Sekin en armo, että vanhemmalla iällämme opimme käyttämään parhaaksemme
sellaista, mitä ennen saattoi olla vaikea sietää, samoinkuin Bell
teki kauniita uusia vaatteita vanhoista ja haalistuneista kääntämällä
ne nurin ja lisäämällä röyhelyksiä ja reunustoita. Nupun poissaolo
lakkasi pian murehduttamasta, koska se herätti iloisia odotuksia, jotka
olisivat jääneet kokematta, jos hän olisi pysynyt kotona, aiheutti
lukemattomia rakastettavia keksintöjä hänen onnellistuttamisekseen
maanpakolaisuudessa, sekä pari kolme kertaa vuodessa autuaita aikoja,
jolloin hänen lomallaolonsa toi Dycen taloon ihan haltioitumisen
hurman. Hänen jokaviikkoiset kirjeensä jo sinänsä miltei riittivät
korvaamaan hänen poissaolonsa. Niiden saapumispäivinä postinkantaja
Peter suuntasi hilpeästi vihellellen askeleensa asianajajan
keittiöikkunan alle jo ennen itse kreivillisessä linnassa käyntiään,
uhmaillen kaikkia perintätapoja ja ylipostimestarin lakeja, sillä hän
tiesi Bell Dycen odottavan kiihkeästi, arvatenkin uneksittuaan koko yön
onnellisista asioista, jotka — unet kun kääntyvät vastoinpäin, niinkuin
me kaikki täällä Skotlannissa tiedämme — saattoivat merkitä mitä
kauheimpia sanomia.
Nupun kirje oli aina päällimmäisenä postinkantajan laukussa. Juuri
senvuoksi (niin tuntui Joskus Peteristä ja kirjeen saajista) oli posti
ajaa roiskuttanut läpi yön — asianajajan isot siniset kirjekuoret
olivat muka päässeet mukaan vain hyväntahtoisuudesta, Edinburghin
postivirkailijain, junamiesten ja maapostinkyyditsijän kohteliaisuuden
vuoksi. Mitäpä nuo isot siniset liikemaailman kirjekuoret olivat sen
vaatimattoman, pienen, nelikulmaisen harmaan rinnalla, jonka osoite oli
Lennox Dycen käsialaa?
»Tässä on se tavallinen! Aika paksu tänään onkin!» oli Peterin tapana
sanoa, läimäyttäen ikkunankehään kämmenellään tyytyväisyydestä. Ah,
noita onnellisia lauantaipäiviä! Jokainen tiesi niistä. »Kuinkas lapsi
itse jaksaa?» kyseli kellonsoittaja ohikulkiessaan, eikä syynä ollut
yksinomaan se, että tuo hänen hyväntahtoinen mielenkiintonsa saattoi
Dycen väet katsomaan lempeämmällä silmällä hänen laiskottelukaan
puutarhassa. Eräänä kauniina päivänä pysähdytti hän kadulla asianajajan
kysyäkseen häneltä, mitä mieltä Lennox oli silloin kuumimmillaan
olevista kirkkoriidoista, hän kun oli siellä Edinburghissa keskellä
parasta tuoksinaa.
»Älkää te huoliko kirkkojen riidoista, Will», sanoi Daniel Dyce,
»täyttäkää vain tehtävänne vanhan kirkonkellonne suhteen. Ja jos
vapaakirkolliset riitelevät, niin riidelkööt keskenään!»
»Mutta voitteko sanoa minulle, herra D-D-Dyce», jatkoi Rellu-Wully niin
varmasti kuin olisi hän aikonut maksaa tiedusteluistaan vahvistetun
taksan mukaan, »mikä erotus on vapaakirkollisten ja yhtyneitten
vapaakirkollisten välillä? Olen katsellut sitä joka syrjältä, enkä voi
sitä erottaa.»
»Tulkaa kysymään sitä jonakin päivänä, kun olette selvänä», sanoi
asianajaja, ja Rellu-Wully tuhahti:
»Jos olisin selvä», sanoi hän, »en sitä kysyisikään — en viitsisi
sylkäistä koko jutulle.»
Kuitenkin tuntui Nuppu Bell-tädin mielestä joka kerta kotiin
tullessaan olevan aina vähän kauempana heistä — tuntui koko joukon
vanhemmalta, koko joukon riippumattomammalta, kehittyen naisellisuutta
kohti tavalla, joka toisinaan oli hämmästyttävä, kuten silloin kuin
jokapäiväiset asiat liikuttivat häntä, saivat hänet ajattelemaan,
painivat puhumaan tulisella kiihkolla. Ailie-täti riemuitsi
tuosta nopeasta kasvusta; Bell-täti vaikeroi ja puhui aivojen
liikarasituksesta ja kiihoituksesta ja vaarallisista opinnoista. Hän
päätti parikymmentä kertaa lähteä itse Edinburghiin ja varoittaa
opettajia; mutta viikkoja kului, kului kuukausia, jopa vähitellen
vuosiakin, ja Edinburghin kausi Lennoxin kasvatuksessa läheni loppuaan,
ja varoituskäynti oli vieläkin tekemättä.
Silloin, erään pääsiäisloman aikana, saapui Macintosh.
Bell ja Ailie olivat sinä iltapäivänä ulkona jokapäiväisellä
kävelyllään metsässä tai rantaa pitkin, kun Daniel Dyce palasi
oikeustalosta pirteänä ja hyvällä tuulella, tuntien itsensä hyvin
virkistyneeksi lopetettuaan ottelun erään asianajajan kanssa, joka,
kuten hänen oli tapana sanoa, oli häntä etevämpi väittelyssä, omistaen
enemmän lakikirjoja ja isomman äänen. Mennen sisään omalla avaimellaan
hän astui arkihuoneeseen ja hämmästyi tavatessaan siellä vieraan,
joka, hänen tullessaan nousi seisomaan, tarjoten omituisen vaikkei
vastenmielisen näyn. Oli jotakin lystikästä hänen esiintymisessään,
kun hän astui askeleen tai pari tuolin luota, jolla oli istunut.
Ollen pieni, tukka hopeanharmaa, posket punaisenhehkuvat — varmaankin
hämmennyksestä — jokseenkin värittömän kaulan ja kuopalle painuneitten
ohimojen välissä, nenällä savustetut, kilpikonnankuorisankaiset
silmälasit — sellaisenaankin hän olisi vetänyt huomion puoleensa missä
tahansa, vaikka puku olisikin ollut vähemmän omituinen. Omituinen se
oli, mutta miten, sitä ei Daniel Dyce kyennyt määrittelemään. Hänen
nähdäkseen siinä ei ollut mitään varsinaisesti eriskummallista, paitsi
että naisella oli krinoliini, silkinvalkoinen hartiahuivi ja päähine,
jollaista hän ei ollut nähnyt sitten Buntain-mummon aikojen.
»Istukaa, olkaa hyvä», sanoi Dan Dyce. »En tiennyt, että minulla oli
kunnia tavata vieras», ja hän heitti toisen, terävämmän silmäyksen,
joka sivusi tuota ällistyttävää ilmiötä vihreän hameen reunuksista
myssyn lumivalkoiseen nipukkaan asti. Sivistynyt nainen hän oli
varmasti — sen tunsi jo ilmassa, olkoon puku kuinka omituinen tahansa.
»Mistä kummasta tuo olento on mahtanut tipahtaa?» kysyi asianajaja
itseltään ja odotti selitystä.
»Oi, herra Dyce», virkkoi nainen korkealla, kimeällä äänellä, joka
selvästi sanoi, ettei hän ainakaan ollut kotoisin eteläpuolelta rajaa,
ja jonkunlainen hätäilevä sävy esiintymisessään, »pelkään tulleeni
luoksenne sopimattomaan aikaan, ja minun olisi ehkä pitänyt odottaa
toimisiassanne; mutta siellä sanottiin minulle, että te olitte ajamassa
jotakin asiaa. Olen tullut puhumaan naimisiinmenostani.»
»Naimisiinmenostanne!» sanoi asianajaja, kyeten tuskin peittämään
hämmästystään.
»Niin, naimisiinmenostani!» toisti nainen terävästi, vetäen
silkkihuivin hartioittensa ympärille ja pöyhistäytyen. »Ei toivoakseni
ole mitään eriskummallista siinä, että naimaton nainen tulee kysymään
kirjurin apua asioittensa järjestämiseen!»
»Ei suinkaan, ei suinkaan», vakuutti herra Dyce. »Luottamuksenne on
minulle kunnia.» Ja hän työnsi silmälasinsa otsalleen, jotta näkisi
puhekumppaninsa vähemmän selvästi ja tuntisi vähemmän naurun halua
hänen eriskummallisuutensa johdosta.
Nainen puhkesi selittämään virtanaan. »Teidän täytyy suoda minulle
anteeksi, herra Dyce, jos olen neuvoton ja ikäänkuin hämilläni, sillä
olen ollut niin vähän tekemisissä juristien kanssa. En ole koko ikänäni
kuullut puhuttavan muusta kuin heidän metkuistaan ja koukuistaan, sillä
he miltei kynivät paljaaksi isoisäni. Ja minä tulin kyytivaunuissa
Maryfieldistä, ja sydämeni tykyttää vieläkin sellaisesta keikkumisesta
ja hytkymisestä yli mäkien ja vuorten —» Hän asetti puolihansikkaaseen
verhotun kätensä runsaspitsiseile rintaröyhelölleen ja huokasi syvään.
»Ehkä — ehkä lasi viiniä —» yritti asianajaja esittää, silmäten
soittokellon nyöriin ja arvellen mielessään, että viinitilkka ja
kaakkupalanen jollakin tavoin sopisivat yhteen krinoliinien ja
hartiahuivien aikakauden kanssa.
»Ei, ei!» huudahti nainen kiihkeästi. »En koskaan vie sitä huulilleni.
Olen — olen Toivon Liitossa.»
Asianajaja hätkähti ja tähysteli häntä jälleen lasiensa läpi naurahtaen
hyväntahtoisesti. »Niin ovat useimmat naimattomat naiset», sanoi hän.
»Olen iloinen voidessani onnitella teitä toivojenne toteutumisesta.»
»Se jää nähtäväksi», sanoi vieras. »Herra tietää, mitä siitä lopultakin
koituu. Tyynimminkin harkittu naiminen on aina kuin arvanlyöntiä, oli
tädilläni Grizel Whinhillillä tapana sanoa; enkä voi väittää, että
minun naimiseni olisi tyynesti harkittu, sillä mies ihastui kiihkeästi
ihan ensi iltana, kun hän minut näki, lankesi päistikkaa jalkaini
juureen, eikä häntä saanut siitä lähtemään sanomalla 'ei' tai 'ehkä'.
Me olemme heikko, hento sukupuoli, herra Dyce, ja miehet ovat niin
kiivaita!»
Hän silmäili asianajajaa himmennettyjen lasiensa läpi, ja hänen
veikistelevä hymynsä paljasti tumman aukon kahden puuttuvan etuhampaan
kohdalla. Dan Dyce nyökäytti myötätuntoisesti, ja vieras oli kohta taas
puheen vauhdissa. »Ja antaakseni tietää asiat juurta jaksain, herra
Dyce, on minulla Perthin lähellä maapalanen, kaikki mitä on jäljellä
uljaasta kartanosta, jonka esi-isäni tuhlasivat Darienissa. Joten
tahtoisin nyt tietää, voisinko mitenkään estää nykyistä sulhastani
pelaamasta tai juomasta sitä hukkaan, sittenkuin olemme menneet
naimisiin? Tulisin kovin murheelliseksi senkaltaisesta onnettomuudesta,
sillä sukuni on aina ollut parooneja.»
»Kerta parooni aina parooni», sanoi asianajaja, alkaen hänkin käyttää
omaa leveää skotlantilaista puheenparttaan.
»Niin kyllä, herra Dyce, se kuuluu varsin kauniilta; mutta parooni
tai paronessa, jos sellaista on, ei ole paljonkaan arvoinen, jollei
hänellä ole maatilkkua tuon tittelin seurana. Ja John Cleghorn — se on
sulhaseni nimi — on ollut oikea siivilä aikoinaan tiedoista päättäen,
ja pelkään miesten suhteen olevan niin, että kun vanhenee, niin
pahenee.»
»Toivoakseni tässä tapauksessa on niin, että kun vanhenee, niin
viisastuu, neiti...» sanoi, asianajaja, pysähtyen kysymysmerkkiin,
jonka toinen jätti huomioonottamatta.
»En antaudu mihinkään vaaraan, jos vain tiedän sen välttää»,
sanoi nainen painokkaasti; »enkä myöskään luota edinburghilaisiin
asianajajiin; ne ovat kaikki tervatut samalla tikulla, tai muuten
erehdyn pahasti. Mutta olen käymässä serkkuni luona tuolla
Maryfieldissä, ja siellä sanottiin, ettei koko kreivikunnassa ole sen
luotettavampaa miestä kuin te, ja siksi poikkesin tänne vartavasten
neuvoa hakemaan. Oh, noita kamalia kyytivaunuja! Maailma on tullut
hulluksi, herra Dyce, tuon kiireensä ja touhunsa kanssa, eikä Skotlanti
ole koskaan enää ollut entisensä sitten... Mutta kas, olen poikennut
pois asiastani. Jos Luojan tahto on, että minun on mentävä naimisiin
Johnny Cleghornin kanssa, niin miten Kaims'in käy? Tuleeko hän sen
omistajaksi?»
»Ei toki», sanoi asianajaja vakavuudella, joka oli varsin tunnustusta
ansaitseva hänen sisäisiin tunteisiinsa nähden. »Jo ennenkuin laki
naitujen naisten omaisuussuhteista oli olemassa, antoi _jus mariti_,
kuten sitä kutsumme, miehelle oikeuden ainoastaan vaimonsa irtaimeen
omaisuuteen. Ei ole olemassa mitään _communio bonorumia_ — omaisuuden
yhteisyyttä — aviopuolisoiden välillä Skotlannissa.»
»Ja eikö hän voi myydä minulta Kaims'ia?»
»Ei; se kuuluu teille ja teidän määräämällenne _ad perpetuam
remanentiam_, ollen sukuperintö.»
»Toivoisin, että puhuisitte rehellisellä englanninkielellä kuten
minäkin, herra Dyce», sanoi nainen terävästi. »Olen unohtanut kaiken
latinani, ja sen kuuleminenkin panee pääni pökerryksiin. Epäilen, että
asianajajat käyttävätkin sitä saadakseen pyörälle avuttomat ihmisrukat.»
»Ei se varsin sitä ole», sanoi Dan Dyce nauraen. »Se on ainoa tilaisuus
vanhojen tietojemme tuulettamiseksi, ja sitä pidetään vaikuttavana. _Ad
perpetuam remanentiam_ merkitsee vain 'pysyvästi jääden'.»
»Arvelin, että Johnilla olisi ehkä oikeus hallita Kaims'ia
myötäjäisinäni.»
»Jospa olisikin», sanoi Dan Dyce, »niin myötäjäiset eivät Skotlannin
kunniallisen lain mukaan ole koskaan olleet miehen suostumuksesta
maksettu hinta; hänellä on niihin vain nautinto-oikeus. Hänellä ei ole
oikeutta niiden myymiseen tai hukkaamiseen, ja hänen on palautettava ne
koskemattomina, jos avioliitto onnettomuudeksi jolloinkin purkautuisi.»
»Purkautuisi!» huusi nainen. »Johan nyt jotakin! Onpas teillä kamala
hoppu, kun ei sormuskaan ole vielä ostettuna. Entä jos kuolisin
ensiksi?»
»Siinä tapauksessa otaksun, että tahtoisitte määrätä miehenne
perijäksi.»
»Johnny Cleghorninko! Älkääs nyt! Onhan sitä maailmassa sellaistakin
kuin — kuin — kuin lapset, herra Dyce», ja nainen hymyili kainostellen,
samalla kuin asianajaja nousi kiireesti haparoimaan joitakin kirjoja
peittääkseen hämmennystään noin hurjan otaksuman johdosta. Hän pääsi
pälkäästä sen kautta, että Bell ja Ailie astuivat huoneeseen. Tulijat
jäivät hämmästyneinä seisomaan nähdessään omituisen ja odottamattoman
vieraan.
»Sisareni», esitteli asianajaja kiireesti. »Neiti — neiti —. En tullut
kuulleeksi nimeä.»
»Neiti Macintosh», sanoi vieras hermostuneesti, ja Bell huudahti
paikalla: »Siitä olinkin ihan varma! Lennox on usein puhunut teistä, ja
olen kovin iloinen tavatessani teidät. En tiennyt teidän olevan näillä
seuduin.»
Ailie oli ihastunut tuohon hauskannäköiseen ilmiöön. Hän kykeni tuskin
kääntämään silmiään laajasta, monireunuksisesta poplinihameesta,
rintaröyhelöstä, valtavista korvarenkaista, suuresta kamee-soljesta,
pitkistä pitsisistä puolihansikkaista, hartiahuivista, sirosta
myssystä ja raikkaista vanhoista kasvoista, joita ei pilannut muu kuin
silmälasit ja puuttuvain hampaitten kohdalla näkyvä aukko.
»Olen juuri kysynyt neuvoa herra Dyceltä lähestyvän naimisiinmenoni
johdosta», sanoi Macintosh. Ja kuullessaan tämän tiedonannon sellaisen
muinaisesineen suusta venähti Bellin naama niin hämmästyneen
näköiseksi, että Dan ja Ailie olivat vähällä unohtaa hyvän käytöksen
vaatimukset.
»Oh, jos teillä on virka-asioita, niin —» sanoi Bell ja nousi
poistaakseen; mutta Macintosh laski kätensä hänen hihalleen
pysähdyttäen hänet.
»Ei tarvitse poistua, neiti Dyce», sanoi hän. »Kaikki on selvänä. Näkyy
olevan niin, ettei Johnny Cleghorn voi kutsua tilkkuakaan Kaims'ista
omakseen mentyään naimisiin minun kanssani, ja siitä minä vain tulinkin
selkoa saamaan. Oi, se on niin vaapperaa sen naimisiinmenon kanssa,
neiti Dyce; useimmat ihmiset menevät siihen suin päin, mutta minulle
tämä on niin pulmallinen paikka, eikä minulla ole äitiä ohjaamassa.»
»Varjelkoon!» sanoi Bell-neiti, menettäen aivan malttinsa tuollaisista
tyttömäisistä arveluista. »Olette varmasti tarpeeksi vanha tietääksenne
oman mielenne. Toivon, että sulhanen on kelpo mies.»
»Ei hän ole hulluimpiakaan — miehenpuoleksi», sanoi Macintosh
alistuvasti. »Hän on lihava kuin tynnyri, ja romuyskä häntä vaivaa,
eikä hän ole vähääkään pulska eikä hänellä ole omaisuutta pennin
pyörylää, ja maine — herra paratkoon! — ei ole juuri mainittava. Mutta
mies kuin mies, neiti Dyce, ja aika rientää!»
Kuullessaan sellaisen luettelon aiotun puolison vajavaisuuksista
menettivät Dycet kaiken soveliaisuuden tunteen ja purskahtivat
nauruun, johon vieraskin yhtyi, hytkyen nojatuolissaan. Bell hoksasi
heistä ensimmäisenä syyllisin tuntein, että tämä oli varsin paha
Danielin toimelle. Hän kohensi naamansa vakavaksi ja aikoi ryhtyä
anteeksipyyntöihin, kun Tellu syöksähti sisään avoimesta ovesta ja
heittäytyen Macintoshin jalkoihin liehutti iloissaan häntäänsä. Mutta
eipä se tyytynyt siihenkään, vaan vieraan vastusteluista huolimatta sen
täytyi päästä hänen syliinsä, ja silloin vasta Bell ja Ailie huomasivat
tutun soinnun vieraan naurussa.
Dan nousi ja taputti häntä selkään. »Hyvin tehty, Nuppu!» sanoi hän.
»Sinä sait narratuksi meidät kaikki; mutta Tellua ei petetäkään
vanhan eukon vaatteilla», ja hän kiskoi hellävaroin silmälasit häijyn
veljentyttärensä nauravalta naamalta.
»Oh, sinä veitikka!» huusi Ailie-täti.
»Sinä kelvoton!» huusi Bell-täti. »Olisihan minun pitänyt tietää sinun
metkusi. Mistä ihmeestä olet saanut nuo vaatteet?»
Nuppu purjehti lattian poikki kuin kutterialus ja kietoi kätensä tädin
kaulaan. »Etkö tuntenut minua?» kysyi hän.
»Kuinka saatoin tuntea sinua tuollaiseksi puettuna? Ja hampaasikin
— sinä veijari! ne ovat mustatut; ja kaulasi — sinä lurjus! se on
maalattu; ja — oi, tyttö, tyttö! Pois, pois! aivanhan sinua mörkökin
pelkää!»
»Etkö sinäkään tuntenut minua, Ailie-täti?» kysyi Nuppu.
»En vähääkään», vastasi Ailie sulkien lystikkään vanhan olennon
syliinsä. »Ehkä olisin tuntenut, jollen olisi luullut sinun tulevan
vasta huomenna.»
»Huomenna minun olisi vasta pitänyt tullakin; mutta koulussa on
puhjennut tuhkuri, ja minä tulin päivää aikaisemmin ja aioin vain
tupsahtaa sisään ja yllättää teidät kaikki. Etkö sinä arvannut,
Dan-setä?»
»En alussa», sanoi Dan. »Myönnän, että tulin täydellisesti puijatuksi,
mutta kun puhuit Toivonliittoon kuulumisesta, silloin näin yhdellä
väläyksellä Macintoshin läpi. Toivon, että pidit latinastani, Nuppu.»