele.
HANNELE (hurmaantuneena, painaen päänsä niin alas kuin suinkin):
Siinä hän on.
VIERAS. Kuka minä olen?
HANNELE. Sinä.
VIERAS. Mainitse nimeni.
HANNELE (kuiskaa pyhästä kunnioituksesta vavisten, kuin huokauksena):
Pyhä, pyhä!
VIERAS. Minä tiedän kaikki tuskasi ja vaivasi.