Kun Kate sinä iltapäivänä sai kuulla, että hänen hetkensä oli tullut
ja että hänen oli huomenna kohdattava kohtalon määräämä merimiehensä,
vaipui hän tuolille, heitti esiliinan päänsä yli ja itki ja nauroi
kamalasti vuorotellen — tilapäisen hermoheikkouden vallassa,
joka johtui puolittain pelosta ja puolittain liian suuresta ja
odottamattomasta autuudesta.
»Taivas armahtakoon!» huudahti hän. »Nyt hän saa ilmi kaikkityynni,
millainen typerys minä olen. Kaikki opintoni on mennyt päästäni tipo
tiehensä; olen varma, etten osaa tavata sanaakaan oikein. En muista
edes yhdeksättä käskyä, puhumattakaan selityksestä, ja kieliopista en
muista hölynpölyä, en vaikka siihen paikkaan kuolisin. Oo, Lennox, nyt
me saamme rangaistuksen! Oletko ihan varma, että hän sanoi huomenna?»
Nuppu tuijotti häneen halveksivasti ja polki jalkaansa.
»Lopeta tuo, Kate MacNeill!» komensi hän. »Sinun ei pidä olla noin
typerä. Hän pelkää sinua yhtä paljon kuin sinä voit pelätä häntä. Hän
olisi tullut tänne jo perjantaina ennen aamumaitoa, jollei hän olisi
luullut, että sinä ahdistaisit hänet nurkkaan ja rupeisit häneltä
kyselemään muinaisen Kreikan ja Rooman historiaa. Näyttää siltä kuin
rakkaus tekisi muutamat ihmiset idiooteiksi. Herran tähden! Minut se
toki, suureksi ilokseni, jättää aina rauhalliseksi kuin pannukakku.»
»Onko — onko — hän kauhean hienon ja hyvinpuetun näköinen?» kysyi
Colonsayn tyttö, otsa huolestuneilla poimuilla. »Onko hän — onko hän
yhtä kaunis kuin sanoin hänen olevan?»
»Hän oli kaikkea mitä sanoit — paitsi sitä gaeliläistä. Kyllä
tiesinkin, ettei hän voinut näyttää niin pahalta kuin se kuului, mitä
sanoit hänen silmistään. En — en ole koskaan nähnyt komeampaa miestä.
Jos olisin tiennyt täydelleen, kuinka uljaan näköinen hän oli, olisin
lähettänyt hänelle kuormittain runoja.» Silloin Kate taas voivotti,
huojutteli ruumistaan tuolilla surkeasti ja vannoi, ettei hän ikinä
kehtaisi mennä Charlesin silmäin eteen ennenkuin oli saanut uuden
pukunsa ompelijalta.
»Hän luulee, että olen sivistynyt ja aivan hieno ihminen», sanoi hän,
»vaikka olen ihan sama silkka Kate kuin Colonsayssakin, ja hän on oikea
kapteeni! Se oli kaikki sinun syytäsi, noine kuvittelukirjeinesi.
Oo, Lennox Dyce, luulen että vihaan sinua — lainaapa minulle vähän
nenäliinaasi; omani on ihan märkänä itkemisestä.»
»Jos et olisi niin iso ja kiivastuminen ei olisi synti, niin
ravistelisin sinua!» sanoi Nuppu ojentaen nenäliinansa. »Olit ihan
menehtymäisilläsi merimiehen mieliteosta, etkä olisi ikinä saanut
sellaista käsiisi, jos en minä olisi kirjoittanut noita kirjeitä.
Ja nyt, kun koko maan suloisin merimies tuodaan kynnyksellesi, et
ymmärrä antaa arvoa etuuksillesi ja olla kiitollisella sydämellä, vaan
käännyt haukkua nalkuttamaan minua. Sanon sinulle, Kate MacNeill,
että merimiehet ovat julman harvassa ja tiukassa tällaisella pienellä
paikkakunnalla eikä niitä ole niinkään helppo saada nokaistuksi, ja sen
sijaan että istut siinä nokea nenälläsi ja tulvanmerkit silmäkulmillasi
voivottelemassa, olisi sinun paras nousta ja loistaa, tai muuten joku,
jolla on järkensä tallella, sieppaa hänet. Tekisin sen itse, jos se ei
olisi kunniatonta sinua kohtaan.»
»Oh, jospa saisin opetella vielä viikon tai pari maantiedettä!» sanoi
Kate valittavasti.
Nupun täytyi nauraa — hän ei voinut sille mitään; ja mitä enemmän hän
nauroi, sitä murheellisemmiksi kävivät palvelijan kasvot.
»Minusta näyttää», sanoi Nuppu, »että minun täytyy hoitaa tämä
rakkausjuttu alusta loppuun; sinä et ymmärrä siitä vähintäkään.
Kuulithan, Kate, kun sanoin sinulle, että Charles pelkää sinua enemmän
kuin sinä häntä. Hän luuli sinun olevan niin oppineen, että pidät
rillejä ja seisot tikkusuorana puhuen runomitassa kaiken aikaa, ja
minun täytyi kertoa hänelle, että jokainen helisevä kohta noissa
kirjeissä oli minun kirjoittamani.»
»Sittenhän se on vielä pahemmin!» huusi palvelija onnettomampana kuin
koskaan. »Hän luulee, etten osaa itse kirjoittaakaan, vaikka minä osaan
kirjoittaa kuin tuulispää, kun vain annat minulle kunnollisen kynän
etkä häiritse minua.»
»Turha pelko!» sanoi Nuppu. »Se asia on selvitetty. Sanoin hänelle,
että olit niin kiinni taloustoimissa, ettet ehtinyt, ja arvatakseni
Charles tarvitseekin enemmän taloudenhoitajaa kuin koulumatamia. Oli
miten oli, hän on niin rakastunut sinuun, että naisi sinut, vaikka
olisit kuuromykkä. Hän on ihan ylösalaisin, ja sinun velvollisuutesi
järkevänä tyttönä on olla salaamatta häneltä, että sinäkin pidät
hänestä jonkunverran.»
»Enhän tiedä mitä sanoa hänelle», sanoi Kate, »ja hän kun on aina ollut
niin viisas. En olisi ymmärtänyt hänen puheistaan puoliakaan, jollen
olisi nähnyt hänen silmiään.»
»No, hän tietää kyllä mitä sanoa sinulle, luulen ma, jolleivät
kaikki merkit petä. Ei Charles niin ujo ole — kuhertelussa hän
on kuin kotonaan, ja minullekin hän heitteli koreita silmäyksiä
ilman esittelyjä. Sinun puheistasi voisi luulla, että hän on
kouluntarkastaja, vaikkei hän ole muuta kuin ihan tavallinen rakastaja,
joka muistelee niitä onnellisia päiviä, joita vietitte Colonsayssa.
Jos minä olisin sinun sijassasi, en uskottelisi olevani muuta kuin
mitä todella olen; olisin aivan luonnollinen; niin juuri olisin, sillä
luonnollisuus on tepsivin keino taivaan alla saada ihmiset rakastamaan
itseään. Älä ole olevinasi mikään, ole vain ihan sama Kate MacNelll
hänelle kuin olet minulle. Kuuntelet vain häntä ja silloin tällöin
katsot häneen, etkä ajattele tämän taivaallista muuta kuin kuinka
kaunis hän on, ja hän on niin hyvillä mielin ja tyytyväinen, ettei kysy
sinulta pienimmänkään sanan tavaamista.»
»Tyytyväinenkö!» huudahti Kate vakaumuksella. »Johan nyt! Kyllä tunnen
hänet hyvin! Hän tahtoo suudella minua, niin varmasti kuin Jumala on
taivaassa — suo anteeksi.»
»Luulen, että tuo on sellaista, mitä sinun ei pitäisi sanoa minulle»,
sanoi Nuppu kovasti punastuen.
»Mutta minähän pyysin anteeksi», sanoi Kate.
»En tarkoita sitä, että Jumala on taivaassa, sehän on oikein —
niinhän Hän onkin, missäs me muutoin olisimme? — minä tarkoitin sitä
suutelemista. Olen kyllä tarpeeksi vanha rakkauteen, mutta en ole
tarpeeksi vanha, että sinun sopisi puhua minulle suutelemisesta.
Luulen, että Ailie-täti ei soisi sinun puhuvan minulle sellaisesta, ja
Bell-täti, hän olisi raivoissaan — se oli liian kehittynyttä.»
»Mihin aikaan minun on hänet tavattava?» kysyi Kate.
»Aamulla. Jos menet puutarhaan juuri aamiaisen jälkeen ja vihellät,
niin hän katsoo muurin yli.»
»Aamulla!» huusi palvelija kauhistuen. »En mitenkään voi kohdata häntä
aamulla. Onko koskaan kuultukaan sellaista? Nyt sinä olet mennyt ja
pilannut kaikki! Voisin tuskin pitää kaiken järkeni tallella, vaikka
olisi vain hämärä.»
Nuppu huokasi toivottomana. »Oh, sinä et ymmärrä, Kate», sanoi hän.
»Hänkin tahtoi kohtausta illaksi, mutta minä sanoin, että ettehän te
olleet mikään kurja huuhkainpari, ja paras aika mihin hyvänsä on aamu.
Dan-setä sanoo, että ensimmäinen puolituntia aamulla vastaa kolmea
tuntia muuhun aikaan päivästä, sillä kun on lukenut aamurukouksensa ja
ottanut hyvän kylvyn ja saanut leukansa ajelluksi ja kengät jalkaansa
— ei tohveleita eikä laahustavia aamunuttuja — niin Jumalan rauha —
ja — ja voiman ja vanhurskauden varmuus laskeutuu ihmisen ylle, niin
että hän voi — voi — voi käydä käsiksi vaikka villikissoihin. Itse
tunnen itseni niin rivakaksi ja urhoolliseksi aamulla, että voisin
hyppiä vuorilla niinkuin vuohi. Sen suorastaan täytyy tapahtua aamulla,
Kate MacNeill. Silloin sinä näytät kaikkein parhaimmalta, jos vain
viitsit nähdä vähän vaivaa etkä vain hotaise kiireen kaupalla, ja
minä vaadin välttämättömästi, että sinun on ensi kerran nähtävä hänet
puutarhan muurin yli. Se on ainoa tapa, millä voimme järjestää asian
romanttisesti, kun ei meillä ole parveketta. Sinä menet ulos ja seisot
kukkivan kirsikkapuun kohdalla, käsivarrella kori, jossa on kukkia ja
persiljaa, ja kun hän pilkistää muurin takaa ja näkee sinut siinä kuin
taulussa, niin usko pois, hän tulee kutkumaan kuoliaaksi. Sillä tavalla
Shakespeare sen järjestäisi, ja hän osasi.»
»Minä en paljoa perusta koko Shakespearestä», sanoi Kate. »Sekin Jaako!»
»Jagoa kai tarkoitat. No, mitä hänestä?»
»Niin ilkeä; ihan täynnä valheita!»
»Pyh!» sanoi Nuppu. »Hän oli vain vaikutelman vuoksi. Ei ole tietysti
milloinkaan todella ollut niin halpamaista, ilkeää ihmistä kuin
tuo Jago — se olisi mahdotonta — vaan Shakespeare teki hänet juuri
sellaiseksi, jotta me pitäisimme kilteistä ihmisistä sitä enemmän
ajatellessamme, millaisia he olisivat voineet olla, jos Jumala olisi
mennyt pois ja jättänyt kaikki.»
Sinä iltana Kate meni nukkumaan kahdeksalta. Turhaan kaupunki
kutsui häntä — iloinen jalkojen kapse katukäytävältä ja tiukuniekka
pillinsoittaja Risteykseltä, ja hän tiesi, kuinka katu loisti
myöhäänvalaistuine puodinikkunoineen ja kuinka juovuttava oli
lauantai-illan ilma pimeässä, mutta lausuttuaan isämeitänsä
gaelinkielellä ja: »Nyt minä panen nukkumaan» englanninkielellä, veti
hän peitteen päänsä yli ja ajatteli tulevaa päivää ilolla ja pelolla,
kunnes nukkui.
Niin pian kuin Bell-neiti oli aamulla mennyt yläkertaan vuoteita
korjaamaan, minkä tehtävän hän otti aina omaksi huolekseen
sunnuntaisin säästääkseen palvelijaa liian paljolta synniltä, ja Ailie
jokaviikkoiselle lukuhetkelleen sairaan Duncan Gillin luo, riensi
Nuppu keittiöön valmistamaan Kateä kohtaukseen. Ei ikimaailmassa ole
aamiaisastioita vikkelämmin pesty ja pyyhitty kuin tuo innokas pari
tänään. Ja niin pian kuin se oli tehty, lennätti Kate arkkunsa kannen
auki ja sukelsi pää edellä sunnuntaihepeniensä sekaan.
»Mitä tuo on?» kysyi Nuppu. »Aiotko panna yllesi koreata, vai mitä?»
Sillä arkusta tuli esiin sininen puku, hellästi hypisteltynä.
»Aionpa tietenkin», sanoi Kate. »Minun on pantava joko tämä tai kirjava
pumpulileninkini, ja pumpulileningissä ei lainkaan sovi mennä — mennä
kapteenia tapaamaan; hänhän odottaa minun olevan todella hienostunut.»
»Minä luulen, että hän pitäisi pumpulileningistä enemmän», sanoi Nuppu
vakavasti. »Tuo sininen puku on hyvin sievä — mutta se ikäänkuin ei
ole sinua itseäsi; tiedätkö, minusta se on kuin Ailie-tätiä alhaalta
vyötäisiin asti ja pankinjohtajan keittäjätärtä pitseineen siitä
ylöspäin, eikä se tee sinua vähääkään hienostuneeksi. Hienostuneeksi
ei ihmistä tee se, mitä hän panee päälleen, vaan se on sellaista mitä
ei voi riisua yltään. Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka suloiselta
sinä näytät tuossa pumpulipuvussa, Kate, myssy päässä ja esiliina
edessä. Sinä näytät niissä somemmalta kuin jos ylläsi olisi kaikkein
viimeisin muoti. Minun tekisi itsenikin mieli mennä naimisiin kanssasi,
jos olisin kapteeni ja näkisin sinut noin puettuna; mutta jos sinulla
olisi ylläsi sunnuntaipukusi, niin — niin purisin huultani ja menisin
kotiin kysymään neuvoa äidiltäni.»
Kate pani pois sinisen puvun, jonkunverran vastahakoisesti, mutta
hän oli tähän mennessä oppinut, että joissakin asioissa Nupulla oli
parempi arvostelukyky kuin hänellä. Hän pesi ja pyyhki kasvojaan kunnes
ne loistivat kuin kiilloitettu omena, pani yllensä Nupun valitseman
hilkan ja liehunauhaisen esiliinan, ja oli juuri ottamaisillaan kelpo
ryöpsäyksen Florida-vettä, kun hänen käteensä tartuttiin torjuvasti.
»Minä en panisi hajuvettä», sanoi Nuppu. »Pidän kyllä hajuvedestä
ja Florida-veteen olen aivan hullaantunut, mutta Ailie-täti sanoo,
että puhtaan veden, auringonpaisteen ja ilman tuoksu on suloisinta
mitä ihmisellä voi olla ympärillään, ja kaikki muu on tympeää kuin
kiinanpulveri.»
»Mutta hän odottaa Florida-vettä», sanoi Kate, »kun hän on itse
lähettänyt sen minulle.»
»Se ei merkitse huihaita», sanoi Nuppu. »Voit ripustaa kaulaasi
medaljonkimme, niin se miellyttää häntä.»
Kate meni tykyttävin sydämin säiliökamarin läpi puutarhaan, kori
käsivarrellaan, ja hän oli miellyttävä ja uhkuva nähdä. Nupun olisi
tehnyt mieli katsoa, mutta hienotunteisuus esti häntä siitä, ja hän
seisoi keittiön ikkunan edessä katsellen päättäväisesti kadulle.
Portaita alakertaan laskeutuessaan Daniel Dyce hyräili psalmia; ulkona
oli luukut puotien ikkunoissa, aamuvirren sävelet kantautuivat leipurin
avoimista ikkunoista. Joitakin ihmisiä kulki ohi pyhävaatteissaan,
astellen harvakseen, erotukseksi muiden päivien maallisesta kiireestä.
Pian alkaisivat kirkonkellot soittaa sunnuntaikouluun, ja Nupun
täytyi olla valmiina. Sen muistaessaan valtasi hänet jonkinlainen
jumalattomuuden tunne — maailmalliset kohtaukset puutarhoissa
sunnuntaina eivät olleet sellaista, mitä Bell-täti juuri hyväksyisi.
Jokohan he olivat nähneet toisensa? Miltähän Charles näytti? Mitähän
Kate sanoi?
»Varjelkoon!» huudahti Kate syöksähtäen keittiöön säiliöhuoneesta.
»Sanoitko sinä, että minun piti viheltää?»
»Tietysti», sanoi Nuppu, mutta näytti samassa kauhistuvan. »Oi, Kate»,
sanoi hän kuiskaten, »minä olin niin innostunut tämän pahan maailman
turhuuksiin, etten yhtään muistanut, että nyt on sunnuntai. Tietysti et
voi viheltää sunnuntaina.»
»Sitähän minä juuri itsekin ajattelin», sanoi Kate hiukan hiljennetyllä
äänellä. »Mutta arvelin, että kysyisin sinulta. Eihän sen tarvitsisi
olla mitään nuottia, mutta — mutta tietysti se olisi kauhean
jumalatonta — sillä neiti Dyce varmaankin kuulisi sen, ja hän on niin
tarkka.»
»Ei, et sinä saa viheltää; et millään ehdolla», sanoi Nuppu. »Se
olisi hirmuisen jumalatonta. Mutta mitähän, jos heittäisit kiven? Ei
mitään päänkokoista, ymmärräthän, vaan sievän, pienen pikkuruisen
sunnuntainupulan? Saattaisithan heittää sillä vaikka Rodgerin kissoja,
ja se olisi tarpeellinen ja hyvä työ, sillä nuo kissat ovat oikea
lintujen surma.»
»Mutta siellä ei ole yhtään kissaa», selitti Kate.
»Sama se», sanoi Nuppu. »Voithan heittää kiven muurin yli varoitukseksi
niille, etteivät tule sissimään meidän puutarhaamme; toisella puolen on
varmasti joku juuri muurille hyppäämäisillään. Ja jos Charles sattuu
olemaan siellä, niin minkäs sinä sille voit?» Ja Kate palasi puutarhaan.
Hetken aikaa oli hiljaista, ja sitten kuului naurua. Kymmenen minuuttia
Nuppu odotti uteliaisuuden tuskissa, jotka viimein kävivät hänelle
ylivoimaisiksi, ja rohkaisten mielensä hän kurkisti säiliöhuoneen
ikkunasta — ja näki Charlesin jäljestävän mielitiettyään nurmikentän
ja karviaismarjapensaiden välistä käytävää pitkin. Kate pyrki
keittiöpyhättöönsä hehkuvin kasvoin ja kaikki nauhat liehuen, mutta
joutui kiinni ennenkuin ehti sisälle.
»Sanoinhan sen!» läähätti hän sisään tullessaan. »Emme olleet puhuneet
kahtakymmentä sanaa, kun hän jo tahtoi suudella minua.»
»No, senkö vuoksi sinä juoksit?» kysyi Nuppu hämmästyen.
»Ni-iin», sanoi Kate.
»Eipä se sitten tainnut ollakaan juuri rohkaisevaa Charlesille.»
»Niin, mutta — mutta minä en juossutkaan voimaini takaa», sanoi Kate.