I
Siit om bali vuassi, kon gaikk tämä tapadus. -- Tasala Vilku isä ol
kuall ja Vilkk jäi kottit talvreisust. Hakkri Iiro ja mnää tuumali
sillo, että soveis mar meijängi jääd yhdeks talveks kotti Vilkull
niingo seora pitämä häne murhesas. Ja nii met teingi. -- Ja se mnuun
däyty sanno, ett Vilkk, vaikk se ylipäätäs ol semne velikuld, sur ja
kaippas issätäs ja puhel siit mond kertta vedes silmis. Mutt kaippas
ai se isäs perinöijäkki. Asi ol, näättäk, semne, ett Tasala äijäst
kohisti ja ol aina gohist, ett sillp pit rahoj olema, mutt ko äijä
ol kuall ja ruvettin gattlema sen davaroit, ni ei löydett penniäkkä.
Vilkk meinas, niingo Hakkri Iiro ja mnääki, ett vissi ne raha jossam
baikka piilos ova ja kas nii mes sitt rupesi niit hakema oikkem
berimpohjasest. Jaa-a, mnää takka se, ettei koko Tasalan dalos olis
semmost paikka, kon em me olis koperoinn läpi ja mnää mainitten däsä
vaa yhdeks esimerkiks, ett met tallim barsild löysin Dasala muari
äitvainajan guldsormuksen, go se ol flikkan olles kadottans sinns
saman vuank, ko ryss maahan dul. Mutt rahoj em me vaa löytänn mistä.
-- Pahukse hyvi se äijän gränä ne ol lymyttänn. Ja lymyttänns se ne
ol, ko se ol semne vähä klookk ja koerangurine äij. Toises sanosivas
stää kaahoks, mutt ei siinp pahas kaaho vikka ollp, päivasto se ol
viissave ko moni muu, kon däsä mailmas viissan girjois pidetä.
No nii, me oli aikan hakenn ja vihdo viime hakemast lakannukki
ja Vilkum berinö oliva hipunn hyvi vähihi. Timberkistus ol pari
vaatekertta, vanha-aikkane hoppikuarinem blakkarkell, semne
mullisilm, ja äijän girkkhatt, oikken gorkki, juhlalise näköne
silkkhatt, ko ol juur jämt niingon göyhän dalon gorsteen. Siin ol
kaikk. -- Se hatt niist perindtavaroist meijä miälestän sendän
gaikkjast muhkeve ol, ja stää ai äijäki ol vaijell juur niingo
silmterätäs. Stää pidetti ai lukun dakan ja Vilkk o meil mond kertta
jutellk, kumse selksauna hän sai, ko hän gerra ol pistänns sem
bäähäs, ko äij ol unhottann harkkus auk. Eik stää sitt ihmettlemist
ol, ettei koko talos oli, niingo Vilkk sanos, yhtä semmost kalu, ko
hän olis katells semsellk kunnjotuksellk ko stää silkkhattu. -- Ja
komjas silkkhatt se olikin, gyll mnuu se sannot täyty.
Nii oikke; me oli jättännk kaiken doevo niitte rahatte löytämisest
ja lakann niit hakemast. Kappal aik sitt jälkkembäi mnää meni yhten
ehtont Tasalaha Vilkun gans juttlema, niingo mnuun dapan ol. Vilkk
ol koton ja täödes toimes. Tasala muar ol pann hänem blattingmatast
tekemä ja poik vääns matast kokko, ni ett hiki tukas ol. Mnää istusi
häne viärehes ja rupesi hand auttaman, go oli saannp piippum balama
ja klossi suuhun. No, mitäst täst; me istusi siins sitt ja juttli
muinassi ja löi matast kokko. Mutt ei ollk kulunn monttaka minuutti,
ennengo ovi aukes ja Hakkri Iiro pyäräytt sisäll. Ja me näin goht
Iirom bääld, ett sill ol jotta erinomast tiädos. Ei se lakki pois
päästäs ottann eik hyvä päevä sanonnk, kon giäppas tooli ittelles
ja istus käde houssuim blakkris ja kondi harillas ja kärytt sikarim
bahat, ko sill ol toises suupiäles, juur niingo se olis olls siihe
naulatt. Semne se ol se Iiro, se poik tais sitt kiusat toist syndist
juur niingo matto, ko se ol saannt tiättä jotta semmost, ko mekki
olsin dahtonnt tiättä.
Mnää vilkauti silmätän Vilkull ja Vilkk nyäkkäs päätäs merkiks, ett
hän diätä, kuit täsä ny menetellä. Näättäk, ei siin olis auttann
ruvet kyselemä Iirold, mitä ny ol tapattunn, ei maarenga, em mes
sillaill olis saann mittän diättä. Sentähde me olingi vaa niingo muin
miähin ja väänsim blattingmatast kokko, nii ett vähä henkki ol. Iiro
istus toolillas, kärytt sikarias ja ol ittiäs täynn niingom Binomäe
saavas.
Käryttel nys siin aikas, mnää ajattlin, gylläs itt kärsi juttlemise
halust yht pali ko mekkin guulemisen doevost. Ja nii mes siins sitt
istusi ja kattiin doissian juur niingon giukkusek kukose. Vihdo
viime mnuun dul valla huamattemat kysytyks: "Misäst asjoisas snää ny
liikkeell ole?"
Jos luulett, ett Iiro vastas siihen gysymyksehe, ni ett tet tunn
Iirot yhtikäm behu. -- Ei maare; ei se poik oli mnuu kuulevannas;
mutt se verra se sendä muutus, ett se rupes puhelema ja sanos:
-- Plattingmatastak poja väändävä?
-- Niingos nää -- me vastasi ja veri kiähus kiukust meijä
sisikunnasan.
Sitt istutti jälls sanakam buhumat ja jumal tiäs kuik kauva olis
istutt, jos ei Vilkk olis konstit tiätänn. Se poik nous seisomalla,
oijens kätens päin gatto, haukottel oikke miähen davall, läks menemäm
beräkamari kohde ja sanos: "Hyväst nyp poja; ny o maat meno aik
käsis."
Siilo Iirollt tuliki hätä kässihi ja poik sanos vähä nässist:
"Kuulestis Vilkk, lainaks mnuull isä-vainajas silkkhattu huamseks
päeväks?"
Jos salav olis lyänn alas siihe meijän geskellen, ni mnää luule,
etten me olis nii hämmästynnk, ko me ny hämmästysi Iiron gysymyksest.
Mes seisosi suu auk ja silmäs seljälläs pääs ja siink kulus kappal
aik aikka, ennengo Vilkk sai sanotuks: "En diäd, ole meinann itt
ruvet täsä vähä niingo herrastleema."
-- Ol verka -- sanos Iiro -- ei se sov millaillakka, ett snää ruppet
täsä knallis pökkäilemä.
-- Sopik se snuulls sitt sem baremi; oleks snää miälestäs suureve
herr ko mnää?
-- Stää asja em mnää viit ruvet täsä ny määräskleemä, mutt eks snää
kuuli, ett mnää pyydängi snuu hattuas vaa yhdeks päeväks.
-- No, mutt mihist snää sills sitt mensi, Jumala lahi?
Tätä ei Vilkk olis saannk kysy. Iiro nokk lens koht jällp pystöhö ja
se vanh koppelemine algo uudestas. Ei se sanaka sanonnk, kon gopist
tuhgam bois sikaristas ja rupes vetelemä saujas. Ja nii se olis meit
taas kiusann, Jumal tiäs, kuik kauva, jos ei Vilkk uudestas olis
uhann menn maat. Sillo ei auttanukka vikuroittemine, muttkom boik
jouduski vähä äkki viljelemäni buhelahjatas.
-- No, odotast nys sendä, Vilkk! Asja lait o nääks semne, ett mnää
olen gäskett -- lapsen gummiks.
Siins se sitt ol se Iiro suur salasus ja suur se oliki. Me oli viäl
enemä hämmästynnyk ko sillon, go hän gnalli lainaks pyys. Vihdo viime
Vilkk pääst pitkä vihelykse ja sanos: "Vai kummiks snää olek käskett.
No, kaikki täsä mailmas kuule, ennengon guale."
-- Kummiks oikke mnää olen gäskett ja tahdoisi menns semssen
doimituksehe vähä niingon girkktamineis. -- Näättäk, ko stää tlee
vanhemaks ja arvokkamaks ja elä ihmsiks, ni uskota miäst semssingin
doimeihi, puhel Iiro ja silmä vilasivap pääs ja suu ol messingis, nii
ett hyvi näys, ett se nautes meijä hämmästyksestän.
Mutt meijä miälestän hän ol liia ylppi ja ko hän siink kehtas ruvet
puhelema sinnp päi, ettem me oli elänn ihmsiks, ni mek karasi molema
hänen graivärkeihis kii ja sillo Iiro huamasiki, ett hänell ol tosi
käsis ja hänen däydys nöyrtty. Mutt vaikk mek kuing olsin gysynn, ett
kene lapsen gummiks hän ol käskett, ni em mes saanns siit seikko. Eng
mes sill juur pali väliäkkäm bitänn. -- Vihdo viime Vilkk sitt men
harkustas ottama sen gnalli, anno se Iiroll ja sanos: "Kas se, otny,
muttkat ettes, kuis snuun gäy, joses tuas stää samas reedas takasi."
Ei Iiro puhunns sanaka, ei luvanns stää eik tätä, mutt ko ott
plakkarpeilis kättehes, paino knallim bäähäs, ott sem bois taas,
kamppas hiukses hiuka otalls, sovitt uudestas knallim bäähäs
ja vahtas ai joukkom blakkarpeilihis. Sitt hän rupes sikarias
sovittleema; ens se pistettin doisse suupiälehe, mutt ko hän ol aikas
peilihis kattonn, nii se jätettingin geskells suut, peil pistettim
blakkrihi ja knallill annettim biäm buff, ni ett se men hiukan
gallellas. Sitt hän men menoijas ja jahnas mennesäs ittekselles:
"Mnää olen gäskett lapsen gummiks; mnää olen gäskett lapsen gummiks."
-- -- --
Vilkk ja mnää kattli niit Iiro vehkeit ja istusi niingo nuijall
lyädy. Mutt ko Iiro ol menn, ni Vilkk sanos: "No ol mar siin Iiros ny
äijä, mutt annast katto, eik ylppeys nykkin gäy langemukse edell."
-- Nii händ, annast vissin gatto, sanosi mnää ja läksin gotti.