Uurastaessaan siten hurjasti rakkauden käskemänä, joka kaikissa
toimissaan hellimänsä nuorison hyväksi häätyy aina kaivamaan oman
ilonsa hautaa, saattoi Bell ajoittain unohtaa, että Nupun oleskelun
päivät heidän keskuudessaan olivat luetut. Jos hän olisi pysähdyttänyt
neulansa ja saksensa hetkiseksi ja antautunut ajattelemaan sitä
tyhjyyttä, joka seuraisi parin viikon perästä, ja kaikkia sitten
seuraavia kuukausia ja vuosia, niin olisivat hänen voimansa murtuneet.
Tietäen tämän vartioi Ailie häntä huolekkaasti ja piti neulontaa
reippaassa käynnissä, ihan kuin he olisivat tehneet työtä henkensä
pitimiksi jossakin tehtaassa, ja häntä peloitti ajatella sisarensa
epätoivoista tilaa sittenkuin se viimeinen nappi, josta sotajoukot
puhuvat, olisi paikoillaan.
Mutta päivät kiitivät. Eräänä iltapäivänä lakaistiin lopullisesti
kaikki siekaleet tilapäisen työhuoneen lattialta, Bell etsi mielessään
turhaan jotakin, mitä vielä tarvittaisiin, ja vaikka aikaa vielä oli
jäljellä kokonainen viikko, joutui hän kauhun valtaan huomatessaan,
että ainoa tärkeämpi asia, mitä jäi tehtäväksi noina päivinä, oli
hyvästien heittäminen.
»Ei, maltas! vielä oli eräs asia, joka soi vähän lykkäystä — lapsen
nimikirjaimet oli ommeltava hänen vaatteisiinsa. Tuskin mainitsemisen
arvoinen asia, kukaties, teidän mielestänne, mutta pelkkä sen ajatuskin
tuotti mielihyvää sisaruksille, kunnes Nuppu, joka oli lähetetty
noutamaan neiti Mintolta kudottujen kirjainten malleja, palasi takaisin
tuoden ainoastaan yhden — ja se oli W.
»Eikö sillä typerällä ihmisellä ole L:iä ja D:itä?» kysyi Bell.
»Emmehän me W:llä mitään tee.» Ja Nuppu näytti hämmästyvän ja häpeävän.
»Oi, tätikulta!» huudahti hän. »Minä kysyin vain W:tä. Unohdin
kerrassaan, että nimeni oli Lennox Dyce, sillä kaikessa, mitä
kuvittelen koulusta ja Edinburghista, olen Winifred Wallace.»
Enempää ei tarvittu murtamaan Bell-tädin voimia. »En voi ollenkaan
hyvin», sanoi hän ja paneutui vuoteeseen — ensimmäinen kerta, jolloin
hän tunnusti itsensä huonovointiseksi niin kauas taaksepäin kuin Dan
ja Ailie voivat muistaa. Mikä häntä vaivasi, ei hän osannut sanoa, ja
he lähettivät, hänelle siitä ilmoittamatta, hakemaan tohtori Brash'iä.
Saadessaan kuulla hänen tulleen, väitti hän, ettei hän voinut ottaa
tätä vastaan; että hän oli aivan liian sairas lääkärin vaivattavaksi;
mutta tohtori Brashiä ei niin helposti käännytetty takaisin.
»Hm!» sanoi hän tutkittuaan häntä. »Elimistönne on pahasti rempallaan.»
»En ole tiennyt itselläni sellaista olevankaan», sanoi Bell, hymyillen
vaisusti ja pakottaen esiin hiukan Danin pihlajanmarjahuumoria.
»Naisilla ei ollut minun nuoruudessani mitään elimistöä rempattamassa
tai rampattamassa; jos heillä sellainen olikin, niin he häpesivät
mainita sitä. Nykyjään se näyttää olevan yhtä muodinmukaista kuin
umpisuoli.»
»Te olette murehtinut», jatkoi tohtori, »ja se on kauhean
ymmärtämätöntä. Hm! pahempaa kuin juominen, _minä_ sanon. Murehtiminen
on tappanut puolet potilaistani; he eivät anna pillereilleni
tilaisuutta vaikuttaa.» Ja hänen silmissään näkyi tuiketta, joka
useimpien tohtori Brashin potilaiden mielestä oli paljon tehokkaampaa
kuin hänen pillerlnsä.
»Mitäpä minä murehtisin?» sanoi Bell-neiti. »Olen varma, ettei
minulta puutu mitään siunausta: olen nauttinut hyvyyttä ja armoa koko
elinaikani.»
»Aivan niin, aivan niin!» sanoi tohtori Brash. »Hyvyys ja — ja, hm! —
armo ilmenevät joskus varoituksena, että meidän on aika pysyä vuoteessa
viikon verran, ja sitä suosittelisin nyt teillekin.»
»Varjelkoon! Onko laitani niin huonosti!» sanoi Bell hätääntyneenä. »Se
on jotakin vakavaa — näen sen naamastanne, kun koetatte näyttää niin
iloiselta. Enpä osannut luulla, että mennä kupsahtaisin näin pian. Ja
juuri tällaisella hetkellä, kun on niin paljon tekemistäkin!»
»Pyh!» sanoi tohtori Brash. »Kun te kupsahdatte, neiti Dyce, on se
kerrassaan eri kamala jymähdys, uskokaa minua. Herra varjelkoon, mitäs
varten mielestänne lääkäri on olemassa, jollei nostaakseen ihmisiä
jälleen kontilleen! Viikko vuoteessa — ja — hm! — pullo lääkettä.
Kaikki tyynni on pullon varassa, muistakaa se!»
»Onpa Kaikkivaltiaan käsikin sentään mukana», sanoi Bell, joka
aina valitti, että tohtori oli niin huono kirkossakävijä eikä
siinä suhteessa ollenkaan muistuttanut hänen sisarensa uusimpien
skotlantilais-romaanien jaloja tohtoreita.
Tohtori Brash poistui huoneesta ja tapasi huonekunnan muut jäsenet
huolen vallassa arkihuoneessa; Lennox oli kuin surkeuden kuva, ja
hän toisti itsekseen kaikin voimin parhaan muistinsa mukaan sitä
rukousta, jota Dan-setä oli niin hyvällä menestyksellä rukoillut hänen
ollessaan keuhkokuumeessa. Kun he näkivät tohtorin iloisen ilmeen hänen
tullessaan huoneeseen, oli kuin aurinko olisi rävähtänyt paistamaan
lyijynharmaille aalloille. »Bell-neiti on terve kuin puteli», vakuutti
hän heille. »Jokin asia on painanut hänen mieltään» — hänen silmänsä
yritti vilahtaa Lennoxiin päin, mutta pidättyi samassa — »ja hän on
vaivannut sillä hermonsa väsyksiin. Olen määrännyt vahvistuslääkkeen,
joka on parasta hänen laisilleen — viikon vuoteessaolon peloituksen
— ja lyön vetoa, että hän on jalkeilla lauantaihin mennessä. Pääasia
on, että saadaan hänet pidetyksi iloisena, enkä luule sen olevan kovin
vaikeaa.»
Nuppu päätti siinä paikassa itsekseen, että hänen oma rakas kultansa
oli tohtori Brash, huolimatta hermostuneista sisaristaan ja omituisista
liiveistään. Ailie sanoi, että jos iloisuudesta oli hyötyä, niin hän
oli valmis ottamaan naurukaasua, ja asianajaja vannoi haravoivansa
koko kaupungin kerätäkseen kaikkein tuoreimmat sen loppumattomista
hauskuuksista.
Mutta Nuppu ennätti paljon edelle hänestä iloisuuden toimittamisessa
Bell-tädin sairashuoneeseen. Oletteko koskaan nähnyt vienoa
skotlantilaistyttöstä, jolle ei milloinkaan ole juolahtanut mieleenkään
ajatus, että hänen kotikylänsä olisi muuta kuin maailman paras
asuinpaikka, ja jonka onni olisi olla koskaan astumatta jalkaansa
sen ulkopuolelle? — se tuli nyt olemaan päivän rooli. Kilttinä
pikku tyttönä hän nyt istui siinä korituolissa, jonka pieninkin
risahdus näytti tuottavan hänelle kuolontuskia, — istui uskomattoman
kauan ja hiljaa, vastaten puhutteluun skotlantilaismurteella mitä
huolekkaimmin hillityin äänin, kasvoilla juuri sellainen hymy, joka
hänen käsityksensä mukaan esitti parhaiten sairaskammioon soveltuvaa
iloisuutta.
»Lapsi!» huusi täti viimein, »jos istut vielä kauemmin tuolla tavoin,
niin teet minut hulluksi. Mikä kumma sinua vaivaa?»
»Ei mikään, rakas Bell-täti», sanoi Nuppu hämmästyneenä.
»Älä koetakaan uskotella! Mitä tohtori sanoi?»
»Hän sanoi, että sinua on pidettävä iloisena», sanoi Nuppu, »ja minä
koetan tehdä parhaani —»
»Siunatkoon, lapsi! luuletko sen olevan ilahduttavaa, kun istut siinä
naama kuin vanha kellon taulu? Mieluummin näkisin sinun telmivän.»
Mutta ei, Nuppu ei voinut telmiä sinä päivänä, ja kun Dan-setä saapui
huoneeseen, tapasi hän hänet lukemassa ääneen Bellin lempievankeliumia
— Johanneksen evankeliumia — mikä Bellin mielestä oli paras tapa
saavuttaa säädettyä iloisuutta. Dan katseli heitä molempia kädet
taskuissaan, etukumarassa, ja koko se lystikkyys, jonka hän
huolellisesti oli varannut mukaansa, väistyi hiukan antaen sijaa
vakavammille tunteille. Noin oli Ailiekin istunut lapsena äitinsä luona
hänen kuolinvuoteensa ääressä ja eräänä päivänä lukiessaan Johanneksen
evankeliumia tuntenut sielussaan avautuvan jonkun uuden näköalan,
joka sai hänet siinä paikassa luopumaan rakkaimmista unelmistaan ja
kytkemään itsensä ainaiseksi kotiinsa ja sisaruksiinsa.
»No, Dan», sanoi Bell, kun Nuppu oli mennyt, »mitä sinulla on minulle
tuliaisiksi? Tavallinen rypälenaulako?» — sillä Bell oli niitä, joiden
huumorintajua hurskaimmatkaan hartaudenharjoitukset eivät koskaan
tukahduta, ja rypälelahja on meidän paikkakunnallamme murheellinen
viittaus vuoteen omana sairastamiseen; mielestäni voitaisiin yhtä hyvin
tuoda paarit.
»Virsikirja sopisi sinulle paremmin», sanoi Dan. »Minkä sinä luulet
itseäsi vaivaavan? Murehdit tuon lapsukaisen takia! Tällaistako on
sinun kristillinen alistuvaisuutesi?»
»Minä en murehdi, Dan», väitti Bell. »En ainakaan kovin paljoa, ja
kristillisyydestäni ei minun ole koskaan ollut tapana pitää melua.»
»Kyllä sinun tarvitsisikin pitää siitä tätä nykyä jo hyvin suurta
melua, jos mieli saada ihmiset uskomaan, että tarkoituksesi on vakava.»
»Mitä tohtori Brash sanoi teille?» kysyi Bell. »Luuleeko — luuleeko hän
minun kuolevan?»
»Herra hallitkoon», huudahti Dan, »naiset eivät kuole tällä tavoin.
Enhän ole koskaan kuullut sinun valittavan sydämesi murtumista.
Olet lyönyt laimin kaikki tavalliset alkuvalmistelut, et ole
edes harjoitellut sairaana olemista. Ei, ei, Bell; siihen kuluu
toivottavasti vielä monet ajat, ennenkuin sinä kasvatat satakaunoja,
kuten tuo Rellu-Wully heittiö sanoo.»
Bell huokasi. »Sinä olet kovin leikkisä», sanoi hän — »sinä olet aina
iloinen, tapahtukoon mitä hyvänsä.»
»Niin kauan kuin se ei tapahdu minulle itselleni — se on filosofiaa;
ainakin se on kapteeni Tärkeyden filosofiaa. Ja jos olen iloinen
tänään, niin tapahtuu se lääkärin määräyksestä. Hän sanoo, että sinut
on estettävä harmittelemasta, vaikka pitäisi palkata soittokunta
sitävarten.»
»Sitten taidankin olla jo kovin, kovin huono!» sanoi Bell. »Minulla on
matka parempaan maahan.» Ja tämän kuullessaan Dan nauraa kukersi vähän
ja sanoi:
»Kun ei vain sittenkin olisi Brisbaneen?»
»Mitä tarkoitat?» kysyi Bell, osoittaen merkillistä intoa ihmiseksi,
joka parhaallaan puhuu kuolemisesta.
»Se on uusi», selitti Dan. »Kuulin sen tänään lady Annen kapteenilta.
Hän oli kerran Austraaliaan menevällä laivalla, ja puolimatkassa eräs
matkustaja tuli hyvin sairaaksi. 'Hänellä on matka taivaaseen, luulen
ma', sanoi Maclean rahastonhoitajalle. 'Ei ole kuin Brisbaneen',
vastasi rahastonhoitaja, jolla oli kiire. 'Silloin hänen olisi turkasen
paljon parempi taivaassa', sanoi Maclean. 'Olen ollut kahdesti
Brisbanessa ja tiedän.'»
Bell teki parhaansa pidättääkseen hymyä, mutta ei voinut. »Oi, Dan!»
sanoi hän, »sinä olet kauhea ihminen! Sinä luulet, ettei tässä
maailmassa ole mitään, minkä tarvitsisi ihmistä masentaa.»
»Ei olekaan, jos ihmiset sattuvat olemaan Dycejä», sanoi Dan.
»Uljas sydän ja nöyrä pää — muistathan isän tunnuslauseen? Ja tässä
sinä nyt olet masentuneena siitä syystä, että lapsi menee vain sadan
tai parin mailin päähän omaksi hyödykseen.»
»Enhän minä ole rahtuakaan masentunut», sanoi Bell-neiti tarmokkaasti.
»En ajattele lainkaan itseäni, vaan häntä raukkaa, joka joutuu olemaan
oudoissa ihmisissä yönsä ja päivänsä; kosteat lakanat, kukaties, eikä
mitään ihmisellistä syötävääkään. Et antaisi itsellesi ikinä anteeksi,
jos hän rupeisi kuihtumaan.»
»Ailie menestyi varsin hyvin heidän ruokajärjestyksellään», huomautti
Dan. »Ja jos hän rupeisikin kuihtumaan, niin ei hän vielä aikoihinkaan
ole alkanut.»
»Mutta muistathan, että siellä annettiin hänelle saagovanukasta», sanoi
Bell-neiti; »ja jos on jotakin, mitä Lennox ei voi syödä, niin se on
saagovanukas. Hän sanoo että se on niin niljakasta, joka lusikallinen
häviää niin äkkiä, että hän säikähtää kamalasti. Hän sanoo, että hän
voisi yhtä hyvin hotkia sammakoita.»
Dan hymyili tuolle kuvalle, mutta pakottautui kärsivälliseen
äänettömyyteen.
»Ja kukaties ne antavat hänen istua ylhäällä vaikka milloin», jatkoi
Bell. »Tiedäthän, miten hän tarrautuu kiinni kirjaan maatamenoaikana!»
»No, hyvä!» sanoi Dan painokkaasti. »Jos olet varma, että asiat menevät
niin huonosti, niin emme anna hänen lainkaan mennä», ja hän tähysti
viekkaasti Bellin kasveja nähdäkseen, kuten odotti, tämän suuttuvan
pelkästä peräytymisen ajatuksestakin, nyt kun kerran oli menty näin
pitkälle.
»Tarvitseeko sinun nyt ruveta puhumaan hölynpölyä», sanoi Bell.
»Tietysti hän menee. Mutta oi, Dan, ei minua sureta lakanat eikä muu
sellainen, vaan tieto siitä, ettei hän sitten koskaan enää ole sama
pikku tyttö!»
»Tyhjiä!» sanoi Daniel Dyce ja pyyhki jotain kosteutta silmälaseistaan.
»Sinä karkoitat muististani kaikki iloiset asiat, joita aioin sinulle
sanoa. Minun on lähdettävä toimeeni. Voinko toimittaa jotakin
puolestasi? Enkö? Muista siis, ettet saa liikkua mihinkään peitteen
alta tällä viikolla; niin on tohtori Brash määrännyt. Olen varma, että
Ailie selviytyy varsin hyvin taloustoimista», ja hän poistui sisarensa
luota ilkun välke silmissään.
Makuuhuoneen ikkuna oli raollaan; mustarastas lauloi puussa, ja sisään
tunkeutui puutarhantuoksua ja viekoittelevaa auringonpaistetta.
Parikymmentä minuuttia koetti sairas tyytyä ajattelemaan Alison Dycen
hoitamaa taloutta, ja sitten hän nousi katsomaan, laiskotteliko
Rel!u-Wully puutarhassa. Hän näki hänen istuvan kärryjänsä aisalla,
Ailien käyskellessä dahliain keskellä nyhjäisten lempikukkiaan leuasta.
»William Oliver!» huusi Bell-neiti harmistuneena, heitettyään
shetlantilais-saalin ympärilleen. »Ettekö voi tehdä tuon enempää
päivässä?»
Ukko katsoi ikkunaan ja pani hitaasti piipun taskuunsa.
»No tuota», sanoi hän, »taitaisinpa voida tehdä enemmänkin, mutta en
ole koskaan huolinut yrittää paljon korskan vuoksi.»