Oli kostea marraskuun ilta. Hevosten kavioitten kapsuessa kiiltäviin
katuihin ajoi Dan Dyce, Bell ja Ailie mukanaan, Molyneux'n uudesta
hienosta kodista hänen entisten unelmiensa temppeliin — ylvääseen
Imperial-teatteriin. He istuivat äänettöminä vaunujen pimeydessä, ja
äänettöminä he soluivat ihmisvirrassa teatterin eteishalliin, sekautuen
huonosti soveltuvana osana sen loisteliaaseen maailmaan — äänekkäisiin,
omahyväisiin miehiin, joista Bellin silmiin kuvastui jonkinlainen
väsähtäneen ivallisuuden henki, naisiin, jotka olivat suloiset Jumalan
armosta tai joilla oli kalmankalpeat kasvot, vahanpunaiset huulet ja
vilhuvat, syrjäkareiset katseet. Muudan niistä irroitti heidän editseen
kulkiessaan avaran turkisviittansa hartioiltaan äkillisellä liikkeellä,
ja kun se hitaasti solui alas hänen marmoriselkäänsä pitkin, näytti
se uhkaavan täydellistä alastomuutta, niin että Bell haukkoi ilmaa ja
tarttui sisarensa käsivarteen.
»Katsokaa!» virkkoi Ailie innokkaasti. Heidän edessään oli Desdemonaksi
puetun naisen muotokuva. Kasvoista saattoi aavistaa, että ne joskus
voivat olla lapsekkaat ja kirkkaat, mutta ne oli kuvattu levottomuuden
ja säikähdyksen hetkellä, ja suuret mustat silmät kuvastivat jotakin
kauheata aavistusta, raollaan olevat huulet ilmaisivat sielun mykkää
huutoa.
»Mikä se on? Kuka se on?» kysyi Bell, seisahtuen kuvan eteen pelokkaan
hämmästyneenä.
»Se on Nuppu», sanoi Ailie, tuntien samalla ylpeyttä ja surua —
minkävuoksi, sitä hän ei tiennyt. »Siinähän on nimi — 'Winifred
Wallace'.»
Bell väänteli käsiään saalinsa suojassa ja seisoi hämmästyksissään,
koettaen etsiä tuttuja piirteitä.
»Menkäämme sisään», sanoi Dan lempeästi, välittämättä, alati
maltillisena, tungeksivasta ihmisjoukosta, arvaten surullisena
sisarensa mielen.
»Niin, niin, menkäämme pois tästä tungoksesta», sanoi Ailiekin
mutta pieni nainen viipyi lumottuna kuvan edessä. Hänen ympärillään
kuohuivat kahisevien vaatteiden aallot niinkuin hyökylaineet kotoisella
rantamalla; tuoksut leyhähtelivät; ihmisäänet puhuivat englantia,
vaikkakin miltei muukalaisella korostuksella, mutta kaikki soljui
ohi kiinnittämättä hänen huomiotaan, sen jälkeen kuin hän äkillisenä
ilmestyksenä näki edessään sen, mitä hänen veljensä lapsesta, hänen
silmäterästään, oli tullut. Huvituksen etsijöitä, terveellisten huolten
tappajia, tyhjäntoimittajamaailman vaahtoa pyörteili hänen ympärillään
lörpötellen, nauraen, luoden uteliaita tai halveksivia silmäyksiä hänen
harmaisiin, lempeihin kasvoihinsa, hänen vaatimattomaan muotoonsa,
hänen yksinkertaisiin pyhävaatteisiinsa; koko hänen sydämensä täytti
palava avunrukous tuon lapsen puolesta, joka oli liian nopeasti tullut
naiseksi ja kulkeutunut pois kodin pyhäköstä.
»Me suljemme tässä tietä, Bell, Mennään sisään», sanoi Ailie jälleen,
tarttuen lempeästi häntä käsivarteen.
»Niin», sanoi Dan. »Ei nyt ole hautojen katselun aika; ei tämä ole
kirkkomaa, Bell. Näethän, että monet pyrkivät sisään.»
»Oi, Lennox, Lennox!» huudahti Bell, välittämättä ympärillä olevista
oudoista ihmisistä. »Veljeni lapsi; toivoisin — oi, toivoisin, että
olisit kotona! Jumala suokoon sinulle armoa ja viisautta — 'silloin
käyt tietäsi turvassa eikä jalkasi kompastu. Maata pannessasi et
pelkää; niin, sinä panet maata ja unesi on suloinen.'»
He menivät sisään, Molyneux'n heille varaamaan aitioon, missä he
tapasivat hänen vaimonsa vaalimassa suunnatonta kukkakimppua,
kauttaaltaan lumivalkeita kukkia. »Suurenmoinen huone!» kertoi hän
heille. »Kaikki, jotka vain jotakin ovat, ja aivan eturinnassa.
Puolisataa arvostelijaa, kaksi oikeaa kreivi von'ia, koko joukko
bentsiinivaunuväkeä, jotka eivät koskaan jää pois ensi-illasta. Tuolla
ovat heidän rouvansa, poloiset raukat! välkkyen kuin jalokivikaupan
näyteikkunat. Hyväinen aika, kyllä Nupullemme tulee onnellinen ilta!»
He istuivat ja katselivat jonkun aikaa äänettöminä edessään olevaa
näytelmää, mikä niin viehätti sellaista mieltä, joka oli tottunut
väkijoukoista, valosta, lämmöstä ja hilpeydestä etsimään onnekkaimpia
mielleyhtymiään, mutta mistä puuttui niin kokonaan se suuri ikuinen
rauha ja sopusointu, jotka tapaa ulkona maaseudulla. Käärmeensilmiä
jalokivien särmissä naisten povella; päitä, jotka kähertäjän taidolla
oli tehty luonnottomiksi ja kuitenkin tavallaan kauniiksi ja
houkutteleviksi; paljaita ja valkeita, kiillottamiksi puuteroituja
olkapäitä, ja toisia, jotka punehtuivat ikäänkuin Eevan äkillinen
ymmärtäminen olisi elänyt läpi sukupolvien. Sileitä, ajeltuja naamoja,
valkeita rintamuksia, teatterikiikareita, kukkia, viuhkoja, äänten
sorinaa, ja kaiken yllä suunnattoman sähkökruunun loiste.
Bell näki ensi kertaa teatterin. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli
moite ja sääli. »'Hän katsoi kaupunkia ja itki!'» sanoi hän. »Oi,
Ailie, kunpa se olisi ohi ja me olisimme kotona!»
»Kaikki tulleet näkemään Winifred Wallacea!» sanoi rouva Molyneux.
»Ajatelkaa sitä, neiti Dyce — teidän rakasta veljentytärtänne. Kuinka
ylpeä ja onnellinen hän tulee olemaan!»
Bell huokasi. »Ainakin hän on saanut oman tahtonsa läpi, ja minä olen
tyhmä vanha maalaiseukko, jolla oli toisenlaiset suunnitelmat.»
Dan ei sanonut mitään. Ailiekin odotti äänettömänä, kuumeisen
jännityksen vallassa. Silloin virittivät viulut äkkiä sävelen. Se
tuntui ainoalta viisaalta ja järkevältä asialta koko tuossa surisevassa
ja kuhisevassa koreitten hyönteisten hyörinässä. Se antoi ilmauksen
ihmisen kaipuulle jalompaan ja parempaan maailmaan; ja siinä oli myös
muistoja ja kyyneleitä. Aitiossa istuville henkilöille se tuntui
kertovan Nupun tarinan — alkaen tyynin, sydämellisin sävelkuluin,
päättyen torven räikyntään ja rummun jymähtelyyn. Ja sitten valot
sammuivat ja esirippu nousi ja näkyviin tuli katu Venetsiassa.
Alkukohtaukset olivat mykkiä ja tyhjiä, kun Nuppu ei niissä esiintynyt;
näytelmä oli heille sisällyksetön, kunnes hän astui hitaasti
neuvoshuoneeseen, missä senaattorit istuivat, arkuuden ja rohkeuden
taistellessa hänen liikkeissään ja ilmeissään.
»Ei, ei; ei se ole Nuppu», kuiskasi Bell. »Ei se ole meidän tyttömme;
tämä on liian pitkä ja — ja liian tyyni. Pelkään, ettei hän lopultakaan
ole uskaltanut, tai että hänet on huomattu sopimattomaksi.»
Ailie kurottui eteenpäin väristen, ahmien silmillään. »Se ei ole
kukaan muu», sanoi hän. »Rakas Nuppu, meidän Nuppumme! tuo kahden
vuoden harjoitus on ehkä tehnyt hänet jonkunverran erilaiseksi, mutta
hänen hymynsä ei ole muuttunut. Oi, minä olen niin ylpeä ja niin varma
hänestä! Hyss!»
».'.. On kuuliaisuus tässä jaettu, nään mä.
Teilt' elo, kasvatus on, niistä kiitän,
ja teitä kunnioittamaan mua neuvoo
elo ja kasvatus. Te kuuliaisuuteni
olette herra, sillä tyttärenne
min' olen. Mutta täss' on puolisoni.»
Desdemonan ensimmäinen vuorosana rikkoi huoneessa syntyneen
hiljaisuuden. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, he näkivät hänen povensa
nopeaan kohoilevan, he kuulivat hänen äänensä värähtelevän tuokion
verran, tuon nyt täyteläistyneen ja ihmeellisen äänen, joka soi kuin
hopeakello. Siihen aitioon, jossa hän tiesi ystäviensä istuvan, antoi
hän katseensa liitää sekunnin ajaksi lausuessaan noita alkusäkeitä,
joissa oli niin paljon kaksinkertaista sisältöä — ei Desdemonana, vaan
rakastavana ja omapäisenä lapsena, joka pyysi anteeksi, mutta pysyi
kuitenkin itsepintaisesti päätöksessään.
Ailie tunsi helpotusta ja onnea ja ylpeyttä; Dan piti katselmuskirjaa
vanhemman sisarensa ennakkoluuloista ja omasta filosofiastaan. Bell
istui kyynelten vallassa, jotka eivät olleet Shakespearen vaikutusta.
Kun hän jälleen kykeni näkemään näyttämön himmentymättömin silmin, oli
Desdemona poistumassa maurin kanssa.
»Hyvät ihmiset», sanoi rouva Molyneux, »Desdemonana hän on ainokainen!
Ja Jim oli oikeassa. Se on tuhat vertaa suuremman vaivan arvoinen, kuin
mitä hän on Nupun vuoksi nähnyt. Hän sanoi kaiken aikaa, että Nuppu
tulisi häikäisemään ihmiset, ja minä luulen, että hänen menestyksensä
on nyt taattu, ja se takaa menestyksen myös tälle talolle. Tunnen
itseni niin ylpeäksi ja onnelliseksi, että suutelisin teitä ihan suoraa
päätä, herra Dyce, jollei se panisi kukkakimppuani epäjärjestykseen.»
»Musta mies!» sanoi Bell pahoitellen. »Tiedän tietysti, että se on vain
maalia, mutta — mutta en ole koskaan tavannut häntä; en tiedä edes
hänen nimeänsä.»
Tuntui siltä kuin ei näytelmässä olisi ollut mitään muuta
kuin Desdemonan sanat ja teot. Joka esiintulolla hän tuli
itseensäluottavammaksi, pani osaan syvempää tunnetta, löysi uutta
merkitystä ajan kuluttamista sanoista. Jopa Bellkin alkoi kadottaa omaa
yksityismielipidettään, unohtaa, ettei se ollut muuta kuin synnillinen
näytelmä, ja tuntea jonkunverran sääliä Othelloa kohtaan; mutta kun
konnuuden verkko lopullisesti sulki Desdemonan otteeseensa, kävi
jännitys sietämättömäksi.
»Oh, en voi kestää sitä enää kauempaa!» huudahti hän, kun Lennoxin
ääni värähteli hänen laulaessaan ennen viimeistä hyvää-yötään, ja näin
sanoessaan hän sysäsi tuolinsa aition varjoisaan perukkaan, peittäen
korvansa sormillaan. Hän ei nähnyt enempää, ei kuullut enempää,
ennenkuin yleisö nousi seisomaan jyrisevin suosionosoituksin, jotka
paisuivat ja vaimenivat ja paisuivat jälleen, ikäänkuin voimatta
koskaan lakata. Silloin hän uskalsi katsoa ja näki vapisevan Desdemonan
aivan yksinään verhon edessä kumartamassa.
»Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut? Minkätähden he huutavat
hänelle tuolla tavoin?» kysyi hän tyrmistyneenä.
»Hyväinen aika, ettekö näe, että he ovat hulluina!» sanoi rouva
Molyneux.
»Oi voi! ja minä kun luulin hänen onnistuneen mainiosti.»
»Ilosta hulluina, tarkoitan. Hän on temmannut heidät jalkainsa juureen,
ja lyönpä vetoa, että Jim Molyneux seisoo käsillään tuon esiripun
takana ja huiskuttaa jalkojaan. Ei taida minun tarvita tuhlata tätä
kukkakimppua tytölle, joka on sennäköinen kuin aamuhetki Covent
Gardenissa.»
Molyneux syöksyi aitioon hurjan kiihtymyksen vihurina. »Tulkaa tänne,
tulkaa tänne heti, hän tahtoo tavata teitä», huudahti hän ja johti
heidät mutkitellen näyttämön taitse Nupun pukuhuoneeseen.
Nuppu seisoi ovella hiljaa itkien; hän katsoi heihin — vakavaan,
vanhaan setään, Ailie'iin, joka pystyi ymmärtämään, pikku Bell-tätiin —
ja Bell-tädin syliin hän heittäytyi!