Yks pyhäpäev vähä jälkken gynttlä samant talvenk, ko me niitte Vilkum
berindrahatten gans vähtäsi, mnää meni jällt Tasalaha Vilkku kattoma,
niingo mnuun dapan ol ain go aik pakkas pitkäks tleema. Ja pitkäks
kyll se käveki, nii ett me vähä mond kertta kadusi, ett me olin
dalvreisust kotti jäänn. Se o näättäk semnem baikk, ettei merimiäs
kuukausräkningillt tult toime semsell alustallk, kodei lainkkan
geinauttel. -- Vilkk sai sendä joingim bäeväs kuluma. Siin ol vähä
semmost pyssmiähe vikka ja se fliitos yhtmitta pyssyines Nanus ja
Lonsis ja Isollmetäll ja Jumala tiätä misä. Eik sillp pahall valla
huano onniakka oli. Välist joku kahko jänes anno sen dappa ittes ja
sai se joukkon getungi sakseihis, ko se niit virittel pisi niituj
ja mäej metäelävätte ja ihmisten durmlukseks. Nii juur, ihmisten
durmlukseks, sano mnää, koskan itt kerra joudusi Vilku sakseihin, go
läksi händ jälkki myäde metäst hakema. Ko mnää sillo hyppii siinp
pisi hankki Vilkun geturaudak kondisan ja Vilkk sitt viäl, ko hän
vihdo viime löys mnuun, gehtas ruvet klummima mnuu sendähde, ett mnää
oli häne viritykseks tärveli, ni mnää pääti miälesän, ett em mar mnää
ikänäs enä rupp pyssmiähe jälkki seorama. -- Mutt ny mnää sekkongi
vallan doissi asjoihi. -- -- Nii händ, mnää menin Dasalaha ja se ol
yks pyhäpäev vähä jälkken gynttlä.
Ko mnää pääsi sinn, nin Dasala muar, Vilku äit, istus kuistill
ja itk. Mnää ymmärsin goht, ett ny ol Vilkk jällt tehn jongun
goeranguri. Se ol sitt ai semne ylöannett. Mnuun dul oikke surk stää
Tasala muari ja mnää rupesingin goht lohduttama händ ja koiti saad
muari hyvällp pääl jäll.
-- Mitäst te muar siin ny itkett niiskuttleett, mnää kysysi, -- ong
kiss kuall vai?
Mutt ei muar tiättos pistännk, ko itk kollot vaa ja pyhkes nokkatas
esiliinahas.
-- Älkkä yhtä itkekk, muar kuld, kyll mnää se Vilku opeta vanha
äittiäs kiussama.
-- Snää opeta, sanos muar ja nous ylös niingo yks tuaksaus, -- snää
opeta! Tiädäks jos snuu äitilläs olis yksiki semnem boik ko meijä
Vilkk, ni ei täsä mailmas mittä hättä oliska. Älä snää puhels semssi,
ett snää opeta Vilkku, mutt kon goit vaa otta esimerkki hänest, niim
bali ko snuun durmeldunn luandos myäde anda.
-- Vai nii, vai nii, änkkäsi mnää, kon em, bahus soikko, enä
ymmärtänn, mitä mnuum bit sanoma. Mutt vähitelle muari sanas sendä
rupesiva mnuu kismittämä. -- Vai Vilkk täsä ny ruppe esimerkiks
toisillk kelppama, Vilkk, ko ain gaikk juanek kekses ja ol pann meijä
huano huuttohon goko kaupungis ja viäl ulkmaillakki! Vai Vilkk täsä
oikke säädylise nuare miähe esikuva o muari miälest! Semnem buhe
harmitt mnuu sendä vähä kamalast ja mnää sanosingi muarillk, ko olin
gerjenn hiuka virkkoma hämmästyksestän: "Ei mar meijä äit nykkä vaa
sunkka itk poikas tähde niingon de."
-- Ei sunkka itkekkä, harvon gaiketakki hän ilon gyynli mukulattes
tähde vuadattas saa.
-- Kuit te sanositt, muar? Ilon gyynli! Ilostakkost tes siin nyp
pargutt sitt?
Ei muar puhunns sanaka, mutt ko itk, tillitt vaa ja vede juaksivas
silmist niingo rännist. Mnää pakkasi jo oikke sekkoman gaikest
tämsest, mutt viime mnää pääti, ett mene mar mnää sendän gattoma,
mimne se Vilkk sillo on, go hänen dähtes ilost itketä. Ja mnuun däyty
sanno, ett ko mnää oti ove lippahan gii ja pyäräyti itten sisällt
Tasala salihi, ni mnuu sisikunnasan tunnus juur samallt tavallk, ko
enne mailmas lukuvooroll mennes. Mutt sisäll mnää meni ja istusi sali
ovipiälehe. Ja kyll mnuu se sannot täyty, ett mailm näytt muuttunnuld
mnuu silmisän, go mnää hetke aikka siin istunn oli. Salim beräll
istus Vilkk pöydän dakan hirmuse iso postill ja Tasala muari virskiij
noka ali ja luk kovall äänellp päevä evangeeljumi. Kyll mnää se näi,
että hän mnuu huamatt, ko mnää sisällt tlii, mut ei se poik vaa
oli mnuu näkevännäs eik hyvä päevä sanonnk, ko luk ettippäi. Mnää
kopistim biippun saappangorkkoan vastan dyhjäks, pisti sem blakkrihin
ja ajattli itteksen: "Ova maaren däsä oikke niingon girko meno,
annast katto, mitä täst lopuks tleeka."
Mutt Vilkk pit harttast vaa asjas pääll ja luk sem bäevän deksti
selitykse loppuhu astikk. Ja ko hän se ol lukenn, ni hän ott
virskirjan gättehes ja rupes veissama se numron 254, ko aika:
"Valitan vaikkiast kans kuningas Davidin". Ko mnää valla hyvin daisi
se virre ja nuati eik mnuu äänenikkä niit kaikkjan goohomppi ol,
vaikkan se itt sano, ni mnää oti nuattihin gii ja rupesi hurauttlema
joukko. Muarikim bist ittes sisälls salihi ja yhdys kimjäll äänelläs
ja semsill värisevill, vanha-aikkasillk kruussauksill veissuhu,
nii ett kuulus oikke juhlaliseld, ko mes siink kaikin golme veteli
stää virtt, nii ett Tasala sali akknat tärisivä. Ja muari silmist
juaks vesi koko aikka. Ko sitt nek kuus värssy oliva veisatu ja
Vilkk ol lukenn Herra siunaukse ni hän dul mnuu tervettämä ja rupes
pauhama mnuun gansan niingo ennengi. Tasala muar toi meillk kaffett;
auringokin dirkistel hetke aikka sisäll ruudust, katava oksat
tuaksusiva laattjal ja meill ol oike lysti, ko mes siin istusi ja
join gaffettan.
Viime em mnää enä taitann hillit ittiän, go sanosi: "Kyl mar tämä
kaikk ny vaa hyvä o ja vallam baikallas, ett snääki Vilkk olet tull
hurskaks".
-- Em mnää mikkä hurskas ol, mutt sapati mnää pidän gunnjas, vastas
Vilkk.
-- Nii oikke, mnää nää se ja meinangi vaa, ett näi se parast ongi. O
oikke, mutt mnää tahdoisi vaa vähä niingo muistuttas snuu, ettes snää
enne niim bali väli pitänn, mikä päev viikkos me hulluttli.
-- Engän daitannp pittä, mutt ny ovakki asjat toisi ja mnuull on däys
syy muutta elämätän.
-- No, se o viss se. -- Mnää tahdoisi vaan diättä, mikä kamal
snuull on dapattunnk, ko snää semssem bäätöksehen dull ole. -- Kyll
mnääki ole mond kertta ajatell, ett meijän darvittis ruvet elämätäm
barandama, mutt ei mar siit vaa ol valmist tull.
-- Nii händ, ei olt tull valmist eik tleekka ennengos saas semse
varotuksen go mnääki. -- Kuulestis, uskoks snää, ett o synd tehdt
tyät pyhäpäevän?
-- Kyll mar kaiketakkin, gosk sanas nii lueta. En mnää se enemppä
tiäd.
-- Eskä snää tiäd, mutt mnää tiädä. Istust nyt hilja, ni mnää juttlen
goko asja. -- Tiädäks, mnää sain getu eilä.
-- Op perhan, vai luanist snuu jäll! Sitt pidetängi juhla tänäp
ehtost, ko se kiskota. -- Mep pruukkasi näättäk kiskot yhdes kaikk
ketuk, ko Vilkk sai, ja sillo Vilkk pist ain dodiks.
-- Älä kir, sanos Vilkk. -- Stää ei nyljetäkkän dänäpä eik todiakka
juad. Tänäp o sunnunda, tiäds se.
-- Oh helkkar sendä -- o oikke.
-- Älä kir! Nääks, siit ketust ei saa nahka pois pyhäpäevän, vaikkas
kuik koitaisi.
-- No, mikäst siin sitt esten olis?
-- Siin o ny vaa semne este, ett selväst näke, ettei pyhäpäeväns saas
semssi turhi toimitta. -- Ko mnää se sai eilä, ni se kerkes jäätymä,
ennengon gottip pääsi. Se ol juur jämt niingo yks jäänglimpp. Mnää
olsingi muuton dulls snuu eilä ehtost hakema ja me olsi yhdes
kiskonns se. Mutt ei jäätynny kettu kukka rupp nylkemä ja sendähde
mnää pistingi sem bakartuppaha sulama ja ajattli itteksen, ett tänäp
aamust mnää se nylje yks kaks. No niin, dänäp aamust se kyll ol sula
ja notki ja mnää rupesin goht toimeihi. Ja kaikki käveki hyvi, siks
ett mnää pääsin geskkohta kaula, mutt sillo oliki juur jämt stopp.
Sen gauemaks ei nahk lähtenn. Mnää vedi ja nytkesi, auti veitellän ja
ähkysi ja hikkoli, mutt ei nahk vaa ottann lähtiäkses, ei vaikk
piru -- -- --
-- Älä kir! sanosi mnää, näyttäksen, ettei Vilkk ollk kalljollk
kylvänn jumala sanatas.
Mutt ei Vilkk siit oikken dykännk, kosk hän gatos luinautt mnuu yhdem
bahan gerra. Viime hän sendä voitt luandos ja sanos: "Nii oikke, eikä
saak kirot pyhäpäevän."
-- Eik arkkjanakka, mnää tuumali.
Mutt sillo Vilkk suutus ja sanos: "Joses snää ny vaa ol hilja ja
kuulustel, mitä mnää sano, ni mnää jätän goko asja selittämät. -- --
Nii oikken, gaulan geskpaikoills saakk nahk läks hyvi, mutt siit ei
ettippäi ei vaikka pi -- -- nii, vaikk pimjähä astikk olsi rehkinn."
-- Älä nyk koohoijas, se sitt vast klookk kett ongi, mennästis
kattoma stää. -- Kyll kait stää sendän gattos saa, vaikk ongim
byhäpäev.
-- Saa maare, mikäst etei sais. Ja saa stää koitta nylkkiäkki.
No, me läksi sitt Tasalam bakartuppaha ja kyll kaikk näytt olevas,
niingo Vilkk ol selittänn. Siällk killus kett kados kinnerpuus ja
pualväli kaulaha saakk nyljett nahk hipas tuva laatijat.
-- Kas nii, sanos Vilkk, -- tosa o varotus. Rupp toimeihi vaa, jos
miäles teke, niis lakka maalissi pyhäpäevän ajattlemast.
Mnuun däyty sanno, etten mnää sillonga viäl luull muut, ko ett
Vilkull ol jäll jotta jekku miäles. Mutt olkkon guit tahanas, tuumali
mnää itteksen, heiti jakum bois yld, kiversim baeda hia ylös ja
rupesin dyähö. Mnää ole eläisän mond elukka ulos heijä nahastas ajann
ja mond kettuakki, ni ett mnää luule vähä ymmärtävän näit asjoit ja
tiädä se, ett kon gerra vaa saa käpälä ja saparak klaariks, ni ei
mittä muut kon griuskuvee vaa, kyll nahk vissi lähte niingon dyhjä
tehde. Mutt tämä nahk ei lähtenn, jos uskott taikk ei. Mnää vedi ja
vedi ja mnuu harmitt ja pelguttiki jo viimeseks, mutt nii se vaa ol,
ko olis koittannk kaljot traaksip paikoildas.
-- Äläst sendä hual reppi rikk stää nahka, sanos Vilkk vihdo viime.
-- Reppi rikk! Pahustak sills sitt väli on, guit tämse nahan gäy! Es
sunkka snää tätä myyd mein. Eik tämä mikkän gett olk, kyll maares se
ymmäräk, kos nääk, kui mnää täsä vähtä ja hikkole, eng vaa saa nahka
lähtemä. -- Vanh-faar tämä o eik mikkän gett.
-- Olkko sitt Belsebuub itt, mutt ko arkki tlee, ni vissi mnää häneld
naha ota ja myyn gahdellttoist markall.
Sillo mnuu rupesiva Vilkum buhek kammottama ja mnää pisti jakkun
yllen ja läksim bois. Vilkk tul peräs, me meni salihi jäll, veisasi
yhde ehtovirre ja joim bari kuppi teet. Ja ko mnää läksi, nin Dasala
muar itk jällp piäne loraukse.
Seoravanp päevän Vilkk tul meill ja vihels tullesas, nii ett mnää
jo aikka, ennengo hän ove avo, tiäsin, guka siält tulos ol. Kyll
se poika ny jäll ol endselläs, lakk ol toisellk korvall ja silmä
vilasivap pääs niingon gärpp kiviroukkjos.
-- Tomsellp päälläk snää ny jäll ole, vaikkas eilä sais semse
varotukse? kysysi mnää.
-- Älä kohis, sanos Vilkk, ei ny ols sunnunda. -- Ja siit ketust ei
puhut enä mittä. Se pahus ol nääks joskus joutunn jäneksem baulaha.
Lang ol katkenn ja jäännp piukka ymbärs kaula. Sendähde ei nahk
lähtenn. Mnää olen dänäp tutkinnas se asja. Arkkipäevän o miäs sendäm
bali rohkeve ko sunnundan.
Nii, semne se asi ol. Mutt Tasala muar sure viäl nykki, ett Vilku
elämäm baranus kest vaa yhde voorkaude. Ja mnää, ko joudum bitämä
Vilkku esikuvanan, dykkä, ett kyll o syyt surrakki.