Siit on gymmengund aastaikka takasin, gon Dasala Vilkk ja Hakkri
Iiro tliiva meill ja kekkasiva mnuu oikkem bahom bäevi. Hetke aikka
he istuskliiva ens ja juttlivak kaike mailmattoma, mutt viime
Vilkk sanos: "Kuulestis, Kalkke, nys snuun däyty tehd meillp piäne
veissumbätkä siit meijäm brankkoorilaiste reisust Turkkuhu."
-- Kui mist reisust? kysysi mnää.
-- Eks snää mittän diäd? vastas Vilkk. -- Koko kaupung siit juttle.
Nääks, eiläm balo yks talo Turus ja Nuurberillt telefornatti siit
koht, ko valuvaar algo. Hän ilmott se meijäm balokunna varusmestrill
ja tämä lähte koht kokkoman gymmengund miäst, lainata Östmannild
heonem, banna yks pruutt lammuskoill ja lähdetän Durkkuhu valuappu.
Mnää näi itt, ko nep poja läksivä, ja kysysi heild, mihi he ny menos
ova. "Turun gaupung palaja me lähde appuhu", sanos varusmestar ja löi
heost selkkä. -- Mutt Ottla ahte all he olivat tulls siihem bäähä,
ett kyll mar Turk palaman gerkke, ennengo hes sinnp pääseväkkä ja
tliivakkin gotti jäll. -- Eks snääkin dykk, ett se ol vähä liia
hättänen deko?
-- En diäd, mnuu miälestän o ai hyvä, ko olla auttamisen doimeis täsä
mailmas.
-- No nii, olkko nys sitt niingi, mutt soveis mar snuu siit sendäm
biäne veisun dehd?
-- Soveis oikke snuu siit veisun dehd, sanos Iiroki, -- ja sen
darvittis olls semne, se veis, ett se menis tämä nuati jälkke.
Ja sitt Iiro rupes trallittama mnuu edesän ja tramppas tahti jalallas.
-- Ol ny verka, sanosi mnää, -- em mnää teill mittä veisuj rupp
tekemä, en ainakka, ennengo saan guull, mitä tet teett semsell.
Sillo Vilkk rupes selittämä, ett palokund teke piäne retke ensmäis
sunnundan ja ett hän ja Iiro sillo neljä viide muu miähen gans olis
olevannas nek, kon Durkkuhu läksivä ja ett he veissaisiva ne värsyk,
ko mnää tee.
-- Om mar teill vaan guri, sanosi mnää, -- ja kyll mnää teills se
veisungin dehdt taedaisin, gosk teill o ni sopev nuatt. Mut sill
ehdoll mnää se sitt tee, ettett saas stää levittä ymbärs mailma mnuu
ja palokunna harmiks.
-- Mitäst mes stää levittämä ruppeisi, em mar ruppekka. -- No, se asi
o sitt sovitt! Rupp koht toimeihi vaa. Kyll Iiro ja mnää auta snuu,
ett siit kelvolinen galu tlee.
-- Ol vai ol, Vilkk, sanosi mnää. -- Ei siit mittän dul, jos te mnuu
auttama ruppett, eik semssi veisuj sendä niim bian dehd, kon de
luulett. Mutt jos tleett huamen dännt tälls samall aikka, ni saada
nähd, jos se olis sattunn valmistuma. -- Kyll sen guule kaikist,
ettett te ymmärrt tämsist asjoist mittä.
Mnuu ol oikke miälen hyvä, ko mnää sai heit vähä kolhit tällk kertta.
Mnää tiäsi, ettei nep pojak kahde olis saann minkkälaist veissu
kokko, vaikk hek kyll oliva valmi nälkkimä ja korjaleman doisen dyät
sill alall, niingo stää mnuu meripoikkatte veissuangi esimerkiks. Eik
he uskaldannp puhhu mnuu vastangan, go he ymmärsivä, ett, jos mnää
suutuisi, ni ei heijä juanistas olis tull mittä.
Nii händ, pojas saiva niäll harmis ja ko Iiro ol trallittann viäl
stää nuatti, siks ett mnää se opesi, ni mnää käski heijä men menoijas
ett mnää saisi ruvet tyähö rauhas.
-- Kyll me vaa mene, sanosivap poja ja oliva nii nöyrä, ett mnuu jo
pakkas tleema oikke surk heit. Mutt hetkem beräst tlee Iiro takasi
ja sano: "Muist panns se asi ja siihe veissuhu, ett Palokunnam
bäälysmiäs suutus heijä hättälemisestäs nii, ett hän anno heill
apskeedi. Ei sendä ainaseks muttko yhdeks pualtiimaks. Ja sitt siihem
bannais viäl seki, ett --"
-- Ja mitä sitt viäl, tiuskasi mnää, ja sillo Iiro korjasiki luus
vähä äkki.
Kyll mnää siin vähä hikkolls sitt sai, ennengo se heijän dilaukses
valmistus, mutt mnää pääti, ett sem bit olema valmis seoravanp päevän
ja valmiks se tuliki. Ja ko hes sitt tliivas stää hakema, ni mnää
veisasi se heill ja näi se kuulus:
Nämäp poikki o vast,
meit en lakk kehumast,
valuvaara me huakkiast voita.
Janon duska, ne vaa,
ei niit samoma saa,
vaikk mek kyll stää ni ahkerast koita.
Mutt se Nuurber ol miäs,
ko se ilmottat tiäs,
ett Turun gaupung ol palamaisillas.
Se ol perhanam baikk,
vesikopp, talok kaikk
palo ryähäsi juur parhamillas.
Em mef fundeeranns stää, nämäp poja ja mnää
hääräs juur, niingon doukk häärä kingus.
Saatti Östmannild kaakk
ja sitt pruutti yks taakk
ja mentti appu, ett haijakse vingus.
Ko mep pääsi sinns sitt,
ni me huamasi itt,
ett Turun gaupung ol juur vanhas paikas.
Se ol meill aika fomm
ja met teingin "grugom",
ko meijä Ruskon ol huilanns siäll aikas.
Ny o lopp tämä veis,
se ol surkki se reis,
mes sai apskeedin goht, ko siäld tilitti,
yhdeks pualtiimaks vaa,
sill ett prankkoor ei saa
mistän dämmössinäi velikultti.
-- Kyll se kelppa, sanos Vilkk, ko mnää oli lopettann, ja sitt he
läksivä eik niim bali, ett olis "suurkiitost" sanott. -- Mnuu harmitt
sendä vähä kamalast, ettän oli heit auttama ruvenn.
Seoravans sunnundan ehtopäevällk, konei mnuull oli muutakkan
doimitust, ni mnää pääti lystiksen mennk kaupungindalohon, go siäll
olivas semsep palokundlaiste naamjohuvit, taikk miks heit sanota.
Ja hausk siäll olikin gatellk kaike mailma hullutuksi, ko he olivak
keksinn lystikseks. -- No, ko mnää siins sitt kävele ja kattle
ymbrillen, ni vedetä se vaate siälls salim beräll ylös ja kymmengund
palokundlaist tlee naamris silmill ja pruuttak kädes sinns salim
berällk, kon deaattri näytetä, ja heijäm bäämiähes ruppe veissama
niit värsyj, ko mnää olin dehn. Ja joka värsy jälkke he ottiva
uudestas se lopposa ja marsesiva ymbärs salim berä. Kyll mnää koht
tunsi, ett se ol Hakkri Iiro, ko siinp päämiäs ol, ja ymmärsi sen
gans, ett he oliva jällp pelannp prakimbeli mnuun gansan. Mutt em
mnää kerjenns siink kaua fundeeraama ja suututtleema, sillett yks
ja toinen, go se veisun guul, meinas, ett tomne ei olk kenenkkä
muun go Anundilan Galkken dyät, ja sillo mnää rupesim belkkämä ett
palokundlaise näytäisivä mnuull, mist seittmä hirtt poikk ol siint
talos. -- Nii händ, liässuhu mnää lykkäsi ja vähä nässist.
Jälkkembäi mnää sai sitt kuuli, ettei mnuu olis tarvinnp pakkoho
lähti. Palokundlaise olivak kaikk ymmärtänn, ettei sill veisull
mittäm baha meinatt.
Mutt aika kiäru mnää anno Vilkull ja Iiroll, ja se mnää sano, ettem
mnää enä ikänäs rupp heilli veisuj tekemä.