Nii händ, mitäst maare Iiro olis muut sanonn. Hänen däydyis ai
appleerat Vilku sanoihi. Kuingast muuto. Mutt mnää suutusi ja sanosi:
"Se o nys semnem baikk, poja, ett ko mnää kerra ole ruvenn veissaman
dämä veisu, ni mnää veissa sem bäähä saakk sill ehdoll, ett te annatt
mnuu oli rauhas niin gaua, ett mnää olen doimeistam bääss. Sitt saatt
moitti ja haukku, niim bali kon dahdott. Millä muull ehdoll em mnää
enä ruppet täsä lukkri virkka teillp pitämä."
No, mitäst täst, poja huamasiva, ett mnää oli sanonn heilit totude ja
lupasiva oli ihmsiks. Mnää krakistin gurkkum buhtaks ja veisasin daas:
Ja ko haminam bäästä sitt kerra
Ja saatt ranttaha astia nokk,
Ni me itten dee fiiniks ko herra,
Mennä maihi ja ollan "duu blokk".
Meill o hentt joka mailma loukos,
Niingo hyvi se ymmärät kyll.
Niit o musti ja kredliinej joukos,
Semssi konei olp paittaka yli.
Paras hentt meill o Suamemaas sendä,
Händ en goska me unhotta voi,
Hänellp preivej meild yhtmitta lendä,
Hänells silkki ja kultta met toi.
Meripoikki meit varjelkkon daevas!
Vaevaloine o elämän dääll,
Paras sendä o ollaksem laevas,
Ko mes seilaile valdmerem bääll.
Ko se lopposa siit värssyst ol veisatt toissen gertta ja mnää oli oli
verkalles isoma aikka, ni Vilkk kysys: "Siiheng se ny lopus?"
-- Siihe oikke.
-- Vai nii. Siin on gaunis nuatt siin veisus. Mutt kuulestis, snää es
oikke ymmärk, kui veisuj tehdä. Tiädäks, se kuulu vähä kamalald, ko
snää veissa niist meijä henduistan, go meill o joka mailma loukos.
Ensiksikki, ei snuun darvittis kohist semsist sanaka. Nääks, ei stää
tiäd, vaikkas joskus viäl mensi naimissi, ja jos snuu vaimos saa
kuuli, ettäs olet tehn tämssi tunnustuksi, niin gat ettes, kuis snuun
gäy. -- Nii händ ja töine asi o se, ett snää sano, ettei niill olp
paittakka yli. Se on gyll tosi, mutt snuu olis tarvinns sannok kans,
ett siäll o niin guum siäll ulkmaill, ettei siällp pidet paitta;
ett siäll o niingo muudis ett olla ilman baitta. Ja sitt snuu olis
tarvinns sanno, ettei siälls sembualest ilkialasten gäyd. -- Nääks,
ei nes stää ymmärt täälls Suames, jos ei stää selitet. Ja sendähde se
kuulu kamalald heijän gorvisas.
-- Nii oikke, sanos Iiro, -- ja färeis es snää Kalkke park olk kii
yhtikäm behu. Misä Jumala nimes snää olek kredliinej ihmissi nähn?
Nii, niingon guulett, ei Vilkk ja Iiro ymmär yhtikämittä semsest,
ko veisundekkohon guulu. Eng mnää stää ihmettel, ettei he mnuulls
suurkiitost sanonn. Mutt se mnuu kismitt, ko he yhtmitta siin
vaa moitesiva ja nälkesivä ja mnää sanosingi viime. "Ett te mnuu
veisustan mittä maksama ol joutunn eik teijä stää kuuli olis tarvinn,
josett olis mnuum bakottans se veissama." Sillom boja häpesivä ja
lakasiva hollamast siit asjast. Hiljaksis kuljetti sitt jäll, mutt
kyll kaikist merkeist näys, ett poja olivat tullp paremallp pääll.
Ja ko Nästihim bäästi, ni Vilkk ol niingo ennengi ja tek emänä valla
hulluks jaarituksillas. Se ol näättäk sillaill, ett ko mep pääsi
sisäll Nästihi, nii dlee emänd ja sano Vilkull: "Mnää olen deit
sitt odottann niingom bäevä valknemist. Asi o näättäk semne, ett
pyydetäis teijän boikkema mennesän Laitlan Gatihännän gylähä -- siäll
o semne lysteliseniminen gylä -- ko siäld o varastett pali davara. Ja
Virilähän, guulem, kans teit tarvitais."
-- Em mnää kerkk ny, vastas Vilkk, -- mnuun däyty kiirustem bainttat
täst Konstantinoopelihi.
-- Kui mihi, kysys emänd.
-- Konstantinoopelihi.
-- Mikä semnem baikk o.
-- Se on Durkim pääkaupung. -- Turkin geisrild o yhten yänk karann
ykstoist frouva ja mnuum bidäis net takasin doimittama.
-- Älkkä ny hulluijan. Ongost sill ussema frouva sitt?
-- O oikke, siällp pruukata nii.
-- Vai niim bruukata. Kyll mnää ole siit hiuka juttu kuull. -- No,
kyll keisar park kans nyt tuskas on gon gaikk frouva menivä menoijas.
-- Kaikk frouva! Älkkä luulk, emänd hyvä. Hänell o jälill
viäl -- andakkast mnää kato hänem breivistäs (Vilkk vet
paperim boviplakkaristas) -- nii, hänell o jälill viäl
kolmsstaseittmängymmendkuus.
-- Jeskandeerakast! Mitä hän sills sitt väli pitä, vaikk ykstoist
meniki hukka. Pahustak hän niit takka aja?
-- Rangastakses tiätystengim, bistä säkkihi ja kivej säkkihi ja
upotta niingom gatimboja.
-- Jumal siunakko! Se o vähä kamala sendä!
-- Niin gyll ongi, mutt semne o laki siäll ja met tiätäjä ole ai laim
bualell.
-- Nii oikke, nii oikke, huakkal emänd. -- Mutt Rauman gauttakost tiä
sinnk Konstumbaabelihi mene?
-- No, ei se juur Rauman gautt men, mutt ei siäld kautt mennem bali
vääräkän dul. Ja stää paitt kaikk mnuum barhama vehken ova Raumall,
ni ett mnuu sengin dähden däyty mennk kodon gautt.
-- Nii händ, nii händ, sanos emänd ja men.
Ja sillaill mep pääsim boikkemast Laitlan Gatihänttähä. Ilm ol
tuli aikatavallk kylmäks ja me joingi siäll Nästis kuuma riäksa
lämmetäksen. Ja ko ol lämmiteltt tarppeks ja Valko syänn, ni lähdetti
jällk kulkema. -- Juteltti sitt kaikki mailmattomi ajan guluks. Ja ko
Laitla aukki rupes häämöttämä, ni Vilkk näyttä päi yht kylä vasemallk
kädell ja sano "Kattokkast pojat, tosa nua ova jäll!" Se ol, näättäk,
sillaill, ett jo tulles sen gylän duulmylly oliva harmittann meitt.
Niit ol kummingin gymmengund ja kaikk olivas siivettömi paitt yks.
Ja Vilkk ol sillo jo sanonn meill: "Taidattakkost tep pojas selittä,
mingtähden duulmylly ei revit alas, ko stää kerra o lakatt käyttämäst
ja siippe ovap pudonns siit helkkrihi? Mnuu miälestän domses
siivettömät tuulmylly näyttävä kamalild, ova juur niingo handel
ihmne."
-- Kamalild oikke ne näyttävä, mes sanosi -. Ja ko ne nähti ny jäll,
ni ne harmittiva uudestas Vilkku. Ko mes sitt kulji sen gylä siutte,
ni siins seisos yhden dalom bortim biäles keskikäne miäs ja poltt
piippuas. Hän ol vissingi lopettannt tyäs aikasemin gon davalisest,
ko ol lauanda päev. No niin, go me hänen gohdalles tlii, ni Vilkk
käsk Iirom bysäyttä heose ja sanos sill miähell: "Hyvä ehtopäevä."
-- Jumal andakko, vastas miäs.
-- Olettakost tes sen dalo isänd?
-- Siks oikke mnuu haukuta.
-- Vai nii, vai nii. Kyll mar isänd tiätä, kenen dua myll on, go
siippe ova.
-- Ja tua myll vai, ko siippe ova?
-- Nii oikke.
-- Tiädä maare.
-- Vai niin, gene se o?
-- Kyll se meijä myll o.
-- No mutt kuningast isänd sitt nii ruakoton o, ett jättä siippep
paikalles sunnundaks? Kattokast, kui net toisten dalotte isänä ovak
kaunist ottann myllysiippep pois pyhäks.
Olsitt nähn, kuis se miäs suutus ja rupes meit haukkuma. Mutt Vilkk
ei olit tiätvännäs, ko sanos: "Kamalan guum veri teill ongi, andakka
Herran dähden gupat taikk lyäds suand, kosk o lauanda ehto ja
tiätystengi saun lämmi."
Mutt enemä se miähe veri siit puhest kiähuma rupes ja ko me näi, ett
se rupes haparoitteman givi kättehes, ni Iiro löi Valkot selkkähä ja
me meni menoijan.
-- Oi voi sendän, gui vähäst ihmne suuttu, tuumal Vilkk, ko me olim
bääss niin gauas, ettei tarvinnp peljät saadk kivej päähäs.
Laitla aukkjall Iiro sitt heitt ohjakse Vilkull, hak harmoniikkas
ja rupes pelama. -- -- Ja arvakkast, mitä se poik vetel? -- Stää
mnuu meripoikkatte veissuan. Se ol sitt semnem boik nuati oppema,
ett siit ei friskat. Ja vähä korjast se stää soittiki, vaikk kynne
vissin gondas oliva. -- Eik ol aikkaka, ni Vilkk sanos: "No, Kalkke,
veissast sana, ni mnääki auta!" Ja vois suas jukopere, ko mes sitt
veteli stää veissu, nii ett koko mailm kajatt. Ja ko ol laulett se
viiminem baikk: "Paras sendä o ollaksem laevas, ko mes seilaile
valdmerem bääll", ni Vilkk sano: "Jaa-a, poja, ajatelkkast, kon däst
taas tlee kevä ja vede aukkeva ja me lähde. Muistattak, kuip peli
kalattle, ko ankkur hiivata? -- Se o musiikki, poja! -- Ja seilip
pullistuva -- ja laev lähte hiljaksis pois haminast -- ja flika
itkevä rannall. Se on doist pojak kon grapistellt tämsis vehkeis."
-- Älä mittäm buh, sanos Iiro, pyhkes silmiäs ja niist nokkas. Ja
karhjald rupes mnuungin gurkusan dunduma.
Niingo vahvistukseks Vilkum buhessen, gui ilkkjä mais kulkemine sendä
o, Jumal anno meill oikke aika lumipyry, ja pimi ol niingom bussis.
Valko-park ei jaksann enä karatakkan, go lumi ott pyärihin gii ja nii
mes sitt sain gulkki hiljaksis ettippäi. Ihodes me jo meinasi jättä
ratta ja pyyttä ree lainaks, mutt Iiro sanos: "Mennä nys sendä Unajan
Dupalaha astikk; siäll o faar meijä vanh tuttun ja siäld kulkeva
linjaalikkin gottip paremi."
Sillaill oikke se oliki meijä miälestän ja 10 aikan ehtost mes
sitt viimem bääsin Dupalaha. Herätetti faar ja muar ja pantti vesi
lämppemä. Meijä ol niin gova vilu, ett Vilkk meinas, ettei ny aut
mikkä muu kon dodi, ja se o samas niingon Durun duljaissi Dupala
faarill. Vilkk hakiki sitt rommpotu vakastas, eik oli aikkaka, ni me
istusin Dupala faarin gans, join dodi ja praakkaskli muinassi. Ja
mitä kauema mes siin jaarittli ja maistlin glaseistan, stää lämbeve
meijän dul ollaksen ja stää hauskemald rupes mailm jälle näyttämä.
No ko mes siins sitt istu ja juttle, ni Iiro heittä ittes oikkjaks
Tupala faari sänkkyhy ja saa unem bäähän gii. Nii oikkem, boik
nukus siihe niingon dorrakas, ja ko Vilkk huamas se, ni hän ol koht
valmis koerangureines. Hän nyhjäs mnuu kylkke ja sanos: "Kuulestis,
Kalkke, eks snääkin dykk, ett olis oikke synd herättä Iirot, ko hän
noi makkjast nukku, muttkon guljeta me nyt tämä loppmatk kahde. --
Kyll Iiro huamen girkklaistengin gans kottip pääse. -- Hän on nääks
reisust rähjändynn ja nukkumine hänell nyp parast teke."
Semne se Vilkk ol. -- Niingo hän olis pitänns sill väli, jos töine
ol rähjändynnt taikk ei. Mitäst maaren, gon goko asi ol ny vaa se,
ett hän dahdos laitta Iiroll ihmettlemist, ko hän herä. -- Vaikk em
mnää sais Vilkku moittis, sill ett em mnää olit tippaka händ pareve.
Mikäst mnuu olis olis sannoisan: "Ei maare jätettäkä Iirot tänn
ihmistem bilkaks ja kukatiäs jalkasin gottit tleeman Duru reisust."
-- Nii, miksen mnää sillaill olis saanns sanno, mutt luulettak, ett
mnää sen dei, muttko nyäkkäsim bäätän ja meinasi, ett kyll mar se
vaam barast o, ett Iiro nukkus saa. Nii oikke mes se asjan gunttom
bani ja Tupala faar pist yks kaks heose ree ette, eik oli aikkaka,
ni me jo oli matkall. -- Taevas ol ny valla selkki ja tähde loistiva
nii ihanan gaunist, go ne ainakki loistavak, ko on gova pakane.
Vilkk, ko semnen girimies o, rupes mnuulls selittleemän gaike mailman
blaneeti ja komeeti, ko mes siink kulji. Mutt em mnää kaua viittinns
semmost kuulustellk, ko rupesi veissama "Arvon mekin ansaitsemme" ja
Vilkk sekös vähä äkkin daevan dähdistäs mnuu nuattihin. Nii mes sitt
painsin gottippäi. Valko karas hyrryttel oikke nätist ja met tykkäsi,
ett tämä ny vast ongi oikke lystreis, tämä. Mutt ko me olim bääss
pualväli Unajan gylä ja Siärstan dorppa, ni meillt tapaduski vähä
harmiloinen glumm. Vilkk ol juur pääss juttlemast ja hirvittleemäst,
kui hän huame aamust mene Iirot vasta Unaja kohden, go mek kuulim
biänem byräykse ilmoist, aisak krapisiva maaha ja Valko pysäs ja
kääns pääs päi meit, niingo olis tahtonns sanno: "Tott mar tes se
huamasitt." Vilkk karas koht ulos reest, men heosem bääm bualehe ja
ennengo mnää olin gerjenn noo sanoma, ni hänell jo ol asi selkki ja
hän huus mnuull: "Oi nyk koohot sendän, go luakk putos."
-- Vai niin, vai ei sem bahemppa tapattunn, vastasi mnää ja läksin
gattlema vahinkko.
-- Eikä, meinas Vilkk, -- tämä on biän asi, kyll mes semsem bian
glaara.
-- Klaara maare.
Niingo mnää jo enne ole sanonn, ni em me oli mittä heosmiähi, mnää ja
Vilkk. Ei meijä vanhemillan ollk koska heost oli, ja stää paitt me
olim biänest mukulast saakk laahanns Saksa ja Rauma väli joka ikine
suvi, eng oli oli mais pali muut kon gäymälttä sill aikka vuatt, ko
lapset tavalisest karava elukkatte ja heoste hännäs. -- Nii, ett
me olin davalisen gehnoj poikki heosvärkkette asjois. Sendähde em
me ymmärtännykkä, ett siit semmost vähti pit tleeman, go siit tul,
siit meijä luakam buttomisest. Nii händ, em mes semssi aavistannk,
ko Vilkk sanos vähä nässist: "Jaahah, ja nys se luakk pistetängim
baikalles jäll."
-- Paikalles oikke se panna, mnää meinasi ja sitt me rupesi sen
gans pelama. Vilkk ott luaka ja aisa ylös maast, kiärs ruama
hänembualmaises aisa ymbärs, pist luakam bää ruamalenkkihi ja käsk
mnuun giärttäs samallt tavall ruama mnuumbualmaise aisa ymbärs
ja sitt paintta luakka niim bali enemä väärä, ett sem bit menemä
ruamalenkkihi aisa sisäpualell. Mnää tykkäsi, ett sillaill oikke
se asi reedaha saada ja dein dyät käsketty. Mutt siinäköst vast
olikim brässi! Vaikk mnää se itt sano, ni mnää oli siihen aikkan
davalise frisk poik ja ko mnää otin gii johonkki, ni mnää takka, ett
se tunnus. Mutt kyll mnää siin luakam bahukses ny vastuksen löysi.
Mnää painsi ja painsi stää riivattu, mutt en saanns stää vaa niim
bali enemä väärähä, ett se olis menn aisa sisäpualell. Eng kehdannp,
pahus soikko, sanno Vilkull, ettei mnuull olit tarppeks voimi siihen
doimehe, muttko vähtäsi vähtämistän, ett hiki tukas ol. Ja Jumal
tiätä, kuingan gaua olsi siin askroinn, jos ei Vilkk olis huutanns
siäld tois puald heost: "Eks snää stää ny jo saa?" Sillo mnuu pist
harmiks, mnää puri hammastan ja painsi viäl yhdem bahan gerra ja
sillo se mem baikalles, men niingo meniki, mutt samas huus Vilkk:
"Pahustaks niin gamalast siäll nyhji, nys se lens ulos tällp puald
jäll."
-- Menkkö sitt -- mitä se mnuullk kuulu -- pains se paikalles jäll!
Ja kas näi Vilkk vähtämä, se poik pains ja ähkys ja puhkus, mutt ei
siit se enemppä tuli. Mnuu ol miälen oikke hyvä, ett hängi sai hikkol
voorostas. Mutt viime mnuu rupes tleema vilu ja ko mnää muutongi
vähitelle väsysin durha odottamissehen, ni mnää huusi vihdo viime:
"Eks snää stää jo saas sengi rääpäkäs."
-- Rääpäkäs, ittes rääpäkäs ole! Kihisi Vilkk ja kimmatt nyrkis
sojos mnuu etten. Ja nii häppi ko stää ongi sanno, ni sillaills siin
vaan gäve, ett me heiti luakan diä viärehe ja karasin doinen doisen
graivärkeihin gii oikken giukum bääll. Mnää, ko vahveve oli, rupesi
juur saama Vilku hankkehen, go Valko lähte karama hölköttämä Rauma
kohde. Hän dykkäs vissingi, ettei meist isso aikka mittä valmist
tliis. Mutt se hyät niist Valko meiningeist ol, ett me huamasi, ettei
ny ollukka aik tapell, ja läksi molemak karama Valkot kii ottama. Pia
mes se sauti, talutetti se takasi ja ruvetti jäll voorotelle painama
luakka paikalles. Mutt ei se vaa menn.
-- Om mar tämä nys sendä oikken gamal paikk -- sanos Vilkk vihdo
viime -- mnää tiädä juur vissi ett piänet trengpoja maillp paneva
heose luakkvärkeihi. Ongost niills sitt enemä voimi ko meill?
-- Em mnää händ ymmär, vastasi mnää. Ja sitt mef fundeerasi iso aikka
ja pääti viimen dehd nii, että Valko ajetti ojaha, nii ett saatti
luakan doinem bää päi yht suurt mäntty kon gasvo ojam barttall, ja
sitt me molemap painsin doist päät paikalles. Mutt ei se sillaillakka
luanistann meills, se tyä. Kyll mes se nyt tarppeks väärähä sai,
mutt juur ko sem bit menemä siihe ruama lenkkihi, ni se flengatt
kyljelles taikk lens pois paikoild toiseld pualeld, kodei siäll mittä
sem baremppa toperholtti oli. Viime rupes päälsem bäätteks Valkokin
dleema levottomaks. Kerrangin go me oli juur ja juur saamaisillas sen
girotu luakam baikalles, ni Valko nytkäs sama ja siin oltti sitt jäll.
-- Rupp nys snääki, sengi raat, siin viäl äkseerama, huus Vilkk
kuikuisas ja vetel Valkot piiskallp pitki ja poiki. Mutt ei se siit
viissamaks tullp, pikemi hullumaks.
Ja siin mes sitt präsäsi, siks ett Vilkk vihdo viimem bist luakan
gainlohos, ott ohjaksek kättes ja rupes taluttama Valkot päin
gaupunkki. Mnää meni aisoihi ja vedi rekki peräsän. - Se ol surkkja
kulkko.
Kaikeks onneks ei meill ollp pitkä matka Siärstan dorppaha. Sinn mep
poikkesi ja kolkuti ovem bääll, siks ett ihmse heräsivä, ja rupesi
selittämän gui meijä ol käyn.
Mutt ko Vilkk sanos ett meijä luakkan ol lendännp pois paikoildas ja
ettem mes saanns stää sijalles jäll, ni sillo lyättingi ovi kii meijä
nokkan ette ja mek kuuli vaan go isänd sanos: "Pahukse hirvhamppak,
kon dleevak keskell yät ihmsist pilkka tekemä. Korjakka ny luunn
vähä äkki!" Ja siihe me jätetti eik ny auttann muu, ko lähti jällt
tramppaman gottippäi sill erotuksell vaa ett ny men Vilkk aisoihi ja
mnää kanno luakka kainlosan ja taluti Valkot. -- Jaa-a, ko mnää se
reisu muista, ni ei mnuu enängä mikkä nii harmitt, ko se, etten mnää
stää luakka rekkem bannk, ko roikoti stää, niingo se olis raarikin
gapen oli. Mutt ko Vilkk kiukuisas kerra ol ruvenns stää kandama, ni
häm bist se mnuun gainlohon, go hän aisoihi men ja mnää, kahko, kanna
stää huamattemat jäll voorostan. -- No niin, sillaills sitt menttin
gottippäi. Ei Vilkk enä komeeteist eik planeeteist olis hualinn,
vaikk ne olis meijä niskaham budonn, eng me enä lauleskell: "Arvon
mekin ansaitsemme", kon dravasi hiki tukas Rauma kohde.
Mutt ko mep pääsim Bitkjärve ahte ali, ni meijän däydys huilat ja
vettä henkkiän. Mnää sanosingi siins sitt Vilkku: "Nääks nyk, kumnen
dämä mailm o; vaunuis snää algo reisus ja rekki peräsäs traaksite
snää kottit tlee" -- Siihem buhesse ei Vilkk vastann mittän, go möris
vaa niingon vanh kahlkoer.
Mutt mnää olingim bäättännk kiusat händ yhde eine ja sanosi hänelle:
"Turh reis tämä oikkjastas oliki; niit snuum berindrahoijas me läksim
bankkihi viämä, mutt käveikköstis snää lainkkam bangis."
-- En gäynnk; kyll ne rahak kotonakkin darvita.
-- Vai nii, mutt mitästis sanoisi, jos ne olsivakki sendä siällt
Turum bankis.
-- Kui mitä? sanos Vilkk ja rupes kuuvalos flombuukkias syynämä. Ja
ko hän löys siäld vaa hiuka viidettkymmend markka, ni hän gysy, mihi
lopp raha o joutunn, ja mnää sanosi niingon dosi ol, ett mnää oli
viänn nelisata markka pankkihi.
Mutt kaunik kiitokse mnää siit sai. Vilkk huus: "Oleks snää mnuu
foormyndrin" ja karas päällen niingom beto. -- Nii oikke, semnen
dulikiukkune miäs se Vilkk o ja vaikk stää o häppi sanno, nin gyll
mnuu se sendä sannot täyty, ett oikken dodem bääll me jälls siint
tappli, rytistli. Mutt kesken gaike joku huuta meijän dakanan:
"Lämmetäksennek siin vänkkröittett, poja?"
Me helliti vähä äkkin doinen doisen graivärkeist ja ko me näi, ett
se oliki Hakkri Iiro, ko meit puhuttel, ni met tlii vähä ilosiks. Ja
se ol sendän gaikkja ihmelisemppä, ettei Iiro olis suuttunn meijäm
bäällen, go sanos vaa: "Sengi junkkrik, ko jätitt mnuun Dupalaha,
mutt mnää heräsingim bikemin, gon de olitt luull ja läksi jalkasin
gottippäi. Ja ny mnää sautan deijä. Misäst tes sitt oikke olett
viivytell?"
Mnää meinasi juur ruvet selittämä hänellk, kui meijä ol käynn, mutt
Vilkk, ko ai ymmärs päijät ittes, vastasikin goht: "Tuall me oli
Siärstalls sisäll ja sovesin deerejahtist ensmäis keskviikko aamust
ja ny juur lens meijä luakkan däsä ah te allp pois paikoildas;
pistäst snää se ruamihi jäll."
Sillo mnää ymmärsingi, ett Vilkk koitt salat kui meijä laitan oikke
ol ja mnää ajattli itteksen, ett om mar se Vilkk sendä vähä järkeväs
poik. -- Mutt ei meill oli onni sillk kertta.
Iiro vastas, näättäk, ett hänen gätes oliva niin gondas, ettei hän
rupp yrittämänkkä semssin doimeihi.
Sillo ei auttann muu kun dotus ja Vilkun däydys sanno, ett Tupala
luakk ol niin gankki, ettem me jaksannp paintta stää paikalles ja ko
hän gerra ol alkkum bääss, ni hän lopett: "Luuleks, pahus soikko ett
me muuto olsin dranunn rekki peräsän ja taluttann Valkot toispuald
Siästan dorpan dähä saakk."
Olsitt sillo nähn Iiro! Se rupes naurama; se nauro nii ett se vallan
giärittel lumihanges ja Jumal tiätä, kosk se olis lakann, jos em me
olis viime uhann anttas sillk kölilöyly. Semnem buhe meild vaikutt
sendä se verra, ett hän sai sanotuks meill, ett me avaisi rinnustime
auk. Ja ko Vilkk se ol tehn, ni luakk meniki vähä nässist paikalles
ja sitt Vilkk vet rinnustimen gii jäll eik ol viäläkkä lakann
ihmettleemäst, ett hän se sai kii nii hiukall venuttamisell.
Kyll mes sitt pani jala Valko ali. Mutt synd olis sanno, ett me
oli hyvällp pääll. Vilkk syljeskel pitki syljelj ja mnuu kismitt
koko jutt. Mutt Iiroll ol lysti, eppäle mnää, kosk sen goko ruumis
pudauttel ai joukko, eng mää usk, ett sillp pahall vilu ol. -- Nii
händ, sillaill meijän gäve, ett ko meijäm bit Iirost jekku tekemä,
ni me joudusi itt naurualaseks. Ja ko sitt viimem bäästin Dasalam
bortill, ni Vilkk sai ruvet puhuma hyvä-kaunist Iiron gans, ettei hän
olis jutellk kaupungis siit luakam buttomisest. Mutt luulettak, ett
Iiro tais pittäs suus kii. Ei maaren daitannukka, vaikk hän lupas
oli hissuksis. Kyll meijä luakastam bian goko kaupungis nauretti ja
hirviteltti semsten gesken go luakkvärkim bääll ymmärtävä.
Nii ett pali meill ol harmi siit Turu-reisust Mutt ol meill sendä
lystiki oli ja miälelläs mnää ylipäätäs muistle stää kertta, ko met
Turkkuhun guljeti net Tasala Vilkum berindraha.