Niingo mnää sanosin, dul Vilkk viime siihen bäätöksehe, ett me
läksisi viämä niit hänem berindrahoijas Turkkuhu. Mutt jos mnää tode
sano, ni em mnää odottann mittä hyvä siit Turureisust. En sendähde,
ettän olsi eppäll, ett siit tliis ikäv reis, ei maare, muttko
sendähde, ett mnää tunsi Vilku ja tiäsi, ett jos se poik oikke lyä
ittes löysäks, ni ei niist rahoist monttakam benni pankkihin darvinn
viäd. Ja mnää sanosingi Vilkulls suara mnuu ajatuksen asjast. Mutt ei
Vilkk, ko nauro vaa ja valmistel Turu reissuas. Iiroll em mep puhunns
sanaka niitte rahatte löytämisest. Hän ol semne, ettei hän daitann
mittäm bittäs salas, ja hän olis koht jutell ymbärs kaupunkki,
ett Vilkk on dull rikkaks miäheks, eng me olis saann mittä rauha.
Viäl vähemä mes stää uskalsi sanno Iiroll, ett ne rahak kukatiäs
olsiva jäänn löytämät, jos ei händ olis kopautett päähä. Iiro olis
sillo vaatinnk kummingim bualen goko summast löytjäissi ja ilma
stää kehunn ja kerskaills siit, ett hän ne raha oikkjastas löytänn
oliki, nii etem me olis oli enä ihmissi eng mittä häne rinnallas.
Mutt Turureissuhu mes sendäm bääti otta häne fölisän. Sendähde Vilkk
sanosikin, go me yhten ehtonk kaikin golme istusin Dasala salis:
"Pahus soikkon, go aik tlee pitkäks tääll mais; mnää lähde vissi
lysti vuaks ja ajan guluks täst Turkuhu."
-- Aik tlee pitkäks -- sanos Iiro -- oles snää sendä jumalatone.
Mikäst hätä snuu o? Kulkroittep pyss kädes, niim bitkäk kom bäevä
ovap, pisi metti, väänäp plattingmatast ehtosi, eik ol syämsest eik
juamsest eik säädylisest seorast puutett, niin gauan go Anundilan
Galkke ja mnää mais ole. Jas kehta viäl välittä, ett aika tlee
pitkäks. -- Ajattlest vähän, gui mnuu laitan o. En olp, peevele
viäkkö, siit saakk, kom bään gnyyttihim banttin, gehdann nokkatan
ulos portiaukost pistä, ennengom bimi on dull. Ole saann istu juur
niingo fang päevkauttek koton. Josas tiädäisik, kummost se on, go
joutu odottama ehtot juur niingom bäevä valknemist, ett pääsis tänn
jäll juttleman deijän gansan, ni es siin valittlis, ett aik pitkäks
tlee. Ja jos snää ny viäl Turkkuhu lähde ja narrat tiätystengin duan
Galkke fölisäs, ni millaillast mnää sitt aikan guluma saa. Älkkä,
velikulla, ajatelk semssi, kom bysykkän goton.
-- Nii mutt mnää olengin duumall, ett Kalkke ja snää tleett fölis
Turkkuhu.
-- Älä tee, Vilkk, pilkka miähest. Kyllmares sen diädä, ettei mnuullt
täll haava varoj ols semssi reisuihi. Täsä ovat tohtrim balka ja muu
maksamises ennem bitkä.
-- Kyll mnää sen diädä, mutt mnää ajattlin däsä harmeisan, gon en
löyd niit isävainan rahoja, ettäm bane lopukki, mitä mnuull o,
menemä ja maksan deijä reisun ja kaikk lystit Turus. Ja oikke lysti
sitt pidetängim, boja. Eiköst nii? Kyll mar me merell olen gulkennt
tarppeks, mutt tehdäst nyk kerrangi semnem bidemb maamatk ja katota,
mild tämä mailm sild kandild näyttä.
-- Snää oles siunatt miäs, Vilkk! -- sanos Iiro. -- Ja ny lähdetängi
huamispäevän! Mnuull o sukulaissi siällt Turus, se Skrama-Noorlund,
mnuu enon. Kyll mar häne muistatt? Siäll mes saan gortteeri, ettei
siit tarvitt raha maksa.
Ja Iiro ol ilone niingon golme marka heone. Mutt mnää sanosi: "Ei
sinns sendä nii mennä. Koitast ny vähä muistutellk, kui snuum
bäärustingis lait o. Sanotan gyll, ett koer haavas nuale, mutt snuum
bääsäs ongin däll haava semne aukk, ettei se paranukka ilma lailsen
dohtri appu. Ja siks toiseks em mnää sunkkan gehtaiskan gävellp pisin
Durun gaduj snuun gansas, niingauan go snuull nuat tollo ja alstandit
topisas ova."
-- No, no, kuulkkast Anundila viisast, kuis saarna. Eks annais sendä
antteks, ettän däsä kiiruisan unhotin, gumne mnuum bään lait o? --
Mutt se mnää sano, ett koht kon dohtor o ottant nämät tukop pois, ni
me lähde. Eiköst nii, Vilkk?
-- Ja vissi, sitt lähdetä juur liukkast!
-- Ei sinns sendä sittengä viäl nii lähdet -- sanosi mnää. --
Kyllkaiket mek kummingin guukaude aja viäl sengi jälkke Iirot odottas
saa.
-- Mitästäs siin hulluijas puhele! sanos Vilkk.
-- Hulluijan! Em mnää puhel mittä hullutuksi. Ajatelkkast ny vaa, ett
Iirom bä keritti juur paljaks ja ajettim bartveittellp pois kaikk
hiusten dröndikki. Ja mnää takka se, ett hän viäl pari viikkom bääst
o juur niingo hän olis vesikopist karann. Ei hiukse niim bian kasv,
eng mää sunkkan duls semse miähen gans Turkkuhun, gon ei tukka oi; en
dul ihmistem bilkaks kävelemä sinns semsen gans, ko luulla vesikopis
ollu. -- Siihe aikka mailma pruukatti, näättäk, pitkä tukka, mutt ny
on gaikkette hiuksek kerity niingo vesikopplaiste.
-- Jumal siunakko -- huakkal Iiro. -- Mimmost näitten dollotten dakan
oikke olleka?
-- Kylläs nääs sitt. Pahom belkkä, ettäs lykkä ittiäs pakkon, gos
peilihin gato.
Kyll Iiro park sillk kertta tuumalemist sai juur tarppekses. Ja
nolo näköne hän olikin, go hän joku päev sen jälkken dul ensmäitten
gerran dohtrild ja ol saann nähd ittes peilis. -- Ihmelisem pia se
haav sendäm baranus, mutt niist hiuksist meill ol vastust, kotei net
tahtonnk kasot niim bian, go meijä miälen dek. Hädisän me rupesi
ajama Iirom bäähän gaiken galdassi tropej, mitä kukin kullongi
neuvos. Mutt hylkkerasv meijä miälestän sendäm barhate hiuksi kasott
ja stää met tahkosingi Iirom bäänahkaha, nii ett häne olis löytännt
traanihaju myäde, vaikk hän olis ittes mihim biilotann. Tiätystengi
meill ai vaa ettippäi neuvotti viäl paremmppi lääkkeit, yks yht ja
toinen doist, mutt met tiäsi jo kuip pali heijä sanoistas ol appu
eng luapunnt traanistan go yhde ainoan gerra ja stääkin gertta me
olem beräspäi saannk kattu. -- Se käve näättäk sillaill, ett yks
ehto, ko me jällt tahkosi hylkkerasva Iiron duka alkkuhu, niin dlee
suutar-Jokko siihe ja ruppe meit neuvoma.
-- Kyll traan o erinomast lääkett hiuksi kasottama, o oikkem, boja,
mutt ei se sendä mittä olk keevede rinnall. Se vast poikka on. Mnää
luule, että sills sais vanhak kulunuf fällykkin gasvama uutt karva,
se o niin glookku lääkett ja siin o voima.
Nii, semssi se Jokko puhel ja kehuskel stää keevettäs, nii ett mes
seoravallk kerrallp päätin goittas stää. Mnää käve ostamas apteekist
kymmnem bennin geevede ja sitt ruvettin doimeihi. Kaikeks onneks
me oli jo niim bali nähn, ettei nek kaikk lääkke olekka nii hyvi
ko sanota ja sendähde mep päätingi ny, ett vedetä stää keevett ens
vaam biänemäll alall Iirom bäänguarehe. Vilkk hak sulgan, gast se
siihe lääkkesse ja voitel sitt sill yhden gohdan geskellp päälakki.
Ja runssast hän voitliki. Mutt ei oli monttaka minutti kulunns se
jälkke, ennengo Iiro hyppä ylös ja ruppe kiilimä ymbärs huanett ja
huuta ett poltta. Mnää karasin göökkihi, sai vesiämbrin gättehen
ja pisti Iirom bää siihe. Iiro kimaroitt niingo mato, hyppäs vooro
toisellk kondillas ja vooro toisell, valel päätäs ja kiros, nii ett
välikato nousemam bakkas.
-- Annast katto mitä tämä tekke. Kyll siin voima vissi o siin
lääkkes, tuumal Vilkk.
-- Kodei siin vaa olis liiaks. Mnää pelkkän, diädäks, ett tämä teke
roineit, sanosi mnää siihe.
Ja liiaks kyll siin voima ol, sill ett siihem baikkahan go stää
keevett ol voideltt, tul sitt perästpäi rupi ja se ruve ali ol haav
ja mes sai oli ilossi, ko se haav jongu viikkon dakka men gii. Eik
siihem baikkaha ikänäs enä ol hiuskarva kasvann, niingon gaikk
tiätäväk, kon dundeva Iiro.
Em mes se eräm beräst enä muut lääkett käyttännk ko hylkkerasva,
eng mnää neuvois kenenkkä muunga muut lääkett semssin darkotuksihin
gäyttämä.