Ko Raumall ol saatt merikoul ja ruvettin dekemän gapteenej ja
styyrmannej siäll Vänni sillan gorvas, nin gukast mar sinn olis mennk
koulum bengill istuma jos ei Tasala Villk. Nii händ, hän go semnen
girimiäs ol, hän ol tiätystengi ensmäine miäs pistämä nimes sen
goulun girjoihi. Kyll me hänest koitim bilkka tehd ja kysysi häneld,
eik hänehe jo tarppeks järkki ajett siäll Heurthenin goulus.
-- Ei maarenga, ei stää piom bohjan gautt pali päähä menn; olett
kaiketakkin des se ittestänn huamann, vastas Vilkk, niingo hän olis
oli viissave ko me ja niingo siäll Heurthenin goulus olis koitett
klopoll mändät järkki meijäm bäähän. Kyll Vilkk se vaa hyvin diäs,
ett stää muist syist käytetti ja ett stää Jumala lahja hyvin dasasest
tul jaettu mnuu ja Vilku ja Iiron geske. Eng mnää ol viss, vaikk se
olis hyväki meillt tehn.
Mutt olkko se asja lait kuit tahanas, summ se vaa ol, ett Vilkk käve
yhden dalven girja ja kartak kainlos Vännin goulus ja ko suvi tul, ni
hän seilas styyrmannist Saksareisuill. Sillo mnää vast äkkäsi, ettei
se Vännin goul ollukka niit kaikkja hullumppi alstandej ja seoravans
syksyn istusi mnää jo itt Vänni sillan gorvas. Ja ko mnää talve oli
siäll hikkoll ja ajannk kaike mailma viissaudek knuppihin, ni sillt
tavalls se jutt lopus, ett ko vede aukesivak keväll, nin Dasala Vilkk
ol vanha Minervan gapteenin ja mnää styyrin. Hakkri Iiro me otin
gonstaapliks, se ol luanoline asi. Stää poikka ei saatt, näättäk,
kouluhu, vaikk olis ihmeit teht.
-- Ei sinns sendä jokane järjestäs mennä, sanos Iiro, -- kukast sitt
enä mastohon giippe, jos mek kaikk täsä kapteeneiks ja styyrmanneiks
ruppe ja kävele sikar hamppais ja käde houssuim blakkreis. Ei pojak,
kyll niit merimiähi sendän gans tarvita ja pikioravan mnää ole
meinann elä ja kuall.
Siihe se asi jäi. Mutt vaikk meist ny ol tullp päälysmiähi, ni
em mes sendä Iirot vasta mittä ylppeytt osottannk, kom bidi händ
kambraattinan niingo ennengi. Vilkus pakkas kyll asuma vähä semmost
herrastlemise henkki, mutt se tul esill vaa sillo harvon, go hän ol
saann jongun glasi liiveihis. Sillo ei hän enä sanonnukka, niingon
davalisest: "Kuulestis Iiro", muttkon gäytt ain garahtääri ja sanos:
"Kuulkkast konstaapel, nyt teijän däyty tehds se ja se", taikk:
"Tiätäköst konst, kuis se asja lait o", j.n.e.
Nii händ, semne oikke hän ol ja -- niingo sanott -- ny olttin
gaikin golme Minervas ja painetti Saksa kohde, nii ett rytis. Olitt
yks lauanda ehto, ko mes siink kryssäili Ryygeni saarem baikoill.
Meill ol kaunist ilma ja Vilkk käsk mnuun gajuttihi; met tei
ittellem biänen glasi ja istutti sikari suus ja pauhatti muinassi.
No, ko siins sitt istutti ja voitti hyvin gaikin davo, ni Vilku
silmäk kiäpautiva yhtäkkin gajuutin gattoho, ja ko hän näk siälls
signaalrakettkimbu, ni hän ol koht valmis vehkeines.
-- Jaaha, Kalkke, kosk täsä muutongi lysti pidetä, niim bäästetäst
yks rakett.
-- Ei mar päästetäkkä, sanosi mnää, kyll maares sen diädä, ett semne
rakett merkitte, ett me ole henge hädäs; pelastuspaatt tliis tänn ja
mes saisi jongun duhane sakko, ko ole heit narrann; nii ett ann ollp
päästämät vaa.
-- Jaa-a, snuu jutuisas taitaki ollp perä niingo Järmberi valheis.
Mutt otetast sendän dua kimpp alas ja katota heit. Tiädäks, nii vanh
merimiäs ko mnää olengi, niim, beevele viäkkö, mnää en diäd, kui
raketej ilmaham bäästetä. Ja mnuu miälestän jokatte merimiähe sendän
darvittis taittak kaks konsti, uid ja raketej päästä. Mutt kui moni
meist niihin doimeihin bysty?
-- Kyll snuus o oikkeus. Em mar mnääkä sunkka vaan diäd, kui raketej
ilmoihi lennätetä.
Sillaikka Vilkk ol siäpann rakettkimbu alas ja ottanns siit erinäs
yhde oikke aika junkkri. -- Siin mes sitt syynäili stää kaikim buali.
Sikari mep pidi seikan dakan, sill ett me ymmärsim beljät stää
pahust, ko se siin makas pöydällp pirun gurej täynn. Viime Vilkk
sanos mnuu: "Käskest se konst sisälls, se o seilann ammeriikkalaisis
manuuareis, kyll mar se nämäkki vehket tunde."
Mnää käski Hakkri Iiron gajuuttihi. Vilkk tarjos hänells sikari ja
kysys sitt "Tietäkös konst, kui raketej päästetä?"
-- Tiädä oikke. Kuingasten diädäis, vaikken olekkan dalvkaussi Vänni
sillan gorvas istunn, sanos Iiro, sytytt sikaris ja vet semssi
sauj ko heinleivisköit. "Kattokast, tosa papertollo alapääs on
dämä langambätk ja toho noim bistetä valu", lisäs Iiro ja sojott
sikaris päi stää langam bäät. Mutt stää ei hän oliska saannt tehd.
Se langam bahus rupes, tiädättäk, pihisemä ja kipenöittemä vähä
jumalattomast, ja sillo em me ymmärtänn enä muut, ko ett ny om bako
paras. Ensmäiseks pyäräytt Iiro ulos, sitt mnää ja viimeseks Vilkk,
niingon gapteeni velvolisus ongin, go merell hädäs olla. Eik Vilkk
enä kerjenn ovi peräsäs kiip panema.
Me lyyhistysi sitt hissuksis kajuuti seinän daa ja odoti, mitä
pit tleema. Eik meijän gaua odottat tarvinn, ennengon gajuutt ol
niingon ilmvalus. Ja voi tuhane juhanest stää jytinä ja prätinä,
stää paukkna ja puskomist, ko siäld kuulus. Kaikist merkeist me
ymmärsi, ett se raketim bahus nyk koitt ylös ilmoihi, niingo semste
luand o. Mutt ny ei häm bäässykkä ja kotei häm bääss, ni hän lens,
niingo mek kropinoist ymmärsi, seinäst seinähä ja laattjast kattoho
ja kadost laattjaha ja koperoitt kaikk nurka läpitt niingom baha
tullvahtmestar. Mnää ajattli siins suutuksisan itteksen, ett koit ny
vaam boik, koit parastas, kyll se turha olit taita. -- Mutt Vilkk
väris mnuu viäresän niingo langvyht. Mnää lohduti händ ja sanosi:
"Älä yhtä hual, anda häne ny aikas pyristellk, kyll häne viime vissi
leppyt täyty?"
-- Mutt jos se sytyttä koko lae --?
Enemppä ei Vilkk keijenns suustas saama, ennengo eläm siällk kajuutis
muutus juur hiljaseks ja me näim biäne välädykse ilmois ja kuuli
hetkem bääst oikke lujam baukaukse. Vilkk konttas laevam beräbualehe
ja kysys Savilan Gyärild, ko seiso ruaris: "Näiks mittä?"
-- Jo se men, sanos Kyär ja haukkas aika palase leipkyrsästäs. Sill
ol, aingo se ruaris seisos, naru kaulas ja narus killus leipkyrs.
Ny me ymmärsi, ett rakett ol löytänn ulos ovest ja meild pääs
helpotukse huakkaus. Mentti siit sitt kajuuttihin gattlema ja
siälläköst vast sekasotku ol. Kyll se rakett ol kaunistengi siäll
askroinn. Ei viikko enne joulu ol missän gaikk nii riipi raapin
go Minervan gajuutis sillo. Siäll oliva merikorti ja talriiki,
leivämbalase ja rommi, jaku ja liivi, ja kiikri ja värki yhdes
rymssys, ni etten me luuli niistkoskan dolkku saavan. -- Kamal sisu
semses raketis sendä on, gyll sen däydy jokatte sannok, ko o olls
semsten gans tekemisis.
Me rupesi sitt vähitellen goittama siivot siällk kajuutis ja kyll
siin -- niingo sanott -- siivomist oliki. Hiki tukas siint tyät
tehti. Mutt juur ko me oli saamaisillas kaikk vähä sinnppäin go
ennengi, ni mek kuuli ett täkillk karatti ja mäikätti. Vilkk pist
pääs ulos kajuuti ovest ja huus: "Mitäst tes siäll ny äkseeratt,
poja!"
-- Pelastuspaatt o laevan gyljes ja miähet tleeva buurihi, vastas
boosu.
-- Kas nii, ny ongim beevel paatis, sanosi mnää.
-- Älä mittän buh, huakkal Vilkk.
Mutt ei siin ollp pali huakkamise ja fundeeramise aikka. Vilkk ja
mnää meni ulos kajuutist ja samall hetkell astus pelastuspaatim
bäämiäs yli reelingi ja rupes saksatas sopottama. Mutt em mes saksa
osann, Vilkk eng mnää. Ei stää kiäld kukka merimiäs op, vaikk
olis kui mond kertta Rauma ja Saksa väli laahann; toist se o, se
engelskan giäl, stää merellp puhuta ja osata. No, nii, mitäst täst,
mes seisosin dotisin niingo Laustim bundar ja sakslainen giros ja
pärmänttäs. Mutt sillon duliki Iiro kajuutist ja sakslaine hyppäs
koht häne ettes. Se luul häne vissin gapteeniks, ko hän viimeseks
tul. Ja vähä aika ramariika Iiro siins saiki osalles. Mutt Iiro
kuulusteli vaa niingo muin miähin, ja ko sakslaine lopett puhes,
ni Iiro vastas selvälls saksan giälell: "Niks". Saksalaine jälls
sopottama, nii ett vähä henkki ol, muttko Iiro sai suuvooro, ni hän
sanos taas saksaks: "Niks". Sakslaine suutus ja hyppäs paattihis,
mutt Iiro kiukustus kans ja saikim bittä viimese sana siin riidas.
Kom belastuspaatt tek lähtö meijä laevastan, ni hän huus niills
sakslaisill viäl kerra: "Niks!"
Me oli vähä turkase ilossi, ett mes sillaills selkesi siit jutust,
ja ko me juttli Iirollk, kui nolost meijä meinas käöds se sakslaisen
gans, ni Iiro meinas: "Kodett mnuu koht hakeman dull, vaikk se hyvin
diädätt, ett mnää saksa taeda."
Ja nii se kyll oliki. Se Iiro ol vähä taetav miäs, vaikk ei se
ollp pali koulu käynn. Se uis niingon gala, tais päästä raketej
ja osas päälsem bäätteks vielä saksaki. Eik stää lainkka sitt ol
ihmettlemist, ett meijä laeva väkiki meinas, ettei jokattes astjas
olekka semmost konsti ko vanhas Minervas.