»Et suinkaan tullut tuossa hupsussa puvussa koko matkaa Edinburghista
asti?» kysyi Bell-täti, kun tekotukka oli poistettu ja Nupun nuoruus
muutenkin palautettu.
»En toki!» sanoi Nuppu, säihkyen kepposensa onnistumisesta. »Tulin
niin hienona nuorena neitinä, että olisitte voineet miltei ylpeillä
minusta, mutta kun huomasin, ettei kotona ollut ketään muita kuin
Kate, älysin kohta, etten saisi sen parempaa tilaisuutta tutustuttaa
teitä Macintoshiin, vaikka odottaisin vuoden. Kerroinhan teille, että
leikimme kuva-arvoituksia viime talvena koulussa, ja minä sain Jimin
lähettämään minulle joitakin tarpeita, peruukin ja tämän todella
hauskan vanhan naisen puvun. Toin ne kaikki kapsäkissäni, aikoen
huvittaa teitä niillä joskus, ja Kate auttoi minua pukemaan niitä
ylleni, vaikka häntä peloitti kamalasti, kun hän ajatteli kuinka
kovasti sinä suuttuisit, Bell-täti. Ja kun olin valmis, sanoi hän,
ettei hän varmaankaan voisi olla nauramatta haljetakseen, ja silloin
te ymmärtäisitte, että se olin vain minä valepuvussa. Ja Tellu haukkui
niin, että se näytti antavan ilmi koko komedian, ja siksi minä lähetin
heidät molemmat puutarhaan ja istuin sellaisessa ramppikuumeen
väristyksessä, että korvarenkaani olivat lähteä irti. Voitte uskoa,
että tunsin oloni sangen surkeaksi istuessani siinä miettien, mitä
ihmettä minun oli sanottava; mutta vähitellen pääsin niin täydelleen
Macintoshiksi, että miltei tunsin itsessäni reumatismin, ja sitten
tiesin kyllä aina keksiväni jotakin, jolla saisin roolin sujumaan. En
odottanut Dan-sedän tulevan ensimmäisenä sisään, muuten en olisi ollut
niin varma asiastani, hän kun on niin teräväkatseinen ja epäluuloinen
— se kai tulee siitä että hän on lakimies, ne ovat kaikki tervatut
samalla tikulla, kuten neiti Macintosh sanoo. Ja kun hän puhui tuota
juhlallista latinaansa ja oli sen näköinen kuin aikoisi kirjoittaa
neuvonannostaan laskun, joka veisi minut vararikkoon, silloin nauroin
sydämessäni niin että kipeää teki. Enkös olekin kaikkein häijyin tyttö
mitä on, Dan-setä?»
»Vähän vähemmän murretta ja jonkunverran uskottavampi juttu olisi
tehnyt esityksen täydelliseksi», sanoi setä. »Mistä sinä sait ne
molemmat? Ei suinkaan neiti Macintosh ole ollut ainoana mallina?»
»No niin, ei hän kyllä ole niin skotlantilainen kuin minä esitin,
paitsi ollessaan hyvin tunteellisella päällä, mutta minusta tuntui
että hänen täytyi olla niin skotlantilainen kuin vuori ja virta
sopiakseen noihin vaatteisiin. Eikä hän ole koskaan puhunut omasta
naimisiinmenostaan, mutta hän puuhaa parhaillaan naimiskauppaa
eräälle serkulleen ja kertoo meille kaikki juurtajaksain. Olin osaksi
häntä, mutt'en niin paljon että se olisi ollut epäystävällistä
tai halpamaista, ja osaksi hänen serkkuaan, ja lisäksi pikkuisen
Waverley-romaaneja — sanalla sanoen, puhdasta mosaiikkia, kuten meidän
koiramme. Neiti Macintoshissa ei tavallisessa olossa ole kylliksi
erikoisuutta kunnolliseen etualan monoloogiin, mutta hänessä on
vihjauksia enemmän kuin — kuin sanakirjassa, ja kerran alkuun päästyäni
tunsin voivani näytellä puolta tusinaa erilaisia Macintosheja, niin
että luulisitte häntä olevan kokonaisen kuhisevan lauman. On, nähkääs,
jakobiini-Macintosh, ja 'inhoittava engelsmanni'-Macintosh, ja
keimailija-Macintosh, joka näpsäyttää herra Laurentia viuhkalla, ja
povari-Macintosh, joka ennustaa kädestä ja teelehdistä, ja tanssin ja
käytöstaidon Macintosh, joka tuntee kaikki Skotlannin hienoimmat suvut.»
Nuppu laski juhlallisesti kaikki eri Macintoshit sormenpäillään.
»Meidän pitää saada nähdä ne kaikki, kun tulet kotiin ensi talvena»,
sanoi Ailie-täti. »Minusta se on hauskempaa kuin ooppera.»
»En voi kieltää, ettei se olisi huvittavaa», sanoi Bell-täti. »Mutta se
muistuttaa sentään niin kauheasti teatteria ja on tuskin sopivaa kunnon
kodille. Tyttö, tyttö, pois heti paikalla muuttamaan vaatteesi!»
Jos palkinnot ja italialaiset laulut olisivat todella olleet
todistuksia siitä, että Nuppu oli saanut kiilloituksen tarttumaan,
olisi hän tuottanut pettymyksen Dan-sedälle, mutta tämä hänen
taitonsa riitti antamaan täyden korvauksen, niin paljon huvia se
tuotti. Luonteet herättivät ja pitivät vireillä Nupun mielenkiintoa;
hänellä oli salamannopea katse huomaamaan puheen ja liikehtimisen
omituisuuksia. Suurin osa ihmisen filosofiaa sisältyy johonkin
mielilauseeseen, miehen yksilöllisyys ilmenee siinä tavassa, jolla
hän kantaa hattuaan kävellessään pitkin kirkonlaivaa sunnuntaisin.
Joka kerta palatessaan kotiin Edinburghista Nuppu kokosi puheenparsia
niinkuin muut kokoavat postimerkkejä, ja hän tiesi jokaisen kaupungin
miehen hatunkantotavan. Erikoisuutta vailla olevat ihmiset, joiden
luonnollista olemusta varuillaanolo ja pelko kahlitsivat, olivat
ainoat, joiden seura häntä kyllästytti; kaikkia muita hän tutki
ihastuksella, tallettaen jokaisesta jonkun kuvaavan piirteen
muistiinsa. Jos hän olisi jäljitellyt heitä tekemällä heidät
naurettaviksi, olisi hän synnyttänyt omaisissaan paheksumista,
mutta ollen vailla kaikkea mahtailevaa ylemmyyden tunnetta esitti
hän luonnehtimansa henkilöt ilman alentavia piirteitä — lisäten
kokoelmansa muotokuviin — kuten Raeburn tauluihinsa — jonkun somistavan
lainakiharan ja vaimentaen vaaleammiksi tummanpuhuvat nenät.
Mutta hänen suosituin esityksensä oli Macintosh jossakin niistä
lukemattomista vivahteista, jotka lopulta olivat kaikki hänen omaa
keksintöään ja varsin kaukana alkuperäisestä esikuvastaan. Joka kerta
hänen kotiin tultuaan tuli tuo tanssinopettajatar, jota he eivät
koskaan olleet todellisuudessa nähneet, yhä tutummaksi henkilöksi Dycen
väelle. »Toden totta», huudahti Bell, »minä alan aina ajatella sinua
vain hassuna vanhana ihmisenä.» »Kuinkas reumatismin laita on!» oli
Danin tapana kysyä. »Niinhän Macintosh sanoi», huomautti Ailie tämän
tästäkin, ja vieläpä Katekin kertasi tanssinopettajattaren sanoja
niin tosissaan, että koko kaupunki lopulta tutustui hänen nimeensä ja
persoonallisuuteensa lainkaan epäilemättä, että ne usein olivat vain
nuoren Lennox-neidin näyttelemiä osia.
Nuppu vei eräänä iltana tämän leikin uskalletun pitkälle, mennen neiti
Macintoshina Ailien kanssa tanssiaisiin, yllään isoäiti Buntainin
hame ja peleriini, jotka olivat tehneet suurenmoisia valloituksia
kahdeksankymmentä vuotta aikaisemmin.
Tanssiaisemme ravintolassa eivät ole suurkaupungin huvien kaltaisia;
petronella, la tempétte ja reel ovat yhä säilyttäneet niissä
kunnioitetun sijan; meidän mielestämme elämänilo ei ole tarkoitettu
kokonaan nuorille ja hulluille, ja siksi käyvät niissä vanhemmatkin
ihmiset. Me maistelemme punaviiniä ja teetä alkoovissa eli »sivukossa»
ja pakinoimme yhdessä, jos tanssivuotemme ovat ohi, tai istumme
lippujen ja kanervaköynnöksien alla hyräillen vanhoja hauskoja
lauluja ja silmäillen hyväksyvästi sieviä tyttäriämme. Vanha tapa suo
pormestarille ja hänen rouvalleen kunniapaikan alkoovissa soittokunnan
takana; siellä on kuin pienoinen hovi, missä kunnallishenki suorittaa
alamaisuudenosoituksensa, missä medaljongit ovat suuret ja tukevat,
hiuksiset kellonperät kelluvat uljaina ja suut pyrkivät hellyttävän
puoliyön hetken lähestyessä sievästi sammaltamaan.
Alkoovia kohti Ailie — Danin varovaisesti kuljeskellessa toisaalle —
ohjasi rohkeasti Macintoshin, jonka pallomaisena hyllyvä silkkibrokaadi
saattoi mahtavimmatkin muut naiset varjoon. Hän liukui lattian poikki
ikäänkuin hameensa vanteitten eikä solkikenkiensä kannattamana,
niinkuin ilmassa keijuen.
»Turkanen! onpas siinä ilmiö!» sanoi tohtori Brash, suoristaen
liivejään. »Mistähän Dycet tuon ovat saaneet?»
»Arkki on laskenut maalle», sanoi pormestarinna. »Mikä omituinen
olento!»
Ailie toimitti vakavana tarpeelliset esittelyt, ja pian oli arvoisa
neiti Macintosh Kaims'ista seurueen merkkihenkilönä. Hän keimaili
mitä vallattomimmin vanhempien kavaljeerien kanssa, jaellen heille
veikeitä hymyjä ja viuhkan näpsäyksiä ja houkutellen esiin harvinaisia
kohteliaisuuksia, jotka saivat heidän vaimonsa nauramaan valtoinaan.
He joivat viiniä hänen kanssaan vanhaan tyyliin; hän vastasi jokaiseen
maljaan vesilasilla.
»Ja nyt esitän minä juotavaksi maljan», sanoi hän, kun hänen vuoronsa
tuli — »Skotlannin oikeuksille!» Ja hän kohotti lasinsa draamallisella
eleellä.
»Turkanen! onpas sillä eukolla käsivarsi», kuiskasi tohtori Brash
Colin Clelandille, nähdessään helakan, täyteläisen hipiän paljastuvan
lyhyiden hihojen ja puolihansikkaiden suun välistä.
Malja juotiin — Ailie lasin tyhjentämiseen oli hyvä kylläkin, vaikka
näinä porvarillisina aikoina hiukan hämärä.
»Mitkä ne ovat?» kysyi pormestari.
»Mitkä niin?» kysyi Macintosh.
»Skotlannin oikeudet.»
»Sen jätän ystäväni herra Dycen selitettäväksi», sanoi Macintosh
vikkelästi — asianajajakin näet oli nyt liittynyt seuraan. »Se voi
kylläkin maksaa teille 6 shillinkiä 8 pennyä, mutta silläpä hän
pystyykin sanomaan sen teille latinaksi. Mutta — mutta toivoakseni me
olemme kaikki ystäviä täällä?» huudahti hän, katsahtaen hätäisesti
ympäri seuruetta. »Toivoakseni ei täällä ole yhtään noita inhoittavia
engelsmanneja meidän joukossamme. En voi sietää heitä! Skotlanti on
ollut surkeasti alasmenossa siitä saakka kuin se antautui heidän
pariinsa.» Jonkun aikaa hän sitten piti aiheiltaan jokseenkin
yli-ikäistä isänmaallista esitelmää, mikä sai hänen kuulijakuntansa
hymyilemään, sillä toden sanoakseni emme me tässä pikkukaupungissa
näe mitään erotusta skotlantilaisen ja englantilaisen välillä; meidän
katsannossamme on olemassa vain se onnellinen ihmiskunnan osa, joka
on syntynyt, kasvanut ja asuu Will Oliverin kellon kuuluvilla,
ynnä ne poloiset, joiden on elettävä muualla, ja ne ovat kaikki
yhtä kovaonnisia, olkoot sitten englantilaisia, irlantilaisia tai
skotlantilaisia.
»Mutta tässä minä estän herroja tanssimasta», sanoi Macintosh äkkiä
keskeyttäen oman puheensa, ja hänen seurueensa valtasi hämmennys,
sillä katrilliryhmiä muodostettiin parhaillaan, ja hänen vihjaustaan
oli mahdoton käsittää väärin. Hän katseli heitä jokaista vuoroonsa,
ikäänkuin nauttien heidän hämmingistään.
»Minä — tuota — en ole tanssinut vuosikausiin», sanoi pormestari, mikä
olikin totta. Ja Colin Cleland päästi syvän huokauksen pyylevästä
ruhostaan ja piiloittaen jalkansa väitti katrillin käyvän yli hänen
kykyjensä. Nuoremmat miehet muistivat äkkiä muita sitoumuksia ja
hävisivät. »Tahdotteko suoda minulle kunnian?» sanoi tohtori Brash.
Kelpo mies! Sankarin jalo sydän asui hänen ryppyisen liivinsä alla.
»Oi!» sanoi Macintosh nousten ja tarttuen hänen käsipuoleensa; »ettehän
vain pyöritä minua jaloiltani, kun minä olen tämmöinen hento ja heiverä
olento.»
»Sehän olisi vain maksamista samalla mitalla», sanoi tohtori kumartaen.
»Neiti Macintosh on pyöräytellyt meitä kaikkia jaloiltamme siitä saakka
kun astui huoneeseen.»
Macintosh nauroi hänelle himmennettyjen lasiensa takaa, näpsäytti häntä
kevyesti viuhkallaan ja liukui vuoron alkuliikkeisiin. Sanaa on paljon
väärinkäytetty, mutta kuitenkaan en voi sanoa muuta kuin että hän
tanssi taivaallisesti, osoittaen sellaista suloa, jalannousun keveyttä
ja vartalon sulavuutta, että ihmiset tuijottivat häneen ihaillen ja
epäuskoisina; hänen ryhtinsä oli, takaapäin nähtynä, antamaisillaan
hänet ilmi, ja mahdollisesti olisi hänen kumppaninsa piankin keksinyt,
ketä hän tanssitti, vaikkei hän olisi tehnytkään tälle tunnustusta.
»Kautta kunniani!» sanoi tohtori kahden vuoron väliajalla — »kautta
kunniani, te tanssitte suurenmoisesti, neiti Macintosh! Minun
täytyy pyytää anteeksi, että olette saanut niin kankean, vanhan
tanssikumppanin.»
»Tottahan toki osaan tanssia», sanoi Macintosh. »Tiedätte kai, että
olen tanssin opettajatar?» Sitten hän kuiskasi hänelle kiireesti
luonnollisella äänellään: »Tunnen itseni aivan julkeaksi, tohtori
Brash, kun tanssin tässä teidän kanssanne, vaikka en ole vielä mukana
seuraelämässä, ja minusta on aivan halpamaista pettää teitä, joka
tahdoitte tanssia vanhan eukkorähjän kanssa pelkästä säälistä häntä
kohtaan, enkä minä voi tehdä sitä minuuttiakaan kauemmin. Ettekö
todellakaan tunne minua?»
»Herra hallitkoon!» huudahti tohtori hiljaa, hämmästyneenä.
»Lennox-neiti!»
»Ainoastaan teille», kuiskasi Lennox. »Olkaa hyvä älkääkä sanoko
kenellekään muulle.»
»Ei verrattomampaa», sanoi tohtori. »Minä taidan tehdä itseni
naurettavaksi tanssiessani tässä — hm! — vanhan kummituksen kanssa,
mutta totta vie minulla on nyt yliote toisista, ja te ette saa
uskotella, sittenkuin juttu tulee ilmi, etten minä tuntenut teitä alun
alkaen. Minulla on kana kynittävänä tämän johdosta Ailie-neidin kanssa
— sen veijarin! Mutta, nuori neitini, tehän olette näyttelijä!»
»En vielä, mutta aikomukseni on tulla näyttelijäksi», sanoi Nuppu,
yhtyen taas tanssiin parinsa kanssa.
»Hm!» sanoi tohtori, »siihen näyttää teillä olevan luonnonlahjat; mutta
yhteen aikaan päättelin mielessäni, että teistä tulisi runoilija.»
»Olen sivuuttanut runoilun», sanoi Nuppu. »Huomasin runoilevani kovin
yksitoikkoisesti ja aina samaan nuottiin. Ei, näyttämö on minun alani,
tohtori Brash; luulen, että Jumala on sen niin määrännyt.»
»Joskus Hänkin on — tuota noin — harkitsematon», sanoi tohtori. »Mutta
entäs Bell-täti?»
»Siinä ei ole mitään muttaa, vaikka myönnänkin, että minua surettaa
ajatella Bell-tätiä. Hänen mielestään näytteleminen on melkein yhtä
pahaa kuin valehteleminen, ja hän sanoo teatteria sielunvihollisen
asuinsijaksi. Jollei hän olisi ollut poissa kotoa tänä iltana, en olisi
uskaltanut tulla tänne. Toivoisin — toivoisin miltei, etten rakastaisi
häntä niin paljon, sillä tunnen, että minun on tuotettava hänelle aika
suurta mielipahaa.»
»Se on totta», sanoi tohtori Brash. »Ja minun tanssinikin te olette
turmellut, sillä minä kunnioitan suuresti tuota hurskasta pikku naista.»
Palattuaan alkooviin tapasi Macintosh ympärillään entistä suuremman
joukon, vaikka hänen näennäisestä iäkkyydestään johtuikin, että
herrat olivat halukkaampia laskemaan leikkiä kuin tanssimaan hänen
kanssaan. Kapteeni Tärkeys, joka tarvitsi varakkaan vaimon, siinä
tapauksessa että ja sittenkuin hänen äitinsä otettaisiin häneltä
pois, ei koskaan jättänyt tilaisuutta käyttämättä nähdäkseen, kuinka
mahtipontinen käytös ja kunniamitalit vaikuttivat outoihin naisiin.
Hänen huomaavaisuutensa oli silmäänpistävä ja aiheutti niin suurta
hauskuutta seurueelle, että Macintosh, säälistä häntä kohtaan ja
peläten omasta puolestaan, tarjoutui ennustamaan. Naiset toivat hänelle
tyhjennetyt teekuppinsa; miehet ojensivat juhlallisesti kämmenensä
hänelle; hän povasi kaikille heidän menneisyytensä ja tulevaisuutensa
harjaantuneella taidolla, mikä hämmästytti hänen setäänsä ja tätiänsä,
jotka, jonkun epämiellyttävän käänteen pelosta, olivat aluksi
pysytelleet syrjässä hänen lähettyviltään, mutta olivat nyt kaikkein
huvitetuimpia kuulijoita.
Neiti Minton teekupin lehtiä katsellessaan Macintosh rypisti otsaansa
himmennettyjen silmälasiensa takana. »Tässä on paljon rahaa», sanoi
hän, »ja komea talo, ja iso puutarha, jossa on mehiläisiä ja kauniita
puita, ja pieni poikanen turmelemassa käytäviä — voitte olla varma
hyvästä varallisuudesta, neiti Minto.»
Neiti Minto, lämpimästi tietoisena selkänsä takana seisovasta
asianajajasta, olisi toivonut itselleen vähemmän arkipäiväistä onnea.
»Katsokaahan vielä: eikö näy miestä, joka pitäisi poikaset loitolla?»
vihjaisi pormestari, se tuhma mies!
»Näkyypä tosiaankin!» huudahti Macintosh, ottaen vihjauksen onkeensa.
»Katsokaa, tuossa se on! Tuon puun alla, ihan sykkyrässä rakkaudesta.»
»En voi erottaa hänen päätänsä», sanoi pormestarinna.
»Eihän kaikilla miehillä sitä olekaan», tokaisi povarieukko. »Mutta
mikä estää teitä kuvittelemasta sitä, kuten minäkin?»
»Oh, jos se kuvittelusta riippuu», sanoi pormestarinna, »voin kuulla
hänen ihan kiroavan. Entä mitä on minun kupissani?»
»Näen tässä ikäänkuin saaren», sanoi Macintosh, »kaukana merellä, ja
laivan purjehtimassa sieltä tännepäin, liput mastonnokissa ja mies
kannella.»
»Toivottavasti hän siis vei hyvin», sanoi pormestarinna. »Se on näet
meidän Jamesimme, joka on tulossa Barbadokselta! saimme kirjeen
juuri viime viikolla. Toden totta, tehän olette oikea velho!» Hän
ei muistanut, että hänen rakkaan Jamesinsa tulo oli ollut yleisenä
puheenaiheena kaupungissa jo kymmenen päivää.
Pyylevä, hyvänlaatuinen Colin Cleland oli vapautunut arkuudestaan ja
tarjosi kättään seuraavana. Hänen kämmenensä lepäsi karkeana ja leveänä
kuin kampela Macintoshin kädessä, jonka raikas ja nuorekas kauneus
olisi herättänyt epäilyksiä katselijassa, joka ei olisi ollut niin
kokonaan yleisen harhaluulon vallassa.
»Ah, herra», sanoi povari, »te olette saanut kestää monta juttua!»
»Monen monta», sanoi hyvänlaatuinen Colin. »Olen ollut muinoin
asianajajana, syntieni rangaistukseksi.»
»En tarkoita sellaisia juttuja», sanoi Macintosh. »Tässä näkyy hiukan
vanhoja vaikeuksia.»
»Ehkä olette oikeassa», myönsi Colin. »Minulla on niitä koko joukko
muistiinkirjoitettuina vanhoissa diarioissa, mutta, Jumalan kiitos,
minä en muista niitä, jollen katso kirjasta. Niitä ei ollut likikään
niin monta kuin helppoja, jotka luistivat kuin hyllyltä pudottaen.»
»Eikö herra Clelandille ole vaimoa?» kysyi pormestari — tuhraa, tuhma
mies!
»Minusta näyttää, että on kerran ollut tyttö, ja se tyttö olikin se
oikea», sanoi Macintosh.
»Niin, mutta minä olin väärä mies», virkkoi Colin Cleland vetäen
kätensä pois, eikä kukaan nauranut, sillä kaikki paitsi Macintosh
tunsivat tuon tarinan ja katsoivat sen jonkinlaiseksi puolustukseksi
hänen epäsäännölliselle elämälleen.
»Minussakin on vähän ennustajan vikaa», sanoi tohtori Brash,
huomatessaan povarin mielipahan tuosta hairahduksesta, johon hän vain
arvaamalla tiesi tehneensä itsensä syypääksi. »Tahtoisin lukea teidän
elämänvaiheenne, neiti Macintosh, jos sallitte.»
Kaikki vaativat, että Macintoshin oli alistuttava tohtorin harvinaisen
taidon esineeksi, ja tarttuen hänen käteensä veti tohtori pois
hansikkaan ja oli tutkivinaan viivoja.
»Matka — hm — vakava sairaus — hm — elämänne oli nuoruudessanne varsin
seikkailurikasta, neiti Macintosh.»
»Oh, en ole vieläkään perin vanha», oikaisi asianomainen.
»Viidenkymmenen iässä on vielä paljon mahdollisuuksia. Älkää
huoliko menneisyydestäni, tohtori Brash, vaan sanokaa mitä näette
tulevaisuudestani.»
Tohtori katsahti ylös ja näki hänen tätinsä ja setänsä kuuntelevan.
huvitettuina ja toistaiseksi tietämättöminä siitä, että hän tunsi
salaisuuden; sitten hän tähysteli jälleen Macintoshin kämmentä.
»Tulevaisuus — hm, antakaas kun katson! Pitkä elämänviiva; sydänvika
terve — hm — paras osa elämäänne on vielä edessänne, vaikka en voi
sanoa, tuleeko siitä sen onnellisin osa. Kukaties — hm — taitoni
hiukan pettää tässä. Teillä on luja tahto, neiti — neiti Macintosh, ja
epäilen, että te pidätte tässä maailmassa aina oman päänne. Ja — hm —
harvinainen kohtalo on varmaankin edessänne — minä näen maineen viivan
— hm — te voitatte kuuluisuutta moninaisissa muodoissa; Herra nähköön,
neiti, teistä tulee — teistä tulee näyttelijä!»
Seurue nauroi kuullessaan sellaista ennustettavan niin antiikkiselle
olennolle, ja tohtorin mielettömyys teki lopun povaamisesta, mutta
hän oli saavuttanut tarkoituksensa. Hän oli lausunut sanoiksi Ailien
toistaiseksi puolittaisen toivon ja hänen veljensä Danin huolen. He
saivat ennen lähtöään tietää, ettei hän ollut puhunut ilman vihiä,
mutta sittenkin oli heidän mielialansa hiukan surunvoittoinen heidän
palatessaan puoliyön tienoissa kotiin naamioidun holhokkinsa kanssa.