Liian verkkaan, aivan liian verkkaan kuluivat pitenevät päivät.
Kate meni nukkumaan yhdeksältä lyhentääkseen niitä tunnin tahi
pari, mutta minkä hän vähensi päivän loppupäästä, sen hän lisäsi
alkuun, samoinkuin irlantilainen kaskussa jatkoi peitettään, ja hän
oli aamuisin ylhäällä paljon ennen kuin Rellu-Wully soitti kuutta.
Vanhemmat Dycen perheen jäsenet — paitsi Ailiea, joka tiesi kaikki,
kuultuaan sen Nupulta innostuneina kuiskauksina heidän maatessaan
samassa vuoteessa kirkastuvina toukokuun aamuina — luulivat ehkä, että
kesän tulo se oli, mikä teki elämän niin iloiseksi, laulattaen Kateä
leivosen lailla ja tehden Lennoxin niin onnelliseksi ja kiltiksi, mutta
sen aiheutti Charlesin tulon odotus. »Tehän näytätte ihastuneen aivan
mielettömästi Charlie-prinssin lauluihin», sanoi Bell-neiti Nupulle ja
Colonsayn tytölle. »Eikö ballaadikirjassa ole enää muita lauluja?» ja
he vilkaisivat toisiinsa syyllisen näköisinä, mutta eivät hiiskuneet
mitään.
»Yl' aaltoin sa tullos, oi Charlieni uljas,
yl' aaltoin sa tullos, niin öisin Maclean.»
Nuppu sepittää sutkautti tämän istuessaan eräänä päivänä keittiön
ikkunan ääressä, ja kaikista ylväistä stuartilaisrytmeistä oli tämä
Katelle mieluisin, »se oli niin sukkela ja niin hurjasti asian
mukainen!» Sellainen järjetön tauti on rakkaus! Naiselle, jonka muistot
tuosta merimiehestä olivat peräisin muinaisilta sunnuntaikävelyiltä
kirkonmenojen välillä tuulisella saarella, sammaleisten hautojen
keskellä, ja Nupulle, joka ei ollut koskaan häntä nähnyt, vaan oli
luonut hänestä itselleen kuvan sekoittaen siihen Katen kuvailemaa
reipasta ja uljasta nuorukaista, George Sibley Puukhollaria ja
niitä tummaverisiä, rengaskorvaisia merimiehiä, jotka Shakespearen
»Myrskyssä» huutavat: »Heleijaa, pojat! ravakat toimet! liukkaat
liikkeet!» tuotti hänen tulonsa odotus huimaavaa iloa.
Ja sittenkin tuo veijari tuli edeltäpäin ilmoittamatta, ollen
kokonaisen vuorokauden ajan Katen helkytysten kuuluvilla tämän siitä
tietämättä, sillä hän majaili, mielessä into ja samalla epävarmuus,
juuri puutarhanmuurin toisella puolen, osaamatta ajatellakaan olevansa
itse noiden aamukonserttien aihe ja alkuunpanija. Nuppu sai hänet
ilmi — tuo sukkela veitikka, joka varmaan lienee tullut Amerikasta
vartavasten panemaan Vanhan Maailman asioita tolalleen — hän keksi
hänet »Aallottaren» vesillelasku-tilaisuudessa.
Lady Annen huvipursi makasi horroksissa kuin siili lehtien alla
talvikuukausien ajan pyökkien katveessa joen rannalla Jockan talon
alapuolella, missä vesi on suolaista, ja sen vesillelasku oli aina
jonkinlainen juhla, sillä kreivin miehet olivat saapuvilla, samoin John
Taggartin soittokunta, joka soitti »Ulapan aaltojen helmassa» jokaisen
olutruukun kierroksen välillä — ei juopunutta, vaan seurailoista
joukkoa, ja vieläpä koululapsetkin, sillä se tapahtui lauantaina.
Nuppu ja Tellu menivät yhdessä muitten lasten mukana, kotiväkensä
tietämättä, sillä tämänlaatuiset seikkailut ihastuttivat lasta, ja
viisaasti kyllä ei häntä niistä koskaan kielletty.
Vesillelaskun johtaja oli tuntematon mies, ulkomaalaiselta näyttävä
pehmeä lerppahattu päässään — Charles ilmeisen seivästi joka
piirteeltään: suuret, ruskeat, tutkivat silmät, joita vain gaeliläiset
sanat pystyivät täysin kuvaamaan, jäykkä ja jäntevä käynti, ihana
parta, askel luja ihan kuin hän olisi omistanut maan, ääni, joka
kajahteli kannella kuin olisi hän ollut meren valtias. Nuppu
seisoi syrjässä ja katseli häntä lumottuna, voimatta poistua vielä
sittenkään kun työ oli jo tehty ja soittokunta lähti kotimatkalle,
ihastuttaen rantatietä reippaalla marssinsävelellä. Mies näki hänet
siinä viivyttelemässä, hymyili hänelle ja viittasi häntä tulemaan
laskuportaan yli, joka johti purteen pieneltä laiturilta.
»No, pikku neiti», sanoi hän, toinen iso koura Nupun päälaella ja
toinen Tellun, »tässä taitaa olla ensimmäinen laivaväestäni tuumimassa
merillelähtöä? Ota pesti heti, niin teen sinusta merimiehen.»
»Oi, kuulkaa», sanoi Nuppu katsoen häntä silmiin, liian kiihkoissaan
mukautuakseen hänen leikkisään sävyynsä, »oletteko te meidän Katen
Charles?»
»Katen!» sanoi mies tuumiskellen, hypistellen partaansa, jonka
takaa hänen valkoiset hampaansa hohtivat. »Niitä Kateja vilisee
joka suunnalla, ja kaikki tyynni oivia, oivia tyttöjä! Kuitenkin
kaikitenkin, jos tuo teidän Katenne on samanlainen kuin useimmat muut
saman nimiset, joita tunnen, olen juuri oikea mies hänelle; ja nimeni
on kylläkin se, jota sinä voit sanoa Charlesiksi. Todellakin» — jatkoi
hän äkkiä tuttavallisesti, istuutuen varalaidalle — »ristimänimeni on
Charles — taikka Charlie herrasväen kesken. Et kai suinkaan sattumalta
puhune jostakin Kate MacNeill-nimisestä?» lisäsi hän, kasvojensa ahavan
jonkunverran punehtuessa.
»Puhunpa tietenkin», sanoi Nuppu nuhtelevasti. »Oi, teitä miehiä,
teitä miehiä! Ikäänkuin voisi olla kysymys kenestäkään muusta! Toivon
hartaasti, että rakastatte häntä niinkuin sanoitte rakastavanne, ettekä
ole — ole vehdannut, joidenkin muiden Katein kanssa huvin vuoksi. Minä
olen Lennox Dyce. Teidän Katenne asuu minun ja Dan-sedän ja Bell-tädin
ja Ailie-tädin ja tämän suloisen Tellu-nimisen koiraressukan kanssa.
Hän on niin hauska! Kyllä hän kutkuu ihastuksesta, kun kuulee teidän
tulleen! Entä — entä miten maailma jaksaa, kapteeni Charles?»
»Maailmako?» kysyi Charles ällistyneenä, katsoen uteliaasti Nuppuun
tämän istuutuessa hänen viereensä kansiluukun reunalle.
»Niin, maailma, ymmärrättehän — kaikki ne paikat, missä olette
käynyt», ja Nuppu teki kädellään viittauksen, joka näytti tarkoittavan
koko maailmankaikkeutta. »Rotterdam ja Santander ja Bilbao — kaikki
nuo suloiset paikat kartalla, mihin kirjeeltä menee neljä päivää
ja puolenkolmatta pennyn postimerkki ja mistä tullessaan ne usein
tuoksuvat köydeltä.»
»Ooh, ne!» sanoi Charlie muiston herättämällä lämmöllä. »Niillä ei ole
hätääkään — ne ovat vallan ensiluokkaisia. Ne ovat niitä paikkoja,
joissa näkee elämää ja kuluttaa rahoja.»
»Oletteko ollut Italiassa?» kysyi Nuppu. »Minä haluaisin niin
sydämestäni nähdä sitä vanhaa Italiaa — Romeon ja Julian vuoksi,
nähkääs, ja rakkaan kulta Portiani vuoksi.»
»Tiedän hyvin», sanoi Charles. »Kyllä vaan! Kaunottaria kerrassaan,
kaikki hienoja, oivia tyttöjä. Mutta minä en välitä juuri suuria
dagoista. Olen ollut yötä heidän merimieskodeissaan, ja aina kun kuulen
Italiaa mainittavankaan, rupeaa minua kynsittämään.»
»Dagoista!» huusi Nuppu. »Niin Jimkin heitä nimitti. Oletteko ollut
Amerikassa?»
»Olenko ollut Amerikassa? Luulisinpä olleeni», sanoi Charles
painokkaasti. »Järvillä. Siellä maksetaan työstä — kaksi dollaria
päivältä ja kaikkialla kunnioitetaan kuin herraa. Miehet eivät ole maan
matosia Amerikassa.»
»Silloin olette ehkä ollut Chicagossakin?» huusi Nuppu onnellista
odotusta loistavin kasvoin ja pusertaen koiraa niin liki itseään, että
sen karvatupsut sekaantuivat hänen omiin vallattomiin kiharoihinsa.
»Chicagossako?» sanoi kapteeni. »Kyllä vaan! Monet kerrat. Et ehkä usko
sitä, mutta tämän hatun olen ostanut sieltä.»
»Oi!» huusi Nuppu vedet silmissä ja oli tuokion ajan sanattomana. »Minä
— minä voisin ihan halata tuota hattua. Antaisitteko — antaisitteko
minun — taputtaa sitä?»
»Taputtakaa pois», sanoi kapteeni Charles nauraen ja otti hatun
päästään sellaisella ritarillisella liikkeellä, että se jo sinänsä oli
kohteliaisuus. »Tunnetko sen kaupungin — Chicagon?» kysyi hän, Nupun
taputellessa ihastuneena hänen pääkappalettaan ja palauttaessa sen
hänelle takaisin. Hetken ajan olivat lapsen ajatukset kaukana lady
Annen huvipurren kannelta, silmät tuijottivat aaltojen karehtivaan
pintaan, sieraimet olivat laajentuneet ja pikku povi kohoili kiivaasti.
»Oletko ollut siellä?» kysyi kapteeni uudelleen.
»Chicagossa olen asunut», vastasi lapsi. »Se oli äidin kotipaikka»,
ja hän purki äkkiä Charlesin korviin kokonaisen tulvan muistoja —
isästään ja äidistään, vaelluspäivistä ja kortteeripaikoista, herra ja
rouva Molyneux'stä ja haudoista kaukaisella hautuumaalla. Jo niiden
muisteleminen sai hänet jälleen amerikkalaiseksi murteeltaan ja
lausetavoiltaan. Charles kuunteli ymmärtämyksellä, tuntien tuon kauas
vieroittavan meren synnyttämän eron haikeuden niinkuin ainoastaan
merimies voi sen tuntea, ja taputti häntä olkapäälle, ja kun Nuppu
katsahti häneen, näki hän hänen silmissään sellaista, mikä sai hänet
rakastamaan häntä enemmän kuin koskaan. »Oi, hyväillen aika!» sanoi
hän urheasti. »Tässä minä palpatan teille itsestäni, enkä kuitenkaan
nykyisissä olosuhteissa merkitse enempää kuin jänis, ja te, kapteeni
Charles, koko ajan ihan palatte halusta saada tietoja Katestänne.»
Kapteeni nyhti partaansa ja punastui jälleen. »Hieno, oiva tyttö!»
sanoi hän. »Toivon — toivon, että hän voi hyvin.»
»Erinomaisesti», sanoi Nuppu, nyökäyttäen päätään vakavasti. »Voitte
uskoa, että Kate kykenee nyt jo kävelemään puusta pitelemättä. Häntä ei
vaivaa koskaan mikään, paitsi silloin tällöin värveet, ja ne eivät ole
mitään pitkällistä.»
»On kuulunut vähän sellaista huhua, että hän toisinaan olisi
jonkunverran heikko terveydeltään», sanoi Charles. »Sanalla sanoen, hän
itse kertoi siitä minulle kirjeissään.»
Nuppu punastui. Tämä oli yksi niitä harvoja yksityiskohtia hänen
kirjeenvaihdossaan, joista hän ja Kate olivat olleet erimielisiä.
Hänen käsityksensä oli ollut, että pieni sairaloisuuden viittaus
silloin tällöin synnyttäisi kauniin ja hellän huolekkuuden tunteen
harhailevassa merenkulkijassa, ja hän oli aika ajoin omistanut Katelle
joitakin rouva Molyneux'n vanhoja vaivoja, hieman muovailtuina
ja romanttisempina, vaikka Kate itse väitti, että sairautta alle
kahdeksankymmenen olevassa naisessa pidettiin kaikkea muuta kuin
luonnollisena tai mielenkiintoisena Colonsayssa.
»Ei se ollut mitään muuta kuin — kuin rakkautta», sanoi hän nyt,
jouduttuaan vastatusten taidokkaan kuvittelunsa seurausten kanssa.
»Tiedättehän, mitä rakkaus on, kapteeni Charles! Se on niin tavattoman
heikontava tunne, vaikka minä puolestani luulen, ettei se ketään
vahingoittaisi, jolleivät ihmiset ottaisi sitä niin kovin sydämelleen.»
»On hauska kuulla, että se on vain — vain sitä mitä sanoit», sanoi
Charles suuresti keventyneenä. »Luulin, että se oli jotakin sisällistä
ja että hän kukaties rasitti itseään liiaksi opinnoillaan.»
»Oh, ei hän noita opintojaan niin ankaralta kannalta ota», vakuutti
Nuppu. »Ei hän laihduta itseään varjoksi istumalla öitä märkä
pyyhinliina päässään ahtamassa itseensä runoilijoita ja laskemassa
summia. Hänen tarkoituksensa oli tulla vain noin keskinkertaisen
hienoksi, ei mitenkään häikäiseväksi.»
Kapteeni Charles loi vieressään istuvaan lapseen terävän
syrjäsilmäyksen, peläten hänen puhuvan ivalla, kuten oli usein
huomannut hänen maanmiestensä tekevän, mutta ivaa ei tässä ollut. Sitä
ei ollut milloinkaan Lennox Dycessä, sillä hänessä oli elinaikaisena
ominaisuutena tuo suloinen, miellyttävä itsetiedottomuus, jota ei
saavuteta millään koulutuksella: suoruus, pelottomuus ja kunnioitus
kaikkia kanssaihmisiään kohtaan — ominaisuudet, jotka ihmiselle aina
tuottavat todellisia ystäviä. Hän puhui niin rauhallisesti, että
Charleskin oli pakotettu koskettelemaan suoraan asiaa, josta hän viikko
sitten ei olisi mistään hinnasta puhunut kenellekään.
»Sinun ja minun ja maston kesken», sanoi hän, »minä pelkään, että Kate
on tullut aivan liian oppineeksi minun laiselleni, ja se on syynä
siihen, etten ole käynyt häntä tapaamassa.»
»Silloin teidän on parasta olla varuillanne», sanoi Nuppu pudistaen
hänelle varoittavasti sormeaan, »sillä kaupunki on täynnä nuoria
miehiä, jotka kuluttavat pyhävaatteitaan arkipäivänä ja pesevät
kasvojaan iltaa aamua, mielien iskeä häneen, ja hän saattaa kukaties
väsyä seisomaan kylmässä teitä odotellen. Minä en pelkäisi teidän
sijassanne, kapteeni; hän ei ole liian oppinut jokapäiväiseen
tarpeeseen; hän on miellyttävämpi kuin konsanaan siihen aikaan, jolloin
teidän oli tapana kävellä hänen kansaan Colonsayssa.» Nuppu alkoi käydä
levottomaksi niiden epäilysten vuoksi, joita hänen kuvittelunsa olivat
herättäneet.
»Jos näkisit hänen kirjeitään», sanoi Charles synkkänä. »Runoutta
ja ulkomaalaisia prinssejä, muudan niistä niin mainio tanssimaan!
Ja suuteli hänen kättään. Hän ei olisi mitenkään rohjennut tehdä
sellaista, jollei toinen olisi rohkaissut häntä.»
»Huvitusta vain», sanoi Nuppu lohdutellen. »Pelkkää ajankulua; ja Kate
sanoo usein, että hän menee naimisiin vain omaa mieltänsä noutaakseen,
ja se mies, jonka hän tahtoo ottaa, on — no niin, te tiedätte sen,
kapteeni Charles.»
»Siinä mainittiin eräästä venäläisestä upseerista», jatkoi
merenkulkija, yhä mustasukkaisen epäilyksen kiusaamana.
»Mutta hän on kuollut. Hän on kuolleempi kuin lahokanto. Herra Reilu
antoi hänelle — antoi hänelle _painetista_. Siinä ei kuitenkaan ollut
todellisuudessa mitään, itse asiassa. Kate ei välittänyt hänestä vähän
vähääkään, ja luullakseni se oli suuri huojennus.»
»Sitten hän opettelee pianonsoittoa», sanoi kapteeni; »se ei ole
työläistytön tapaista. Ja eräässä kirjeessään hän puhui Dan-sedän
polvella istumisesta.»
Nuppu pudotti koiran jalkoihinsa ja purskahti nauruun; tuossa kohdassa
hän oli todellakin pahasti sekoittanut henkilöitä.
»Ei siinä ole mitään nauramista», sanoi kapteeni nykien partaansa.
»Se ei ole ollenkaan sopivaa siivolle tytölle; eikä se ole sen Katen
tapaista, jonka tunsin Colonsayssa.»
Nuppu näki, että täyden tunnustuksen hetki oli tullut.
»Kapteeni Charles», sanoi hän toinnuttuaan; »se joka — se joka tuon
sanoi, ei ollut lainkaan Kate; se oli toinen, Winifred Wallace
-niminen tyttö. Katsokaas, Kate on aina niin kiinni hyödyllisissä
toimissa — niin hyvää soppaa, ja — pesu joka maanantai, ja opiskelu,
ja kynät olivat kaikki niin riiv— niin tylsiä, että hänen suorastaan
täytyi ottaa toinen avukseen noita kirjeitä kirjoittamaan; ja sen
takia Winifred Wallace avusti häntä ja luullakseni sekoitti asioita
jonkunverran. Ne paikat kirjeistä, missä puhuttiin juhlallisesti ja
järkevästi ilmoista ja huonosta kalansaaliista ja yhtä ja toista
Oronsaysta, ja missä varoitettiin, että teidän pitäisi muistaa
muuttaa sukat, kun tulitte alas märästä mastosta, ja missä sanottiin,
että te olitte se yksi ja ainoa, jota hän rakasti, ne olivat Kateä;
mutta missä oli kaikenlaista helisevää puhetta prinsseistä ja
venäläisistä upseereista ja runonläiskäreitä, ne olivat vain Winifred
Wallacen näyttelemistä ja koruhepeneitä. Ei, ei se ollut kokonaan
näyttelemistäkään; se johtui siitä, että hänkin tavallaan rakasti
teitä. Hänellä ei, nähkääs, ollut mielitiettyä itsellään, herra
Charles, ja — ja hän arveli, ettei hän riistäisi Kateltä mitään tuolla
olettelullaan, sillä Kate sanoi, ettei siinä ollut mitään pahaa.»
»Kuka se Winifred Wallace on?» kysyi hämmästynyt merimies.
»Minä se olen koko Winifred Wallace, mitä on olemassa», sanoi Nuppu
katuvaisena. »Sevon minun runoilijanimeni — minun toinen minäni.
Winifred Wallacena voin tehdä paljon sellaista, jota en voi tehdä
ollessani pelkkä Nuppu, muuten nauraisin itselläni itseni kipeäksi,
niin hullu minä olen. Oletteko vihainen, herra Charles?»
»Oh, sano vain Charles!» sanoi merimies. »Älä välitä titteleistä. En
ole hiukkaakaan vihainen. En! Itse asiassa olen iloinen kuullessani,
että prinssit ja pianot ja runot olivat kaikki hölynpölyä.»
»Runoja pidin itsekin varsin keskinkertaisina», myönsi Nuppu, mutta
niin epäröiden, että se ei kuulostanut oikein vakuuttavalta.
»Runot olivat loistavia», sanoi Charles kiireesti. »Niissä ei ollut
mitään vikaa minun nähdäkseni. Mutta olen iloinen siitä, etteivät ne
olleet Katen kirjoittamia — sillä hän on hieno, oiva tyttö ja hyvin
kunniallisesti kasvatettu.»
»Niin», sanoi Nuppu, »hän on parempi kuin mitkään runot. Te olette
varmaan iloinen, kun saatte mennä naimisiin hänen kanssaan.»
»En ole niin varma, lähteekö hän naimisiin minun kanssani. Kenties hän
ei huoli minusta.»
»Mutta hän ei voi olla huolimatta!» huusi Nuppu. »Hänen täytyy, sillä
velhorouva määräsi sen kekri-iltana. Toivon vain, ettette menisi
naimisiin vielä moneen vuoteen. Bell-täti joutuisi pois suunniltaan,
jos veisitte meidän Katemme, sillä kelpo tyttöjä ei ole niin helppo
saada nykyaikana kuin ennenvanhaan, jolloin he saivat palkkaa kolme
puntaa kymmenen shillinkiä puolivuodelta ja naulasivat kirstunsa
lattiaan tultuaan uuteen paikkaan, jottei heitä voitaisi potkia pois.
Olisin pahoillani, että olin mukana auttamassa, jos menisitte hänen
kanssaan naimisiin pitkään aikaan. Sitäpaitsi olisitte itsekin siitä
pahoillanne, koska hänen opintonsa eivät ole vielä aivan valmiit; hän
on vasta kertolaskussa moninumeroisilla luvuilla ja Tudor-kuninkaissa.
Olisitte hurjan pahoillanne.»
»Olisinkohan?»
»Tietysti! Rakkaus on sellaista. Ennen naimisiinmenoa on se pelkkää
hopsanheitä — kaikki on kuin loppumatonta satua — mutta jälkeenpäin
se on sama vanha naama aamiaispöydässä, sanoo herra Cleland, ja
että jotenkuten tullaan toimeen toistensa kanssa. Oi, rakkaus on
ihmeellistä, Charles; se on suurinta ja korkeinta mitä on; mutta
toisinaan sanon: 'Dan-setä on paras kaikista!' Luvatkaa, ettette mene
naimisiin Katen kanssa ihan Suoraa päätä.»
Merimies nauroi täyttä kurkkua. »Varjelkoon», sanoi hän, »jos odotan
liian kauan, saan halun mennä naimisiin sinun kanssasi, sillä sinä olet
vaarallinen tyttö.»
»Mutta minäpä en mene koskaan naimisiin», sanoi Nuppu. »Tahdon kyllä
yhä edelleenkin rakastaa jokaista ihmistä enkä kaipaa ketään erityistä
miestä itseeni takertumaan.»
»En ole koko elämässäni kuullut näin paljon rakkaudesta englanniksi»,
sanoi Charles, »vaikka se on varsin tavallista ja aivan kunniallista
gaelinkielellä. Rakastatko — rakastatko sinä minuakin?»
»Tietysti rakastan!» sanoi Nuppu, hykertäen Tellua.
»Siinä tapauksessa», sanoi Charles lujasti, »mitä pikemmin teen kaupat
Katen kanssa, sitä parempi, sillä sinä olet vaarallinen tyttö.»
Sitten he kävelivät yhdessä tietä pitkin, suunnitellen eri tapoja
pikaiseen kohtaukseen Katen kanssa, ja voitte olla varma, että Nupun
esittämä tapa oli kekseliäin.