Tarvittiin kaksi palvelijaa täyttämään Katen paikkaa Dycen taloudessa
— toinen yksinkertaista perunain keittämistä varten ja toinen hänelle
hurskaaksi ilmapiiriksi, kuten asianajaja väitti, ja heidän taloon
tuloaan seurasi ikävä ja epäkodikas aika. Lopussa olivat nyt Lennoxin
keittiöillat, hän kun oli kasvatuksensa päättänyt nuori neiti ja
hänen ystävänsä oli poissa; hänen täytyi istua salissa rummuttamassa
lauluja Buntain-mummon aikuisella pianolla, leimuavan sydämensä
tyynnyttämiseksi. Oli kuin taivaan sanoma, kun eräänä päivänä tuli
Lontoosta kirje, jossa rouva Molyneux kutsui hänet ja toisen tädeistä
luokseen pääsiäisen pyhiksi.
»Olenpa tosiaankin iloinen päästessäni vapaaksi teistä molemmista
viikon tai parin ajaksi», sanoi Bell Nupulle ja Ailielle. »Kevätsiivous
kahden tyttötyllerön kanssa — vaikka ovathan he kilttejä ja yrittäviä
tyttöjä — tulee sukkelammin suoritetuksi, kun saamme puuhata omassa
vapaudessamme.»
Säteilevät kasvot; ja tiukasti hillitty suu ilmaisivat Lennoxin
tunteiden laadun. Ailie ei virkkanut mitään, vaan ihmetteli kuinka
hilpeänä ja sokeana hänen sisarensa aina astui sille viettävälle
tielle, joka välttämättömyyden voimalla johti hänet eron ja kaipauksen
kadotukseen.
»Suuri matka!» sanoi Dan-setä. »Sehän onkin sopiva loppu sinun
vallattomuusvuosillesi, Lennox. Ylhäällä linnassa on kattoistuimilla
varustetut vaunut, jotka ovat kuljettaneet kreiviä hänen
suurmatkallaan, vaikka istuinpeite on nyt mitä surullisimmin
haalistunut. Olen usein tuuminut, mahtaako hänen ylhäisyytensä istahtaa
niihin salavihkaa joskus, kun ei kukaan ole katsomassa, ja kiivetä
Alpeille tai huristaa jälleen Italian kaupunkien läpi, kun kuski Jones
on teetään juomassa. Niin voisin ainakin minä tehdä, jos olisin tehnyt
tuollaisen suurmatkan ja vaununi olisivat vielä tallella.»
»Etkö todellakaan tarvitse meitä?» kysyi Ailie-täti sisareltaan,
puolittain toivoen, puolittain peläten, että kevätsiivous saisi
huvimatkan lykkäytymään, mutta Bell väitti että nyt jos koskaan oli
aika, varsinkin kun Lennoxin pukukin oli uusi.
<tb>
Oi, Lontoo, Lontoo! seireenikaupunki! kuinka se lumosi tyttömme!
Sen ajurien tiuvut helisivät kuin sadussa; iltain saapuessa
syttyivät tuhannet loihditut kuut ja tähdet. Pitkät kadut säihkyvine
jalokivi-ikkunoineen, temppelien tornit ylhäällä hämyssä, ja
juhlalliset, maalaispuita ympäröivät aukiot; väen vilinä,
hedelmäkojujen tuoksu, kukkien hehku, aamujen hopeinen harmaus,
lukemattomat, vuosien huurteen paartamat muistomerkit, kavioitten
jyrinä loputtomilla teillä, ja valtavien puistojen hiljaisuus — Nuppu
makasi öisin valveilla niitä ajatellen.
Jim Molyneux oli tarttunut seireeniä kurkusta; hän rakasti sitä
ja kiristi siltä itselleen toimeentulon. Ensin se oli tuntunut
hänestä liian vanhalta, liian rauhalliselta, hitaalta ja arvokkaalta
verrattuna hänen omaan Chicagoonsa, eikä sillä näyttänyt olevan sijaa
muukalaiselle; nyt hän oli tullut huomaamaan, että sitä saattoi
häikäistä, että kovalla äänellä, rohkealla naamalla ja hyvän räätälin
avulla saattoi kiristää siitä kunnioitusta ja kultaa. Hänestä
oli tullut esikaupunkiteatterin johtaja, missä permantopaikoilla
syötiin appelsiineja ja näytelmänä oli useimmiten »Isän kirous» tai
muuta sellaista; mutta kerran päivässä hän käveli keskikaupungilla
olevien Thalian temppelien sivu ja voihkien niiden huonoa johtoa
suunnitteli itselleen pian koittavaa tulevaisuutta klassillisina
marmori-julkisivuineen ja herttuattarineen, jotka tekisivät hänelle
reklaamia joka ilta seisoen riveissä katukäytävällä vaunujaan
odotellen. Grove Lanellä, jonka varrella hän asui herneenvihreässä
talossa, jota koristi yhdeksän riviä salkopapuja ja muutama rykelmä
sipulikasveja niiden takana, hänen tulonsa saattoi erottaa jo
kaukaa hänen sirosta käynnistään ja päivänpaisteen välkkeestä hänen
hatussaan. Lisäksi oli hänellä vielä yksi menestyksen salaisuus —
raittius. »Whisky ja sooda», sanoi hän, »se se vaivaa poikia ja
tekee heidät unisiksi kuin vanha ukkokissa. Hyviä poikia, herttaisia
poikia, käyttäytyvät aina kuin kauan-kadoksissa-ollutta veljeä
kohtaan, mutta ovat kovin taipuvaisia ottamaan lievityslääkettä
tuolle ammoinlauhtuneelle tunteelle jo keskellä päivää. Kun heillä
on lukinverkkoja pienissä kimmeltävissä kupooleissaan, olen minä
täynnä kevätsointuja ja iloinen vanha Englanti hymyilee vastaani.
Ymmärrättekö! Minun ei tarvitse edes kahmaista; ei tarvitse muuta kuin
näyttää ansiokkaalta, ja kolikoita työntyy sisään luukun täydeltä; niin
ne aina työntyvät miehelle, joka näyttää käteiseltä rahalta ja jonka
murkinana eivät ole napsut ja neilikat.»
»Jim-pojuseni», sanoi tällöin hänen vaimonsa, »luulen että sinun olisi
parasta panna jäitä tai muuta jäähdyttävää itsekunnioitus-kyhmyllesi»
— mutta hän piti ylpeänä jalokiviä, jotka olivat hänen miehensä
luottavaisuuden ja uutteruuden palkintoja.
Kun Nuppu ja Ailie muistelivat kotia näinä päivinä, muistelivat
he sitä vain niinkuin kuvaa, tai niinkuin lukua jossakin vanhassa
kirjassa. Ainoastaan heidän rukouksissaan olivat Dan ja Bell todellisia
henkilöitä, ja kaukainen pikku kaupunki ei ollut enää vain puupiirros,
vaan todellinen paikka, jonka läpi puhalsivat metsän ja meren
henkäykset. Bell kirjoitti heille vesi- ja raesateista ja sumuisista
ilmoista; Grove Lanen puutarhoissa tuoksuivat keltanarsissit, ja
kaupunki välkkyi ainaisessa auringonpaisteessa. Joka päivä he
palasivat herneenvihreään taloon merkillisiltä seikkailuilta ja
olivat, Molyneux'n sanojen mukaan, sen näköisiä kuin olisivat juuri
tulleet maalta ja puolenkymmenen teatterin parhaat paikat olisivat
heidän käytettävissään. »Liian paljon teatteria kertakaikkiaan!»
kirjoitti Bell kerran moittivasti. »Joko olette käyneet kuulemassa sitä
City-kirkon saarnamiestä?»
Molyneux'n omassa teatterissa oli laulunäytelmien ja operettien pitkään
sarjaan tullut keskeytys. Hän iloitsi hiljaisessa mielessään siitä,
että saattoi kahdelle niin hienoaistiselle naiselle kuin Ailielle
ja hänen veljentyttärelleen tarjota kappaleen oikeaa laillista
juurta — »Kuningas Juhanan» — vaikka Camberwellin kaupunginosa ei
luultavasti saisikaan Shakespeare-viikkoa kovin hyötyisäksi hänen
kassalleen. Ailien ja Nupun oli määrä mennä sitä katsomaan tiistaina;
ja Nuppu istui illalla lukemassa »Kuningas Juhanan» näyttämöpainosta,
kunnes jokainen henkilö kävi eläväksi hänen mielikuvituksessaan ja
herneenvihreän talon takana oleva pieni rautainen parveke muuttui
Angers'n sakaraharjaiseksi muuriksi, jonka sivuportille tulivat
ranskalaisten airuet.
He istuivat arkihuoneessa, hämmästyksellä kuunnellen hänen
vuorosanojaan:
»Nyt, Angers'n miehet, portit selälleen
Arthurille, Bretagnen herttualle!
Hän tänään Ranskan avull' itkun valtaan
Englannin äidit saatti, joiden pojat
nyt hajan lepää hurmetanterella.»
tahi:
»mieheni; nuor' Arthur poikani,
ja hän on poissa!»
»Bravo, Nuppu!» huusi Molyneux ihastuneena. »Hyväinen aika, jos olisin
teatterinjohtaja, maksaisin sinulle niin suuren palkan kuin kehtaisit
mainita. Eikö hän ole kerrassaan suurenmoinen, Millicent? Uskokaa
minua, Ailie-neiti, hän työntää varjoon Maude Adamsin ja lähettää Ellen
Terryn takimmaisille seisomapaikoille. Tyttöseni, sinun ei tarvitse
opetella muuta kuin liikehtimistä. Ei pidä seisoa kahta minuuttia
yhdessä kohti näyttämöllä, vaan liikkua melkein joka lauseella.»
»En tiedä», sanoi Nuppu epäröiden. »Minkätähden ihmisten pitäisi olla
aina levottomia näyttämöllä? Eiväthän he todellisessa elämässäkään
aina ole. Minä tahtoisin seisoa niinkuin vuori — _sinähän_ tiedät,
Ailie-täti, ne vanhat vuoret siellä kotona! — ja näyttää niin — niin —
niin pelottavalta, että yleisö kirkaisisi, jos liikkuisin, aivan kuin
jos aikoisin kaatua heidän päälleen.»
»Sellainenko tunne sinulla on?» kysyi Jim Molyneux, uteliaana
tähystellen häntä.
»Niin, sellaiselta minusta tuntuu», sanoi Nuppu, »silloinkuin runouden
henki on minut vallannut. Minusta tuntuu kuin olisin kokonaan leimuavia
sanoja ja silmiä.»
»Lapsi, sinä olet kovin nuori!» sanoi rouva Molyneux.
»Niin», sanoi Nuppu, »siitä kai se tulee. Vähitellen tulen ehkä
muuttumaan samanlaiseksi kuin muutkin ihmiset.»
Jim Molyneux löi kämmenensä pöytään. »Kautta Jupiterin!» huusi hän.
»Minä en pitäisi kiirettä muitten laiseksi tulemisella. Siihenhän
jokainen vietävän idiootti Englannissa pyrkii, ja sinä olet juuri
oikealla paikalla siinä missä olet. Se on suoraa puhetta, eikä mitään
muuta! Minä puolestani myönnän suosivani jonkunverran jalkaliikuntoa
näyttämöllä — yleensä onkin siinä miltei kaikki elämä, mitä sillä
saa nähdä — mutta ihmisen, joka osaa näytellä päällään, ei tarvitse
kuluttaa paljon anturanahkaa. Tyttöseni —» Hän pysähtyi sekunniksi,
puhjeten sitten kysymään: »Mitä pitäisit pienestä osasta tässä
'Kuningas Juhanassa'?»
Leimahdus kävi tytön kasvojen yli, ja sitten hän kävi tavattoman
kalpeaksi. »Oi!» huudahti hän. »Oi, Jim Molyneux, älä ole niin julma!»
»Tarkoitan totta», sanoi Molyneux, »ja voisin järjestää sen, sillä
Arthurin osa on eräällä, joka on sairas ja joka varmaan häätyisi
luopumaan parin päivän perästä, jos hänellä vain olisi varamies — ja
jos minä... Luuletko osaavasi näytellä pojan osaa? Arthurissa ei ole
paljon opittavaa, mutta tuo sinun pikku vuorosanasi Angers'n edustalla
panee minut ajattelemaan, että voisit saada tuon osan kohoamaan esiin
siksi paljon, että se pistäisi tuntijan silmään. Sallisittehan sen,
Ailie-neiti? Se olisi kovin hauskaa. Hän oppisi säkeet tunnissa tai
parissa, ja katsottuaan kappaletta parina iltana olisi hän selvillä
koko asiasta. Älkää nyt potkiko, Ailie-neiti; suokaa nyt meille tämä
pikku huvi!»
Ailien sydän tykytti. Ratkaiseva hetki oli käsissä — hän tiesi sen —
mitä hänen oli tehtävä? Hän oli jo kauan aavistanut jotakin tällaista
hetkeä ja kamppaillut usein selvittääkseen kysymystä, oliko, tuon
hetken tultua, maailman saatava hänen Nuppunsa hänen nousematta
taisteluun Bellin ja yksinkertaisen, eristetyn skotlantilaiskodin
oikeuksien puolesta. Niin kauan kuin ratkaisun hetki oli vain
aavistettavissa, ei hän voinut päästä selvyyteen; hänen omat hurjat
tyttöaikuiset kaipuunsa, jotka olivat muistuneet hänen mieleensä
eräänä iltana keittiön kynttilöiden valossa, eivät olleet lakanneet
puoltamasta vapautta — vapautta ja liikkuma-alaa, joista hän itse
oli jo vuosia sitten luopunut —; nyt kuului voimakkaana hänen pienen
vanhemman sisarensa ääni ja Rellu-Wullyn kellonsoitto, joka illoin
kutsui vaatimattomia ihmisiä kotiin.
»Vain tämä kerta!» pyyteli herra Molyneux, ymmärtäen hänen empimisensä.
Nupun kasvoilla oli sanaton pyyntö.
Niin, »vain tämä kerta!» — eihän siinä mitään pahaa ollut, mutta
Ailie tiesi aloittamisen vaaran. Eikä se tässä tapauksessa olisi enää
aloittamistakaan; alku oli tapahtunut jo vuosia sitten — jo ennen
ensimmäisen uudenvuoden-aamun matkimisesityksiä, ennen kahdentoista
kynttilän iltaa tai Macintoshin näyttelemistä; lapsi oli ajautunut
eteenpäin kuin lastu virrassa.
»Itse en todellakaan olisi siitä millänikään», sanoi Ailie vihdoin,
»mutta luulen, että Bell-täti tuskin pitäisi siitä.»
»Ei, jos hän tietäisi minun aikovan tehdä sen», virkkoi Lennox
vilkkaasti; »mutta asian kerran tapahduttua hän olisi siitä mielissään
— ainakin hän nauraisi sille samalla lailla kuin silloin, kun kerroimme
hänelle, että olin ollut Buntain-mummoksi puettuna tanssiaisissa.»
Will Oliverin iltakellon ääni häipyi pois Ailien mielestä, Bellin
kasvot himmenivät; sensijaan hän kuuli Nupun kirkkaan, nuoren äänen
näyttämöltä ja istui hurmautuneen yleisön joukossa. »Jos te sitä niin
hartaasti haluatte, niin —» virkkoi hän, ja teko oli tehty!
Hän ei katunut sitä, kun Nupun esiintymisilta tuli ja hänen
veljentyttärensä kovaonnisena nuorena Bretagnen herttuana tervehti
dauphinia kaupungin porttien edustalla; hän riemuitsi siitä
luonnollisesta ivasta, joka ilmeni kohtauksessa häntä kiduttamaan
tulleen Hubertin kanssa, mutta hän miltei katui sitä, kun Molyneux,
saatettuaan heidät kotiin selittämättömän äänettömänä, puhkesi
vihdoinkin kiihkeästi ylistämään löytöään, kohta kun Nuppu oli jättänyt
heidät mennäkseen nukkumaan.
»Olen pidätellyt itseäni, niin vaikeata kuin se on ollutkin», sanoi
Molyneux, »koska en tahtonut turmella tyttösen unta tai pöyhistyttää
häntä liiaksi, mutta tahdon sanoa sinulle, Millicent, ja teille,
Ailie-neiti, että olen löytänyt tähteni! No, eihän hän ole näkyvissä!
Hän oli koko tämäniltaisessa näyttelijäjoukossa ainoa, joka ei tiennyt
olevansa Camberwellissä; hän oli keskellä keskiaikaista Ranskaa alusta
loppuun, ja kun hänet nostettiin ylös kuolleena neljännen näytöksen
lopussa, oli hän niin kivikylmä ja jäykkä osansa ajattelemisesta,
että se sai seurueen säikähtymään. Luulen, Ailie-neiti, että tulette
menettämään tuon tytön!»