Kevät saapui ja kevään elpyminen. Puut, pensaat ja kukkaset tunsivat
uuden mahlan virtailevan. Hän kasvoi silloin puutarhassa, tuo
lapsonen — vanhassa skotlantilaisessa puutarhassa, jonka kaupungin
muurien kulmake erotti syrjäiseksi, suojaiseksi sopeksi. Dycen väki
rakasti suuresti puutarhaansa viettäen siellä monet tunnit, ja siitä
varmaankin johtui, että he olivat niin terveen iloisia eivätkä antaneet
skotlantilaisen aavemielen liian usein tai liian kauan masentaa hyvää
tuultaan, vaan ottivat toivon oppia vuodenaikojen vaihtelusta, jotka
antavat meille kauneutta ja lakastumista vaihtumattomassa vuorokulussa.
»Se on sellainen aika», oli Ailien tapana sanoa keväästä, »jolloin
mieleen hiipii suloinen tunne, että haluttaisi istahtaa ja katsoa, kun
toiset tekevät työtä.»
»Tarvitsee laittaa ruohikonniittokone teroitettavaksi; naapurit voivat
tarvita sitä milloin hyvänsä», sanoi hänen veljensä Dan.
He katselivat vihreiden varsien puhkeamista keltanarsisseihin, jotka
ennen pitkää alkaisivat vilkuttaa kultaviirejään.
Ja Rellu-Wully, silloinkuin hän ei ollut keiloja soittamassa tai
katuja lakaisemassa tai maleksimassa laiturilla pitääkseen lukua
laivoista, joita ei koskaan tullut, sillä ne vierailivat vain lähempänä
maailman valtaväyliä sijaitsevissa satamissa, missä ihmiset kokoavat
rikkauksia ja menettävät paljon viatonta huvitusta, työskenteli —
kuten hän itse sanoi — Dycen puutarhassa. Hän ei kylläkään ollut
mikään etevä puutarhuri, sillä se joka on etevä monipuolisuudessa,
jää pakostakin vaille täydellisyyttä millään erikoisalalla, niin että
huonoimmat palkat maailman markkinoilla koituvat pystyvien miesten
osaksi. Mutta pystyväisyys antaa palkinnon itsessään, tuoden mukanaan
viihdyttävän omavaraisuuden tunteen, joten meidän ei tarvitse olla
paheillamme Wullyn vuoksi. Kuten hän itse sanoi, hän »täytti miehen
paikan» yksinkertaisessa, koruttomassa puutarhanhoidossa, vaikka
toden sanoaksemme hän näytti luulevan täyttävänsä sen parhaiten
istumalla käsikärryjensä aisalla poltellen mietteliäänä piippuaan ja
katsellen, kuinka iloiset kevättunnit vierivät ohi tuottaen kuuden
pennyn kustannuksen kukin sille asianajajalle, joka oli hänet palkannut
työhönsä.
Nuppu liittyi usein hänen seuraansa käsikärryjen aisoille ja kuunteli
vakavana hänen puheitaan, ajatellen, että mies, joka puuhasi niin
monissa erilaisissa ja mielenkiintoisissa töissä päivän mittaan, oli
tavallista viisaampi ja lahjakkaampi. Entisinä ja voimakkaampina
vuosinaan oli Wully ollut sotamies, ja hänen hoidellessaan kukkia
nykyisin, asustivat hänen ajatuksensa usein ristiriitaisesti etäisillä
ja kaamean erilaisilla näyttämöillä, missä hän oli kaivannut vierasta
multaa kaatuneiden toveriensa hautaamiseksi.
»Kertokaa taas Inkermanin taistelusta, herra Reilu», sanoi Nuppu, »niin
minä ajan linnut pois tulpaanipenkiltä.»
»Kyllä kerron, tyttöseni!» vastasi Wully, täyttäen jälleen piippunsa
iloisena saadessaan tekosyyn levätäkseen keveästä raadannastaan, joka
käsitti penkkien haravoimisen ja lintujen karkottamisen nokkimasta
orastavien tulpaaninlehtien kärkiä. »Nuo linnut ne ovat vasta
kiusankappaleita! Niitä vilisee täällä puutarhassa kuin Vilkkilässä
kissoja! Herra tiennee, mitä niistäkin hyötyä lähtenee, ei muuta
kuin tirskuttavat ja tirskuttavat... Hush! tiehenne siitä paikalla,
tahi saatte nähdä, kun lähden jälkeenne! — Niinpä niin, Inkermanin
taistelusta. Se oli pitkä päivä, sen voit uskoa, neljännestä yli
kuudesta puoli viiteen; miestä kaatui kuin heinää kaiken aikaa; minulla
oli kantapää kamalasti hierautunut, eikä suupalaakaan minkäännäköistä
vatsassani. Ilkeä, kostea päivä, sataa tuhuutteli. Me olimme niin
mustia kuin — niin mustia kuin — kuin —»
»Niin mustia kuin helvetin ruhtinaan liivit», täydensi Nuppu.
»Jatkakaa! Minä muistan sananne täsmälleen.»
»Sanoin sen vain yhden kerran», sanoi Wully, säikähtyneenä Nupun
nopeasta oppimiskyvystä. »Eikä se ole ollenkaan sovelias sinua
kaltaisesi sanottavaksi; se on vain renttumaisen hulttioimen sana.»
»Niin, kyllä minä olen kelvoton! En sano sitä enää toiste», lupasi
lapsi. »Ei teidän tarvitse näyttää niin juhlalliselta kuin viimeinen
valtti. Jatkakaa, jatkakaa!»
»Niin mustia kuin hiilisäkit, patruunien kärystä ja ruudista; meillä
oli ne Minié-pyssyt, näes. Ja ryssät olivat juuri niinkuin tuolla
tunkion ja kylmänlavan välissä, ja me hyökkäsimme heitä kohti —
niinkuin tuolta Rodgerin talon tiilikaton ylitse. Me olimme raskaassa
divisioonassa, ja minä tapoin ensimmäisen mieheni, mistä itse tiesin,
jokseenkin tuon keltaisen krookuksen kohdalla. Miesparka! Minulla ei
ollut mitään vihaa häntä kohtaan, sen takaan; mutta meidän kummankin
pyssy oli lataamaton, kun tulimme toisiamme vastaan, ja siinä oli lähtö
joko hänen tai minun.»
Hän pysähtyi ja pusersi suutaan tiukkaan, niin että huulet aivan
katosivat niiden ympärille kokoutuviin ryppyihin, ja hänen silmissään
oli omituinen kiilto.
»Jatkakaa!» huudahti Nuppu, vetäen henkeään kaamean odotuksen vallassa.
»Te annoitte hänelle — te annoitte hänelle —»
»Minä annoin hänelle — olen sanonut sinulle jo ennen, mitä annoin
hänelle. Pitääkö minun sanoa se uudelleen!»
»Pitää», sanoi Nuppu, »sillä se on teidän huippukohtanne.»
»Minä annoin hänelle — minä annoin hänelle — _painetista_!» huusi
puutarhuri, tehden äkkiä peloittavan, hurjan huitaisun käsivarsillaan,
ja sitten — oi, houkka Wully Oliver! — alkoi itkeä, tai ainakin
pusertaa itkua. Sillä Nuppu oli opettanut hänet ajattelemaan, mitä
kaikkea tuohon hurjaan pajunetin survaisuun sisältyi — valoisan,
uljaan elämän sammuminen, äidin saattaminen lapsettomaksi tai lapsen
isättömäksi jossakin venäläisessä kodissa.
Kun Bell, toimellinen emäntä, katsahtaessaan säiliökamarin ikkunasta
näki surkeasti tuhlattavan aikaa, josta maksettiin kaksitoista
puolpennyä tunnilta, tuli hän ulos ja lähetti lapsen läksyjensä
ääreen, mutta sittenkään ei tuo omituinen puutarhuri pitänyt kiirettä
työhön ryhtymisellä, sillä hän tiesi keinon, millä sai neiti Dycenkin
juuttumaan pakinoihin, vaikkei hän istunutkaan hänen kärryjensä aisalle.
»Ihmeellinen lapsi tuo!» aloitti Wully. »Merkillinen kerrassaan!
Hänessä näkee erotuksen joka päivä. Hän kasvaa kuin pajun virpi, ja
häneltä häviää vähitellen tuo kamala amerikkalaismurre, joka hänellä
oli puheissaan ensin tullessaan. Hän puhuu yhtä kaunista englantia kuin
te tai minä, kun vain niikseen ottaa.»
»Pelkään, ettei se olisi hänelle kovin vaikeaakaan, Willy», sanoi
Bell-neiti. »Hän on aina osannut puhua millä tavalla on mieli tehnyt,
ja tietäkääs, kun ensi kerran kuulimme hänen ääntään, oli hänellä
ilmetyn elävästi juuri sama puhetapa kuin teillä uudenvuoden-aamuna,
nikotusta myöten. Toivon, että pidätte vaaria siitä, mitä sanotte
hänelle. Tuo lapsi painaa mieleensä kaikki kuulemansa niin vikkelästi
ja hän on niin viaton, että on tuskin hyvä antaa hänen kuunnella paljon
sellaisen henkilön puheita, joka on ollut sotamiehenä, — ei sillä,
että minä moittisin sotamiehiä, Willy, Luoja siunatkoon heitä kaikkia
Skotlannin puolesta, nuoria niinkuin vanhojakin!»
»Ei ainuttakaan sopimatonta sanaa minulta, neiti Dyce», huudahti
Wully painokkaasti. »Kerran vain pääsi suustani helvetti, ja siitä
olisin voinut purra kieleni poikki. Me kuulimme, nähkääs, koko joukon
helvettejä siellä Sevastopolin ympärillä: se ei ollut mikään herra
Siivosen sunnuntaikoulu. Mutta teidän ei tarvitse pelätä, että Wully
Oliver opettaisi huonoja sanoja niin hienolle neidille kuin tuo lapsi
on. Jospa lienen kuinkakin tyhmä silloin kuin ryyppy on sisässäni, niin
toivoakseni olen kuitenkin aina täysi gentlemanni.»
»Kyllä toki, sitä en ole koskaan epäillytkään», sanoi Bell-neiti.
»Mutta tiedättehän, että haluaisimme niin hartaasti hänen oppivan vain
sellaista, mikä on jaloa ja kaunista ja puhdasta. Kun olette saanut
haravoiduksi tämän penkin — hyväinen aika! tässä minä pidätän teitä
käymästä siihen käsiksi — niin onkin teidän jo aika mennä kotiin
päivälliselle. Viekää tästä kimppu raparperia emännällenne.»
»Kiitos, kiitos rouva», sanoi Rellu-Wully, »mutta, totta puhuakseni,
me olemme vähän niinkuin väsyneet raparperiin. Minä saan sitä
leivisköittäin joka ainoalta tilkulta, missä työskentelen. Toivoisin,
että ihmisillä olisi yhtä viljalti luumuja tai mansikoita.»
Bell nauroi. »Se on hyväntahtoisuuden yrtti», sanoi hän. »Kaikella on
aina tarkoituksensa luonnossa, ja raparperi on tarkoitettu pitämään
anteliaisuuttamme vireessä.»
Ja tähän tapaan tuo Bell-hupakko pidätti Wullyä pakinoimassa, juuri
niinkuin tämä halusikin, kunnes herra Dyce itse, nähdessään hopeisia
tuntejansa väärinkäyteltävän, tuli puutarhaan, lähetti sisarensa
sisään ja katsoi että hänen puutarhurinsa ansaitsisi edes pienen osan
palkastaan.
»Julma mies naisten perään, tuo William!» oli kaikki mitä asianajajan
tarvitsi sanoa. »Oli vähän puhetta, että tälle puutarhalle olisi
tehtävä jotakin, mutta kas, älkää silti antako savujenne mennä hukkaan!»
Silloin saattoi nähdä Rellu-Wullyn uutterana.
Missäs Nuppu oli silloin? Läksyjensäkö ääressä? Ei, ei, siitä saatte
olla varma; vaan keittiössä Colonsayn Katen luona esittämässä tälle
veristä kertomusta Inkermanin taistelusta. Nupun kertomana se oli
paljon hienompi ja liikuttavampi tarina kuin tullessaan Rellu-Wullyn
huulilta. Wullyltä Nuppu sai vain käsivarsien huitaisun, jolla
painetti survaistiin maaliinsa, huulten yhteenpusertamisen ihan kuin
ne olisi nyörillä kiristetty, silmänräpäyksen elävän leimun ja hänen
leveän skotlantilaismurteensa. Wullyltä saamaansa runkoon hän lisäsi
mielikuvitusta ja draamallisuutta.
»Mustia kuin hiilisäkit, patruunien kärystä;... joko hänen tai
minun;... annoin hänelle,... annoin hänelle;... suljin silmäni ja
sanoin: 'Jumala, anna anteeksi' ja annoin hänelle painetista!»
Katen esiliina lennähti tällöin peittämään hänen silmiään, sillä hän
näki edessään koko tuon verisen näytelmän. »Siitä minä olen iloinen»,
sanoi hän, »että minun sulhaseni on merimies. En saisi unen rahtua
silmiini yöllä heidän painettiensa ajattelemiselta, jos hän olisi
sotamies. Ja siitäpä johtuu mieleeni, tyttöseni, että on jo enemmän
kuin viikko siitä kuin lähetimme pojalle kirjeen. Onko sinulla nyt
aikaa istahtaa kirjoittamaan joku raapaisu Hampuriin Elben varrella —
harjoittaa rautamalmin tuontia?»
Ja Nupulla oli aikaa, ja niin hän istahti ja kirjoitti hellan kirjeen
Charles Macleanille Oronsaysta. Hän kertoi olevansa pahoillaan, mutta
täytyvänsä tunnustaa, että oli kerran lahjoittanut sydämensä eräälle
Venäjän armeijan upseerille, joka, surullista kyllä! sai surmansa
veritanterella. Hänen viimeiset sanansa, elonkipinänsä vähitellen
sammuessa, olivat — —
»Mitkähän olisivat erään venäläisen upseerin viimeiset sanat, joka
rakasti sinua?» kysyi Nuppu, pureskellen neuvottomana kynäänsä.
»No, mitä hyvänsä! — 'parhaat terveiseni Katelle'», sanoi Kate, joka
tähän mennessä oli oppinut, että Charles piti eniten niistä kirjeistä,
joissa Nuppu antoi mielikuvituksensa vapaimmin liitää.
»En oikein usko sitä», sanoi Nuppu. »Se kuulostaisi aivan liian
tyyneltä parhaillaan kuolevan miehen suusta.» Mutta hän pani nuo sanat
paperille siitä huolimatta, tuntien kohtuulliseksi, että Katelläkin
oli jotakin sanottavaa niissä kirjeissä, joita hänen nimessään
kirjoitettiin.
Tämä oli se kirje, jossa he antoivat Charlesille vihjauksen, että lady
Annen huvipurteen oltiin vailla kapteenia.
Ja yhä edelleen Katen koulutus edistyi hiljalleen, kuten voitte nähdä
siitä, mitä hän tiesi Hampurista, vaikka hän ei vielä ollutkaan
niin pitkällä, että olisi kirjoittanut itse rakkauskirjeensä. Hän
saattoi istua iltaisin tuntikausia vallan säyseästi, kudelmaa
kutoen, keittiössä, kuunnellen lapsen lukemista. Pariakymmentä
eri kirjaa oli hänelle koetettu Ailie-tädin neuvojen mukaan (joka
tunsi tämän Dycen Alemman Akatemian salaisuuden), mutta ainoakaan
niistä ei tehonnut oppilaaseen puoleksikaan niin paljon kuin hänen
vanhat suositut vihkoromaaninsa, kunnes he eräänä onnellisena
päivänä osuivat »Pickwick-klubin» tarinoihin. Kate ihastui suuresti
»Pickwickiläisiin». Niiden lystikkyydet, jotka oli esitetty Colonsayssa
kokonaan tuntemattomalla kielellä, menivät melkein kaikki yli hänen
ymmärryksensä. Mutta »sitä herra Pickwick-poloista!» huudahti hän
jokaisen ikävän kommelluksen kohdatessa; »pikku äijäparkaa!» ja kirjan
ihmiset olivat hänelle yhtä todellisia kuin jos hän olisi tuntenut
heidät kaikki Colonsayssa. Jos Dickens olisi tiennyt, mitä omituisia
tunteita hänen harhaileva sankarinsa herätti tämän ylämaalaisen
palvelustytön mielessä, olisi hän suuresti ihmetellyt.
Sillä aikaa kuin Nuppu opetti Kateä sinä kevännä, tuumi Bell-neiti
ryhtyä itse harjoittamaan Nuppua järkevään taloudenhoitoon. Lapsi
kasvoi yhtä nopeasti mieleltään kuin ruumiiltaankin; joka päivä hän
näytti ajautuvan kauemmaksi kotiliedestä siihen maailmaan, jolta
hänen tätinsä tahtoi hänet varjella — maailmaan, jonka oven avasivat
selko selälleen kirjat, Ailie-tädin myötätunnon taika-avain ja hänen
oma henkensä. Senvuoksi Bell päätti lujasti mielessään houkutella
hänet kotitalouden hiljaiseen taiteeseen, joka häntä itseään oli
aina viehättänyt. Hän ryhtyi puuhaan perin ovelasti, antaen Nupun
leikkiä vuoteidentekoa ja pölynpyyhkimistä porraskaiteista ja salin
korulistoista — kiekuroita, reikiä ja soppia täynnään olevista
paikoista, joita Katen lainen kehittymätön siistijä on aina taipuvainen
käsittelemään pintapuolisesti ylimalkaisella pyyhkäisyllä, joka vain
työntää lian syvempään. Nuppu ei lyönyt laimin pienintäkään nurkkaa
eikä syvintäkään sopukkaa; kaiken mitä teki hän teki huolellisesti,
suureksi iloksi tädilleen, joka käsitti sen varmaksi merkiksi siitä,
että Luoja oli määrännyt hänet kelpo perheenemännäksi. Mutta lapsi
väsyi pian vuoteidentekoon ja pölynpyyhkimiseen, samoin kuin oli
väsynyt liinanpäärmäämiseen. Ja kun Bell valitti tätä laimentumista,
sanoi Ailie: »Ethän voi vaatia, että jokaisella olisi samat lahjat
kuin sinulla itselläsi on. Nyt kun hän on osoittanut kykenevänsä
puhdistamaan kunnollisesti porraskaiteen, ei pidä häntä niin kovin
moittia, jos hän kadottaakin mielenkiintonsa siihen. Lapsi on nero,
Bell, ja hänen luonteiselleen henkilölle käy huokeasti suoritettava työ
helposti halveksittavaksi. Kunnia on juuri vaikeuksien voittamisessa,
siinä että pääsee pitemmälle, aina ja aina pitemmälle», ja Ailien
kasvot hehkuivat jonkinlaisesta sisäisestä tulesta.
Tuohon puheeseen Bell ei lausunut mitään. Hän piti sitä tavallisina
Ailien höpinöinä. Mutta Daniel Dyce, joka kuuli sen, tuli äkkiä
vakavaksi.
»Luuletko sen olevan neroutta vai varhaiskypsyyttä?» kysyi hän.
»Ne ovat hyvin suureksi osaksi samaa», sanoi Ailie. »Jos voisin olla
uudelleen sama lapsi kuin kerran olin; jos voisin edes muistella —» Hän
pysähtyi puheessaan ja hymyili. »Millaista turhamaisuutta!» sanoi hän.
»Millaista itserakkautta! Jos voisin olla sama lapsi kuin olin kerran,
niin olisin varmaankin hyvin tavallinen lapsi lopultakin, ja esiliinani
olisivat yhtä tuhruiset kuin silloinkin. Mutta minulla on se käsitys,
että Lennoxia ei ole tarkoitettukaan tekemään vuoteita, pölyyttämään
kaiteita tai istumaan kainosti kuuntelemassa kahvipöytäjuttuja
kyläkaivosta ja rippisunnuntaihatuista. Tuollaiset toimet eivät ole
millään tavoin alentavia niille naisille, jotka ovat tarkoitetut
niitä tekemään ja jotka tekevät ne hyvin; mutta me emme kaikki voi
olla kärsivällisiä Marttoja. Tiedän sen, koska olen itse rehellisesti
koettanut parhaani.»
»Tuota sanoessasi teet varmaan pilkkaa minusta», sanoi Bell hieman
syytetyn näköisenä.
»En ajatellut sinua», sanoi Ailie huolestuneena. »Ja jos olisinkin
ajatellut ja tehnyt pilkkaa, niin olisin pilkannut juuri sitä mitä
rakastan. Nuo toiset asiat ne tekevät minut juhlalliseksi. Sinun tiesi,
Bell, on aina ollut selvänä edessäsi — siinä suhteessa olet ollut
onnellinen ihminen. Neroilla, sellaisilla kuin tämä lapsi, on tie
sekava ja täynnä vaaroja.»
»Onko hänen annettava siis ajautua omaa tietään?»
»Me saimme hänet kymmenen vuotta liian myöhään estääksemme sitä»,
sanoi Ailie-neiti lujasti ja katsoi Dan-veljeensä apua etsien. Dan
piti Tellua sylissään, silitellen sen takkuista selkää, ja kuunteli
väittelyä tuikahtelevin silmin, hyräillen jotakin laulunsäveltä.
»Te olette kumpikin oikeassa ja kumpikin väärässä, kuten Colin
Clelandin oli tapana sanoa ollessaan ryyppysillä henkilöiden kanssa,
jotka väittelivät keskenään», sanoi asianajaja. »Mutta minä en ole
niin teräväpäinen kuin Colin Cleland, enkä voi tiukua kilistäen
tilata välittävää ratkaisua. Sen kuitenkin sanon, että lapsi on minun
mielestäni onnellinen, jos hän on jotakin muuta kuin nero. Jos minulla
olisi poika, olisi pysyvänä rukouksenani, että hän pysyisi tavallisella
tasolla. Vuorenhuipuilla on yksinäistä, ja nero näyttää yleensä
esiintyvän yhdessä huonon vatsan tai heikkojen keuhkojen kanssa, ja
maksaa kamalan hinnan jokaisesta haltioitumisen hetkestä!»
»Shakespeare!» huomautti Ailie-neiti.
»Ja Robert Burns!» sanoi Bell. »Paitsi mitä naisiin, pulloon ja
hummaukseen tulee... Harhaanjohdettu poikapoloinen! hän oli sellainen
kuin ihmiset, joiden keskuudessa hän eli. Ja entäs sitten Walter
Scott, parhain ja jaloin mies, mitä Luoja koskaan on Skotlannille
lahjoittanut; hän ei ollut koskaan vuorenhuipulla, paitsi milloin hän
tahtoi viedä sinne joukon ihmisiä mukanaan.»
Daniel Dyce puhdisti silmälasejaan ja naurahteli. »Hm», sanoi hän,
»myönnän että poikkeuksia on. Mutta ojennapa minulle tohvelini, Bell;
minä vetoan edelleen Colin Clelandiin — te olette kumpikin oikeassa ja
kumpikin väärässä.»
Bell-neiti tuohtui tästä niin, että lähti heti keittiöön aloittaakseen
keittokurssin veljentyttärellensä.