Ta-ran-ta-raa! Ta-ran-ta-raa!
Maailma saapuu hakemaan Lennox Dyceä, tuo ahnas maailma, nuorison
ensimmäinen ja pahin viettelijä, joka lupaa niin paljon, mutta
parhaimmassakin tapauksessa voi antaa vain kuplia, jotka hetkiseksi
lainaavat loisteen auringolta, särkyen sitten niihin tarttuvan
käden kosketuksesta — maailma, joka huolii ainoastaan uljaimmat ja
älykkäimmät lapsemme ja ottaa ne meiltä kaikki toisen toisensa jälkeen.
Olen nähnyt heidän menevän — kymmenittäin poikia ja tyttöjä, pystypäin
ja päivänpaiste kasvoillaan, menevän palaamatta. Silloin tällöin
vuosien vieriessä palasi sitten kaupunkiin mies tai nainen, jolla oli
tunnettu nimi ja joka muisti vanhoja tarinoita, mutta he eivät olleet
samoja, ja jollei maailma ollut tuottanut heille pettymystäkään, oli
heidän hyvinvointinsa runsaudessa jotakin, mikä huonosti korvasi
tukahdutettujen nuorten mielien raikkauden.
Ta-ran-ta-raa! Ta-ran-ta-raa!
Niin, maailma on tulossa, todellakin — mustiksi ja keltaisiksi
maalatuilla rattailla, punatakkisen vartijan toitottaessa torvellaan
halki laakson. Se on tulossa mustien hevosten perässä, joiden kaviot
tömisevät ja valjaat ovat vaahdossa, kaljujen vuorenkukkulain välitse,
solisevien purojen ja valkeaksi kalkittujen paimenmajojen ohitse, tai
metsien varjossa, jotka vain seisovat ja odottavat siinä mihin Luoja
on ne asettanut. Se on tulossa turkiskauluksisessa takissa, vaikka on
vasta syksy — ja korkeassa silkkihatussa, ja silmäilee huvitettuna
pahaa-aavistamatonta tienoota, johon se on tuomassa tyytymättömyyttä.
Ta-ran-ta-raa! Ta-ran-ta-raa!
Palaa takaisin, maailma, palaa takaisin ja jätä tämä pikku tyttönen
unelmiensa pariin, rakastavien ja hellivien sydämien keskuuteen! Palaa
takaisin tekokukkinesi ja valhehelyinesi! Palaa takaisin, maailma, joka
jokaisesta riemullisesta hetkestä vaadit, tuskien hinnan.
<tb>
Kyytivaunuissa oli kolme matkustajaa — turkiskauluksinen mies, joka
istui ajurin vieressä etuistuimella, ja Duffin neidit takana. Olen
nyt pahoillani, että kerran koetin saada teidät hymyilemään näille
kyyhkyssisaruksille, sillä tänään olen kristillisemmällä tuulella
ja sydämeni lämpenee heitä kohtaan nähdessäni heidän palaavan
vahingoittumattomina retkeltään kauas kyyhkyslakastaan, koska juuri
he ensiksi opettivat minut tekemään näitä merkkejä paperille, ja
pahimmillaankin he olivat vain hiukan tyhmiä, kuten useimmat meistä
toisinaan, ja heidän tarkoituksensa olivat aina mitä parhaat. He
olivat olleet Edinburghissa; olivat olleet poissa kaksi viikkoa —
ensimmäisellä seikkailullaan kahteentoista vuoteen. Jean-neiti oli
onnellinen, tuodessaan matkaltaan mukanaan uuden nypläysmallin,
maisemakirjan, kullalla paikatun hampaan (hän oli niin ylpeä ja
puhui niin usein siitä, ettei ole lainkaan epähienoa mainita sitä)
ja taiteen hehkun, jonka hän oli saanut ollessaan iltapäiväteellä
eräässä öljymaalauksilla täytetyssä taulugalleriassa. Amelian saaliina
oli lause, joka kesti hänellä vuosia — se oli se, että Edinburgh
»tuulahteli Robert Louis'ia.» [Robert Louis Stevenson — skotlantilainen
kirjailija] — kerskaus siitä, että oli kuullut suuren MacCaskill'in
saarnaavan ja ottanut oppikurssin viattomien puunkappaleiden
korventamisessa kuumennetuilla raudoilla. Sellaiset ovat matkustuksen
voitot; olen itsekin saapunut kotiin yhtä laihoin korvauksin aikani ja
rahojeni kulutuksesta.
Mutta yhteisesti he olivat tuoneet matkaltaan vielä jotakin muuta
— sellaista, josta he puhuivat vain kuiskaten, jotta etuistuimella
oleva mies ei kuulisi, ja jota he pari kolme kertaa katselivat Amelian
käsilaukkuun, missä se lepäsi viattomassa kääryssä rahakukkaron
vieressä. Olisi voinut luulla sitä kokoon kääriytyneeksi käärmeeksi,
niin arasti he siihen vilkaisivat, napsauttaen taas kohta laukun kiinni
miltei väristyksellä.
»Ei se ainakaan ole kovin suuri», kuiskasi Jean-neiti, turvautuen sen
entisen tyttöparan puolustukseen, joka teki kuolemansynnin.
»Ei», sanoi hänen sisarensa, »sitä voi todellakin sanoa varsin — varsin
pienoiskokoiseksi. Se toinen, jota hän näytti meille, oli niin kauhean
iso ja — raa'an näköinen, sen pelkkä näkeminenkin sai minut miltei
voimaan pahoin. Mutta oi, jospa olisimme voineet olla kokonaan ilman
tuota kauheaa välttämättömyyttä. Kahdent — niin monen vuoden perästä
se näyttää melkein kuin heikkouden tunnustukselta. Kun ei siitä vain
syntyisi mitään epämiellyttäviä puheita.»
»Mutta varmasti siitä syntyy, Amelia Duff», sanoi hänen sisarensa.
»Meille tullaan muistuttamaan Barbara Mushetistä; hän tulee aina
olemaan mitä täydellisin opettaja —»
»Kaikkien hyveiden esikuva.»
»Ja kaupunki on niin kauhean juoruinen!»
»Niin on», sanoi Amelia-neiti. »Se tuulahtaa aina — skandaalilta.»
»Toivoisin, ettet olisi tullut sitä ajatelleeksi», sanoi Jean-neiti
huoahtaen ja pudistaen hiukan tuimasti käsilaukkua. »En syytä sinua,
huomaa se, Melia; jos teemme väärin, jakaantuu syy tasan meidän
kummankin kesken, paitsi ehkä hiukan enemmän minulle, sillä minä
ajattelin todella, että se isompi olisi paremmin ollut hintansa
arvoinen. Ja kuitenkin se kammotti minua, se näytti niin — niin
pelkurimaiselta.»
»Jean», sanoi Amelia-neiti juhlallisesti, »jos olisit ostanut sen
ison, olisin heti marssinut ulos myymälästä loukkaantuneena. Jos se
kammotti sinua, niin minua se ihan puistatti. Vaikka otimme vaiti tuon
pienemmän, niin huomasitko miten se mies katsoi meihin? Luulen, että
häntä hävetti myydä sellaista kapinetta; hänellä on ehkä perhe. Hän
sanoi, ettei niitä kysytä kovin usein. Vakuutan, että tunsin itseni
hyvin mitättömäksi, — hän sanoi sen niin omituisesti.»
Vielä kerran he kumarsivat vienonruskeat hattunsa yhdessä käsilaukun
yli ja katselivat arasti häpeänsä ja pelkonsa esinettä. »Niin, siinä
se on, eikä sitä voi auttaa», sanoi Jean-neiti vihdoin epätoivoisesti.
»Toivokaamme ja luottakaamme, ettei siihen tarvitsisi turvautua liian
usein, sillä vakuutan sinulle, ettei minulla ole siihen voimaa eikä
halua.» Hän napsautti laukun jälleen kiinni, ja kehottaessaan katseensa
hän näki turkiskauluksisen miehen katsovan heihin olkansa yli.
»Minun mielestäni, arvoisat naiset», lausui mies, »on postivaunujen
täytynyt olla sangen hauska kulkuneuvo entisaikaan, niin huokeasti
saavutettava maalitaulu kun ne olivat maantierosvoille, joita nämä
seudut kuhisivat; hehän olivat vaarassa tökätä niihin varpaansa,
maleksiessaan huolettomina perässä. Tämä John» — hän nyökäytti ajuriin
päin — »sanoo meidän kulkevan aikataulun ajassa, ja myönnän kyllä,
että hän maiskuttelee suulakeaan varsin touhukkaasti, mutta mieleni
tekisi laskeutua alas ja paiskella kivillä hänen juhtiaan, jotta ne
liikkuisivat vilkkaammin.»
Jean-neiti ei kyennyt saamaan sanaa suustaan; hän pelkäsi vieläkin
liian paljon tuntematonta miestä, joka, vaikka auttoikin heitä
ritarillisesti nousemaan vaunuihin Maryfieldissä, saattoi sivumennen
puhutella häntä ja Amelia-neitiä »ystävikseen», tarjota sikareja
vartijalle ja ajurille ja kutsua heitä Johniksi ja Georgeksi ihan ensi
näkemällä.
»Ale — meidän mielestämme kulku on varsin nopeata», uskalsi
Amelia-neiti huomauttaa, hämmästyen itsekin rohkeuttaan. »Se on
yhdeksäntoista mailia kahdessa tunnissa, ja jollei se olekaan niin
nopeaa kuin junan kulku, antaa se tilaisuuden nauttia maisemista.
Meidän maisemamme ovat hyvin ihailtuja, ne ovat — ne ovat niin
luontehikkaita.»
»Varmasti!» sanoi tuntematon. »Ne ovat varsin siistejä maisemia, sen
puolesta, ja maisemat ovat minun vahva puoleni. Mutta olisin luullut,
että tämä John tässä osaisi nämä karun ja jylhän Caledonian tienoot
jo siinä määrin ulkoa, että hän haluaisi pyyhältää ne vauhdilla läpi
joutuakseen ihmisasumuksille. Mutta enimmäkseen kulkevat hevoset niin
hitaasti, että astuvat omille jaloilleen joka askeleella.»
»Ehkäpä postivaunut ovat teille uutuus», huomautti Amelia-neiti,
joka oli tullut ihmeen urheaksi kahden viikon hurjista seikkailuista
Edinburghissa. »Otaksun, että olette amerikkalainen.»
»Amerikkalaisesta minut vaimonikin otti, ja hän tiesi, sillä hän
oli kotoisin syntymäseudultani», sanoi muukalainen nauraen. »Olette
arvannut oikein ensi kerralla. Ei, postivaunut eivät ole minulle
uutuus; olen tavannut niitä useampia eri paikoissa. Jos olen maltiton
ja haluan enemmän vauhtia juuri tällä haavaa, johtuu se siitä, että
olen täynnä lystiä yllätystä eräälle vanhalle ystävälle, jota aion
mennä tapaamaan tämän surusaaton päätyttyä.»
»Surusaaton?» toisti Amelia-neiti hämmästyneenä, ja mies nauroi jälleen.
»Matkan loputtua», selitti hän. »Tuo mainittu ystäväni ei odota minua,
koska minulla ei ollut postikorttia ja minä vihaan kirjettä, eikä
sähkösanomakonttoria ole näyttänyt olevan äänen kantamilla sittenkuin
lähdin Edinburghista aamulla.»
»Mekin olemme juuri tulossa Edinburghista», heläytti Jean-neiti
joukkoon.
»Vai niin!» sanoi muukalainen, heittäen käsivartensa istuimensa
selustan yli voidakseen mukavammin keskustella. »Se on maalauksellinen.
Varsin rauhallinen myös. Mutta tuntuu hiukan vierastavan thespialaista
muusaa. En tiennyt Edinburghista enemmän kuin lehmä uudesta kirkosta,
kun saavuin sinne viime sunnuntaista kaksi viikkoa takaperin. Mutta
olen hiukan kierrellyt ja tutkistellut sen jälkeen; ja totisesti!
se on vanha ja hieno! En ollut ollut kaupungissa puolta päivääkään,
ennenkuin pääsin selville siitä, että mitä oikeaan aiheeseen tulee, oli
kuningatar Maria matkavarusteiden vetonaula Edinburghissa. Ennenkuin
olin käynyt tässä maassa, en oikein tiennyt miten arvostella Mariaa;
toisinaan hän oli Verinen ja toisinaan Suloinen, mutta arvaan, että
minun on täytynyt sekoittaa hänet jonkun samannimisen, vähäpätöisen
Englannin kuningattaren kanssa.»
»Edinburgh tuulahtelee kuningatar Mariaa — ja Robert Louis'ia», sanoi
Amelia-neiti.
»Aivan niin!» sanoi muukalainen. »Siellä on linnassa pieni makuuhuone,
jossa hän nukkui, ei chicagolaista kylpyhuonetta isompi. Siinä oli
tuskin tilaa painajaisellekaan; reistailevan sorttinen painajainen
potkisi katon puhki. Ei näytä olevan ainoatakaan draamallista piirrettä
koko näytelmässä, jota Maria ei olisi omaksunut itselleen. Hän oli
täydellisyys lajissaan, ja hän oli huippuhenkilö ryöstökohtauksessa,
lapsi-leski-kohtauksessa, murhassa, taistelussa sekä Fotheringayn
loppukaneetissa. Kolme aviomiestä ja joukko kuherteluja, jotka eivät
johtaneet mihinkään, hänen muotokuvansa joka paikassa, ja sanomalehdet
nuuskimassa hänen jälkiään kuin vainukoirat siitä päivästä tähän
hetkeen saakka! Luulen, että Lizzie-kuningatar loikkasi väärään kirnuun
tappaessaan Marian — sillä Maria oli loistohenkilö historiassa, ja
Elisabethin kuuluisuus perustuu pääasiassa siihen, että hän turmeli
hyvän levätin Walter Raleigh'lta.»
Hän puhui niin nopeaan ja käytti niin omituisia sanoja ja lauseparsia,
joita Duffin neidit eivät olleet koskaan kuulleet eivätkä kirjoistakaan
lukeneet, että he olivat jälleen varmat siitä, että hän oli vaarallinen
henkilö. Muistaen äkkiä varoituksen: »Varokaa taskuvarkaita», jonka oli
nähnyt Edinburghissa, Amelia-neiti tarttui niin lujasti käsilaukun,
heidän rahakukkaronsa ja salaisuutensa säilyttäjän, kantimeen, että
se katkesi ja laukku putosi vaunujen reunan yli ja revähtäen auki
hajoitti sisältönsä tielle vartijan huomaamatta, jonka torvi juuri
silloin luritteli äänekkäästi läheisellä pellolla työskentelevän tytön
erikoiseksi ratoksi.
»Seis, John», sanoi amerikkalainen, ja ennenkuin vaunut olivat
aivan pysähtyneet, oli hän jo alhaalla maantiellä kokoamassa pikku
opettajattaren omaisuutta.
Käärme oli oikaissut kiemuransa; se lojui siinä paljastettuna koko
inhoittavuudessaan — nahkainen opettajan patukka!
Näin murheellinen paljastus olisi voinut saada sen omistajat itkemään.
He eivät olleet uneksineetkaan, että patukka voisi näyttää niin
raa'alta ja vastenmieliseltä kuin se näytti paljastuessaan siten
ihmissilmälle valtamaantiellä.
»Oi, suuret kiitokset», sanoi Jean-neiti. »Se oli kovin ystävällisiä
teidän puoleltanne.»
»Erinomaisen ystävällistä, ylenmäärin kohteliasta — olemme teille
enemmän kuin kiitolliset», kuhersi Amelia-neiti punoittaen kuin
iltarusko kääriessään nahkahihnaa kokoon hermostunein sormin.
»Teillä taitaa olla lapsia», tiedusteli amerikkalainen vakavasti, kun
vaunut lähtivät jatkamaan matkaansa.
Neiti Amelia Duff lausui elämänsä parhaan sukkeluuden tarkoittamattaan.
»Kaksikymmentäseitsemän», sanoi hän erittäin kiitollisin ilmein, ja
tuntematon hymyili.
»Opettajatar siis. No, se on hyvä, onpa vain; se muistuttaa kotipuolen
mieleeni, sillä minä pidän opettajattaria niin sydämellisesti arvossa,
että kohta kun pääsin koulusta, menin itse naimisiin opettajattaren
kanssa. En ole lakannut sen koommin heittelemästä itselleni
kukkakimppuja sen johdosta, mutta säälin niitä tenavia, joille hän
olisi pitänyt hauskaa samalla kuin opetti heitä, jollei hän olisi
sattunut saamaan niin paljon tekemistä minusta. Se mikä sai minut
kysymään lapsista, oli tuo — tuo keskiaikainen virkistäjä. En ole
nähnyt sellaista Herran vuosiin, en sen koommin kuin vanha kirkon
vartija Springfield löysi minut eksyneenä puutarhaansa eräänä yönä,
kun olin menossa oikotietä kotiin. Luulin, että ne oli poistettu
käytännöstä Berliinin rauhassa.»
Amelia-neiti työnsi kapineen kiireesti laukkuun. »Emme ole mekään
käyttäneet sellaista ikänämme», sanoi hän, »mutta pelkäämme, että
meidän nyt täytyy siihen ryhtyä, ja, kuten näette, se on vallan
ohkainen, vallan pienoinen.»
»Niin on», sanoi tuntematon juhlallisesti. »Se on ohkainen, voisipa
sanoa läpinäkyvä, mutta otaksun, että lapsukaisetkin ovat varsin pieniä
eivätkä kykene antamaan tunnustusta sille tosiasialle, että te olisitte
voineet ostaa kookkaamman, jos olisitte tahtoneet. Se voi sattua
kevyesti sormiin, mutta kamalan raskaasti tunteisiin.»
»Tuota samaahan sinäkin sanoit», kuiskasi Amelia-neiti sisarelleen.
»Siveellisenä kehoittimena ei hihnankäyttö ole tehokkaimpia
välikappaleita», jatkoi amerikkalainen. »Se on tavallisesti vain
varaläppä suuttuneelle aikaihmiselle, jolla on kiivas luonto ja
edessään lapsi, joka ei voi lyödä takaisin.»
»Juuri tuotahan sinäkin sanoit», kuiskasi Jean-neiti Amelia-neidille,
eikä kaksi ihmistä ole koskaan näyttänyt surkeamman syyllisiltä.
»Enimmän minua ihmetyttää se», sanoi muukalainen, »että tähän saakka
olette tulleet toimeen ilman sitä ja nyt katsotte sen tarpeelliseksi.»
»Ehkä — ehkä emme tulekaan käyttämään sitä», sanoi Jean-neiti.
»Paitsi — paitsi jonkinlaisena vertauskuvana», lisäsi sisar. »Emme
olisi koskaan uneksineetkaan siitä, jolleivät nykyajan lapset olisi
niin erilaisia kuin entiset.»
»Tuota ovat ihmiset tainneet hokea jo hyvän aikaa», sanoi
amerikkalainen. »Lapset eivät ole koskaan olleet samanlaisia kuin
entiset. Luulen, että Luonto-emo sylkäisee kouriinsa ja ottaa uuden
puhdin joka lapselle eikä pyöräytä koskaan kahta samanlaista. Siksipä
juuri onkin hauskaa istua ja katsella niiden versomista. Ja ne ovat
varsin arkoja kukkasia! Eivät siedä paljon käpälöimistä; tulee vain
antaa niille suojaa, kun ilma on kylmä, tuki, johon voivat nojata,
jos ovat honteloita ja tuuli on kova, ja katsoa että höystö on
oikeata lajia. Kehittyykö niistä mallikuvien kaltaisia vai ainoastaan
rikkaruohoja, riippuu kylväjästä.»
»Voi, te ette ymmärrä, kuinka kapinallisia ne saattavat olla!» huusi
Amelia-neiti tunteikkaasti. »Eivät ne kunnioita vanhempiaan niinkuin
ennen; he käyvät röyhkeiksi ja itsenäisiksi.»
»Riippuu arvatenkin vanhemmista. Te täällä Euroopassa näytätte
ajattelevan, että lapset tulevat maailmaan vain aikaihmisten huviksi ja
tekevät mitä käsketään ajattelematta mitään. Amerikassa katsotaan asiaa
toisin: lapset ovat tuntuvasti tärkeämmät kuin heidän vanhempansa,
eikä tuosta käsityksestä ole vahinkoa kummillekaan, mikäli minä voin
ymmärtää. Mitä noihin kapinoitsijoihinne tulee, niin tahtoisin rakastaa
niitä; kapinallisuus on niinkuin märkänäppy; se on parempi puhjenneena
kuin salaa hautumassa.»
»Ta-ran-ta-raa!» Torventoitotus keskeytti heidän keskustelunsa.
Postivaunut tulivat ulos metsästä ja kiitivät myötämäkeä ja kaartaen
holvin alitse pysähtyivät majatalon edustalle.
Amerikkalainen auttoi naiset alas, otti hatun päästään, sanoi heille
hyvästi ja kääntyi puhumaan ystävälleen ajurille, kun käsi laskeutui
hänen hihalleen ja pienen koiran saattama lapsi katsoi häntä silmiin.
»Jim! Hyväillen aika, Jim Molyneux!» riemuitsi Nuppu.