Bell piti amerikkalaisesta vieraastaan, kuten sanottu, melkoisesti,
koska hän hänestä näki, mistä oli lähtöisin joku osa Nupun
humoristisuutta ja enin osa siitä hullunkurisesta kielestä (vaikka
tavallaan älykkäästäkin, täytyi hänen myöntää), jolla se ilmaistiin.
Se oli toisenlaista humoristisuutta kuin Danin, jonka leikillisyyden
hän sanoi muistuttavan luonteeltaan pihlajanmarjahilloa, ollen kirpeää
ja makeaa niin taitavasti yhdistettynä, että se miellytti jokaista
suuta ja sisälsi jonkunverran tuon vuoristopuun luontaista raittiutta.
Molyneux'n leikillisyys oli toisen makuista; se muistutti hänestä
ryytineilikkaa, ollen vierasmaalaista, sisältäen kiihoketta yhtä hyvin
kuin maustettakin. Mutta molemmissa noissa lystillisissä miehissä
oli sitä tärkeintä, jota hän ei milloinkaan ollut ottamatta huomioon
— vilpitöntä luottamusta Luojan ymmärrykseen, hyvään tarkoitukseen
ja kykyyn sekä valmiutta alistumaan naurun esineeksi yhtä hyvin kuin
löytämään naurun aihetta toisista. Hän piti miehestä, mutta kuitenkin
kaikitenkin oli miltei iloinen, kun sähkösanoma tuli Edinburghista
ja hän palasi takaisin liittyäkseen seurueeseensa. Tuo helpotuksen
tunne ei aiheutunut mistään vieraanvaraisuuden puutteesta, vaan siitä
ajatuksesta, että kun Nupun lähtö nyt oli päätetty, oli talossa niin
paljon tehtävää, että miehet olivat siinä vain vastuksiksi.
Herra Molyneux viihtyi niin hyvin heidän seurassaan, että lähtö
tuntui hänestä vastenmieliseltä, ja hän lausui halveksumisensa
sellaisen rautatielle matkustamistavan johdosta, joka vei kaksi tuntia
yhdeksäntoista mailin matkalla, mutta Bell, joka tahtoi puolustaa
maansa kyytivaunujakin, sanoi hänelle, että hän puhui joutavia — että
sen suurempi nopeus oli suorastaan Kaitselmuksen kiusaamista. Molyneux
sanoi kiittävänsä Luojaa, ettei Sandy Hook'in tuolla puolen ollut
mitään Kaitselmusta kiusattavana, ja tuntevansa naudanlihakuninkaita,
jotka kiidättivät itseään maiseman halki mailin vauhdilla minuutissa.
Tuo tosiseikka ei herättänyt mitään ihailua Bellissä; hän ihmetteli
harhaanjohdettuja kurjia, jotka syöksyivät niin päätä pahkaa hengestään
piittaamatta, ja niin paljon rahaakin kun heillä oli.
Ennen lähtöään Molyneux teki vierailun Kyyhkyskouluun sanoakseen
hyvästit pikku opettajattarille. Hän hörppi teetä, josta hän toi
esiin parhaat kehumisensa, vaikka saikin suuremman tyydytyksen siitä
luottamuksesta, jota kaksoset hänelle osoittivat kertomalla hänen
lausuntonsa siitä hävettävästä esineestä tehneen heihin niin syvän
vaikutuksen, että he olivat lahjoittaneet sen partaveitsenhiaisimeksi
eräälle George Jordonille.
»Mainiosti tehty!» huudahti Molyneux ihastuneena. »Mutta olisin
itsekin pitänyt jonkunverran tuosta patukasta, sillä vaimoni on perin
innokas harvinaisuuksien keräilijä. Hänellä on arkihuone täynnään
intiaani-esineitä — päänahkapuukkoja, tomahawkeja ja muita raakamaista
kapistuksia — ja varhais-brittiläinen patukka kutkuttaisi hänet
kuoliaaksi.»
Niin, hän oli mennyt — ajomiehen torvi oli tuskin lakannut kaikumasta
holvikaaren edustalla, kun Bell-neiti oli täydessä touhussa
valmistamassa Nupun elämänmuutosta.
Mihin kouluun hänen olisi mentävä Edinburghissa? Ailie tiesi; parempaa
ei ollut kuin se, jossa hän itse oli käynyt.
Milloin se avattiin? Ailie tiesi: kahden viikon perästä.
Mitä hän sitten varsinaisesti tarvitsisi? Ailie tiesi senkin: hänellä
oli kirjoituspöytänsä laatikossa jo valmiiksi laadittu luettelo
tarvittavista varustuksista.
»Minusta näyttää», sanoi Bell epäluuloisesti, »että sinä olet hurjan
hyvin selvillä kaikesta, mikä koskee tätä äkillistä tarvetta. Kuinka
kauan se on ollut mielessäsi?»
»Ainakin vuoden päivät», vastasi Ailie rohkeasti. »Kuinkas kauan se on
ollut sinun mielessäsi?»
»Hm!» sanoi Bell. »Melkein yhtä kauan, mutta minä karkoitin sen aina
ajatuksistani. Ja — ja nyt kun asia en päätetty, Ailie Dyce, niin
toivon ettet seiso siihen koko päiväksi siitä väittelemään, kun kerran
on niin paljon tehtävää.»
Varmasti ei ole koskaan yksikään toinen talo ollut niin täynnä
tuoksinaa, touhua ja kuumeista levottomuutta kuin tämä talo oli
seuraavien kahden viikon aikana. Sekä ylempi että alempi Dycen
kotiopisto otti lupaa; Katen kasvatus pysähtyi äkkiä kuin hengen
salpaus kauhealle Popocatapetl-nimiselle vuorelle, ja hän sanoi
piittaavansa siitä viisi, koska kapteeni Maclean (ei enää Charles
muille kuin kapteenille itselleen ja Nupulle tuttavallisempina hetkinä)
sanoi, että tärkein, mitä merimiehen vaimolta vaadittiin, oli terveys,
toivo ja reipas luonto, ynnä muutamia hyvinmunivia kanoja. Neiti Minto
puuhasi Nupun juhlallisimpien vaatekertojen kimpussa, juoksennellen
ulos ja sisään naapuritalonsa ovesta mittanauhoja olkapäillään ja
suu täynnä nuppineuloja ja törmäillen pahki asianajajaan tämän
eteisessä suureksi mielipahakseen. Ja Bell oli ottanut taloon
ompelijattaren, Lizbeth Ann'in, auttamaan häntä ja Ailie'a muiden
varustusten valmistamisessa. Mercatorin kartta nurpotti laiminlyötynä
seinällä herra Dycen lukuhuoneessa, jossa virui hujan hajan
harsinlankoja, hulpiosuikaleita ja vuoritilkkuja, niin että se näytti
ihan räätälinverstaalta, ja Nuppu ja Tellu leikkivät sen lattialla
tyytyväisinä kuten ainakin lapset ja koirat, jotka eivät löydä täyttä
viihtymystä perin siisteissä ja hyvin järjestetyissä huoneissa. Katekin
kutsuttiin sisään auttamaan näissä kiireisissä toimituksissa — he
sanoivat sitä Nupun kapioitten valmistamiseksi. Puutarhassa linnut
livertelivät ja visertelivät, mutta paljon suloisemmalta kuului naisten
korvissa saksien lipsutus ja ompelukoneen surina; neulaa käyttelevät
kädet liikkuivat edestakaisin niinkuin viulunjouset orkesterissa, ja
verka- ja liinakankaista kasvoi vaatekappaleita, joiden moninaisuus
huumasi niiden tulevaa kantajaa. Luulen, että Daniel Dyce eli siihen
aikaan yksinkertaisesti, saaden jokseenkin hät'hätäisiä päivällisiä,
mutta tuntien hänet hyvin olen varma, ettei hän ollut siitä
millänsäkään, koska hänen osansa tässä suuressa seikkailussa oli olla
kirjevaihdossa Edinburghin kanssa ja valmistaa siellä tietä nuoren
seikkailijattaren kaupunkiin samoamiselle.
Hän pilkisti usein sisään räätäliverstaan ovesta ollessaan lähdössä
toimistoonsa, jolloin Ailia huusi: »Pois, mies! Tämä on naisten
valtakunta!»
»Sinä olet yhtä paha kuin Geordie Jordon», sanoi Bell-neiti purren
lankaa niin innokkaasti kuin koko hänen sukupuolensa, jonka tuota intoa
nähdessäni aina kuvittelen joskus muinoin eläneen pumpulilla — »sinä
olet yhtä paha kuin Geordie Jordon: et voi nähdä avaimenreikää ilman,
että vesi kihahtaa silmääsi.»
Jos olisi todella ollutkin kysymys Nupun kapioista, eivät
kaupunkilaiset olisi voineet osoittaa sen suurempaa mielenkiintoa.
Tuttuja tuli joka päivä katsomaan, miten asiat edistyivät, suositellen
vahvempaa vuoria tai yhtä koristenauhaa lisäksi. Tulipa itse lady
Annekin eräänä iltapäivänä katsomaan kapioita, ollen, kuten hän
viekkaasti huomautti, huvitettu sellaisista omien yksityisluontoisten
syittensä takia sekä epätietoinen keskenään kilpailevien
norsunluunvärin tai puhtaan valkoisen etevämmyydestä. Niin hän sanoi,
mutta epäilemättä hän oikeastaan tuli vakuuttaakseen Nupulle, että
hänen kapteeninsa oli erinomaisen onnistunut.
»Minä arvasinkin sen!» sanoi Nuppu tyytyväisenä. »Se mies on niin
kaunis ja hyvä, että hän kelpaa vaikka taivaan valtakuntaan.»
»Ja sinä myös, veitikka», sanoi lady Anne siepaten hänet syliinsä ilman
vähääkään kankeutta, suureksi hämmästykseksi Lizbeth Ann'ille, joka
luuli, etteivät ylhäiset henkilöt olleet lainkaan sellaisia — että
heillä ei kai ollut sellaiseen sopivat käsivarret. »Niin, sinä myös,
veitikka!» sanoi lady Anne.
»Ei, en minä ole», sanoi lapsi. »Tai ainakin vain toisinaan.
Enimmäkseen minä olen ihan kelvoton, mutta toisekseen minä kyllä
melkein aina koetan tulla paremmaksi, ja se se luullakseni onkin
pääasia.»
»Ja sinä aiot nyt jättää meidät», sanoi lady Anne, jolloin tapahtui
omituinen seikka, sillä tuo iloinen lapsi, joka oli saamaisillaan
hartaimman toiveensa täytetyksi ja niin paljon ihania vaatteita,
purskahti, itkuun ja juoksi ulos huoneesta piiloutuakseen ylös
ullakkokamariinsa, jonka ikkunat olivat maantielle päin, joka näytti
nyt niin vastenmieliseltä hänen kyyneltensä läpi. Lady Anne lähti pois
pahoilla mielin, mutta Bell sanoi ikäänkuin riemuiten:
»Olenhan sitä aina sanonut sinulle, Ailie — Williamin sydän!»
Mutta Nupun kyynelet olivat ohimeneviä; pian hän palasi takaisin
tilkkujen sekaan, missä Ailie polki reippaasti ompelukonetta ja lauloi
sellaisia iloisia lauluja, jotka yksinomaan soveltuvat polkemisen
tahtiin, todistaen siten, että koneiden aikakausi on iloinen
aikakausi, jos meillä on hyvän musiikkikorvan onni. Ja Nuppu, vaikka
väsyikin niin pian pallistamiseen, saattoi auttaa toisella tavoin
noita ompelutalkoita, sillä hän saattoi istua kyyröttää Dan-sedän
nojatuolissa ja lukea Pickwickiä toisille, kunnes Colonsayn tyttö olisi
halusta tahtonut tarttua tukkaan sitä Bardellin ämmää ja ravistella
häntä, kun kehtasi olla niin hävytön pikku Pickwick-raukalle. Tahi
sitten Nuppu tanssi varietee-taiteilijattaren opettamia tansseja tai
alkoi Ailien pyynnöstä (Bellin vähän epäröidessä) lausua kappaleita
»Hamletista» tai »Macbethista», kunnes Lizbeth Ann näki aaveita ja sai
ihan hermonsa järkytetyiksi, eikä silloin auttanut muu kuin iloiset
kupposet teetä koko sakille. Toden totta, sen myönnän, jokseenkin
jokapäiväistä joukkoa! Toivoisin melkein kertomukseni vuoksi, että
he olisivat hienompia, söisivät päivällistä kello puoli kahdeksan ja
keskustelisivat hiljaisin, hillityin äänin Bachista ja Botticellista.
Mutta ah! — onnellisia päiviä ne olivat — ainakin mitä kaikkiin
ulkonaisiin oireisiin tulee; olisipa tosiaan voinut luulla olevan
kysymyksen oikeista morsiusvarusteista eikä valmistuksista neidon ja
maailman vihkiäisiin. Kuinka usein myöhempinä vuosina, kun Winifred
Wallace luki minulle omaa ylistystään sanomalehdistä, hän pysähtyikään
huokaistakseen ja kertoakseen, kuinka, hän kerran oli todella
onnellinen — onnellinen sydämen pohjaa myöten, tuntiessaan neljän
naisen äänettömän ylistyksen maalaiskamarissa, kun maailma oli vielä
kaikkineen hänen edessään ja hänen sydämensä oli nuori!