Niin, tuo päivä, jolloin Nuppu opetti Hurskaan leskelle uudenaikaista
kaupankäyntiä, oli synkeän vuodenajan harvoja iloisia päiviä. Sitä
seurasi ennen pitkää hilpeä ilta, ja suuri suruni on, ettei kynäni
kykene tulkitsemaan sen henkeä, niin että lukiessanne nauraisitte hänen
kanssaan ja väliin tuntisitte väristystä. Totta kyllä olivat sen illan
tapahtumat itsessään vähäisiä, kuten enin osa siitä, mikä kahdentoista
ikäisenä jättää meihin elinkautiset vaikutelmat, mutta ne vastasivat
jossakin määrin niitä odotuksia, joita hänen isänsä kertomukset
Skotlannista olivat hänessä virittäneet. Tähän saakka kaikki hänen
kokemuksensa olivat olleet luonnollisia ja miltei arkipäiväisiä,
kaikki paitsi ihmiset, jotka olivat niin omituisia ja ystävällisiä
ja toisella tavoin lystikkäitä kuin chicagolaiset, äänet, joita hän
kuuli maatessaan ullakkokamarinsa sängyssä — tuulen ulvonta, hanhien
raakunta ja tunne siitä, että oli yksinäisellä saarella toivottoman
kaukana siitä uudesta iloisesta maailmasta, jonka hän parhaiten tunsi
— toivottoman kaukana ja yksinään, saarella, joka oli kuin pilkku
meren ulapalla pitkän, pitkän matkan päässä suuresta Amerikasta.
Viimeksimainitut seikat herättivät hänessä jonkinlaista pelkoa, sillä
hän oli vielä kylliksi lapsi tunteakseen kammoa sellaista kohtaan,
mihin päivänvalo ei ulottunut tai mitä terve ihmisjärki ei uskottavasti
selvittänyt. Hän saattoi nauraa aaveille, jotka saivat Colonsayn tytön
veret hyytymään, mutta siitä huolimatta hän toisin vuoroin saattoi
tahdonponnistuksella tuntea itsessään kaiken Katen kauhun jonkun
ilmiön johdosta, joka ei ollut sen pelottavampi kuin hiiren vikinä
tai seinäraution nakutus nurkkakaapissa. Nämä olivat vain alkeellisia
ja arkipäiväisiä kauhuja, pieniä, omatekoisia näyttelijän-kammoja.
Tarvittiin enemmän kuin aaveen vihjaus tai puuta kaivertavan hyönteisen
nakutus herättämään hänessä sitä yliluonnollisten, näkymättöminä
ympäröivien maailmojen tunnelmaa, jota hän saattoi kokea lukiessaan,
joitakin värssyjä Ailie-tädin skotlantilaisesta ballaadikirjasta tai
yhtäkkiä valtavana tuntea katsahtaessaan ikkunastaan alastomaan,
kuutamokelmeään puutarhaan.
Sinä iltana piti almanakan mukaan olla kuutamo, jonka vuoksi
Rellu-Wully ei sytyttänyt katulyhtyjä, vaan meni kotiinsa ottamaan
itselleen kelpo unet, kuten hän sanoi, ja jätti kaupungin sen
valaistuksen varaan, minkä pilvien oikut saattoivat sille suoda.
Suurimman osan yötä tuo pienoinen paikkakunta oli pimeässä; myymälöiden
sulkemisen jälkeen oli niin pilkkopimeä, että yläkaupungin punavaloiset
kattoikkunat näyttivät jonkun ihmeen vaikutuksesta kohoavan ja leijuvan
taivaalla — neliskulmaisina, suurina, lepattavina tähtinä, kun Nuppu
katseli niitä seisoessaan Ailie-tädin kanssa ovella odottamassa
Dan-setää palaavaksi kotiin toimistosta. Palauttaakseen leijailevat
ikkunat takaisin luonnolliseen asemaansa täytyi Nupun siirtyä hiukan
matkaa eteisen sisäpuolelle ja määrätä niiden tavallinen paikka
pimeässä ovenkamanan perusteella.
Kirkon takaa kuului kumeaa yksitoikkoista rummutusta — ei John
Taggartin laista iloista, tahdikasta rummutusta, vaan synkeää
jymähtelyä, jonka leudon iltatuulen puuskat kantoivat epätasaisena
korviin.
»Mitä se on, täti?» kysyi Nuppu.
»Kekritontut», sanoi Ailie-neiti, katsoen Nuppuun eteislampun valossa
huulillaan hymy, jota Nuppu ei nähnyt. »Etkö ole koskaan kuullut
kekritontuista, Nuppu?»
Nuppu ei ollut koskaan kuullut kekritontuista; sen seikan oli hänen
isänsä varmaankin unohtanut. Hän oli kuullut kekristä, sanoi hän
tarkemmin kyseltäessä. Eikö se ollut kekri-ilta, jolloin urkittiin
omenia vesisaavista? Hurskaan leski oli sanonut hänelle kekri-illan
olevan tulossa, ja kekri-iltaa varten hän oli myynyt niin paljon omenia
ja pähkinöitä; mutta leski sanoi, että hän häpesi sitä tehdessään,
sillä lähetysseura ei hyväksynyt kekrijuhlaa, koska se oli epäjumalinen
ja iloinen. »Onko se hyvin iloinen?» kysyi Nuppu huolissaan.
»Sellaisena olen sitä pitänyt», sanoi täti.
»Sitten se kai on jumalaton», sanoi lapsi surumielisesti. »Olisin
toivonut, että pitäisitte kekriä aivan täällä kotona, jollei se olisi
kovin pahaa. Tuo leski teki minulle oikein paljon hyvää, kun hän
osoitti minulle, kuinka monet iloiset asiat ovat täynnä syntiä. Hän
tiesi ne kaikki! Luulen, että hän oli oppinut ne kirjasistaan. Niin,
hän teki minulle oikein paljon hyvää; minä — minä melkein toivon, etten
olisi tavannut tuota leskeä.»
»Tunnetko olevasi paha silloinkuin olet iloinen?» kysyi Ailie-neiti.
»Hyväillen aika! en rahtuakaan!» sanoi Nuppu. »Tunnen olevani ihan
kukkuroillani hyvyyttä, kun olen iloinen, mutta se johtuu nuoruudestani
ja viattomuudestani. Niin se leski sanoi, ja kyllä kai hänen sanansa
pitävät kutinsa.»
»Kuitenkin, tiedätkös, kultaseni, minä kuitenkin uskaltaisin olla
hiukan iloinen silloin tällöin», sanoi Ailie-täti. »Kenpä tietää? Tuo
leski, niin kunnioitettava kuin hän onkin, on skotlantilaiseen tapaan
sanottuna vanha ämmä, ja myönnetäänhän yleisesti, että vanhoilla
ämmillä, olivatpa he kumpaa sukupuolta hyvänsä, ei ole yksinoikeutta
viisauteen. Jos tarvitset hurskasta ohjausta, Nuppu, niin en tiedä
mistä voisit saada parempaa kuin Bell-tädiltä; ja hän on kerrassaan
hullaantunut kekriin ja kekritonttuihin. Hetken kuluttua saat nähdä
tontut, ja — ja — no niin, odotahan, niin saamme tietää mitä muuta on
nähtävänä. Kunpa Dan-setäsi nyt vain joutuisi!»
Katu oli aivan tyhjä, mutta sen autiutta ei voinut nähdä, ennenkuin
pilvet hetkiseksi ajautuivat pois kuun edestä, joka kellui tapulin
takana. Silloin pitkät, harmaat rakennusjonot kadun toisella puolen
tulivat näkyviin epätodellisina ja kelmeinä, niiden räystäät ja
savupiiput loivat sysimustia varjoja ja punavaloiset ikkunat kävivät
yhtäkkiä himmeiksi. Niiden yläpuolella kohosi jyhkeä kirkko kuin itse
isäntävarjo, ja kaikki — valkeiksi sivutut seinät, keltaisina kuultavat
ikkunat, kimmeltävä pakkanen ja autio katu oli kuin unelmanäkyä. Sitten
pilvet peittivät jälleen kuun, ja pimeys oli sakea kuin seinä. Mutta
pimeän laskeutuessa kadulle tuntui kumea rummutuksen ääni lähenevän, ja
kadun päästä, tuulenpuoleisesta kulmasta, missä Dan-sedän toimisto oli,
ilmestyi pieniä kuita, punertavia, kullankellertäviä ja kummallisesti
viiruteltuja. Ne riensivät talolta talolle, milloin ryhmittyen
linnunradoiksi, milloin hajaantuen kukin yksikseen häilyen aavemaisina
valopalloina. Hetkisen Nuppu katseli niitä hämmästyneenä, sitten hän
kirkaisi ilosta.
»Lyhtyjä! lyhtyjä! Katso lyhtyjä, täti! Tämäkö on kekri?»
»Ainakin osa siitä», sanoi täti. »Nuo ovat kekritonttuja
naurislyhtyineen. Ne kulkevat taloissa laulamassa; hetken kuluttua
saamme kuulla heidän lauluaan.»
»Voi, kuinka minunkin tekee mieli tuollaista lyhtyä! Jos saisin
heiluttaa tuollaista lyhtyä, niin tuntisin olevani kuin majakka tai
kuin Vapauden patsas New-Yorkissa. Ottaisin mieluummin naurislyhdyn
kuin laivanlastin nukkeja.»
»Eikö sinulla ole koskaan ollut sellaista?»
»Ei», sanoi Nuppu surullisena. »Et voi kuvitellakaan, millainen
mitätön, köyhä paikka Chicago on — ei kerrassaan mitään paitsi
tavallinen sähkövalo!» Ja Ailie-neiti hymyili jälleen itsekseen
iloisesti, kuten sellainen, jolla on mieluisa salaisuus tiedossaan.
»Kunpa se minun velimieheni tulisi pian», sanoi hän, ja samassa
Dan-setä tulikin pimeästä heidän eteensä lystikkään hämillinen ilme
naamassaan ja kädessä sytyttämätön naurislyhty.
»Kas tässä, Nuppu», sanoi hän, »ota tämä pian, ennenkuin joku
tyhmyri näkee sen minulla ja luulee sen olevan itseäni varten.
Tiedän, että minua pidetään jo ennestäänkin tarpeeksi hupsuna, ja
jos seudulle leviää tieto, että Daniel Dyce on kulkenut kekri-iltana
ympäri kaupunkia naurislyhtyä kantaen, niin luulisivat ihmiset minun
menettäneen pääni kaksinkertaisessa mielessä, ja se olisi kovin paha
liikeasiain vuoksi.»
»Setä!» huusi lapsi haltioissaan. »Sinä olet suloisin, herttaisin mies
koko maailmassa!»
»Totta kai», sanoi setä. »Minä olin hyvin ihailtu nuoremmilla
päivilläni. Mutta tässä tapauksessa et saa syyttää minua. Minä pesen
käteni kaikesta vastuusta. Sain määräyksen tuon kapineen hankkimiseen
Bell-tädiltäsi.»
»Hyväinen aika, eikö se ole sukkela! Sinäkö sen olet tehnyt?» kysyi
Nuppu, katsellen lyhdyn kömpelösti kaiverrettua ulkopintaa ihastuneena,
ja setä pani nauraen silmälasit päähänsä katsoakseen itsekin.
»En», sanoi hän, »vaikka olen kyllä aikoinani tehnyt joitakin
sellaisia. Siihen ei tarvita muuta kuin veitsi tai simpukankuori ja
annos raparperimikstuuraa aamulla.»
»Mitävarten se raparperimikstuura on tarpeen?»
»Naurislyhtyä tehtäessä syödään koko nauriin sisus», sanoi Dan Dyce.
»Ehkä olisin tehnyt tämänkin itse, jollei minusta olisi vastenmielistä
jättää sisusta haaskioon, ja tuo raparperimikstuura peloittaa minua.
Ostin lyhdyn eräältä pojalta tuolla kadun päässä, joka oli kovin
kalpean ja pahoinvoivan näköinen ja näytti tulevan epäilyttävän
iloiseksi päästessään lyhdystään. Luulen, että hänellä alkaa olla
raparperimikstuuran aika käsissä.»
Nuppu tuskin kuunteli, niin innostunut hän oli lahjastaan. Hän tarttui
keittiön ovenripaan ja huomasi sen salvatuksi sisäpuolelta. »Kate,
Kate!» huusi hän. »Päästä minut sisään sytyttämään lyhtyäni!»
Katen kuuttiin liikkuvan huoneessa ja omituista hihittävää ääntä myös
kuului, muttei mitään vastausta.
»Avaa ovi — pian, pian!» huusi Nuppu uudelleen, ja tällä kertaa
Bell-täti virkkoi keittiössä:
»Niin, avaa, Kate; emmeköhän olekin valmiit.»
Keittiön ovi avattiin, ja Nupun silmien eteen ilmestyi näytelmä, joka
oli sitä hämmästyttävämpi ja ihastuttavampi kun valmistukset oli kaiken
päivää pidetty huolellisesti salassa. Kymmenkunta lasta, jotka oli
salavihkaa tuotu sisään pihaoven kautta, istui vesisaavin ympärillä,
missä uiskenteli omenia, ja he odottivat vain hänen saapumistaan
aloittaakseen hauskan leikkinsä.
Oi, kuinka onnellinen tunti sitten seurasi! Mutta siihen ei vielä
sisältynyt se kaikkein vaikuttavin hetki, johon ajatukseni kiertyivät.
Se ei ollut naurun säestämä saavista urkinta, ei sormusten ja nappien,
sormustimien, pikkuruisten nukkien ja hopearahojen löytäminen Katen
keittämästä perunapöperö-kasasta; ei sitä seurannut illallinenkaan
eikä pähkinöiden parittain paahtaminen pesänristikolla, mikä synnytti
haavemaisen muinais-ajan- ja ballaadikirjan-tunnelman. Nuppu piti
näistä kaikista; hänen hurmionsa nousi huippuunsa, kun tontut astuivat
huoneeseen noetuin kasvoin, puettuina kuin naamiaisia varten, jokainen
rummuttaen tynnyrinvanteeseen pingotettua lampaannahkaa. Hän ei ollut
koskaan ennen tullut näkemään, kuinka iloinen sielu asui Bell-tädissä,
tuossa tavallisesti niin hillityssä naisessa, joka käyttäytyi
vakavasti, ikäänkuin todeten, että hänen tanssipäivänsä olivat ohi ja
että hänen oli aika muistaa vuosiensa määrää. Tänä iltana Bell-neiti
voitti iloisuudessa Ailienkin, johti leikkejä avarassa keittiössä,
sutkautteli lystillisyyksiä ja piti seuraa sellaisessa ilon remakassa,
että Ailie huudahti lopulta: »Bell, minä luulen, että sinä olet
loihdittu!»
»Tosiaankin, taidatpa olla oikeassa», myönsi Bell, vaipuen väsyneenä
tuolille. »Minun iälläni se on hupsua; en ole nauranut näin paljon sen
jälkeen kuin olin Barbara Mushetin koulussa.»
Tämä kaikki ei kuitenkaan vielä tehnyt tätä iltaa lapsukaiselle
muistettavaksi, vaan vasta sen jälkeen seurannut puolituntinen.
Hän ei tyytynyt ennenkuin sai sytyttää lyhtynsä ja saattaa toisia
lapsia kotiin. Kate lähti hänen mukaansa, ja tuo onnellinen seurue
kulki katua pitkin, kunkin erotessa joukosta oman kotinsa ovella,
kunnes viimeinenkin oli poissa, ja sitten Nuppu ja Kate lähtivät
paluumatkalle. Mutta Katellä oli mielessään tuuma, jota hän oli
hautonut koko illan sen jälkeen kuin oli paahtanut keittiön pesässä
kaksi pähkinää itselleen ja Charlesille ja nähnyt niiden suostuvan
palamaan yhdessä aivan sopuisasti. Niin pitkälle oli kaikki hyvin,
mutta hän halusi lisää vakuutusta lempensä lopullisesta voitosta.
Ilmeni, että sivukadun varrella asui tietäjäeukko, joka tunsi loitsuja
ja taikoja, ennusti teekupista ja korteista ja osasi selittää unia.
Varsinkin kekritaioissa hän oli etevä, ja Nupunkin piti saada nähdä
hänet, se ei veisi minuuttiakaan.
Lyhdyn valossa he löysivät tien povaajaeukon ovelle, ja huonosti
oli kohtalo tuota tulkkiansa suosinut, koska hän asui viheliäisessä
hökkelissä, minne palvelustyttöhupakot tulivat iltaisin tirskuen ja
peläten saadakseen tietää, mitä tulevaisuudella oli heille varattuna.
Nuppu seisoi lattialla oman lyhtynsä valopiirissä ja katseli, kun eukko
pudotti munanvalkuaisen vesilasiin. Tuohon valkuaislönttiin, joka
muodosti joitakin epäselviä, häilyviä kuvioita, hän sitten tähysteli ja
sanoi näkevänsä siinä laivanmastoja ja vilkasliikkeisen sataman, ja se
merkitsi merimiestä aviopuolisoksi.
»Enkös sitä tiennytkin!» huudahti Kate riemukkaasti; mutta siihen
eivät menot vielä loppuneet, sillä eukko käski hänen ryypätä vähän
tuosta lasista, nielemättä, ja mennä ääneti ulos pimeään, kunnes
kuulisi miehen ristimänimen, ja se oli silloin tuon merimiespuolison
nimi. Kate ryyppäsi kohtalon lasista ja meni Nupun kanssa pimeälle
syrjäkadulle. Silloin tuli Nupulle se suloinen, hurja, taikatenhoinen
tunne, jota hän nykyjään oli alkanut houkutella mieleensä milloin
vain voi, ruokkien sillä mielikuvitustaan. Lyhty loi vain himmeän
valaistuksen syrjäkadulle, jota pitkin he riensivät. Niin alkeellisilta
ja harmailta, iänikuisilta ja kuolleilta näyttivät kahtapuolta
kyyhöttävät talot suljettuine ikkunaluukkuineen, että Nupusta tuntui
kuin olisi hän taikaiskulla tullut kuoreen, joka oli yhtä tyhjä ja
eloton kuin haarniska linnan hallissa. Hetken perästä Kate sanattomana
pysähtyi kadunkulmaan kuuntelemaan. Vähään aikaan ei kuulunut mitään
inhimillistä lähtöä olevaa ääntä, mutta sitten kantautui yläkaupungllta
päin äänten muminaa, jota kohti Kate painalsi juoksemaan äkkiä kuin
käsketty. Nuppu painoi perässä, mutta ei niin nopeasti, sillä hänen
oli suojeltava lyhtyään tuulelta. Hän jäi jälkeen tässä kilpajuoksussa
kohtalon äänen tavoittamiseksi; askelten ääni hänen edellään häipyi
etäisyyteen ja hänen lyhtynsä sammui, ja siinä hän seisoi ensi kertaa
yksinään pimeässä Skotlannissa — Skotlannissa, missä noidat vielä
tekivät taikojaan! Kauhu, jota oli suloista muistella seuraavana
aamuna ja jonka muistoa hän helli kaiken ikänsä, valtasi hänet, ja hän
tunsi että kaikki, mitä ballaadikirjassa sanottiin, oli totta! Yhden
sanan hän kirkaisi, niin että se kaikui kimeästi pitkin katua — se oli
Charlesin nimi, ja Kate sen kuultuaan nielaisi ja palasi takaisin.
»Arvasin, että se palauttaisi sinut», läähätti Nuppu. »Minua peloitti
niin, että minun täytyi sanoa se, vaikka se luultavasti merkitseekin
sitä, että olen menettänyt toivon saada hänet miehekseni.»
»Siunatkoon! sinä sitä hoksaat!» sanoi kiitollinen Kate.