Onneksi tuli Katen naimisiinmeno kääntämään heidän ajatuksensa joksikin
aikaa pois Nupun tulevaisuudesta. Oli löydetty tuo asiaankuuluva
talo, joka oli tarpeeksi hyvä kapteenimiehelle eikä kuitenkaan liian
kallisvuokrainen — ja se oli onnenpotkaus paikkakunnalla, missä
asuntoja on harvoin vapaana ja missä jokaisella yli kahdeksankymmenen
olevalla vuokralaisella on epämieluisa tietoisuus siitä, että puoli
tusinaa kihlattua paria on jo päättänyt erivärisen maalin hänen
ikkunoihinsa, tultuaan keskenään siihen surumieliseen, vaikka samalla
miellyttäväänkin vakaumukseen, ettei hänen aikansa asiain luonnollisen
menon mukaan voi enää olla pitkä.
Kapteeni — tuo entinen harhaileva vaeltajasielu, jonka rakkaus
Colonsayn tyttöön oli kesyttänyt — keksi niin hellittämättä esteitä
kaikille purjehdusretkille, jotka olisivat vieneet »Aallottaren»
kauemmaksi kuin yön tai parin ajaksi pois ankkuripaikaltaan, että
lady Anne ja hänen miehensä, tuntien sydämen oikut, suosittelivat
viipymätöntä naimisiinmenoa. Ja Bell oli sen johdosta kovassa puuhassa,
kääntäen nurin koko maakunnan etsiessään Katen seuraajaa keittiöön,
mutta toivottomalta näytti sellaisen löytäminen, joka osaisi keittää
hyvää kaalisoppaa, olisi hauskan näköinen ja samalla säännöllinen
ripilläkävijä. »Voisin kyllä saada hyviä keittäjiä, joilta puuttuu
jumalanpelkoa, ja jumalisia tyttöjä, jotka tuskin osaavat leipoa
kristillistä nisua», sanoi Bell. »On valittava kahdesta pahasta.»
»Valitse siis kahdesta pahasta kolmas», sanoi Dan sisarelleen, joka oli
saanut punaa poskiinsa ja vilkkautta olemukseensa tuosta etsinnästä,
mikä vanhemmille naimattomille naisille tuo hyvitystä aikaisemmasta
pyynnistä. »Tuo ajometsästys näyttää tekevän sinulle hyvää.»
Nupulle oli suuri suru, että vihkiminen toimitettaisiin kotona eikä
kirkossa, kuten hänestä olisi ollut sopivinta. Hän tunsi, että
vaatimaton juhlatoimitus riistäisi häneltä näytelmän, jossa neiti
Amelia Duff soittaisi häämarssia urkuharmoonilla ja katsojajoukko
kävelisi pitkin kirkonlaivaa pyhävaatteissaan, hattujen kantotavan
kuvastaessa luonteita.
»Hyväinen aika, sehän tulee näyttämään vain tavallisilta teekutsuilta!»
väitti hän. »Jos minä menisin naimisiin, Kate, niin tahtoisin sen
niin juhlalliseksi ja suurenmoiseksi kuin suinkin. Eihän ihminen mene
naimisiin messinkinappisen miehen kanssa joka päivä, ja siinä on niin
mainio tilaisuus näyttää tyyliä.»
»Meillä ei vihkiäisiä koskaan pidetä kirkossa», sanoi Kate. »Herrasväki
joskus tekee niin, mutta sitä ei pidetä sopivana; se on ikäänkuin
paavillista. Ja muuten, mitenkäs kirkossa voitaisiin lystiä saada?»
Jollei Nuppu olisi tiennyt, että hauskuus oli pääasia skotlantilaisissa
häissä, olisi hän saanut siitä vihjeitä Katen valmistuksista. Värveet
ja hermoheikkous saivat valtoihinsa morsiamen: hän oli varma, ettei
hän selviytyisi hengissä vihkimisestä, tai sitten hän varmaankin
tekisi jotakin tyhmää, mikä saisi kaikki ihmiset nauramaan hänelle
ja harmittaisi kauheasti kapteenia. Hääleninkikin, josta hän oli
edeltäpäin unissaankin iloinnut, syvensi vain hänen masennustaan,
kun se tuotiin ompelijalta — hän itki ikäviä tahroja etukaistaan, ja
oranssinkukat, joilla he harjoittelivat, olisivat voineet yhtä hyvin
olla murheseppele. Nuppu tahtoi häntä koettamaan leninkiä ylleen, mutta
morsian kauhistui niin onnetonta ehdotusta. Niinpä Nuppu koetteli sitä
itselleen, varsin ihastuttavin tuloksin, kun ei kiinnittänyt huomiota
takana oleviin laskoksiin. He harjoittelivat vihkimistoimitusta
edellisenä iltana, Katen Colonsaysta tulleen sisaren (jonka tuli olla
hänen morsiusneitonaan) esittäessä pitkän, messinkinappisen sulhasen
osaa.
»Voi, Kate!» huudahti Nuppu surkutellen. »Sinähän seisot kuin
soodavesipullo, jonka korkki on hukkunut. Hyvä ihminen sentään!
reipastuta toki vähän itseäsi. Jos se tuntuukin sinusta vaikealta, niin
muista, ettei se ole juuri leikintekoa Charlesillekaan. Etkö tiedä,
että yleisön silmät ovat sinuun tähdätyt?»
»Sepä siinä juuri onkin pahinta», sanoi Kate-parka. »En pelkäisi
hituakaan muuten, minähän olen niin rohkea. Mitäs minun on tehtävä
käsilläni?»
»Pitelet niitä vain. Armias! Älä riiputa niitä noin; omasihan ne ovat;
ei Charlesilla ole niihin vielä mitään sanomista. Ja nyt kyyneleet
— missä on nenäliinasi? Tuo on monta kyynärää liian iso, eikä siinä
ole pitsireunaa, jonka läpi voisi pilkistää, mutta se saa kelvata
tällä kertaa. Huomenillalla on kyllä kaikki niinkuin pitääkin. Nyt
pappi puhuu, ja sinä katsot mattoon ja ujostelet ja olet hämilläsi
ja hermostunut, ja ajattelet millainen käännekohta tämä on sinun
syntisessä elämässäsi, ja kuinka et enää ole Kate MacNeill, vaan
rouva Charles Maclean, ja Herra tietää tuletko onnelliseksikaan hänen
kanssaan —»
Morsian nyyhkytti ja heitti esiliinan päänsä yli tavalliseen tapaansa.
Nuppu joutui epätoivoon.
»No, oletpa sinä typerä!» huudahti hän. »Ethän sinä tarvitse muuta
kuin pari sievää kyyneltä norumassa pitkin nenän viertä, sen verran
että täytyy räpyttää silmiä, mutta ei niin paljon että huntu kastuu
tai leninkiin tulee juovia. Ja nyt sinä holvaat kuin suihkukaivo ja
kastelet kasvosi niin märiksi, että sulhanen kylmettyy kuoliaaksi
suudellessaan sinua. Herkeä jo, Kate MacNeill, eihän nyt ole kenenkään
hautajaiset. Hyväinen aika, eiväthän häät niin kauhean vaaralliset ole;
lukemattomat ihmiset ovat niistä selviytyneet — ainakin Amerikassa.»
»En voi sille mitään!» puolusteli itkevä morsian. »En ole milloinkaan
osannut olla pahoillani kohtuullisesti, ja kun sinä puhut tuolla
tavoin, niin se saa minut ajattelemaan, että on kauhean uhkarohkeaa
mennä naimisiin kenenkään kanssa.»
»No niin», sanoi Nuppu, »ei kai sinun sentään tarvitsekaan ajatella
niin masentavia asioita. Puristat vain silmäsi kiinni ja puret
huultasi, niin ehkäpä se saa heltiämään kyyneleen. Jollei, niin näyttää
se siltä kuin taistelisit urheasti liikutusta vastaan. Ja sitten
tulee sinulla olla ylpeä ja iloinen hymy kasvoillasi, kun lähdet
siitä Charlesin käsivarteen nojaten — tarjotkaa hänelle käsivartenne,
Minnie — koetus on nyt kestetty, näet, ja sinulla on kaunis uusi sileä
sormus, ja kaikki toiset tytöt kadehtivat sinua, ja Charles Maclean
ja sinä olette yksi, kunnes kuolema teidät erottaa. Oi Kate, Kate!
älä irvistele; eihän tuo ole hymy, se on — se on rautatie. Katso,
näin!» Nuppu otti kasvoilleen hymyn, joka ilmaisi iloa ja nöyryyttä,
luottamusta ja immen pelokkuutta, hymyn, joka liikutti ja hurmasi.
»En osaisi hymyillä noin, vaikka henki menisi», sanoi Kate
toivottomana. »Toivoisin, että olisit opettanut minulle sen ennen noita
Popakateketlien korkeuksia. Luuletko, että Charles on vihainen, jos en
osaa tehdä noita kaikkia oikein?»
»Kuka? Charlesko? Hyväinen aika, Charles tulee itse olemaan niin
kuollakseen peloissaan, ettei hän huomaisi vaikka vääntelisit hänelle
naamaasi tai olisit kokonaan eri tyttö. Hänen korvissaan soi ja
humisee, eikä hän tiedä onko hän unessa vai valveillaan — kaikki
vihittävät, joita olen nähnyt, ovat olleet sen näköisiä. Ei sinun
tarvitse itkeä eikä hymyillä Charlesin vuoksi, vaan huoneen vuoksi,
näetkös, katsojain vuoksi.»
»Loruja!» sanoi Kate keventyneenä. »Jos se on vain niiden vuoksi, niin
en ole millänikään. Luulin, että se oli ehkä jotakin tosisivistynyttä,
jota hän odottaisi minulta. Enhän minä mene naimisiin huoneen kanssa.
Sano minulle vain yksi asia, eikä mitään muuta — tarvitseeko minun
tehdä jotakin erityistä Charlesini mieliksi?»
»En luule, että vaivaisin sillä päätäni», sanoi Nuppu mietittyään. »On
varmaankin parempi, ettet ajattele mitään näytelmällistä. Jos minä
olisin sinuna, niin pysyttelisin vain tyynenä kuin ruoho ja rukoilisin
Jumalaa antamaan minulle hyvän, tyytyväisen mielen ja jouduttamaan
pappia.»
Mutta sittenkin oli Kate vielä täynnä epätäydellisyyden tuntoa, kun
hän oli päivällä nähnyt hääkakun näytteillä leipurin ikkunassa — niin
loistavan taideteoksen, ettei hän voinut mitenkään uskoa olevansa
sellaisen arvoinen. »Miltä minä sinun mielestäsi tulen näyttämään?»
kysyi hän. Ja Nuppu vakuutti, että hän tulisi näyttämään verrattoman
viehättävältä.
»Oi, kunpa näyttäisinkin», huokasi Kate. »Mutta pelkään, etten tule
näyttämään niin viehättävältä kuin luulen näyttäväni.»
»Sitä ei ole tehnyt koskaan kukaan tyttö», sanoi Nuppu, »sillä se
on mahdotonta. Mutta kun Charles tulee ja näkee sinut, niin hänen
mielestään sinä olet täydellinen.»
»Mutta minä en ole läheskään täydellinen», sanoi Kate. »Minullahan ei
ole muuta kuin terveyteni ja liinatavarani ja mieltymykseni häneen, ja
minä toivoisin, etten olisi läheskään näin punainen.»
Nuppu kykeni neuvomaan Katelle oikeaa käyttäytymistä morsiamena, mutta
hänellä ei ollut kokemusta aviomiesten käsittelystä. Siinä suhteessa
Katen täytyi saada joitakin vihjauksia emännältään, joka oli siinä
harhaluulossa, että hänen Dan-veljensä oli sukupuolensa perikuva.
»Ne ovat omituisia olentoja», uskoi Bell Katelle. »Niiden kanssa
täytyy olla kärsivällisyyttä ja niitä on pidettävä mielillä. Ne
juoksevat kintereillä kuin kissa maitokupin perässä, mutta niitä ei
pidä pakottaa. Jos minulla olisi mies, en koskaan vastustaisi häntä.
Jos hän olisi huonolla tuulella tai oikkuinen, niin sanoisin hänelle,
että hän näyttää sairaalta, ja se saisi hänet pelokkaaksi ja nöyräksi.
Kun mies luulee olevansa sairas, täytyy hänen luottaa Jumalaan ja
naisväkeensä. Siinä meillä on heistä yliote! Ennen kaikkea on oltava
sopuisa. Sinä tulet huomaamaan, ettei hän koskaan pane mitään oikealle
paikalleen, ja se on surkeata, mutta ei se kuitenkaan ole niin pahaa
kuin jos hän särkisi astiat ja löisi kasvosi mustelmille, niinkuin
ne tekevät sanomalehdissä. On yksiä asia, johon sisältyy onnellisen
kodin salaisuus — elää Jumalan pelossa ja tulojensa rajoissa; sen kun
muistaa, niin kaikki käy hyvin.»
»Oi, emäntä, on se peloittava asia tuo naimisiinmeno», sanoi Kate.
»Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut niin paljon ajattelemista.»
Kyllä nuoret miehet olivat kynsillelyötyjä niinä päivinä! Mitä
lähemmäksi Katen lopullinen menetys likeni, sitä halutummalta hän
tuntui. Mutta tunteet ovat pikkukaupungissa mukautuvia, ja kaikki
vanhat kosijat — porttikäytävässä viheltäjät ja keskustelukaramellien
ostajat — löysivät lohtunsa häitten hauskuudesta ja tanssivat pois
murheensa Dycen keittiön lattiakivillä.
Hienot häät! Kaikki Katen ja hänen emäntänsä keittotaito käytettiin
niiden valmistamiseen, ja hienotunteisuus epäuskoisia kohtaan kieltää
mainitsemasta paistettujen kanojen lukumäärää. Kaupungin kukot
kiekuivat valittavasti ja surunvoittoisesti kuukausia sen jälkeen.
Sulhanen olisi voinut astua häätaloon muurin yli tai kävellä sinne
katua pitkin sadalla askeleella; mutta sensijaan hän ajoi sinne
vaunuissa, lähestyen komeasti ja kiertotietä John Turnerin kulman
ympäri ja toivoen että matka olisi ollut kaksikymmentä kertaa pitempi.
»Ei silti että pelkäisin», sanoi hän, »tai olisin katumapäällä, vaan —
vaan — se tuntuu niin äkilliseltä!» — omituinen arvostelu kosinnasta,
joka oli alkanut Colonsayn kirkkomaalla niin monta vuotta takaperin!
Hienot häät! Niiden humu piti kaupunkia valveilla aamuun saakka;
avoimista ikkunoista täyttyi yö tanssisävelillä ja lauluilla ja
naurulla; pojat huutelivat kadulla, ja keijukaisneiti todella
aivan täysikasvuinen neiti, oi-voi! — ilmestyi ikkunaan ja viskeli
kuparilantteja heidän joukkoonsa.
Jo kauan ennen hääpitojen loppua meni Nuppu nukkumaan, mutta hän
makasi tuntikausia valveilla ullakkokamarissaan, kuunnellen keittiön
remua. Hän oli sanonut hyvästi autuaalle parille, jonka avioliitto oli
seuraus hänen hupsuista kujeistaan kirjeenkirjoittajana. Hän tunsi
tulevansa kaipaamaan Colonsayn tyttöä. Tieto siitä, että tämä maailma
on epävarma, muutosten ja erojen tyyssija, saavuttaa meidät jokaisen
ennemmin tai myöhemmin synkkäenteisenä ja murhetuntuisena välähdyksenä;
ensi kerran Nuppu tunsi menneisyyden palaamattomuuden ja että hänen
onnellinen maailmansa tämän katon alla oli ikäänkuin murenemassa, ja
kyyneleet tulivat hänelle silmiin.
Kiireisiä askeleita kuului portailta, ovelle koputettiin, ja kehoitusta
odottamatta astui morsian pimeään huoneeseen, kuiskaten Lennoxin nimen.
Ainoa vastaus oli tytön vuoteesta kuuluva nyyhkytys.
»Lennox-neiti», sanoi morsian huolestuneena, »mikä teitä vaivaa? Minä
tulin sanomaan hyvästiä; ei se ollut oikeaa hyvästelyä siellä alhaalla,
kun kaikki ihmiset olivat katsomassa. Oi, Lennox, Lennox! jää hyvästi!
sydäntäni viiltää erota sinusta, sillä meillä kahdella on ollut niin
monet ilot! Nyt minulla on mies, ja hyvä mies onkin; sinähän se
annoitkin hänet minulle, mutta rakkaan ystäväni minä olen menettänyt.»
Hän heittäytyi vuoteelle, välittämättä hienoista pukimistaan, ja hänen
kelttiläinen luontonsa purkautui nyyhkytyksiin ja kyyneliin.