IV

Mutt aik kulus ja Iiro hiukseks kasvova, nii ett krahis. Jämt

pualtoist kuukautt niitte ristjäiste jälkke mes sitt pidi hänen

gansas oikken genraalsyyni ja pääti, ett hän ol semses kunnos, ett

häne gansas kehtas kulkkit Turus niingo muallakki, vaikk hän haisikin

draanild niingo julmett. Iiro ol ilone ja lupas meill, ettei hän enän

goskan goppels siit, ett hän ol kummiksi kelvann.

Kyll meills sitt prässi tul sen Duru-reisu valmistuksis. Kaikk mitä

heossehe ja heosvärkeihin guulus, jätetti Iiro halttuhu. Se ol

tottunns semssi asjoihi, mutt Vilkk ja mnää en diätänn juur mittä

ajopeleist. Ja kyll Iiro toimeks pan, mitä häneld vaaditti. Vilkk ott

provjandi osalles ja mnuu ei tarvinnt tehd muut, kom bittä vaari, ett

kaikk tul lailssehe reedaha.

Yks ehto muutman bäeväm beräst Iiro sitt tuli Tasalaha ja sanos:

"Jaha, pojak, Knapi Valkoll mes sitt lähde. Se on davalises lihas

eik valla huan menemänkkä, vaikk se o laiskandotkone. Ja o siin vähä

vikurivikkaki, mutt se ei tee mittän; gyll mes sillk kauniste vaan

guljen, go mnää prasseis ole."

-- Snää prasseis! -- sanos Vilkk -- mnää ajat meinan, goskan reisungi

maksa.

Iiro katos vähäm bitkäst Vilkku, mutt viime hän vet suutas nauruhu

ja sanos: "Kyll mar se vaa sopiki, ett snää Vilkk, kos ole niingo

isänä räkningis, aja ja istu edes styyrbuurim bualell ja Kalkke snuu

viäresäs baabuurim bualell. Mnää istun dakan."

Ja nii se sitt sovitti, se asi. Mutt mnuu miälestän se Iiro näytt nii

velikuldmaiseld, ko se meill istumbaika määräs, etten mnää odottanns

siit mittä hyvä. Eritotte mnää eppäli, ettei Vilkk oli oikke sopev

kuskivirkkaha. -- Mutt anda ny oli niingi, mnää ajattli -- sitt se

nähdän, go liikkell lähdetä.

Pari päevä se jälkke Iiro ajoki, niingo me oli sopinnt, Tasalam

bihallk Knapi linjaaleis ja Knapi Valkoll. Valko näytt oikke

muhkjald, ko se oodoksest ol krapatt ja haijatt.

Mnää ja Iiro olin duanns sänttin Dasalaha, nii ett meill oliva ne yks

kaks rattaill ja ko ol juatt kupp kaffett suurukseni bääll, ni me oli

valmi lähtemä. Tasala muar seiso kuistill ja itk nii harttast, ko mes

siin lähtöän valmistli, etten mnää ol nähn hänen goska nii itkeväs,

ko Vilkk talvreissuhu ol lähtenn. Mutt mnää ajattle, ett muar ol

tulls siihem bäähä, ett maamatka ova vaaralisemppi ko merimatka. Ja

ol hän gummingi enemän dottunns siihe, ett merimatkoill lähdetti.

Vaikk kyll hän meijäm bualestan itkis sai. Em me händ lohduttaman

gerjenn. Vilkk pit kova meno siit, ett se knall ny ol semses reedas,

ettei hän taitanns stää ottaf fölihis ja herrastells sillt Turus.

Mutt isävainas kepi hän ol ottannk kättehes, vaikk mnää ja Iiro

sanosi, ett kepp kädes on gamal hoitta ohjaksi. Niin, kyll mes stää

hoilasi, mutt ko Vilkk kerra ol saannp päähäs, ett hän darvitte keppi

fölisäs, ni ei siit mihinkkäm bääss. Vihdo viime ol kaikk saatt

klaariks. Vilkk istus, niingo sovitt ol, edes styyrbuurim bualell ja

hoit prassei, mnää istusi häne viäresäs ja Iiro takan. Ja ko Vilkk

sitt taanes kattamat ol kysynn Iirold, ett ong hän fölis, ni hän löi

Valkot selkkähä ja nii mes sitt läksi ulos portist Turkku kohdem

bainama.

Mutt ko ol pääst Luistingaljon gohdall, ni Vilkk pysättä Valko ja

sano: "Katost pahust, ko unhotin gummingin giikri ja kompassi."

-- Älä nys siin iisuttel, mes sanosi -- mitä snää niill vehkeillt

teksit tämsell matkall.

-- Älkkäst mittäm buhukk. Ei stää tiäd, kosk net tarvita. -- Ol hän

nys sendä harmi, ett mnuu nep pit unhottama, vaikkan juur pani nep

peräkamarini biirongim bääll. -- Karast snää Iiro nuaremakses ne

ottama! Me odotan däsä.

-- Kaikki hulutuksi ny viäl pitä kuulema. Em mnää viit, eng keht

Ihmsekki nauraisivak, ko mnää kiikri roikotaisin dännt Turu reissu

varte.

-- No olkko menneks sitt ett kiikar jätetä, mutt ilman gomppassi em

mnää lähdt tämssi reisuihi eng mihinkkä reissuhu ylipäätäs, se o vale

se. -- Ja koskes snää, Iiro, viit karat takaisin Dasalaha, ni mnää

mene itt.

Mutt sillo Iiro jo ol kerjennp pualtiäst Tasalaha ja mes sai istuk

kaunist rattaill, Vilkk ja mnää. Kateltti siin Luistingalljo ja

muistelttin gui mond pari housuj me mukulan olles olin grahnann rikk

siin. Ny ol joku pahailkinen dervannk koko se liukkain baika ja Vilkk

tykkäs niingo mnääki, ett se ol häppemätön deko. Vilku miälest olis

oli maistraati velvollisus panns se kunttoho jäll.

Mutt em mes siink kauan gerjenn maistraatti moittima, ennengo Iiro

oli palannt takasi ja toi komppassi Vilkull. Me läksin daas menemä

hiljast hyrrytyst ettippäi ja mnää tykkäsi, ett Vilkk ol oikke hyvä

kusk ja Valko heostem barhait. Yht ja toist mes siins sitt juttli

ja viime Vilkk sanos Iiroll: "Vai om maar niill maamiähill jotta

räkninkki kans, kui näis komeis istuta. Snää sanosi, että isänäm

baikk on däsä edes, styyrbuurim bualellk, ko mnää ny istu."

-- Sillaill oikke, ja täällt takan istuva vaimihmse ja trengpoja. --

Ja ko joku vastan dlee, nii se jätetä aim baabuurdihi juur niingo

merelläkki. Mutt ko joku ämm taikk vaimihmne ylipäätäs om brasseis,

nii se pakka niingo noidutt hulluld pualeld siutte.

-- Älä nyt koohoijas! Vai om maar niill semne järjestys maisakki.

-- Meild merimiähild hes se ova ovenn. Mutt luuvartist ja leest ei

täällk kumminga ol mittän diätto. Sillo me olin gerjenn Vermundilaha

vähä tois puallp Perkon dorpa ja konei Valko sunkka isso aikka ollk

käynns sen gaukemban, nii hän meinas vissingi, ett ny o sendäm baras

ett mennän gotti jäll ja kiäpautt nii äkki ymbärs, ett ratta oliva

yks kaks kumos ja me lensi ojaha niingo yks tuaksaus. Em mek kaikk

sendä ojaha lendänn muttko Vilkk ja mnää. Iiro tiäs kaiketakki Valkon

gonstik, kosk se hyppäs vähä käppjäst pois rattaild, ennengo nek

kerkesiväk kaatuma ja huus: "Kyll oikken dääll mais kans luuvarti ja

lee ovak, ko niiks tlee. Ja ko liiaks kallistle, ni om baras, ett

hyppä yli buuri, mutt luuvartim bualeld, Vilkk; ai luuvartim bualeld,

niingo mnää nykkin dei."

-- Pids suus kiis, sengi julmett ja tul auttama meit tääld ylös --

kihis Vilkk, ko ol joutunn rattatte ali ja makas niingo jänes loukkas.

Kyll Iirolls siins sitt taksvärkki ol, ennengo hän sai Valko ja Vilku

ja mnuun gondeillen jäll ja kaiki neljä mes sitt viimeseks haalasi

ratta ylös maandiäll. Sitt rupes Iiro kattlema, ett olik mittä vikka

tuli heosvärkeihi ja ol oikken, guingast muuto sitt. Vattvyä ol

katkenn.

-- Millaillast täsä nyt toimen dulla? kysys Vilkk,

-- Älä yhtä hual, sanos Iiro. -- Mnää ole sem Bolttlam bapa su'u

haaroj eng äijän davall lähdk koska reissuhu ilmam bikilankka ja

naskli ja naham balassi. Kyll met tämse vahingop piam barana.

Eik oll aikkaka, ni Iiro ol hakenns satulmaakri vehkes esill, jumal

tiäs mist, ja istus maandiä ojam barttall ja vet pikilankkatas, nii

ett sau käve. Met tuumali Vilkun gans, ett me ruppe ajan guluks syämä

ja Vilkk sanos: "Syämä oikke me rupe, ni ihmsekki luuleva, ett me

olen dähä lystiksem bysänn."

Ja sitt mes söi ja hyväld ruak maistuski vaikk me niingo sanott

enne lähtöän oli syänns suurust, ja juannk kaffet pääll. Ko Iiro

ol tehnt tyäs, ni hängi haukkas eine ja sitt mentti rattaill jäll.

Mutt Vilkk ei tahtonn enä ajat; ei vaikk olis raha maksett siit

toimest. Sentähde mes sovesingi nii, ett Iiro istus Vilkuin baikall

ja Vilkk mnuum haikailen. Mnää meni istuman daa ja huamasim bia, ett

siälls sendäm baras oliki istuk, ko vaa uskals luattas siihe, ett

ol miäs ohjaksis. Ja Iiro ol semne heosmiäs, ettei siit friskat.

Nii ett kyll mnuull olivap päeväs siällt takan niingon guninkkan

gissall. Nii mes sitt taas kulji ilma mittän gommeluksi Laitlaha

saakk. Mutt siin Laitlan girkkmaan gulmas tul Valko ja meijä välillän

riit tiähaaroist. Valko tahdos vasemallk kädell ja Iiro oikkjall.

Kotei muu auttann, nii Iiro ott viimem biiska ja nappas Valkot pisi

selkruatto oikkem bahan gerra. Mutt ei Valko vaa mennk, ko heitt

takapualdas ilmoihi ja potke ko riivatt. Iiro nappas jäll piiskallas,

mutt Valko tarjos takavasara joka kert, ko Iiro löi. Sillo Vilkk

sanos: "Tiädäks Iiro, mnuu miälestän Valko pitä nii lujasten gii

meiningeistäs, ett mnää ruppe eppälemä, ett hän ongi oikkjas ja ett

tämä vase tiähaar on Durun diä."

Kaikeks onneks siint tul yks miäs meit vasta ja ko mek kysysi, mikä

tiä Turkkuhu mene, ni se sanos koht, ett se tiähaar oikki on, go

Valko ol valikoinn, ja ett se toinen diähaar mene Uuttengaupunkkihi.

Ei Iiro stää oikken dahtonn sittekkä usko, mutt kyll hän vähitelle

sendä huamas, ett hän ol erhettynn. Valko karas hyrryttel jäll oikke

ilosest, ko hän sai pittä omam bääs niis tiähaarariidois ja juur

ko hämyttämä rupes, ni mep pääsi Nästihi ja pääti jääds sinn yhten

daloho yässeks, vaikk ei keli oll viäl kuuttakka.

-- Millaillast me nys saa aikan guluma, siks ett maat meno aik tlee?

tuumal Vilkk. Mutt ei häne stää olis tarvinns surrs, sill ett kyll

meills siällt toimitust tuli vallan darppeks, niingo saatt kuuli.

V

Vilkk ol näihi saakk oll nii hissuksis, ett me luuli häne olevas

kippjän, gonei hän mittän goerangurej keksinn. Mutt kaiketakki hän

ol vähäm belgo hallus, ko hän joudus niin gaua rattaill istuma ja

oll ajannk kumohongi viäl. Stää paitt händ tiätystengi harmitt ne

Iiro nälkkimise ja pistlemise. Se Iiro ol, niingon diädätt, vähä

pahailkinem buheisas. -- Nii händ, ei Vilkk oll oll oikken galdases

näihi saakk, mutt tuski hän ol pääss rattaild alas, ni hän ol niingon

doine miäs ja tek meillk kaikengaldast jekku.

Iiro hak ittelles lyhdy ja men Valkot tallihi viämä. Mutt ennengo

me viäl oli sisällk kerjenn, ni hän jo tlee takasi silmäs seljälläs

ja sano: "Kattokkast poja, mitä mnää löysin dalli nurkast, ko mnää

meinasin gätki ohjakse heinätte ali."

Ja, jos uskott taikk ei, ni hänell ol kädes semne vanhaaikkane

hoppitoopp, ko enne gäytetti juamisastjanp pidois ja välist

arkkjanakki. Mek kattli stää siin joka pualeld, mutt viime Vilkk

sanos: "Älä nyp puh yhtikä sana, Iiro, täst asjast, ko viäs se toopp

vähä äkkin dakasi samam baikkaha, mistäs se löysikki." -- Mitä snää

ny meina, sanosi mnää, ei sunkka stää sinn viädäk, kon dalo isännälls

se viädä ja ilmoteta asi, niingo se o.

-- Ilmoteta ja ilmoteta, tiuskas Vilkk, kyll mar se ilmotetangi, mutt

sill o iso ero, millt tavalls se tehdä se ilmotus. Andakka ny mnuun

doimittat tämä asi, ni mes saa aikam baremin guluma ja tees snää

Iiro, niingo mnää sano. Viäs se toopp takasi samam baikkaha, mistäs

se löysikki.

Iiro tek, niingo Vilkk käsk, ja ko hän ol aikas askroinns siällt

tallis, ni hän dul sisäll.

Talo emändäkim bist ittes siihe meijän gansam buhelema ja kysy:

"Mistäst kaukka olla?"

-- Raumald olla.

-- Vai nii, vai Raumald.

Nii, ei hän se enemppä sendäm buhellukka, mutt ko istus toolillas

käde ristis ja kattel pää kallallas oikkjam bualist kengänirkkoas.

Joukko hän siins sitt vet syvä huakkaukse ja keinuttel koko aikka

ruumistas kahtikkässi, niingo ämmäp pruukkava. -- Mnää näin gyll, ett

Vilkk istus niingon dulisill hiilill ja viime hän gysys: "Kyll mar

mek kaikk komppen ja kamsum borstoho uskala jättä, ei sunkkan dääll

varkkaist peikko ol?"

-- Ei maare, sanos emänd ja läks pois.

-- O hän ny harmi, tiuskas Vilkk, ei se toopp olekkan däst talost

kadonn. Mitäst nyt tehdäm boja?

Mutt ei meijä stää tarvinnf fundeerat. Emänd tul vähä äkkin dakasi

ja sanos: "Taita sendä ollp paras, ett nostatt sänttin sisällk, kosk

naapri emänd on dääll ja sano, ett heild o eilä varastett hoppitoopp."

-- Vai nii, sanos Vilkk, ja ol vähä turkase ilose näköne, vai nii.

Eik hes saas seikko siit, kuka se o viänn.

-- Ee-ei. -- O isänd sendän, guulem, lähtennp Parknoho, sinnp Porin

daa; siällp pidäis olema semne noit, kon doimitta varastetun galun

dakasi vähä nässist.

-- Ei semsist mittä ol, sanos Vilkk, ei täsä Parknolaissi velhoj

tarvita. Käskekkäst, ett se naaprin dalo emänd tua kaiken dalo väkes

tänn ja toimittakkan dämän dalo väkik kans kokko.

-- Älkkä nyk koohoijann. Olettakost te ja noit?

-- Ole, ettäk te olk kuulit Tasala Vilkust, siit päätiätäjäst, puhett?

-- En olk kuullk, kyll mnuu se sannot täyty.

-- Se om baha kyll, mutt se ole juur mnää. Pankkast pian gäymä ny,

emänd! Mnää ruppe sill aikka valmistuksihi!

No, emänd men niingon duulispää ulos ovest ja kyll Vilkk ny ol

endselläs jällk, ko hän ol saann miälulist toimitust. Komppassis hän

goht koperoitt esill ja harmittel, ettei hänell ollk kiikri kans

fölis. -- "Siins se ny näätt, ett stää vaa olis tarvitt. Se jolda

näytäis, ko mnää kiikrillän gattlisi, misä se toopp o, mutt ny ei aut

muu kon dullp paljallk kompassillt toime ja kyll siit tällaillakki

sendä juhlalinen doimitus tlee."

Mek koitim buhell, ett o synd ja häppi, ett Vilkk sillaill villitte

yksingertast kanssa, mutt Vilkk sanos: "Ong se sitt sem bareve, ett

se Parknolaine villitte heit ja otta makso viäl tyästäs. Mnää en

gumminga mein ottap penniäkkän däst toimituksest."

-- No, stää ny viäl tarvitais. Mutt mitästis sanoisi, jos ei varas

oliska näitten dalotte väkki?

-- Se o mnuu asjan; kyll mnää semsist selkken, go mnää kerran diädä,

misä toopp o. Ja stää paitt niin gyll se ittekki ymmärätt, ett varas

hyvi luuldvast o jommangumman dalo väkki.

Semne se Vilkk ol. Kyll se asjas päällp pit, ko se ol kerra jottam

bäähäs saann. Ja ny hän dahdos välttämättömäst noittu. Hän men

duppaham, byys piilkirve ja koittel sen derä. Mutt ei se oll häne

miälestäs tarppeks teräv ja sentähde häm ban yhde miähe hioma stää.

Sillaikka kokkonusiva vähitelle naapurtalo ja oman dalo väki ja

kattlivas silmä ymbyijäisin Vilkku ja häne vehkeitäs. Kon girves

sitt Vilku miälest ol tarppeks teräv, ni häm ban se laattjallk,

karas se ymbärs ens seittmän gertta vastombäevä ja sitt seittmän

gertta myätpäevä ja koko aikka hän höpis ittekses stää englandilaist

merimiähe veissu, ko loppu: "ai dont tu seil ow wee." Ko se ol teht,

ni hän sidos vahva, hiäno langan girven derä ja varre ymbärs, löi

naulan gattoho ja pan girves siihen gilluman derä alaspäin. Sitt hän

määräs, ett jokattem bit vooros jälkke menemä seisoma sen girve ali

ja lukema siins seittmänen gäsky. Ja viimeseks hän sanos kamalan

goljall äänell, ettei hän sunkka varkka sijas tahdois seissos siins,

sill ett sillo se kirves tlee siäld alas ja halase varkkam bää, nii

ett siit tlee kaks kissanguppi niingo yks kihaus vaa.

Siilo yks ja toinen vaimihmsist rupes itkemä ja vaalen siin jongu

miähengi nokam bää. Vilkk pitkitt toimitustas ja sinnk kirve ali

hän sitt käsk heijä seisoma voorotelle niingo ryssä ripell. Moni ei

taitann ulkko seittmätt käsky ja niill Vilkk anno oikke aika nuhte ja

kysys, kui he lukuvooroill ovap pärjänn ittes.

Nii siins sitt käytti molematten dalotte väki läpi eik varast vaa

löytynn. Vilkk rupes jo käymä hyvi nolo näköseks, mutt sillo avasiki

joku kaappsängy ove -- siällppäim bruukata semssi kaappsängyj -- ja

huus, ett siäll o viäl yks miäs. Ja nii siäll oliki yks trengpoik.

Mutt siinäköst ol prässi, ennengo se saatti liikkell. Ja ko se vihdo

viime siäld saatti ulos, ni se ol valkone niingo lakan, hiki juaks

pisin gasvoj ja se väris, nii ett hamppa helisiväs suus. Kuka hyvänäs

olis ilma noidalahjoj taitanns sanno, ett siins se syyline ol, mutt

Vilkk pit asjastas kii ja sanos: "Tleestis tänn, junkkar, seisoman

dämän girve all!"

Mutt ei se vaa lähtenn liikkeell. Vilkus ol äijä, se vilkautt meihi

suu messingis, kaevo esillk komppassis liivim blakkrist, naputtel

stää vähä aikka, viittas sinnt talli päi ja sanos: "Tualls se toopp

pidäis olema."

Siilo sillt trengpojall vast hätä kässihin dul. Se katos Vilkku

niingo mitäki ihmett ja sanos: "Saang mnää puhutellp provissjooni

kahdekkeske."

-- No, tleestis sitt tänns salim bualell, sanos Vilkk ja nii hes sitt

menivä. Mutt kyll se kaappsängy miäs vähä kaukka kaaritelle Vilku

alstandik kiärs mennesäs.

Se ol sitt vähä juhlaline hetk, ko Vilkk ja se töine siälls salim

bualellp praakkasiva. Kaikk oliva nii hissuksis, ett valla hyvin

guulus, ko unengörtynnyk kärväse istahdivap paperim bäällp pöödäll.

Ko mes sitt oli jongu aikka siin odottann ja vauhkotellt toissian,

nin dlee Vilkk takasi hoppitoopp kädes, viä se naapurtalo emänäll ja

sano: "Pitäkkä vast'edes paremi vaari kapenoistan; em mnää kuli nii

usse näit teit, ettän ain doimitaisi net takasin go nek kattova ja

nep Parkno velho, luule mnää, ei kelpp mihinkkä."

Kaikk ihmettlivä ja mitäst muut he olsivat taitannt tehd. -- Emänd

kiitt Vilkku, ja notkistel polveijas häne edesäs, nii ettei ruvenn

enä seisalles pääsemä. -- Ol se vaa aika peli! Iirot ja mnuu pakkas

jo harmittama. Viime emänd sitt kysys Vilkuld, kuip pali hän dahto

vaevastas.

-- Ei se vaev mikkä ol, vastas Vilkk, -- -- konst se on, go raha

maksa. Mutt em mnää tämsist piänist toimist mittäm balkka tahd. Niit

mnää tee vaa aikan guluks.

Emänd olis kaikellakki muatto tahtonn maksa Vilkull häne vaevastas,

mutt ei Vilkk vaa suastunns siihe ja nii se asi sitt jäi. -- Mutt

kyll ehto kulunn ol ja ko emänd men doopeines, ni ol meill maat meno

aik käsis.