Kaikkien vanhenemisen aiheuttamien mielipahojen vastapainoksi on monen
muun ohessa lievennyksenä se, että rakastetuistamme erossa vietetyt
päivät kuluvat nopeammin, samoinkuin omat rientävät ikävuotemme. Siitä
johtuu, että erot menettävät kammoaan yhä enemmän, mitä lähemmäksi
ehdimme sitä lopullista eroa, joka pyyhkäisee pois kaikki ja on
vain lähtöä suuren jälleentapaamiseen. Siten nuo ensimmäiset kaksi
viikkoa, jotka Bell-neiti oli luullut voivansa puijata almanakalta
kuvittelemalla, että Nupun poissaolo silloin tuskin vielä tuntuisikaan,
näyttäytyivätkin itse asiassa siksi ajaksi, jona hän enimmän kaipasi
häntä, ja tyttönen palasi joululomalleen ennenkuin puoletkaan hänen
kolehtikolmipennysistään olivat kuluneet.
Oli vuodenkin eron arvoista nähdä hänen tulevan ovesta, posket
punaisina pakkasilmasta, silmät säihkyvinä ja entinen suloinen
helisevä nauru suussaan, ei — ainakaan päältänähden — rahtuakaan
erilaisena kuin hän oli ollut lähtiessään. Ja Nuppu itse sai korvauksen
edinburghilaisella tyynyllä kärsityistä moni-iltaisista koti-ikävistä
saadessaan jälleen haistaa vanhojen taivaallisten jouluherkkujen
tuoksut ja tuntiessaan vastaanottonsa lämmön.
Minusta itsestänikin on mieluista esiintyä arvokkaana — ei niin
maailman mahtavana, että ihmiset häätyisivät taittamaan niskansa
katsellessaan minun korkeuttani, vaan silloin tällöin hieman tärkeänä
muutamien vanhojen tuttujen parissa. Ja samoin saattoi Nuppukin nauttia
ylemmästä istuimesta, jollei hänen muukaan seuransa joutunut perin
alhaiseen asemaan. Hän paistatteli itseään sen imartelun hohteessa,
jota Katen käytös osoitti hänen arvokkuudelleen nuorena neitinä, jonka
kasvatus maksoi suunnattomia summia.
Hänen ensi saapumisensa hupaisat päivät kertautuivat jälleen; mutta
tällä kertaa hän näki kaiken vanhemmin silmin — ja olihan sitäpaitsi
tuon pienen skotlantilaiskaupungin uutuus poissa. Rellu-Wullyn
kellonsoitto, joka kaikui kauas kaupungin rajojen ulkopuolelle —
käskevänä kuin itse Jumalan ääni jokaiseen tuon yhdyskunnan korvaan,
kaikuipa se aamulla tai illalla — antoi hänelle heti kristallinselkeän
käsityksen paikkakunnan pienuudesta, ei ainoastaan kiven ja
muurilaastin laajuuteen, vaan myöskin harrastuksiin nähden, verrattuna
suurkaupunkiin, missä tuhannet kellot sabattina helkkyessään osuivat,
niin sanottiin, vain väestön pienen murto-osan korviin. Kirkonkello,
John Taggartin soittokunta Sylvesterin-päivänä, pienet puodit
ikkunoineen, jotka jo palautuivat entiseen ujoon vetoomistapaansa,
harmaat, korkeat vuokratalot kapeine sisäänkäytävineen, lauhkeat
ja säädylliset arki-ihmiset — hän näki ne nyt arvostelevammalla
tajunnalla, ja Ailie nauroi kuullessaan hänen määrittelevän kaikki
yhdessä summassa »näpsäksi».
»Odotinkin, milloin sinä ehtisit 'näpsään'», sanoi Ailie-täti. »Sen
aika olisi oikeastaan ollut jo joku aika sitten, mutta täällä kotona
et sinä tuota sanaa koskaan kuule. Jos olisit jäänyt Kyyh— Duff'in
neitien kouluun, olisi Amelia-neiti pannut sinut ompelemaan sen
kirjailuliinaan, jos kirjailuliinat vielä olisivat muodissa.»
»Eikö 'näpsä' ole sopiva sana?» kysyi Nuppu, joka viettäessään neljä
kuukautta arvostelijain parissa, jotka olivat vähemmän suvaitsevaisia
(ja ehkä vähemmän viisaitakin) kuin Dycet, oli häätynyt luopumaan
monista atlantintakaisista sanoista ja lausetavoista.
»Ei 'näpsässä' ole mitään vikaa, kultaseni», sanoi Ailie-neiti.
»Sitä käytetään mitä valikoiduimmissa piireissä. Kiinnitin siihen
erikoista huomiota vain siksi, että se on erään kehitysasteen
ilmaisija ja kertoo minulle selvemmin kuin lukukausitodistuksesi,
millä kannalla edistymisesi on. Toin itsekin koulusta palatessani
'näpsän' mukanani; se ei tuntunut ainoastaan säästävän paljon vaivaa
sanana, jota voi sovittaa mihin hyvänsä, mitä ei muuten osannut
määritellä, vaan minä suosin sitä senkin vuoksi, että sen käyttäminen
viritti minussa jonkinlaisen sisällisen tyydytyksen lämmön, kuten
— kuten — kuten Bell-tädin kotitekoinen inkiväärijuoma. 'Näpsä' on
asuntokoulusivistyksen tunnussana; kun osaat käyttää sitä oikeassa
paikassa, jonkinlaisella ylemmyyden sävyllä sen kohteeseen nähden,
silloin olet itse asiassa nuori sivistynyt neiti ja kiilloitus alkaa
tarttua.»
»Kaikki käyttävät sitä sanaa koulussa», selitti Nuppu puolustellen;
»ainakin kaikki paitsi Macintosh — hänen en voisi mitenkään kuvitella
sitä käyttävän.»
»Kuka on Macintosh?» kysyi Ailie.
»Hyväinen aika, eikö Macintoshia ollutkaan sinun aikanasi?» huudahti
Nuppu. »Minä kun luulin hänen polveutuvan aina — aina roomalaisajalta.
Hän on lystikkäin vanha neiti koko maassa ja opettaa meille kahdesti
viikossa tanssia ja käyttäytymistä. Hän on opettanut niitä melkein koko
Skotlannin ylimystölle ja säätyläisille; hän on opettanut lady Annea ja
kaikkia hänen veljiäänkin, kun he olivat St. Andrew'n koulussa.»
»En ole koskaan kuullutkaan hänestä», sanoi Ailie. »Hän on varmaankin
erittäin — erittäin näpsä.»
»Hän on niin näpsä, että tekisi mieli säilyttää häntä nurkkakaapissa,
kanverttipussi selässä koitten karkoittamiseksi. Hän on niin
pikkuruinen, ei yhtään minua suurempi, ja hänen sanotaan olevan
seitsemänkymmenen vuoden vanhan; mutta toisinaan hän ei näytä
päivääkään neljääkymmentäviittä vanhemmalta, jollei ota lukuun hänen
myssyään ja kahta poissaolevaa etuhammasta. Hänellä on mitä suloisin
untuvanpehmoinen hopeatukka — puhtaan valkoinen, niinkuin rouva
Molyneux'n Tabita-tädin persialaisen kissan karva — posket kuin omenat,
kädet yhtä nuoret kuin sinun, ja kun hän kävelee huoneen poikki, niin
hän liukuu tällä tavoin, niin että voisi luulla häntä kutterialukseksi
—»
Nuppu purjehti salin poikki esittääkseen Macintoshin liikkumistapaa,
näytellen sitä niin ilmeikkäästi, että tätien täytyi nauraa, ja Tellu
oli pakotettu haukahtamaan paheksuvasti.
»Tuolla tavalla Buntain-mummokin käveli — sitä pidettiin ennenvanhaan
erittäin hienona», sanoi Bell. »Tyttöjä harjoitettiin siihen lauta
selässä ja kirja päälaella; mutta se ei ollut enää muodissa minun
aikanani, me kävelimme miten sattui Barbara Mushetin koulussa, missä
pääasiana oli koruompelu ja katkismus.»
»Neiti Macintosh on todellinen jalosukuinen nainen», jatkoi Nuppu.
»Hänellä on oikeat ylhäiset esi-isät. He omistivat Kaims-nimisen
ylämaalaistilan, ja lakimiehet ovat tuomaroineet sen melkein
olemattomiin, sanoo hän, niin että hänen on nyt suorastaan pakko
ansaita elatuksensa opettamalla tanssia ja käytöstaitoa. Minulla ei ole
aavistustakaan siitä, mitä käytöstaito on, enempää kuin syntymättömällä
lapsella, jollei se ole samaa kuin sulkea ovi jälkeensä, kävellä
huoneeseen ikäänkuin tuntien päänsä ja jalkansa omikseen, pitää
olkapäät taaksevedettyinä ja olla kohtelias ja ystävällinen jokaiselle,
ja minä luulin, että ihmiset osaisivat tehdä tuon kaiken ilman
kouluopetustakin, jolleivät ole löylynlyömiä. Neiti Macintosh sanoo,
että ne ovat sitte _qua non_ ja pääasiallisia puolia hyvinkasvatetulle
nuorelle naiselle nykyisinä tiukkojen hameitten ja sosialismin
rappeutuneina aikoina. Mutta pääasiallisesti hän vain hymyilee ja
esittää meille aina uudelleen ison annoksen Englannin historiaa. Neiti
Macintosh ei sitä suoraan sano, mutta minä tiedän, ettei hän suorastaan
voi sietää Englannin historiaa, sillä katrillien väliaikoina hän
sanoo meille, ettei ole ollut mitään historiaa missään parlamenttien
yhdistämisen jälkeen, lukuunottamatta v:n 1745 kapinaa. Mutta hän
ei sano sitä kapinaksi; hän sanoo vain 'tuo juttu'. _Hän_ vasta on
skotlantilainen! Usko pois, Bell-täti, sinä ihastuisit, jos saisit
tavata hänet! Minä istun ja istun ja tähystelen häntä kuin — kuin
kissa. Hän pitää silmälaseja, ne ovat vain hiukan tummennetut, mutta
hän ei sano niitä silmälaseiksi; hän sanoo niitä silmäinsuojelijoiksi
ja väittää että hänen silmänsä ovat yhtä hyvät kuin kenen tahansa. Ne
ovat kylläkin kirkkaat, uskokaa pois, seitsenkymmenvuotisiksi.»
»Tekisipä tosiaankin mieleni nähdä sitä ihmistä!» huudahti Bell. »Hän
on varmaankin originelli! Tunnen toisinaan itseni väsyneeksi aina
samoihin ympärilläni oleviin ihmisiin täällä — minä tunnen ne kaikki
niin hyvin, ja kaikki heidän tekemisensä ja sanomisensa, ettei heiltä
voi odottaa mitään uutta tai hämmästyttävää.»
»Haluaisitko nähdä hänet?» sanoi Nuppu vilkkaasti. »Silloin —
silloinpa sanon sen joskus hänelle, ja olen varmakin, että hän
tulee. Hän on niin omituisesti puettu — niinkuin joku 'Juorukoulun'
henkilöistä, ja pitää pitkiä puolihansikkaita kuten neiti Minto, ja
kun musiikinopettaja, herra Laurent, on saapuvilla, heittää hän häneen
niin suuria silmäniskuja, että silmälasit ovat särkymäisillään. 'Oi,
herra Laurent!' sanoo hän, istuen hansikkaat helmassaan — 'oi, herra
Laurent! Ettekö voi opettaa näille nuorille neidoille ihmisellisiä
skotlantilaisia lauluja noiden kamalien honotusten sijaan?' Ja joskus
hän lyö herra Laurentia viuhkallaan. Herra Laurent sanoo, että neiti
Macintosh säestää meidän tanssiamme pianolla aivan kuin se olisi
spinetti.»
»Verratonta, todellakin!» sanoi Bell-neiti. »Puhuuko tuo kelpo vanha
neiti Skotlannin murretta?»
»Joskus. Silloinkuin hän heittää silmäniskuja herra Laurentiin, tai on
vihastunut, tai tahtoo moittia meitä haluamatta loukata tunteitamme.»
»Sen voin ymmärtää», sanoi Bell-neiti isänmaallista intoa hehkuen.
»Ei mikään ole skotlantilaismurteen veroista sellaisissa tapauksissa.
Käytän sitä itsekin tullessani tunteelliseksi; ja Dan-setäsi tekee
samaten.»
»Hän sanoo olevansa viimeinen elossaoleva oikea Macintosh — että kaikki
nuo muut, mitä nähdään Edinburghin kylteissä, ovat vain tulokkaita
tai köyhiä rappeutuneita sivuhaaroja; ja siitä tavasta, millä hän sen
sanoo, voi ymmärtää, että rappeutuneena sivuhaara-Macintoshina oleminen
on halveksittavinta mitä maailmassa voi olla. Joukoittain noita
hänen vanhoja esi-isiään kulki klaanipäälliköitten aikoina sotimassa
milloin minkin kuninkaallisen henkilön puolesta. Hänellä on kaikkien
niiden hiussuortuvat medaljongeissa, ja hän antaa tietää, että heidän
häviämisensä oli kova kolaus Skotlannille. Sanoin hänelle kerran samaa
kuin Ailie-täti sanoo sinulle, Bell-täti, että 'ovathan englantilaiset
ja skotlantilaiset sentään molemmat Jumalan luomia ihmisiä, ja tämä
on kovin aukea ja pieni saari riitatantereeksi, kun kaikki kuuluu
niin selvästi yli koko Euroopan mantereen', mutta se ei ollut hänelle
mieleen. Oli helppo nähdä, sanoi hän, etten minä ymmärtänyt rakkaita
vanhoja Ylämaan vuoria, missä hänen isoisänsä isoisä, Iso Juhana
Kirveskoura, saattoi koota viisisataa soturia vain huiskuttamalla
heille tulista ristiä. 'Minussa on Ison Juhanan verta; ja kun ajattelen
asioita, _niin vihaan noitten inhoittavien englantilaisten nimeäkin!_'
'Mutta ettehän ole koskaan nähnytkään heitä, neiti Macintosh', sanoin
minä — sillä tiesin, ettei hän ollut koskaan astunut jalkaansa
Skotlannin ulkopuolelle. 'En olekaan', sanoi hän tuimasti, 'enkä
haluakaan nähdä, sillä voisivathan he olla varsin miellyttäviäkin, ja
silloin minun täytyisi pitää heistä.'»
»Oi, Bell», huudahti Ailie nauraen, »neiti Macintosh on varmaankin
sinun kaksoisoliosil»
»Minä en tiedä mikä kaksoishaamu on», sanoi Bell-täti, »mutta tosi
järkevä ihminen hän on, ja minä halusta tapaisin hänet.»
»Sittenpä minun on järjestettävä se jotenkuten», sanoi Nuppu
painokkaasti. »Ehkä tapaat häntä Edinburghissa käydessäsi —»
»Siihen voi mennä aikaa, kultaseni.»
»Tai hän voisi pistäytyä tänne kohdakkoin. Hän hurmautuisi tähän
paikkaan; hän ei ehkä sanoisi sitä näpsäksi, mutta hän näkisi, kuinka
perin vähän se välittää olla mukana siinä — siinä nykyajan kohinassa,
josta hän puhuu, ja se tekisi hänet onnellisemmaksi kuin kirje kotoa.
Luulen, että Macintosh —»
»Neiti Macintosh, kultaseni», sanoi Bell nuhtelevasti, ja tyttö
punastui.
»Tiedän», sanoi hän. »On halpamaista puhua hänestä ikäänkuin hän
olisi sadetakki, ja usein koetankin olla niin tekemättä, koska pidän
hänestä äärettömästi; mutta se on niin tavallista tyttöjen kesken, että
unohdan. Luulen, että neiti Macintosh rakastaisi tätä paikkaa ja voisi
jäädä tänne ainaiseksi.»
»Etkö sinä voisi?» kysyi Ailie-täti viekkaasti.
Nuppu epäröi. »Niin, minä — minä kyllä pidän siitä», sanoi hän.
»Minusta on aivan ihanaa maata öisin valveilla ja ajatella sitä,
ja voin kuulla tuulen tohinan puissa ja nousuveden kohinan, ja
kellonsoiton ja villihanhien huudot; ja kotihartaushetken pormestarin
talossa sunnuntai-illoin, ja voin miltei _olla_ täällä, niin kovasti
minä sitä ajattelen; mutta — mutta —»
Hän pysähtyi kesken lauseen, sillä hän näki tuskaisen ilmeen Bell-tädin
kasvoilla.
»Mutta mitä?» kysyi viimeksimainittu terävästi.
»Voi, minä olen paha, kiittämätön tyttö, Bell-täti; ja minun pitäisi
rakastaa tätä paikkaa niin paljon, ettei kukaan voisi työntää minua
täältä pois. Ja minä rakastankin sitä, mutta minusta tuntuu, että jos
jäisin elämään tänne ainaiseksi, en kasvaisi enää.»
»Olethan jo tarpeeksi iso», sanoi Bell-täti. »Olet jo yhtä pitkä kuin
minä.»
»Tarkoitan sisällisesti. Olenko pikkuvanha, Ailie-täti? Minusta olisi
inhoittavaa olla pikkuvanha! Mutta yhtä kovasti inhoan valehtelemista;
ja minä tunnen, etten koskaan voisi oppia puoleksikaan tai tehdä
puoleksikaan niin paljon täällä kuin voisin oppia tai tehdä siellä,
missä tuhannet ihmiset kulkevat kuin saattueessa ja minäkin niiden
mukana. Tämän kaltainen paikka on kuin lastentarha — se on kyllä hyvä
omaan tarkoitukseensa, mutta siinä ei opi korkeampia tiedonhaaroja»
Bell tuijotti häneen ihmetellen ja säälien ja moittien, päätään
pudistellen. Tuota kaikkea hän oli pelännytkin.
»Tunnen tuon tunteen», sanoi Ailie-täti, »sillä olen kokenut sitä
itse, ja toisinaan palaa se minulle vieläkin, mutta parempina hetkinä
ajattelen olevani viisaampi ja voivani olla tyytyväinen. Jos sinussa
on kasvun ainesta, voit kasvaa missä hyvänsä. Sinä olet syntynyt
Chicagon pauhinassa, Nuppu, ja on arvatenkin vaikea saada sitä pois
korvistasi. Toivon sinun ennen pitkää huomaavan, että me emme kukaan
ole uskollisimmin omaa itseämme joukossa, vaan yksinämme, ja ettei
matalimmankaan majan tarvitse olla älyllisesti ahdas kenellekään,
jolla on mielikuvitusta, joitakin kirjoja ja iloinen luonteenlaatu.
Ymmärrätkö sen, Nuppu?»
Nuppu ajatteli ankarasti hetken ja sitten pudisti päätään. »Se
kuulostaa ikäänkuin sen pitäisi olla totta», sanoi hän, »ja varmaan
sinä tällä hetkellä ajatteletkin, että se on totta; mutta minä
yksinkertaisesti en voi uskoa sitä.» Ja silloin kuului heidän takaansa
naurun hihitystä, ja he kääntyivät kaikki ympäri ja huomasivat, että
Dan Dyce oli tullut ja kuullut tämän suoran tunnustuksen.
»Tuo sinussa juuri on pahinta, Nuppu», sanoi hän. »Sinä et koskaan anna
vanhempien ihmisten ajatella puolestasi.»