»Katerin!» sanoi hän astuen keittiöön tukku sanomalehtileikkeleitä
kädessään, ja hänen äänensä kuullessaan Katen kasvot vaalenivat.
»Minä vakuutan, etten ole särkenyt yhtään esinettä koko päivänä!»
huudahti hän puolustautuen, sillä hän oli tottunut tuohon viralliseen
puhuttelutapaan joka kerta kun jokin tapaturma oli sattunut
posliiniastioiden joukossa.
»Enhän ole syyttänytkään sinua», sanoi Bell-neiti. »Siunatkoon, kyllä
paha omatunto mahtaa olla kamala asia! Aioin antaa sinulle — ja ehkä
Lennoxillekin, jos hän siitä piittaa — muutaman tunnin opetusta
keittotaidossa. Se on tarpeen joka talossa, missä on vähänkään
perhettä. Tiedäthän millaisia miehet ovat!»
»Jo hyvinkin!» sanoi Kate. »Niillä on aina mielessä, mitä ahtaisivat
sisuksiinsa, noilla ahnailla piruilla! — suokaa anteeksi, mutta se ei
ole kirosana gaelinkielellä.»
»Ei ole kuin yksi piru millään kielellä, Kate», sanoi Bell-neiti.
»Ja olen iloinen voidessani ajatella, että se on useammin typerällä
kielellämme kuin sydämessämme. Olen aina aikonut antaa sinulle
keittokirjan.»
»Keittokirjan!» huudahti tyttö. »Colonsayssa näin monet kerrat
keittokirjan; pastorinrouvalla oli sellainen, ja sitä lainattiin
kaikkiin häihin. Mutta ei siitä koskaan meille paljon hyötyä ollut, kun
siinä kaikki alkoi tällä tavalla: 'Ota puhdas kulho', tai 'Leikkele
hienoksi kananpaistin jäännökset', eikä kumpaakaan ollut aina käsillä
siellä Colonsayn saarella.»
Bell-neiti laski leikkeleensä keittiöpöydälle — siinä oli valtava
kasa reseptejä liemien ja muhennosten, vanukkaiden, kaakkujen ja
makeisten valmistamiseen, kuin myöskin virkistysmehuihin, joita
saattoi laittaa herkullisesti seljan ja silkkiäispuun marjoista, jos
sellaisia hedelmiä vain olisi maankulmallamme ollut saatavissa. Hän
oli kerännyt näitä leikkeleitä monet vuodet, sillä kotitalouspalsta
oli hänelle mieluisin osa sanomalehteä, sittenkuin hän oli lukenut ne
pikkupätkät, joista kävi selville, kuinka skotlantilaiset Lontoossa
olivat kaiken etunenässä tai suorittivat aimo tekoja sotakentällä. Hän
keräsi leikkeleitään kuten saituri seteleitään, muttei voinut koskaan
löytää sen herkullisen Sultana-kaakun reseptiä, johon vaadittiin
yhdeksän munaa, silloinkuin sitä olisi tarvittu, vaan ainoastaan sen
yksinkertaisen, joka maksoi noin puolitoista shillinkiä. Toisinaan
Ailie tarjoutui piloillaan tarkastamaan pinkan etsiäkseen kaikki
herkulliset ja hienonhienot reseptit, jotka oli mainittu; varmasti ne
siellä olivat (sillä Bell oli lukenut ne ahmien ääneen leikatessaan
ne irti), mutta Bell ei koskaan sallinut sitä tehdä, vaan sanoi:
»Joutavia, mitä vielä! Dan pitää enemmän tästä, ja se toinen voi kyllä
olla erinomainen painettuna, mutta se on liian herkullinen ollakseen
terveellinen, ja maksaa sievät rahat. Luetaanhan sanomalehdissä joka
päivä, ettei mikään ole terveydelle parempi kuin yksinkertainen
ruokajärjestys.» Täten johtui, että Daniel Dycen ateriat olivat
jossakin määrin yksitoikkoisia, mutta onneksi hän oli niitä miehiä,
jotka eivät ole siitä millänsäkään, koska pitävät koruttomista,
vanhoista ystävistään parhaiten ruokalistaansakin, samoinkuin kenkiin,
takkeihin ja persoonallisiin tuttavuuksiinsa nähden. Joskus hän ilvehti
Bellin mielilukemisella, ollen osoittavinaan herkkusuun mielenkiintoa
hänen ensi kokeeseensa jonkun epätavallisen ruokalajin valmistuksessa,
mutta nautti siitä huolimatta vähentymättömällä mielihyvällä hänen
muuttumatonta mainiota kaalikeittoaan ja yksinkertaisia väliruokiaan,
säilyttäen korkeimman ylistyksensä hänen erinomaisille aamiaisilleen.
»En tiedä, sinäkö tulet yhä paremmaksi vai minäkö totun siihen»,
huomautti hän usein, »mutta tämä vasta kalaa on, jos sallit minun
sanoa, Bell-neiti.»
»Otahan vielä yksi mykyrä, Dan», yllytti Bell silloin, peittääkseen
hämmennystään, jonka Danin kehuminen aiheutti. »Olen varma, että
sinulla on nälkä.»
»Ei, ei minun ole nälkä», oli Danin vastaus, »mutta kiitos
Kaitselmuksen, minä olen ahne — ojennahan vati.»
Bell touhusi keittotaidonopetuksessaan, antaen leikkeleiden toimittaa
vielä ostamattoman kirjan virkaa, tehden kaikkensa saadakseen Nupun
ymmärtämään, kuinka jaloa oli oikea torttutaikina, vaikka hänen
opetuksensa oli ovelasti tähdätty ikäänkuin Katelle yksinään.
Hänen hihansa olivat ylöskäärityt ja jauhot pölisivät, kun ovelle
kolkutettiin. He katsahtivat ulos innokkaan puuhansa keskeltä, ja
katso, ulkopuolella seisoivat linnan vaunut!
Bell-neiti voihkaisi. »Armahtakoon! Se on varmaan lady Anne, ja Ailie
on ulkona, enkä minä voi mennä ketään puhuttelemaan, kun olen tällainen
kuvatus. Juokse ovelle, kultaseni, ja ohjaa hänet arkihuoneeseen ja
pidä häntä siellä siksi kunnes olen valmis. Muista sanoa 'armollinen
neiti' — ei, älä sano 'armollinen neiti', sillä Dycet ovat vanhaa sukua
ja oikeastaan kuin heidän naapureitaan, vaan sano 'teidän armonne' —
ei liian usein, vaan aina silloin tällöin, osoittaaksesi hänelle että
tiedät sen.»
Nuppu meni ovelle ja päästi lady Annen sisään, ohjaten hänet tyynesti
arkihuoneeseen.
»Ailie-täti on ulkona», sanoi hän, »ja Bell-täti on sellainen kuvatus.
Mutta hän tulee ihan kohta, teidän — teidän —» Nuppu pysähtyi
hetkiseksi hiukan hämmentyneenä. »Unohdin millä tavalla minun piti
sanoa. Se oli joko 'teidän armonne' tai 'armollinen neiti'. _Minun_
neitini te ette ainakaan ole, ja tuskinpa teidän omannekaan, kun teidät
kerran on luvattu eversti Georgelle. Olisitteko hyvä ja sanoisitte
minulle, kumpi on oikein, lady Anne?»
»Kuka sinulle on kertonut, kultaseni, että se on eversti George?» kysyi
lady Anne, istuutuen tarjotulle tuolille ja kietoen käsivartensa lapsen
ympärille.
»Oh, sitähän koko kylä kalkattaa», sanoi pieni skotti, entinen yankee.
»Ja kaikki ovat niin iloissaan.»
»Vai ovat?» sanoi lady Anne, niin mielissään että punastui. »Sepä on
erinomaisen ystävällistä. Olen aina pitänytkin, että oman seutuni väki
on maailman herttaisinta ja ystävällisintä.»
»Ihan niin», sanoi Nuppu iloisesti. »Kaikki ihmiset ovat kaikkialla
juuri sellaisia kuin ihminen itse on — niin sanoo Ailie-täti; ja se
varmaan johtuu siitä, että te olette... Oh, aioin sanoa jotakin teistä,
mutta jätänkin sen teille arvattavaksi. Kuinka kaunis ilma nyt on!
Toivottavasti pappanne voi hyvin? Ja herra Jones?»
»Kiitos, pappa voi oikein hyvin», sanoi lady Anne. »Ja herra Jones —»
hän viivähti nimeä lausuessaan hiukan epävarmana.
»Kuskinne, tarkoitan», sanoi Nuppu rauhallisesti. »Hän on kerrassaan
herttainen mies, niin lihava ja hymyilevä. Hän hymyilee niin että koko
kasvot ovat poimuilla. Hän on niin hellä hevosilleenkin, ja huiskuttaa
minulle ruoskaansa joka kerta kun ajaa ohi. Kerran hän antoi minun
nousta kuskipukille; se oli suurenmoista. Saatteko te usein nousta
kuskipukille ajelumatkalla, lady Anne?»
»En milloinkaan!» sanoi lady Anne, huoahtaen ovelasti. »Monen monta
kertaa olisin sitä halunnut, mutta aina minut pidettiin vaunujen
sisäpuolella. Minulla ei näytä olleen paljon onnea elämässäni ennenkuin
— ennenkuin hiljan.»
»Eikö herra Jones koskaan nostanut teitä polvelleen ja kertonut teille
satua Walesin jättiläisistä?»
»Ei», sanoi lady Anne, pudistaen juhlallisesti päätään.
»Sitten te olettekin nyt liian iso. Mikä vahinko! Minusta näyttää,
ettei se ison L:n ladynä oleminen taida sittenkään olla niin
suurenmoista. Luulin, että teillä olisi kaikki tyynni mitä parasta on.
Te ette voi aavistaakaan, millaisia hullunkurisia käsityksiä meillä
siellä Amerikassa oli tämän vanhan maan herttuoista ja loordeista ja
ladyistä. Minäkin luulin, että en voisi olla vihaamatta heitä tänne
tultuani, kun he muka olivat niin ylpeitä ja koppavia ja tyrannimaisia.
Mutta minä en vihaa heitä hituistakaan; he eivät tee vahinkoa
kenellekään enempää kuin jos olisivat kuljeksivia taiteilijoita.
Arvelen, ettei itse kuningatarkaan sysäisi ihmistä pois katukäytävältä,
jos sattuisi tulemaan häntä vastaan. Yhtä helposti hän voisi sanoa:
'Hei vain, pikku tyttö! Pip, pip!' ja hymyillä, sillä Bell-täti lukee
aina sanomalehdistä näpsiä pikku paloja kaikista kuninkaallisen perheen
somista teoista, joita he tekevät, aivan kuin eivät olisi rahtuakaan
kuninkaallisia.»
»Niin, olen minäkin toisinaan nähnyt niissä noita liikuttavia
kodikkaita tapahtumia», sanoi hänen armonsa. »Tarkoitat kai sellaisia
kuin esimerkiksi prinssistä, joka auttaa raajarikkoa poikaa ottamaan
maasta kainalosauvansa? Ne saavat minut melkein itkemään.»
»Minä ei teidän sijassanne vetistelisi tippaakaan», sanoi Nuppu. »Se on
vain sanomalehtihölyä; varsin todennäköisesti ei sen takana ole muuta
kuin ennakkoreklaamin hoitaja.»
»Ennakkoreklaamin hoitaja?» sanoi lady Anne ymmällä.
»Niin. Hänen täytyy toitottaa näyttelyä jollakin tavoin — niin sanoi
Jim Molyneux, ja Jim tiesi kyllä asiat paikalleen.»
»Sinä paatunut tasavaltalainen!» huudahti hänen armonsa, vetäen lapsen
lähemmäksi itseään.
»En ole tasavaltalainen», vastusti Nuppu. »Olen oikea skotlantilainen,
samoin kuin isäkin oli ja Bell-täti on — se kelpaa minulle aivan hyvin.
Minun haluttaisi ihan _hurjasti_ olla itsekin ylhäinen lady, se olisi
niin suloista ja — ja satumaista. Minä luulenkin, että se on ainoa
satumainen asia, mitä missään on enää jäljellä. Siinä ei itsessään
ole oikeastaan mitään; se ei merkitse sitä, että on rikkaampi tai
mahtavampi tai tyrannimaisempi kuin joku muukaan, mutta se on — se on
— se on — en tiedä oikein mitä se on, mutta se on jotakin — se — se
on romanttista, niin, sitä se on — kuninkaana tai herttuana tai hänen
armonaan oleminen. Sen koko hauskuus on sisälläpäin, kuten runouden.
Toivon, lady Anne, että osaatte antaa arvon etuuksillenne! Pitää aina
osata antaa arvo etuuksillensa, sanoo Bell-täti, ja ylistää Herraa
lakkaamatta ja olla kiitollinen sydämessään.»
»Vakuutan sinulle, että teen sen», vastasi hänen armonsa.
»Se on oikein», sanoi Nuppu rohkaisevasti. »On suorastaan loistavaa
olla todellinen ison L:n lady, tarvitsematta leikkiä olevassa
sellainen. Winifred Wallacena olen hyvin usein ollut ylhäinen lady;
Ailie-tädin turkisviitta ylläni ja korein hattu päässäni minä istun
vakavasti, arvokkaan ja ylhäisen tuntoisena keinutuolissa, ollen
istuvinani muka herra Jonesin vaunuissa, ja kumarran ystävällisesti
Tellulle, joka on muka työhönsä menevä köyhä mies ja kovasti ylpeä
siitä, että minä huomaan hänet. Minä olen tavallani ylpeä, mutta en
inhoittavan ylpeä, koska Bell-täti sanoo, että mikään ei vedä vertoja
vaatimattomalle ja nöyrälle sydämelle. Mutta sitten, katsokaas,
tapahtuu aina jotakin, mikä turmelee kaiken: Kate rupeaa nauramaan tai
Bell-täti tulla tupsahtaa huoneeseen ja huutaa: 'Varjelkoon, lapsi,
taasen näyttelemässä! Pane pois tuo viitta heti paikalla.' Silloin minä
tiedän, että olin vain olevinani todellinen lady; mutta teidän laitanne
on toisin — te olette oikea lady aina. Bell-täti sanoo niin, ja hän
tietää kaiken.»
»Näyttää tosiaankin siltä kuin hän tietäisi», sanoi hänen armonsa,
»sillä olen tullut tapaamaan häntä tänään kysyäkseni eräästä
merimiehestä.»
»Merimiehestä!» huudahti Nuppu, ja hänessä heräsi hurja otaksuma.
»Niin. Hän tarjoutuu kapteeniksi huvipurteeni ja vetoaa suositukseksi
neiti Dyceen, muitta mutkitta, ikäänkuin jokin sisäkkö.»
»Olen hirveän iloinen», huusi Nuppu, »sillä minähän se kehoitin häntä,
ja minä — minä olen tuo suosittaja.»
»Sinäkö?»
»Niin, Se oli Katon kirje, ja hän — ja me — ja minä sanoin puhuttavan,
että te tarvitsette kapteenia, ja kehoitin häntä hakemaan, sanoen että
jos te haluaisitte tietää, kuinka siisti, hyvä ja kelpo purjehtija hän
on, olisi teidän kysyttävä Kate MacNeilliltä tai neiti Dyceltä, ja
minä olen tuo neiti Dyce tällä kertaa, joten — joten te itse asiassa
olettekin tullut tapaamaan minua!»
Lady Anne nauroi. »Toden totta, Lennox-neiti», sanoi hän, »sinä olet
ihmeellinen diplomaatti. Minun täytyy saada kreivi toimittamaan sinulle
viran. Luulenpa, että Yhdysvalloissa oleva edustajamme saa melko sievää
palkkaa.»
»Mutta älkää naurako minulle, lady Anne», pyysi Nuppu vakavasti.
»Minä tahtoisin kauhean mielelläni saada Charlesin pois niiltä
rahtialuksilta, missä hänen kykynsä menee hukkaan. Te ette tiedä,
kuinka Kate rakastaa häntä, eikä hän ole häntä nähnyt — ei moneen,
moneen vuoteen. Tiedättehän itse, millaista on olla niin kaukana
jostakin ihmisestä, jota rakastaa. Hän sopisi teidän huvipurteenne
kuin valettu — hän on niin sivistynyt, kun on ollut huvipursilla ja
purjehtinut herrasväkien kanssa ympäri maailmaa. Hänessä on kaikki
miellyttävät ominaisuudet, joita merimieheltä voi vaatia — suuret,
ruskeat silmät, niin kauniit, ettei sitä voi sanoa kuin gaeliläisillä
sanoilla, joita en osaa, mutta jotka kuuluvat siltä kuin joku särkisi
lasia. Ja mitä valkoisimmat hampaat! Kun hän kävelee, kulkee hän niin
pystynä ja iskee maahan niin lujasti, että luulisi hänen omistavan
maan.»
»Minusta näyttää», sanoi lady Anne, »ettet sinä voisi olla
innostuneempi suojattiisi, jos rakastaisit häntä itse.»
»Minä rakastankin», sanoi Nuppu mitä rehellisimmin. »Mutta ei meidän
välillämme silti todellisuudessa mitään ole. Hän on Katelle määrätty.
Katellä on joukoittain kavaljeereja, mutta tämä on hänen vasituisensa.
Minä luovutin hänet Katelle myötyriksi kekri-iltana, ja hän on niin
onnellinen.»
Bell oli viskannut pois keittiöesiliinansa ja pessyt kätensä ja
juoksi yläkertaan katsomaan, että hiuksensa olivat järjestyksessä,
sillä vaikka hän rakastikin ladyjä Skotlannin historian vuoksi, tunsi
hän jollakin tavoin lady Annen läsnäollessa samaa pelonsekaista
kunnioitusta kuin lapsena oli tuntenut Barbara Mushetiä kohtaan. Että
Ailie taas saattoi sellaisessa seurassa olla niin tyyni ja toisinaan
humoristinenkin, oli ihme, jota hän ei milloinkaan voinut käsittää. »En
ole koskaan säikkynyt kreivin enkä miehen kasvoja», sanoi Bell usein,
»mutta korkea-arvoista ladyä minä pelkään.»
Hänen tullessaan arkihuoneeseen oli vieras lähtemäisillään.
»Oi, neiti Dyce», sanoi hän, »on hauska nähdä teitä, vaikka käyntini
tällä kertaa tarkoitti itse asiassa Lennox-neitiä. Tahdoin neuvotella
hänen kanssaan pikku huvipurteni kapteenista.»
»Lennox-neitiä!» huudahti Bell-neiti kätellessään, luoden pelonsekaisen
katseen hämmästyttävään veljentyttäreensä.
»Niin», sanoi lady Anne. »Hän on suositellut erästä miestä, joka tuntuu
kaikissa suhteissa varsin sopivalta, jos hän sattuu tietämään jotakin
purjehtimisesta, ja minä aion kirjoittaa hänelle, että hän tulisi
puheilleni.»
Tällöin, se minun on myönnettävä, Lennox unohti käyttäytymisen ja
syöksyi ulos huoneesta kertomaan Katelle mainiota uutista.
»Kate, sinä heiskale!» huusi hän tupsahtaessaan keittiöön. »Minä olen
järjestänyt Charlesin asian; hänestä tulee kapteeni!»
Palvelijatar tanssi lattialla sanattoman hurmauksen vallassa, ja Nuppu
tanssi mukana.