XXVII LUKU.

Kun Bell-neiti nousi ylös, minkä hän teki parin päivän kuluttua, Ailien

ja Danin naljailun ärsytettyä hänet nopeaan toipumisen vauhtiin, oli

hänen ensi työnään merkitä Nupun tulevat lupapäivät kalenteriin ja

laskea kuukaudet niin ovelalla tavalla, että puijasi vuodelta yhden

sellaisen kokonaan pois, todistellen itsekseen, että Nuppu tulisi

olleeksi poissa pari viikkoa ennenkuin he todella alkaisivat kaivata

häntä, ja milteipä kuin kotona jälleen, niin pian kuin hän alkaisi

pakata kapistuksiaan paluuta varten. Ja kun oli järkevä ja otti asiaa

ajatellakseen, niin eihän Edinburgh sentään ollutkaan niin kovin

kauhea; olivathan siellä Bird'in neidit, heti ensi kadulla koulusta,

mihin Nupun oli määrä mennä, niin että jos jotakin tapahtuisi —

esimerkiksi tulipalo — tulipalot olivat hirveän tavallisia juuri

nykyjään sanomalehdissä, ja tavallinen terve järki jo kehoitti

panemaan kokonaisen pyykkinuoran nuoren seikkailijan matka-arkkujen

siteeksi; tai jos Nupulle sattuisi tulemaan kovin nälkä varsinaisten

ruoka-aikojensa välillä — sellaistahan sattuu usein kasvaville lapsille

— niin Birdin neidit olisivat ihan kuin omiaan auttamaan häntä pulasta.

Siitä oli vuosia kun Bell oli ollut Edinburghissa — hän ei ollut käynyt

siellä sitten äidin kuoleman; hän päätti, että jos hänellä on rahaa

ja hän saa elää Martinmessuun, niin hän pistäytyy sinne katselemaan

myymälöitä; saattoi suuresti epäillä, eikö neiti Minto ollut usein

surkean paljon jäljessä ajastaan moniin muoteihinsa nähden.

»Sinua turhamaista naista!» huudahti Ailie hänelle; »eikö sinua tyydytä

muu kuin ihka viimeisin?»

Nupun piti muistaa kirjoittaa joka viikko, minä päivänä hyvänsä

paitsi lauantaisin, sillä jos hänen kirjeensä tulisivat sunnuntaina,

joutuisivat he kiusaukseen käydä noutamassa ne postikonttorista, kuten

kapteeni Tärkeys, sen sijaan että odottaisivat maanantai-aamuuun. Ja

jos hän saisi nuhaa tai jos kurkkukivun oireita ilmestyisi, tulisi

hänen kiireimmän kautta turvautua meiramiteehen, kääriä sukka kaulaansa

ja mennä vuoteeseen. Ennen kaikkea hänen oli muistettava syödä puuronsa

joka aamu ja lukea rukoukset.

»Minä syön kuin hevonen», lupasi Nuppu, »vaikka — vaikka minun täytyisi

puristaa silmät kiinni koko ajan.»

»Varovainen kohtuullisuus on paras», suositteli Dan-setä. »Minun

mielestäni kaurajauhot ovat liian voimakasta ravintoa verelle. Olen

kuullut kapteeni Tärkeydeltä, ettei aamiaiseksi ole mitään parempaa

kuin maustettu munuainen ja kotletti päälle. Mutta toivon sinun

ymmärtävän, että vatsan halujen ohella on tärkein asia siepata kaikki

palkinnot. Tulen kokemaan kamalan pettymyksen, jos palaat takaisin

häpeällä, vähemmän kuin ainakin kärrykuormallinen palkintoja mukanasi.

Se on luullakseni ainoa todistus skotlantilaisesta vapaamielisestä

kasvatuksesta. Ailien kertomuskirjoissa saavat kaikki hyvät, ahkerat

ja ansiokkaat oppilaat aina kaikkityynni. Luonnollisesti, jos sinä

otat kaikki palkinnot, jää joku muu ilman — mutta siitä viisi

Sellaisen syyn en minä koskaan antaisi vaivata mieltäni — pitäkööt

varansa itse. Jollet voita palkintoja, joko koulussa tai avoimessa

maailman kilpailussa, mistä ihmiset silloin tietävät, että sinua tulee

kunnioittaa?»

»Sinä olet varmaan ollut ihmeen menestyvä oppilas aikoinasi», sanoi

Ailie pahanilkisesti. »Missä ovat kaikki mitalisi?»

Dan nauroi. »Vaikea sanoa» vastasi hän, »sillä ne etevät pojat,

jotka voittivat ne silloinkuin minä en pitänyt varaani, ovat olleet

niin vaatimattomia sen jälkeen, että ovat kerrassaan häipyneet

näköpiiristä. Itse en ole koko elämässäni voittanut mitään, missä

on kysytty kilpailua — paitsi luokan viimeistä paikkaa! Kun tultiin

käsiksi kilpailuihin ja minä näin toisten poikien kasvot, olin aina

liian väsynyt tai liian hyvänsuopa heitä kohtaan tuottaakseni heille

pettymyksen, jota he nähtävästi eivät olisi voineet kestää niin hyvin

kuin minä. Mutta minäpä olinkin eri asemassa kuin tämä Nuppu. Minulla

ei ollut terävä-älyistä vanhaa setää yllyttämässä minua yrittämään.

Niin että sinun on käytävä innokkaasti palkintojen kimppuun, Nuppu.

Onhan tietysti viisauskin huomioon otettava, mutta se tulee myöhemmin

— sillä ei ole kiirettä. Palkinnot, palkinnot — pidä mielessäsi

palkinnot; mitä enemmän niitä voitat, sitä enemmän, luullakseni,

ihailen sinua.»

»Entä jos en voita yhtään, Dan-setä?» kysyi Nuppu viekkaasti, tuntien

varsin hyvin hänen leikkisyytensä laadun.

»Silloin minun kaiketikin täytyy kiittää luojaa, jos säilyt terveenä,

ja rakastaa sinua vain edelleen», sanoi asianajaja. »Myönnän, että

jos olet hanakka voittamaan palkintoja, niin olet ensimmäinen

sinun nimisesi sitä lajia. Tuossa samassa Edinburghin koulussa oli

Ailie-tädilläsi neljännesvuositodistuksissaan aina: 'Käytös — hyvä',

ja 'Matematiikka — välttävä'. Me puolittain odotimme hänen palaavan

kauhean pöhkönä; mutta jos hän niin teki, piti hän sen salassa. Itse

annoin hänelle anteeksi tuon 'välttävän' nähdessäni, että hän oli

oppinut yhden asian — laulutaidon. Toivon sinunkin oppivan laulamaan,

Nuppu, ranskaksi tai saksaksi tai italiaksi — miksi hyvänsä paitsi

skotlanniksi. Meidän vanhat skotlantilaiset laulumme eivät kuulu

olevan, kuten sanotaan, taiteellisia.»

»Ne ovat maailman suloisimpia!» väitti Bell-täti. »Minua ihmetyttää

kuulla sinun jaarittelevan.»

»Pelkään, ettet sinä ole pätevä musiikin arvostelija», sanoi veli.

»Skotlantilaiset laulut ovat kovin tavallisia — jokainen osaa ne,

Niissä ei ole taidetta, niissä on vain sydäntä — pelkkä turhanaikainen

ominaisuus. Jos satut kuulemaan minun laulavan jotakin vanhaa

skotlantilaista laulua kotiin palattuasi, Nuppu, niin muista paikalla

vaientaa minut. En tahdo olla sinulle häpeäksi.»

»Ei, sitä en tee, Dan-setä», sanoi lapsi. »Laulan sinulle noita samoja

lauluja niin paljon että tulet kirkumaan ihastuksesta. Tiedänhän. Kyllä

vain! Sinähän vain jaarittelet.»

»Sääli toki lasta, Dan», sanoi Bell. »Älä välitä hänestä, Nuppu, hän

tekee sinusta vain pilaa.»

»Tiedän kyllä», sanoi Nuppu; »mutta minä en potki.»

Kate — ah, Kate-parka! — kuinka suruissani olisinkaan hänen puolestaan,

kun hänen ystävänsä ja opettajansa nyt on hänet jättävä, jollei hänellä

olisi omaa lohduttavaa kapteeniansa. Kate itki hiljaa itsekseen

säilikössä monet kerrat ajatellessaan, kuinka yksinäiseksi hänen

keittiönsä tulisi, sittenkuin lapsi oli mennyt. Ja olipa hänellä

suunniteltuna, miten vähentää tuon tuskallisen maanpakolaisuuden

viiltävää katkeruutta: hän aikoi kirjoittaa Colonsayssa olevalle

sisarelleen ja sanoa hänelle, että hän lähettäisi tuoreita maalaismunia

aina tuon tuostakin silloin tällöin, tai ehkä useamminkin talvisaikaan,

Lennoxille, sillä oikeita maalaismunia oli mahdoton toivoakaan saavansa

Edinburghissa, missä ei ollut tietoakaan hietikosta tai ruohikosta

tai kanervikosta — pelkkiä katukiviä vain. Hän vakuutti Lennoxille,

että mitä naimisiinmenoon tuli, ei siitä ollut pienintäkään vaaraa

vielä moneen vuoteen, koska kaupungissa ei ollut vuokrattavana

taloa, joka olisi kyllin iso (eikä kuitenkaan kallis) sopiakseen

kapteenille. Charles tyytyi hyvin olemaan vain kihlattuna ja odottamaan

uskollisesti. Ja mitä kirjoittamiseen tulee, niin Kate ottaisi kynän

käteensä hyvin usein ja lähettäisi vereksimmät uutiset Lennoxille,

jonka tulisi olla hyvä ja suoda anteeksi, kun on kiire ja nämä kynät

ovat niin ki-ki-kiusallisia ja täytyy ennättää postiin. Eikö Lennoxilla

tule olemaan kauhea koti-ikävä, kun on kaukana kaikista hauskuuksista

ja korvia myöten kirjoihin uponneena siellä Edinburghissa?

»Kyllä kai minulla tulee olemaan kauhea koti-ikävä», myönsi Nuppu.

»Varmasti tulee, tyttökulta», sanoi Kate. »Minulla oli itselläni niin

koti-ikävä, kun ensin tulin tänne, että jalkani melkein vääntyivät

sijoiltaan, kun niillä oli niin kova halu kääntyä takaisin Colonsayhin.

Mutta vaikk'en olekaan niin hirmuisen komea, niin olen kamalan

urhoollinen, ja minä voitin sen pian. Kun sinulla on koti-ikävä, niin

mene satamalaiturille katselemaan höyrylaivoja tai pistäy hetkeksi

vanhan ystävämme Pickwickin seuraan.»

Neljä päivää — kolme päivää — kaksi päivää — yksi päivä — huomenna. Tuo

viimeinen päivä meni niin joutuin, että tuntui siltä kuin Rellu-Wully

olisi jälleen ollut humalassa ja soittanut iltakelloja muutamia tunteja

ennen aikaansa. Nuppu ei osannut muuta kuin istua vieressä avuttomana

ja ihmetellä sitä nerokkuutta, millä pariin matka-arkkuun saatiin

pakatuksi tavaranpaljous, joka näytti riittävältä täyttämään neiti

Minton myymälän. Hän vanheni vuoden verran seuratessaan pakkausta

pohjalle sijoitetusta käsipeilistä päällimmäiseksi asetettuun

kylpylakanaan asti.

»Ja tässä nurkassa», sanoi Bell-neiti polvillaan, »on sinun raamattusi,

meiramitee ja viisikolmatta kolmenpennyn rahaa kolehtiin sunnuntaisin —

muutamat niistä kuudenpennyn rahoja.»

»Irlantilaisia arvatenkin», sanoi Dan-setä.

»Muutamat niistä kuudenpennyn rahoja pakanalähetyspäiviksi ja yksi

shillinginraha Ylämaan ja Saarien päiväksi.»

»Kirkkoa varten olet ainakin hyvin varustettu», sanoi Dan-setä. »Minun

täytyy panna, toiseen nurkkaan vähän rahaa tätä pahaa maailmaakin

varten.» Ja hän teki niin.

Kun kyytivaunut seuraavana päivänä lähtivät liikkeelle — — Ei, ei,

en voi kertoa kaikkea, sillä kyynelten ajatteleminen on minusta

vastenmielistä ja tahtoisin kiireesti rientää erojen sivu. Ne lähtivät

kyynelöivässä säässäkin, sateen vihmoessa Nuppua ja Ailie-tätiä, joka

saattoi häntä. He katsoivat taakseen mäen harjalla ja näkivät harmaiden

kattoliuskeiden kiiltävän harmaan taivaan alla ja lokaista tietä pitkin

heitä seuraamassa uskollisen Tellu-poloisen, joka ei ymmärtänyt asiaa.

Se tarpoi eteenpäin liejussa, kunnes torven törähdys säikäytti sitä

ja se näytti älyävän, että tämä oli jokin uusi tuskallinen elämys. Ja

sitten se seisahtui pois vierivien rattaiden raiteeseen ja korotti

äänensä valitukseen.

<tb>

Yö saapui ottaen haltuunsa vanhan valtapiirinsä — sillä yöhän se

oli, eikä päivä, joka ensin omisti ja tulee lopuksikin omistamaan

vastaansanomatta tämän lyhytaikaisten tähtien kirjavoittaman avaruuden,

kun taas valo on valtiaana toisessa maailmankaikkeudessa, missä ei

ole yötä eikä yön kammoakaan. Lännen liepeiltä kultainen ruskotus

häipyi, ja tuuli huokaili vuorilta kuin surren päivien katoamista.

Tuuli huokui vuoristosta ja sumu keräytyi laaksoihin; meri matoi

laajoille rantamille, missä linnut uikuttivat ja piipittivät, mutta

sitä ei näkynyt, sen läsnäolon saattoi tuntea vain aaltojen tuoman

roskan hajusta ja niiden kohinasta rannan kivikossa. Kaupungin takana

kohosivat metsät mustina ja aavemaisina, ja niiden halki, ylöspäin

kohoavaa laaksoa pitkin, missä sade valui ja näkymättömät puroset

ja salatut lähteet sorisivat, kaareili valtatie maailmaa kohti,

tyhjänä näkyväisistä olioista, mutta jäämättä kuitenkaan koskaan

täysin autioksi, sillä ken vain sellaista valtatietä vaeltaa, jättää

aina jälkeensä jonkun harhailevan hengen. Ajatteliko tuo lapsi sinä

iltana maantietä, joka oli johtanut hänet pois kotoa? Pysähtyikö

hän meluavassa, rämisevässä kaupungissa hetkiseksi muistelemaan

taivaltamaansa tietä aina siihen pieneen kaupunkiin saakka, joka nyt

lepäsi heikosti kuumottaen sisäisten tuliensa hohteessa?

Näin mietti Bell seisoessaan ikkunansa ääressä katsellen autiolle

kadulle. Jokainen kappale erottavaa maantietä kohosi hänen eteensä; hän

kulki niitä pitkin sateessa ja pimeässä; koko maailman raskas kaipaus

täytti hänet tuona pimeänä syyskuun iltana, ja rukoillen viisauden

suojelusta ja ymmärryksen varjelusta matkamiehelleen hän saavutti

sielunrauhan ja kuunteli säikkymättä villihanhien huutoja.

Hänen veljensä otti kirjat, ja nuo kolme — isäntä, emäntä ja palvelija

— olivat yhtä rukouksen, kaipauksen ja toivon hengessä. Minne oli nyt

mennyt asianajaja Daniel Dyce, tuo lempeä ivailija, jonka huulet niin

usein laskivat hyväntahtoista pilaa ja jonka kieli kevytmielisesti

tai kevytmielisyyttä teetellen väisti antautumasta mielenliikutusten

valtoihin?

Bellin jokailtainen tehtävä oli sammuttaa lamppu eteisestä ja panna

ulko-ovi salpaan. Hän lähti tänäkin iltana vastahakoisesti tuota

velvollisuuttaan täyttämään, mutta hänet valtasi ajatus lapsesta, joka

oli kaukana kotoaan, yön pimeässä vierasten ihmisten keskellä, ja hänen

täytyi kutsua veljeään.

»Mikä on asia?» kysyi Dan.

»Ovi», sanoi Bell, häveten itseään. »En voi panna sitä salpaan.»

Dan katsahti hänen punoittaviin kasvoihinsa ja vapiseviin käsiinsä ja

ymmärsi. »Sehän on vain talon ovi», sanoi hän, »eihän sillä ole mitään

merkitystä», ja sysäsi salvan koloonsa.

Nuppu · 第 34 / 41 题