Kun Bell-neiti nousi ylös, minkä hän teki parin päivän kuluttua, Ailien
ja Danin naljailun ärsytettyä hänet nopeaan toipumisen vauhtiin, oli
hänen ensi työnään merkitä Nupun tulevat lupapäivät kalenteriin ja
laskea kuukaudet niin ovelalla tavalla, että puijasi vuodelta yhden
sellaisen kokonaan pois, todistellen itsekseen, että Nuppu tulisi
olleeksi poissa pari viikkoa ennenkuin he todella alkaisivat kaivata
häntä, ja milteipä kuin kotona jälleen, niin pian kuin hän alkaisi
pakata kapistuksiaan paluuta varten. Ja kun oli järkevä ja otti asiaa
ajatellakseen, niin eihän Edinburgh sentään ollutkaan niin kovin
kauhea; olivathan siellä Bird'in neidit, heti ensi kadulla koulusta,
mihin Nupun oli määrä mennä, niin että jos jotakin tapahtuisi —
esimerkiksi tulipalo — tulipalot olivat hirveän tavallisia juuri
nykyjään sanomalehdissä, ja tavallinen terve järki jo kehoitti
panemaan kokonaisen pyykkinuoran nuoren seikkailijan matka-arkkujen
siteeksi; tai jos Nupulle sattuisi tulemaan kovin nälkä varsinaisten
ruoka-aikojensa välillä — sellaistahan sattuu usein kasvaville lapsille
— niin Birdin neidit olisivat ihan kuin omiaan auttamaan häntä pulasta.
Siitä oli vuosia kun Bell oli ollut Edinburghissa — hän ei ollut käynyt
siellä sitten äidin kuoleman; hän päätti, että jos hänellä on rahaa
ja hän saa elää Martinmessuun, niin hän pistäytyy sinne katselemaan
myymälöitä; saattoi suuresti epäillä, eikö neiti Minto ollut usein
surkean paljon jäljessä ajastaan moniin muoteihinsa nähden.
»Sinua turhamaista naista!» huudahti Ailie hänelle; »eikö sinua tyydytä
muu kuin ihka viimeisin?»
Nupun piti muistaa kirjoittaa joka viikko, minä päivänä hyvänsä
paitsi lauantaisin, sillä jos hänen kirjeensä tulisivat sunnuntaina,
joutuisivat he kiusaukseen käydä noutamassa ne postikonttorista, kuten
kapteeni Tärkeys, sen sijaan että odottaisivat maanantai-aamuuun. Ja
jos hän saisi nuhaa tai jos kurkkukivun oireita ilmestyisi, tulisi
hänen kiireimmän kautta turvautua meiramiteehen, kääriä sukka kaulaansa
ja mennä vuoteeseen. Ennen kaikkea hänen oli muistettava syödä puuronsa
joka aamu ja lukea rukoukset.
»Minä syön kuin hevonen», lupasi Nuppu, »vaikka — vaikka minun täytyisi
puristaa silmät kiinni koko ajan.»
»Varovainen kohtuullisuus on paras», suositteli Dan-setä. »Minun
mielestäni kaurajauhot ovat liian voimakasta ravintoa verelle. Olen
kuullut kapteeni Tärkeydeltä, ettei aamiaiseksi ole mitään parempaa
kuin maustettu munuainen ja kotletti päälle. Mutta toivon sinun
ymmärtävän, että vatsan halujen ohella on tärkein asia siepata kaikki
palkinnot. Tulen kokemaan kamalan pettymyksen, jos palaat takaisin
häpeällä, vähemmän kuin ainakin kärrykuormallinen palkintoja mukanasi.
Se on luullakseni ainoa todistus skotlantilaisesta vapaamielisestä
kasvatuksesta. Ailien kertomuskirjoissa saavat kaikki hyvät, ahkerat
ja ansiokkaat oppilaat aina kaikkityynni. Luonnollisesti, jos sinä
otat kaikki palkinnot, jää joku muu ilman — mutta siitä viisi
Sellaisen syyn en minä koskaan antaisi vaivata mieltäni — pitäkööt
varansa itse. Jollet voita palkintoja, joko koulussa tai avoimessa
maailman kilpailussa, mistä ihmiset silloin tietävät, että sinua tulee
kunnioittaa?»
»Sinä olet varmaan ollut ihmeen menestyvä oppilas aikoinasi», sanoi
Ailie pahanilkisesti. »Missä ovat kaikki mitalisi?»
Dan nauroi. »Vaikea sanoa» vastasi hän, »sillä ne etevät pojat,
jotka voittivat ne silloinkuin minä en pitänyt varaani, ovat olleet
niin vaatimattomia sen jälkeen, että ovat kerrassaan häipyneet
näköpiiristä. Itse en ole koko elämässäni voittanut mitään, missä
on kysytty kilpailua — paitsi luokan viimeistä paikkaa! Kun tultiin
käsiksi kilpailuihin ja minä näin toisten poikien kasvot, olin aina
liian väsynyt tai liian hyvänsuopa heitä kohtaan tuottaakseni heille
pettymyksen, jota he nähtävästi eivät olisi voineet kestää niin hyvin
kuin minä. Mutta minäpä olinkin eri asemassa kuin tämä Nuppu. Minulla
ei ollut terävä-älyistä vanhaa setää yllyttämässä minua yrittämään.
Niin että sinun on käytävä innokkaasti palkintojen kimppuun, Nuppu.
Onhan tietysti viisauskin huomioon otettava, mutta se tulee myöhemmin
— sillä ei ole kiirettä. Palkinnot, palkinnot — pidä mielessäsi
palkinnot; mitä enemmän niitä voitat, sitä enemmän, luullakseni,
ihailen sinua.»
»Entä jos en voita yhtään, Dan-setä?» kysyi Nuppu viekkaasti, tuntien
varsin hyvin hänen leikkisyytensä laadun.
»Silloin minun kaiketikin täytyy kiittää luojaa, jos säilyt terveenä,
ja rakastaa sinua vain edelleen», sanoi asianajaja. »Myönnän, että
jos olet hanakka voittamaan palkintoja, niin olet ensimmäinen
sinun nimisesi sitä lajia. Tuossa samassa Edinburghin koulussa oli
Ailie-tädilläsi neljännesvuositodistuksissaan aina: 'Käytös — hyvä',
ja 'Matematiikka — välttävä'. Me puolittain odotimme hänen palaavan
kauhean pöhkönä; mutta jos hän niin teki, piti hän sen salassa. Itse
annoin hänelle anteeksi tuon 'välttävän' nähdessäni, että hän oli
oppinut yhden asian — laulutaidon. Toivon sinunkin oppivan laulamaan,
Nuppu, ranskaksi tai saksaksi tai italiaksi — miksi hyvänsä paitsi
skotlanniksi. Meidän vanhat skotlantilaiset laulumme eivät kuulu
olevan, kuten sanotaan, taiteellisia.»
»Ne ovat maailman suloisimpia!» väitti Bell-täti. »Minua ihmetyttää
kuulla sinun jaarittelevan.»
»Pelkään, ettet sinä ole pätevä musiikin arvostelija», sanoi veli.
»Skotlantilaiset laulut ovat kovin tavallisia — jokainen osaa ne,
Niissä ei ole taidetta, niissä on vain sydäntä — pelkkä turhanaikainen
ominaisuus. Jos satut kuulemaan minun laulavan jotakin vanhaa
skotlantilaista laulua kotiin palattuasi, Nuppu, niin muista paikalla
vaientaa minut. En tahdo olla sinulle häpeäksi.»
»Ei, sitä en tee, Dan-setä», sanoi lapsi. »Laulan sinulle noita samoja
lauluja niin paljon että tulet kirkumaan ihastuksesta. Tiedänhän. Kyllä
vain! Sinähän vain jaarittelet.»
»Sääli toki lasta, Dan», sanoi Bell. »Älä välitä hänestä, Nuppu, hän
tekee sinusta vain pilaa.»
»Tiedän kyllä», sanoi Nuppu; »mutta minä en potki.»
Kate — ah, Kate-parka! — kuinka suruissani olisinkaan hänen puolestaan,
kun hänen ystävänsä ja opettajansa nyt on hänet jättävä, jollei hänellä
olisi omaa lohduttavaa kapteeniansa. Kate itki hiljaa itsekseen
säilikössä monet kerrat ajatellessaan, kuinka yksinäiseksi hänen
keittiönsä tulisi, sittenkuin lapsi oli mennyt. Ja olipa hänellä
suunniteltuna, miten vähentää tuon tuskallisen maanpakolaisuuden
viiltävää katkeruutta: hän aikoi kirjoittaa Colonsayssa olevalle
sisarelleen ja sanoa hänelle, että hän lähettäisi tuoreita maalaismunia
aina tuon tuostakin silloin tällöin, tai ehkä useamminkin talvisaikaan,
Lennoxille, sillä oikeita maalaismunia oli mahdoton toivoakaan saavansa
Edinburghissa, missä ei ollut tietoakaan hietikosta tai ruohikosta
tai kanervikosta — pelkkiä katukiviä vain. Hän vakuutti Lennoxille,
että mitä naimisiinmenoon tuli, ei siitä ollut pienintäkään vaaraa
vielä moneen vuoteen, koska kaupungissa ei ollut vuokrattavana
taloa, joka olisi kyllin iso (eikä kuitenkaan kallis) sopiakseen
kapteenille. Charles tyytyi hyvin olemaan vain kihlattuna ja odottamaan
uskollisesti. Ja mitä kirjoittamiseen tulee, niin Kate ottaisi kynän
käteensä hyvin usein ja lähettäisi vereksimmät uutiset Lennoxille,
jonka tulisi olla hyvä ja suoda anteeksi, kun on kiire ja nämä kynät
ovat niin ki-ki-kiusallisia ja täytyy ennättää postiin. Eikö Lennoxilla
tule olemaan kauhea koti-ikävä, kun on kaukana kaikista hauskuuksista
ja korvia myöten kirjoihin uponneena siellä Edinburghissa?
»Kyllä kai minulla tulee olemaan kauhea koti-ikävä», myönsi Nuppu.
»Varmasti tulee, tyttökulta», sanoi Kate. »Minulla oli itselläni niin
koti-ikävä, kun ensin tulin tänne, että jalkani melkein vääntyivät
sijoiltaan, kun niillä oli niin kova halu kääntyä takaisin Colonsayhin.
Mutta vaikk'en olekaan niin hirmuisen komea, niin olen kamalan
urhoollinen, ja minä voitin sen pian. Kun sinulla on koti-ikävä, niin
mene satamalaiturille katselemaan höyrylaivoja tai pistäy hetkeksi
vanhan ystävämme Pickwickin seuraan.»
Neljä päivää — kolme päivää — kaksi päivää — yksi päivä — huomenna. Tuo
viimeinen päivä meni niin joutuin, että tuntui siltä kuin Rellu-Wully
olisi jälleen ollut humalassa ja soittanut iltakelloja muutamia tunteja
ennen aikaansa. Nuppu ei osannut muuta kuin istua vieressä avuttomana
ja ihmetellä sitä nerokkuutta, millä pariin matka-arkkuun saatiin
pakatuksi tavaranpaljous, joka näytti riittävältä täyttämään neiti
Minton myymälän. Hän vanheni vuoden verran seuratessaan pakkausta
pohjalle sijoitetusta käsipeilistä päällimmäiseksi asetettuun
kylpylakanaan asti.
»Ja tässä nurkassa», sanoi Bell-neiti polvillaan, »on sinun raamattusi,
meiramitee ja viisikolmatta kolmenpennyn rahaa kolehtiin sunnuntaisin —
muutamat niistä kuudenpennyn rahoja.»
»Irlantilaisia arvatenkin», sanoi Dan-setä.
»Muutamat niistä kuudenpennyn rahoja pakanalähetyspäiviksi ja yksi
shillinginraha Ylämaan ja Saarien päiväksi.»
»Kirkkoa varten olet ainakin hyvin varustettu», sanoi Dan-setä. »Minun
täytyy panna, toiseen nurkkaan vähän rahaa tätä pahaa maailmaakin
varten.» Ja hän teki niin.
Kun kyytivaunut seuraavana päivänä lähtivät liikkeelle — — Ei, ei,
en voi kertoa kaikkea, sillä kyynelten ajatteleminen on minusta
vastenmielistä ja tahtoisin kiireesti rientää erojen sivu. Ne lähtivät
kyynelöivässä säässäkin, sateen vihmoessa Nuppua ja Ailie-tätiä, joka
saattoi häntä. He katsoivat taakseen mäen harjalla ja näkivät harmaiden
kattoliuskeiden kiiltävän harmaan taivaan alla ja lokaista tietä pitkin
heitä seuraamassa uskollisen Tellu-poloisen, joka ei ymmärtänyt asiaa.
Se tarpoi eteenpäin liejussa, kunnes torven törähdys säikäytti sitä
ja se näytti älyävän, että tämä oli jokin uusi tuskallinen elämys. Ja
sitten se seisahtui pois vierivien rattaiden raiteeseen ja korotti
äänensä valitukseen.
<tb>
Yö saapui ottaen haltuunsa vanhan valtapiirinsä — sillä yöhän se
oli, eikä päivä, joka ensin omisti ja tulee lopuksikin omistamaan
vastaansanomatta tämän lyhytaikaisten tähtien kirjavoittaman avaruuden,
kun taas valo on valtiaana toisessa maailmankaikkeudessa, missä ei
ole yötä eikä yön kammoakaan. Lännen liepeiltä kultainen ruskotus
häipyi, ja tuuli huokaili vuorilta kuin surren päivien katoamista.
Tuuli huokui vuoristosta ja sumu keräytyi laaksoihin; meri matoi
laajoille rantamille, missä linnut uikuttivat ja piipittivät, mutta
sitä ei näkynyt, sen läsnäolon saattoi tuntea vain aaltojen tuoman
roskan hajusta ja niiden kohinasta rannan kivikossa. Kaupungin takana
kohosivat metsät mustina ja aavemaisina, ja niiden halki, ylöspäin
kohoavaa laaksoa pitkin, missä sade valui ja näkymättömät puroset
ja salatut lähteet sorisivat, kaareili valtatie maailmaa kohti,
tyhjänä näkyväisistä olioista, mutta jäämättä kuitenkaan koskaan
täysin autioksi, sillä ken vain sellaista valtatietä vaeltaa, jättää
aina jälkeensä jonkun harhailevan hengen. Ajatteliko tuo lapsi sinä
iltana maantietä, joka oli johtanut hänet pois kotoa? Pysähtyikö
hän meluavassa, rämisevässä kaupungissa hetkiseksi muistelemaan
taivaltamaansa tietä aina siihen pieneen kaupunkiin saakka, joka nyt
lepäsi heikosti kuumottaen sisäisten tuliensa hohteessa?
Näin mietti Bell seisoessaan ikkunansa ääressä katsellen autiolle
kadulle. Jokainen kappale erottavaa maantietä kohosi hänen eteensä; hän
kulki niitä pitkin sateessa ja pimeässä; koko maailman raskas kaipaus
täytti hänet tuona pimeänä syyskuun iltana, ja rukoillen viisauden
suojelusta ja ymmärryksen varjelusta matkamiehelleen hän saavutti
sielunrauhan ja kuunteli säikkymättä villihanhien huutoja.
Hänen veljensä otti kirjat, ja nuo kolme — isäntä, emäntä ja palvelija
— olivat yhtä rukouksen, kaipauksen ja toivon hengessä. Minne oli nyt
mennyt asianajaja Daniel Dyce, tuo lempeä ivailija, jonka huulet niin
usein laskivat hyväntahtoista pilaa ja jonka kieli kevytmielisesti
tai kevytmielisyyttä teetellen väisti antautumasta mielenliikutusten
valtoihin?
Bellin jokailtainen tehtävä oli sammuttaa lamppu eteisestä ja panna
ulko-ovi salpaan. Hän lähti tänäkin iltana vastahakoisesti tuota
velvollisuuttaan täyttämään, mutta hänet valtasi ajatus lapsesta, joka
oli kaukana kotoaan, yön pimeässä vierasten ihmisten keskellä, ja hänen
täytyi kutsua veljeään.
»Mikä on asia?» kysyi Dan.
»Ovi», sanoi Bell, häveten itseään. »En voi panna sitä salpaan.»
Dan katsahti hänen punoittaviin kasvoihinsa ja vapiseviin käsiinsä ja
ymmärsi. »Sehän on vain talon ovi», sanoi hän, »eihän sillä ole mitään
merkitystä», ja sysäsi salvan koloonsa.