»Koko Lontoon puheenaiheena! Ei edes kaunis lady Anne vedä hänelle
vertoja!» sanoi Will Oliver kynsien korvantaustojaan. »Eikös se ole
ihan villittyä? Mutta sen vakuutan teille, että rahaa siitä lähtee,
sillä ne sikäläiset ovat valmiit maksamaan runsaasti huvituksestaan.»
»Oletko varma», sanoi P. & A., »ettei se ole tykkänään joku muu nainen?
Sanomissahan puhutaan Wallace-nimisestä.»
Saippualaatikolla istuva kellonsoittaja löi reiteensä ja sanoi:
»Uskokaa minua; minä kuulin jo aika päiviä sitten Kate MacNeilliltä,
että hänen taiteilijanimensä tulisi olemaan Wallace — Winifred Wallace
— ja tuossa se on painettuna. Tra-traketienne, traketiennet ne ovat sen
tiatterihomman pääväkeä; olen nähnyt niitä näyttelyteltoissa — hurjia
naisia!»
Pormestari, joka oli juuri astunut P. & A:han ostamaan
sunnuntaimakeisiaan, hymyili suvaitsevaisesti ja ojensi
nuuskarasiaansa. »Nuppu Dyce», sanoi hän, »ei luultavasti matkusta
koskaan tänne sirkusseurueessa tekemään surmanhyppyä kolmasti illassa
kuudenpennyn istumasijoille. Pelkään, että olemme nähneet hänestä
viimeisen vilauksen, jollemme kustanna itsellemme rahaa ja vaatteita
käydäksemme Lontoon teattereissa.»
»Onko se siis todella hän?» kysyi kauppias.
»Siinä voitte uskoa Wullyn sanaan», sanoi pormestari, »ja minä puhuin
juuri hänen setänsä kanssa. Hänen elämäkertansa on tämänaamuisessa
lehdessä, ja minä olen virallisena päänä kaupungissa, joka on tullut
kuuluisaksi neron kotikaupunkina.»
Rellu-Wully lähti ulos maleksimaan pitkin katua kirkkaiden
puodinikkunain valossa, joiden edessä lapset leikkivät »Tuo minun»
-leikkiä, valiten itselleen aarteita pelkästään niiden korean näön
vuoksi, samoinkuin useimmat meistäkin, joiden pitäisi ymmärtää
paremmin. Hän tapasi George Jordonin. »Geordie», sanoi hän, »oletkos
kuullut uusimpia? Sinun pitäisi olla Lontoossa; siellä ovat
omituisuudet arvossa», ja hämäräkäsitteiden George kääntyi lähteäkseen
kulkemaan Lontoon-tietä. Ravintolasta tuli Colin Cleland kiireisenä,
kädessään asiallisen näköinen käärö repaleisia asiakirjoja, jotka
olivat hänen ainaisena tekosyynään siellä oloon.
»Winifred Wallace — suuri näyttelijätär! On se tuo elämä kummallista,
sen mukaan miltä kantilta sitä katsoo. Lontoossa sitä nyt on hälinää,
herra Cleland! Muutti nimensä Wallaceksi, kun oli kunniallisten
siivo-ihmisten lapsia. Me tiedämme, mutta emme hiiskahdakaan.»
»Emme sanaakaan!» sanoi Colin Cleland koomillisesti. »Ehkäpä hän
siitä vielä korjautuu ja asia painuu unohduksiin. Oletteko siinä
käsityksessä, että kuuluisuus on sellaista, jota pitää hävetä? Sanon
teille, että hän on kunniaksi meille kaikille.»
»Herra hyvästi siunatkoon! Niinkö sanotte?» kysyi Will Oliver. »Jos
minä olisin näyttelijätär, niin en kehtaisi enää näyttää naamaani
paikkakunnalla. Me odotettiin kaikki jotakin parempaa tuosta
pikkuisesta — hän oli niin merkillinen! Minähän itse, niin sanoakseni,
ikäänkuin keksin hänet; panin hänet piruuksien alkuun, antamalla hänen
soittaa uudenvuoden-kelloa. Senjälkeen hän aina kutsui minua herra
Relluksi ja kyseli ystävällisesti jalkaini vointia. Hän oli aina täysin
hieno ja sivistynyt.»
Neiti Minton puodissa oli kiirettä: siellä joku poika hyvin punaisena
kysyi jäännöstilkkuja, joiden olisi oikeutta myöten pitänyt seurata
hänen äitinsä päällystakkia, ja Duffin neidit olivat ostamassa
harsovaatetta.
»Nuoresta Lennox Dycestähän kuuluu hämmästyttäviä uutisia», huomautti
neiti Minto. »Sehän on aiheuttanut voisipa sanoa mylläkän. Ei yhtään
viikkolehteä ole saatavissa rahalla eikä rakkaudella.»
»Hän olikin aina perin omituinen», sanoi Jean-neiti.
»Eriskummallinen», kuhersi Amelia-neiti — se oli hänen viimeisin
laatusanansa.
»Huomasin tosiaan, että hänessä oli jotakin erityistä, ihan ensi
päivänä jolloin näin hänet», sanoi kappaompelija. »Sellaiset silmät,
neiti Duff! Ja millainen suloinen ja luottava ilme! Olen niin iloissani
siitä, että ihmiset siellä Lontoossa ovat mieltyneet häneen; niistä
ei koskaan tiedä mennä takuuseen. Mietin juuri uutta puseromallia,
tehostaakseni mielestäni miellyttävällä tavalla tuon suuren tapahtuman
merkitystä — Winifred-Wallace-malliksi aion sen ristiä. Muistattehan
sen älykkään herra Molyneux'n?»
»Luulen, ettemme koskaan oikein ymmärtäneet Lennox-neitiä», sanoi Jean
neiti. »Mutta me harrastamme nyt erikoisesti kaunolukua.»
»Ei silti että toivoisimme tulevamme suuriksi näyttelijöiksi», selitti
Amelia-neiti. »Voihan vaatimattomampikin elämänala tarjota onnea.»
»Voi kyllä todellakin», tunnusti neiti Minto. »Minä en ole
koskaan ajatellutkaan teatteria; minun lahjani ovat aina
suuntautuneet pukuompeluun, ja te ette voi uskoa millaista
tyydytystä tunnen nähdessäni oman valmistamani puvun naisen yllä,
joka saa sen esiintymään edukseen. Meillä on kaikilla oma pieni
taiteellisuuden-murumme, ja se antaa ihmeellisen lohdutuksen. Mutta
minä olen hyvin iloinen tuon tytön edistymisestä, herra Dycen — ja
tietysti hänen sisartensakin vuoksi. Ailie-neiti on haltioissaan,
seitsemännessä taivaassa, ja hänen sisarensakin näyttää olevan varsin
mielissään. 'Te saatte kulkea pää pystyssä tänään', sanoin hänelle, kun
hän meni ohi postiasemalta palatessaan iltapäivällä.»
»Ja mitä hän sanoi siihen?» tiedusti Jean-neiti uteliaana.
»Tiedättehän neiti Dycen! Hän hymyili ja sanoi: 'Mutta sydän nöyränä;
sehän on Dycein tunnuslause.'»
Tohtori pani pois sanomalehden, luettuaan suuren uutisen useampaan
kertaan erikoisella tyydytyksellä, mikä hämmästytti hänen sisariaan,
jotka eivät voineet pitää kovinkaan suurenmoisena sellaista
elämänlaatua, jossa sai nähdä nimensä joka seinällä ja arkihuoneensa
kuvan joka toisen viikon kuvalehdessä. Vedettyään saappaat jalkaansa
lähti tohtori kävelemään ja pistäytyi asianajajan taloon.
»Totta vie! Lontoolaisilla niillä on onni», sanoi hän astuessaan
sisään. »Tekisipä mieleni olla itse siellä näkemässä tuota ihmeellistä
Desdemonaa. Mitäs piditte huvimatkastanne, Bell-neiti?»
»En huonoakaan», sanoi Bell, pannen esille kortit. »Mutta varjelkoon,
miten typerällä tavalla ne leipovat leipänsä siellä Englannissa! —
paksu kuori ylt'yleensä, vaikka myönnän kyliä, että sisusta on varsin
miellyttävää.»
»Hm!» sanoi tohtori Brash. »Olen nähnyt skotlantilaisia ihmisiä, jotka
ovat hiukan samanlaisia. Hän on lyönyt itsensä läpi, huomaan; hän on
luonut itselleen nimen.»
»Niin minulle sanotaan», vastasi Bell, »mutta minä toivon, ettei se
muuttaisi hänen luonnettaan.»
»Hänellä oli neroa alun alkaen», sanoi Daniel Dyce, jakaen pakan
pelaajille.
»Hänellä oli vielä parempaa», sanoi Ailie-neiti, »hänellä oli
rakkautta.» Ja yli kaupungin helähti iltakello.