Ainoastaan pari päivää viipyi maailma (turkiskaulukseen puettuna)
parissamme, mutta kohtalokas oli sen käynti sille perhekunnalle, jonka
vieraaksi Molyneux saapui. Oli ikäänkuin tulva-aalto olisi pyyhkäissyt
talon yli, huomautti Bell hänen mentyään. Mitään ulkonaista erotusta
ei voinut huomata; huonekalut olivat yhä niinkuin ennenkin, samoissa
paikoissa kuin ne olivat olleet Bellin äidin kuollessa, mutta kuitenkin
tuntui kaikkialla näkymättömän, tuskallisen haaksirikon jäljet. Tuo
omituinen Molyneux muutti kaikkein oleellisimman, itse ilmapiiriin,
ja messinkikolkuttimella varustettu talo ei koskaan enää voinut
palata ihan entiselleen. Ei ole minun keksintöäni, että näennäisesti
vähäpätöisimmätkin asiat näyttelevät valtavia osia kohtalon vaiheissa.
Vieläpä itse kaupunkikin muuttui jollakin tavoin hiukan sen kohtalon
oikun johdosta, joka toi siihen tuon amerikkalaisen näyttelijän. Että
hän oli amerikkalainen ja lisäksi näyttelijä, varmisti jo etukäteen
hänen vaikutuksensa suuruuden, koska tuossa yhdistelmässä oli paljon
sitä salaperäistä, puoleksi peloittavaa, puoleksi ylhäistä, mikä
liittyi meidän yksinkertaisiin käsityksiimme suuremmasta maailmasta.
Jos hän olisi ollut pelkästään amerikkalainen, olisi se antanut
hänelle ihmeen ja romanttisuuden lumon useimpien meidän silmissä,
jotka jo Amerikan nimenkin nähdessämme, vaikkapa vain leikkuukoneessa
tai säilykerasiassa, saamme sellaisen mahtavuuden tunnelman, jota
Lontoon pauhina ei pysty herättämään. Mutta olla lisäksi näyttelijä! —
ansaita kevyesti leipänsä matkinnalla suurissa teattereissa sellaisten
ihmisten edessä, jotka ovat koonneet rahaa — Herra ties miten! — ja
menestyneet. Vähän syntinen elinkeino tosin, myönnämme me, sillä
on epäilyksiä siitä, voiko teatterinäyttelijä, jonka pitää maalata
kasvojaan ja työskennellä yömyöhällä kaasuvalossa, lopulta tulla
osalliseksi pelastuksesta — syntinen, mutta kuitenkin — kuitenkin
niin omituinen ja älykäs elinkeino! Eipä kumma, että katselimme herra
Molyneux'tä samanlaisella mielenkiinnolla, jonka suurkaupungit varaavat
satavaimoisille shaaheille ja kuninkaallisille maankiertäjille.
Sitäpaitsi, ottakaa huomioon, millä tavoin Nuppu oli valmistanut
hänelle tietä! — vain lapsi, mutta sellainen lapsi, joka oli jo
osoittanut, kuinka ihmeellinen täytyi olla sen maan, joka oli niellyt
älykkäitä miehiä sellaisia kuin William Dyce ja P. & A. MacGlashan'in
veli. Eikö hän ollut yhdellä ainoalla havainto-opetusnäytteellä
Hurskaan lesken kaupassa mullistanut paikkakunnan liiketavat, niin
että kaikissa myymälöissä ihmiset nyt yhtenään ostelivat sellaista,
mitä he eivät vähääkään tarvinneet, ja itse Hurskaan leskikin
vaivautui pesemään ikkunansa joka viikko, tuhlaten siten aikaa,
jonka olisi voinut omistaa lähetykselle? Eikö hän ollut osoittanut,
että korkea-arvoiset ladytkin olivat lopultakin vain ihmisiä eivätkä
puraisseet, vaikka kohteliaasti laski leikkiäkin heidän kanssaan? Eikö
hän ollut tehnyt lopun Colonsayn tytön keveästä liehunnasta ja antanut
hänelle koulutuksen, joka teki hänet kelvolliseksi kosimaan kapteenia?
Ja lopuksi, eikö hän ollut pelkän esimerkin voimalla saattanut
sunnuntaikoulutoveriensa mykän ja änkyttävän ujouden näyttämään
typerältä ja jokapäiväisillä kävelyillään ja keskusteluillaan
herättänyt heissä uuden tutkimahaluisen ja itsenäisen hengen, joka ei
ollut kovinkaan vastenmielinen heidän vanhemmilleen ja jota ainoastaan
Kyyhkyskoulun pienet opettajakaksoset saattoivat erehtyä käsittämään
kapinallisuudeksi, joka vaati käyttämään patukkaa?
Herra Molyneux ei ehkä sitä aavistanutkaan, mutta hän oli leijona
noina muutamina päivinä, jotka hän vietti erämaahan vetäytyneenä,
kuten hän sanoi. Neiti Minto järjesti ikkunansa erikoisesti hänen
arvostelevaa silmäänsä varten, ja P. & A. MacGlashan laittoi puotinsa
edustan näyttämään laivalaiturilta sälyttäen siihen pinoittain tyhjiä
pakkalaatikoita, kukoistavan ulkomaan- ja siirtomaakaupan osoitukseksi.
Eräänä aamuna Rellu-Wully soitti kelloa jo puoli kuusi osoittaakseen
kuinka ratki valppaita me olimme; ja soittokunta marssi kerran katua
pitkin soittaen uutta sävelmää »Lähtö Filadelfiaan», näyttääkseen,
että mitä iloisuuteen tuli, emme me, vaikka pienikin olimme, olleet
pahoinkaan jäljessä New-Yorkista.
Mutta Jim Molyneux, kävellessään katua edestakaisin Lennox ja koira
oppainaan, tähysteli hattunsa partaan alta ja kokosi kaikki näkemänsä
mielessään sanoihin »Sammalkylä» ja »Seittikaupunki».
Bell otti hänet lämpimään suosioonsa heti alunpitäen; niin moni
seikka puhui hänen edukseen. Ensiksikin hän oli ulkoasultaan hienon
huoliteltu, vaikkakaan ei keikarimainen, hän ei ollut mikään
pitkätukkainen, kuten Bell oli otaksunut, ja hänellä oli suora katse
ja raikas hipiä, jonka yksinkertaiset maalaisnaiset helposti ottivat
todistukseksi sisäisestäkin puhtaudesta. Bell antoi anteeksi hänen
huonomaineisen puolensa — näyttelijän — koska Williamkin oli ollut
näyttelijä ja oli sentään opettanut lapsensa rukoilemaan, ja oli
taipuvainen sivuuttamaan amerikkalaisuudenkin, katsoen siihen että
Williamin vaimo oli ollut saman onnettomuuden uhri. Mutta voi, minkä
iskun hän sai, kun hän purki vieraan matkalaukkua ja huomasi tärkeimmän
puuttuvan!
»Missä on raamattunne, herra Molyneux?» kysyi hän juhlallisesti. »Sitä
ei ole teidän matkalaukussanne!»
Jälleen puhui Molyneux'n eduksi se, että hän punastui, vaikkakin
tekosyy, jonka hän häätyi esittämään, oli heikko.
»Oi voi sentään!» sanoi Bell pudistaen päätään surunvoittoisesti
hymyillen. »Ja kun olette niin yhtenään matkoilla! Jos minä olisin
vaimonne, niin kyllä opettaisin teidät! Mutta ehkäpä Amerikassa ei
tarvitakaan jalkain kynttilää ja valkeutta tiellä.»
He istuivat puhelemassa ensimmäisen illallisensa jälkeen, joksi
isänmaallinen Bell oli valmistanut lihahakkelusta, josta hänen
veljensä Molyneux'lle valaistukseksi selitti, että sen otaksuttiin
olevan tehty keitetyistä säkkipilleistä. Nuppu oli mennyt nukkumaan
ullakkokamariinsa, ja Molyneux kertoi, miten hänen oli suorastaan pakko
tulla.
»Olen ensi kertaa Skotlannissa», sanoi hän; »ja kun 'Rautakoura' ei
jaksanut vetää puoleensa vanhan Edinan mielenkiintoa ja esitykset
keskeytettiin, en ollut siitä niinkään pahoillani kuin olisin voinut,
koska se antoi minulle tilaisuuden tulla tänne tytöntypykkää katsomaan.
Livistän sakista pariksi päiväksi, sanoin johtajalle, kun näimme
joutuneemme sivuraiteelle, ja hän sanoi että hyvä on, hän sähköttää
minulle sittenkuin saa tehdyksi esiintymissopimuksen, ja niin minä
livistin ja runnasin itseni perille asti käyttäen apunani Amerikan
kieltä ja vähän Skotlantia lisäksi — tartunnan voimasta.»
»Meillä on vain yksi moite tulonne johdosta — se, ettei se ole
tapahtunut aikaisemmin», sanoi Daniel Dyce.
»Ja minä olen varsin iloinen, että tulin, vaikkapa vain nähdäkseni
millaista kunniaa Nuppu tuottaa skotlantilaiselle kasvatukselle.
Chicago on maailman erinomaisin kaupunki — paikka paikoin; Amerikka on,
kuten heinäkuun 4 päivän puhujamme täsmällisesti määrittelevät, Jumalan
oma maa, ja sitten Johanna d'Arc'in ei ole ollut parempaa tai urheampaa
naista kuin rouva Molyneux. Mutta asemamme ei ollut sellainen, että
olisimme voineet ympäröidä Nuppua kaikella sillä, mitä hän saisi
vakinaisessa kodissa. Me teimme parhaamme, mutta mehän emme niin
sanoakseni asu Michigan Avenuen varrella, ja rouva Molyneux on hyvä ja
kultainen tyttö, mutta hän ei ole päässyt oikein kunnolla kotiutumaan.
Siitä, millainen Nupun isä oli, arvelimme, että terveellisin paikka
hänelle olisi se, mistä hänen isänsä oli tullut, ja vaikka jouduimmekin
molemmat jonkunverran univelkaan ajatellessamme hänen menettämistään,
niin nyt täällä ollessani ja hänet nähdessäni olen iloinen siitä, sillä
vaimoni ja minä olemme varsin suuressa määrin irtolaisia Englannissa,
samoinkuin olimme Yhdysvalloissakin.»
»Ammattinne on vaativaista, herra Molyneux», sanoi Dan Dyce. »Se lienee
hyvin suuresti samanlaista kaikissa maissa?»
»Se ei ole niin kovaa kuin kivenlouhiminen eikä niin mutkikasta kuin
valtiomiehenä olo», sanoi herra Molyneux iloisesti, »mutta ihminen
ehtii siinä varsin vanhaksi ennenkuin lakkaa toivomasta puhkeavansa
hyvin suureksi valtiksi. Minulla itsellänikin on yhä vielä se käsitys,
että vaikkei minusta todennäköisesti tulekaan mitään Boothia tai Henry
Irvingiä, niin voisin tehdä suuria teatterinjohtajana. Jos minulla
olisi miljonääri selkänojanani ja yksi vahva tähti, kuvittelisin
voivani raivata leveän ladun englantilaisen draamallisen näyttämön
halki. Tiedättehän, että Emersonimme sanoi: 'Kytkekää vankkurinne
tähteen!' Luulen, että jos saisin hyvän tähden suitsitetuksi, niin
valjastaisin yksityisen loistovaunun ja höyrypurren hänen peräänsä
ennenkuin hän ehtisi korvaansa vilauttaa. Kukapa nyt vankkureista
huolisi?»
»Vankkureilla on hyvin turvallista matkustaa», huomautti Dan Dyce,
vilkuttaen silmälasiensa läpi.
»Niin on ruumisvaunuillakin», tokaisi herra Molyneux. »Ei kukaan, joka
kerrankaan on matkustanut ruumisvaunuilla, ole koskaan valittanut
niissä iloluunsa nyrjähtäneen tai naurusuonensa venähtäneen, mutta
ne ovat valtavan hidas kulkuneuvo eläville ihmisille. Se onkin ainoa
seikka, mikä minusta näyttää vaivaavan tätä somaa pientä brittiläistä
kuningaskuntaa; se on sievä ja tuulahtaa, kuten kyytivaunujen
koulumatami sanoisi, rakkaalta, ammoin kuolleelta menneisyydeltä,
ja se on urhea, mutta se pitää miltei aina jarrut laskettuina eikä
anna tähdellensä tilaisuutta hölkyttää. Otaksun, että se on hieno,
väririkas ja ystävällinen maa sille, joka syntyy siinä rikkaana,
ja sangen rauhallinen ja yksinäinen maa sille, joka kuolee siinä
köyhänä; mutta ajakaahan kymmenen pennyn edestä raitiovaunulla Charing
Crossin asemalta, niin olette Tuutilullan maassa ja linnut pesivät
ja visertelevät parrassanne. Elämä on lyhyt; se suo ihmiselle aikaa
kuluttaa ainoastaan yhden silmäparin, kaksi hammaskertaa ja yhden
maineen, ja minä tahdon elää siitä joka ainoan tunnin, jona en ole ilmi
kuollut.»
Syntyi hiljaisuus tuon vanhan talon salissa, joka sukupolvien
vaihtuessa oli suojannut hyvin erilaisia ihanteita, ja kaupungin
yllä raikuivat villihanhien huudot. Tuo huone mataline kattoineen,
pienine ikkunoineen, himmeän vihreine seinäpapereineen, kadun melulta
suojaavine uutimineen ja kuusikymmentä vuotta sitten kuolleen
Buntain-mummon aikuisine jykevine mahonkihuonekaluilleen huokui
alati niille, jotka sen parhaiten tunsivat, syvää rauhan henkeä,
jota ei toisinaan löydä kirkostakaan. He tunsivat olevansa siinä
kuin pyhäkössä, turvassa ulkomaailman kiihkoilta ja myrskyiltä,
levottomuuksilta ja pettymyksiltä. Pöydän yläpuolella riippuvan
varjostetun lampun valossa se näyttäytyi siinä olijoille sen
tapaisena kuin kaikkein tutuin ympäristömme meille esiintyy joissakin
ratkaisutilanteissa — rakkaamman näköisenä kuin milloinkaan ennen.
Bellistä, jota tuon näyttelijän julistaman evankeliumin henki loukkasi,
tuntui kuin olisi koko huone huutanut soimausta pyhyyden herjauksesta.
Vieläpä Ailiekin, joka sydämessään kannatti, joskin vähemmällä
innostuksella, vieraan osoittamaa toimintaa uhkuvan elämän palvontaa,
tunsi jonkunlaista sorasävyä. Danista tuntui hetkisen siltä kuin olisi
hän kuunnellut miehen myövän käkikelloja huutokaupalla, hautakivi
puhujalavanaan.
»Herra Molyneux», virkkoi hän, »tuo puheenne muistuttaa mieleeni
Maggie Whiten miehen. Kun hän vielä eli, hän piti kapakkaa, ja
talvi-iltoina, kun vanha ystäväni Colin Cleland ja hänen seuraveikkonsa
istuivat sisäsalissa iloisessa lampunvalossa ja roihuavan takkavalkean
loisteessa, väitellen niin innokkaasti oikeasta herätyksestä, että
se nukutti heidän innokkaan ja hyödyllisen harrastuksensa Johnnyn
totiin, oli hänen tapana tulla sisään hytisten ikäänkuin kylmästä,
takin kaulus pystyyn nostettuna, ja sanoa: 'Kolkko ilma tuolla ulkona!
Pimeä kuin sysi ja kylmä kuin rikkaan almu! Onni sillä, joka saa
istua tulen ääressä.' Ja hän herätti heissä niin elävän vaikutelman
senhetkisen asemansa hyvyydestä, että he tilasivat uudet lasit ja
lykkäsivät lähtönsä tuonnemmaksi, vaikka ulkona ei ilma itse asiassa
ollut mitenkään tavallista kummempi. Minussa herää samanlainen tunne
tätä syntymäpaikkaani ja sen vanhanaikaisuutta ja kiireettömyyttä
kohtaan, kun kuulen teidän — ilman mitään Johnny Whiten salajuonta —
kuvailevan meille, ei ulkomaailman pimeyttä ja kylmyyttä, vaan jotakin,
mikä minulle viidenkymmenenviiden ikäisenä on joka tapauksessa ihan
yhtä vähän puoleensavetävää. Suonette anteeksi, jos, kuvaannollisesti
puhuen, tilaan uudet lasit. Elämä on lyhyt, kuten sanotte, mutta en
luule sen näyttävän sen pitemmältä, jos rientää juoksujalkaa sen
hetkien läpi, sen sijaan että astelisi pikkuhiljaa, leväten silloin
tällöin tiepuolessa hyvän tuttavan kanssa ja katsellen toisten
ohikulkua.»
»Viidenkymmenenviiden ikäisenä», sanoi Molyneux mukautuvasti,
»ajattelen minäkin ehkä siten, mutta nyt voin katsoa asioita vain
kolmenkymmenenkahden vuoden kannalta. Meidän on kaikkien liikuttava
alussa, herra Dyce. Tämä johtaa mieleeni pienen keskustelun, joka
minulla oli tänään Nupun kanssa. Se lapsi kasvaa, herra Dyce — on
kasvanut monella tavoin. Hän on tuskin enää mikään lapsi.»
»Pyh! Hän ei ole mitään muuta!» huudahti Bell-neiti, aavistaen
jotakin epämieluista. »Kun minä olin hänen iässään, istuin vielä
kanavaompelukseni ääressä Barbara Mushetin koulussa.»
»Joka tapauksessa hän on kasvanut. Ja minusta näyttää, että hän alkaisi
tarvita hiukan uusia kokemuksia. Arvelen teidän aikovan lähettää
hänet johonkin Edinburghin kouluun saamaan viimeisen vernissasivelyn
kasvatukseensa?»
»Mistä olette saanut sen päähänne! Itsekö hän sitä teille esitti?»
kysyi herra Dyce nopeasti, kallistaen päätään ristikuulustelutapaansa.
»Itse kyllä tavallaan — tietämättään», sanoi Molyneux. »Mikäli
ymmärrän, ei tämä lapsi juuri ensi tilassa esitä kenellekään haluavansa
erota ihmisistä, joita hän rakastaa niin suuresti kuin teitä. Mutta
jos hänessä on jokin heikkous, niin se on se, ettei hän osaa salata
ajatuksiaan, enkä ollut ollut kahtakymmentä minuuttiakaan hänen
seurassaan, ennenkuin huomasin, että vaelluskuume vaivasi häntä sangen
pahasti. Luulen, että perinnöllinen taipumus tuohon tautiin ja hyvä
sydän olivat ainoat, mitä hänen isänsä ja äitinsä jättivät hänelle
perinnöksi, ja toimetonna aikaileminen ja menneistä muistoista eläminen
ei kuulu hänen heikkouksiinsa. Pari kolme vuotta asuntokoulun areenalla
panisi hattulyhteen tuon tytön luonteenkehitykseen, sen minä tiedän
vaimostani, vaikka hän oli vain puolitoista vuotta. Jos hän olisi
ollut kauemmin, olisi hän tainnut tulla niin viisaaksi, ettei olisi
mennyt naimisiin minun kanssani. Nupulla on miltei kaikkea, mitä
kuolevainen ihminen täällä tarvitsee, luulen ma — rakkautta kasoittain,
lämmin, kostea maaperä ja kaikkea muuta sellaista, mutta hän tarvitsee
karaistumista, ja ihmiskukkasen karaistumiseksi ei ole mitään parempaa
kuin kolmivuotinen oppilaitos, missä ympäristön henki on viileämpi kuin
kotona.»
Bell-neiti kalpeni — isku oli tullut! Dan katsoi häneen hieman säälien,
sillä hän tiesi Bellin kauan pelolla odottaneen sitä.
»Niinköhän!» sanoi Bell. »Minä puolestani en näe sellaista
tarpeelliseksi vielä pitkään aikaan. Miten sinä, Ailie?» Mutta Ailie ei
vastannut, ja se riitti ilmaisemaan, mitä hän ajatteli.
»Tiedän, miltä tuntuu alussa ajatus hänen kotoa poistumisestaan»,
jatkoi Molyneux, haluten viivyttelemättä saada esitetyksi asian,
johon hän ei juuri tuntenut erikoista mieltymystä. »Hyväinen aika,
muistanhan, miltä se tuntui vaimostani: hän itki kuin keruubit ja
seraafit; sanoi, että kaikki päivänpaiste riistettiin hänen elämästään;
ja kun minä sanoin: 'Millicent Molyneux, entä ukkeli?' niin hän sanoi
vain: 'Tiehesi!' ja pusersi esiin pari tuskankouristusta. Edinburgh ei
sentään ole niin kovin kaukana, jotta teidän tarvitsisi tuntea itseänne
onnettomiksi, jos Nuppu menisi sinne kouluun.»
»Epäterveellinen paikka, huurteita ja kamalia itätuulia», sanoi Bell.
»No, eihän se kylläkään ole Tyynenmeren-rinnettä, mitä ilmastoon
tulee», myönsi Molyneux.
»Ei, mutta kaunein kaupunki se on koko maailmassa siitä huolimatta»,
huudahti Bell niin virkeästi, että se puhdisti ilman ja sai hänen
sisarensa ja veljensä hymyilemään, sillä Molyneux oli tietämättään
koskettanut hänen kansallisylpeytensä herkimpään sydänsopukkaan.
»Oletteko varma, ettette ole erehtynyt, ja että hän haluaa mennä
kouluun?» kysyi Dan Dyce.
»Epäilettekö sitä itse?» kysyi Molyneux viekkaasti.
»En», sanoi Dan Dyce, »minä tiedän sen varsin hyvin, mutta — mutta en
usko sitä», ja hän hymyili omalle paradoksilleen.
»Olen kuullut sen hänen omasta suustaan.»
»Silloin hän menee!» sanoi asianajaja lujasti, ikäänkuin taakka
olisi pudonnut hänen sydämeltään, ja omituista kyllä, hänen sisarensa
eivät esittäneet vastaväitteitä. »Teidän ei pidä kuvitella, herra
Molyneux», jatkoi hän, »ettemme ole ajatelleet tätä ennen. Se ei ole
moneen kuukauteen ollut poissa mielestämme, kuten voidaan nähdä siitä
tosiseikasta, ettemme ole koskaan maininneet sitä, ollen vastahakoisia
ottamaan askelta, joka tulee tekemään oloissamme melkoisen muutoksen.
Ei silti, että pelkäisimme kuolevamme ikävään hänen poissaollessaan,
sillä me olemme kaikki filosoofeja ja meillä on yllinkyllin askarrusta
niin ajatuksillemme kuin toimintahalullemmekin, ja vaikka te ehkä
pidättekin meitä täkäläisiä vähän ruostuneina, on meillä täällä
paljon huvia keskenämme. Hän menee — niinpä niin, tietysti hän menee
— menihän Ailiekin — eikä hän siitä paljonkaan huonontunut. Olen
itsekin viettänyt jonkun aikaa etelässä, ja ainoa vahinko, mitä se
tuntuu minulle tehneen, oli se, että se sai minut pitämään ehkä liian
suuressa arvossa pohjoista synnyinseutuani. Mausta kaikki riippuu,
herra Molyneux, ja te voitte huomauttaa, jos haluatte, että minä olen
samanlainen kuin se entinen skotlantilainen, josta pienet, kovat ja
happamet omenat olivat mieluisimpia. Eihän omenista kai liene mitään
raamatullista ohjetta, vai miten, Bell? Ja eri maita ja niiden eri
paikkoja koskevat arvostelut ovat enimmäkseen subjektiivisia asioita,
kuten kauneuden arvostaminen riippumatta sen hyödyllisyydestä —.»
»Oh, siinä sinä nyt taas olet metafysiikkoinesi, Dan», huudahti Bell,
»ja minun ja Ailien tehtävänä on valmistaa lapsi Edinburghiin. Hänellä
ei ole tilkkuakaan, mitä panna ylleen.»
Molyneux tuijotti häneen; äänensävyssä ilmeni niin vähän vastustusta
ehdotusta kohtaan; ja nähdessään hänet niin ällistyneenä hymyilivät
toiset kolme.
»Se on meidän tapaistamme!» sanoi Dan Dyce. »Me olemme sitkeitä ja
vastahakoisia tekemään päätöstä mistään, mikä sisältää muutoksen, ja
salaamme itseltämme niin kauan kuin voimme sen välttämättömyyden, mutta
kun kerran olemme tehneet ratkaisun, on ihan ihmeellistä, kuinka meille
tulee hoppu.»