Olipa iloa muutamia päiviä sen jälkeen Dycen keittiössä, kun
postinkantaja Peter tunteittensa karvautta ilmaisevalla tuhahduksella
ojensi ikkunasta Katelle paketin, joka näöstään päättäen oli tullut
vierailta mailta. »En tiedä keneltä se on, eikä tarvitse luulla, että
kysyisin», sanoi hän; »mutta yksin tuon kapineen postimerkkeihin on
varmasti mennyt sievät rahat.»
»Vai niin!» sanoi Kate niskojaan keikauttaen. »Teille lienee hauska
tietää, että hänellä on hyvin varaa siihen!» ja Kate haisteli pakettia,
josta lemahti väkeviä ja outoja tuoksuja.
»Ei nyt tarvis ihan nenälleni hypätä», sanoi postinkantaja; »minähän
vain huomautin. Mikä — mikä se mies on ammatiltaan?»
»Kauppamatkustaja, myy rautatietunneleita», sutkautti Colonsayn
tyttö ja sulki ikkunan niin että paukahti, ryhtyen repimään auki
pakettia hurjana jännityksestä ja löytäen siitä pullon Väärentämätöntä
Riika-Palsamia — ihmeellistä merimiesten haavalääkettä! — toisen
Fiorida-vettä sekä hopeamedaljongin ynnä kirjelipun, jossa Charles
vakuutti hänen lähettämänsä runon todella suurenmoiseksi sekä
toivotti hänelle edelleen onnellisia syntymäpäiviä. Kuten monien
Charlesin kirjeiden nykyjään, kävi sen tarkoitus osittain yli hänen
ymmärryksensä, kunnes hän sai Nupulta kuulla, millaiseen kirjeeseen
tämä oli vastaus — sillä Nuppu oli niin suuresti hurmaantunut tuohon
vaeltavaan merimieheen, että lähetti tälle joskus kirjeitä, joita
Kate ei saanut edes nähdä. Sinä päivänä tuoksuivat aamiaisvehkeet
Florida-vedeltä, sillä Kate oli huuhdellut itsensä ylt'yleensä tällä
tuoksuaineella, ja Bell-neiti oli varma, että hän oli taaskin pessyt
astiat hajusaippualla, kuten tytön tapa oli ollut silloin kuin hän
vasta Colonsaysta tulleena oli siinä luulossa, ettei mikään muu kuin
ruskea Windsor-saippua ollut kyllin hyvää Buntain-mummon teekalustolle,
jota käytettiin sunnuntaisin. Mutta Nuppu älysi merkeistä, että
oli tullut uutisia meriltä, ja hän riensi keittiöön niin pian kuin
ehti, sillä oli lauantaipäivä, jolloin Dycen akatemialla ei ollut
oppitunteja. Oi kuinka hellästi hän ja Kate hyväilivät pulloja,
haistelivat innokkaasti niiden sisältöä ja pitelivät vuorotellen
medaljonkia! Siitä vain Kate oli pahoillaan, ettei hänellä ollut
välitöntä tarvetta Riika-palsamin käyttöön; mutta Nuppu oli häntä
innokkaampi — hän pisti varovasti neulalla kämmeneensä ja pani haavaan
tuota väärentämätöntä palsamia. »Oi, kuinka kovasti hän rakastaa minua
— meitä, piti sanomani!» — huudahti hän, ahmien innokkaasti Charlesin
kirjettä.
»Mitä sanoit hänelle viime kirjeessä?» kysyi Kate. »Hän puhuu tässä
jostakin runosta ja syntymäpäivästä.»
Nuppu tunnusti, että hän oli tehnyt Charlesille runon hänen
rakastetulta Kateltään, ja toivoen saavansa makeislahjan, kertonut
hänelle syntymäpäivänsä olevan maanantaina. »Mutta palsami on minulle
todella ihan yhtä mieluista», sanoi hän; »se on kerrassaan suloista;
kuinka se kirvelee!»
»Eihän nyt ole ollenkaan minun syntymäpäiväni», sanoi Kate. »Minun
syntymäpäiväni on aina syyskuun toisena sunnuntaina. Minä olen syntynyt
samaan aikaan kuin lady Anne — joko kaksi viikkoa ennen tai kaksi
viikkoa jälkeen. En muista tarkasti kummin se oli, ja tuskinpa hänkään
sitä muistaa.»
»Ei ei, mutta minunpa syntymäpäiväni on maanantaina», sanoi Nuppu, »ja
kun me nyt kerran rakastamme häntä näin niinkuin yhdestä tuumin, niin
arvelin sen olevan samantekevää.»
»Niinhän se onkin; en sanonutkaan sitä moittiakseni», sanoi Kate. »Ja
nyt meidän on lähetettävä hänelle jotakin vastalahjaksi. Mitä sinä
suosittaisit?»
He tuumivat monia merimiehelle soveltuvia lahjoja — öljykangashattuja,
raamattu-merkkejä, villaisia kaulahuiveja, paperiveitsiä,
kravattineuloja, käsineitä ja kaulaliinoja. Nuppu oli varma, ettei
mikään ihastuttaisi häntä niin suuresti kuin kirja autiosta saaresta,
mutta Kate sanoi että ei, piippu sopisi parhaiten — puinen piippu,
jossa oli hopeahelat; sellainen, juuri sovelias, oli rouva Wrightin
Italialaisessa myymälässä.
»Mikä on italialainen myymälä?» kysyi lapsi.
»Sitä en osaa sanoa», vastasi Kate, »jollei ehkä hänen miehensä ollut
italialainen, ennenkuin kuoli häneltä pois. Hänen kilvessään ei ole
mitään muuta kuin 'italialainen myymälä'. Hän myy tavaroitaan melkein
mistä hinnasta ostaja vain haluaa, koska raamattu sanoo, ettei sovi
tinkiä kaupanteossa.»
»_Minä_ tiedän», sanoi Nuppu. »Se on samaa kuin hoitaa liikettä fi—
fi— filantrooppisten periaatteiden mukaan. Minusta olisi hauskaa nähdä
miten sellaista tehdään. Minä juoksen ostamaan rouva Wrightiltä sen
piipun, Kate.»
Hän lähti asialleen rannan puolelle kaupunkia, kirkon taakse; ja
aamupäivän tunnit kuluivat ja päivällisaika oli kohta käsissä;
eikä vielä näkynyt merkkiä hänen paluustaan. Kate olisi kadottanut
kärsivällisyytensä ja lähtenyt häntä etsimään, mutta hän näki
ikkunastaan niin paljon mielenkiintoista, että hän unohti kokonaan
asiallaolijan. Jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tapahtui kirkon
tuolla puolen. Rellu-Wully tiesi mitä se oli, mutta ei luonnollisesti
antanut sitä tietää, sillä hän oli liikkeellä julkisena kuuluttajana,
ravistaen kaupungin tiedonhalun hereille kelloaan helistämällä ja
huutaen: »Kuulutus!» niin tärkeän näköisenä kuin olisi hänellä ollut
varattuna jokin tärisyttävä uutinen; mutta lukuunottamatta joitakin
salaperäisiä sanoja »pohjimmaisista hinnoista», jotka hän sopotti
kädessään olevasta paperista, ei siinä ilmennyt mitään, mikä olisi
erottanut tämän kuulutuksen muista tavallisista, joissa puhuttiin
laiturilla myytävistä silleistä tai John Turnerin kulmassa kaupan
olevista ruukkutavaroista. »Mitä te kuulutatte?» kysyttiin häneltä,
mutta kun hän oli siinä uskossa, että hänen äänensä oli selkeä kuin
konserttilaulajan, ei hän alentunut vastaamaan. Vasta sittenkuin joku
katsoi hänen olkansa yli ja luki itse paperista, tuli selville että
»mullistavaksi» kutsuttu alennusmyynti oli käynnissä Italialaisessa
myymälässä. Puoli kaupunkia meni heti katsomaan, mitä tuolla kunnon
eukolla nyt oli tekeillä. Kate näki heidän rientävän rantaan päin, ja
takaisin palatessaan he nauroivat. »Mikäs kometia siellä on?» kysyi hän
eräältä ohikulkijalta.
»Alennusmyynti Hurskaan lesken kaupassa», sanottiin hänelle.
»Hän on pannut syrjään Spurgeonin saarnat ja hankkinut itselleen
kaupanteon käsikirjan ja opettelee nyt pitämään Italialaista myymälää
skotlantilaiseen malliin.»
Kate olisi lähtenyt paikalla itse katsomaan tätä ihmettä, mutta hänen
patansa oli kiehumaisillaan, ja samassa tuli emäntäkin portaita alas
huutaen: »Lennox, Lennox!» Katen mieli synkkeni. Hän oli unohtanut
Lennoxin, ja miten hän saattaisi selittää hänen poissaolonsa niin
tarkalle emännälle? Mutta tällä hetkellä hän säästyikin selityksiltä,
sillä Tellun haukunta täytti kadun ja herra Dyce tuli eteiseen nauraen.
»Oletpas sinä iloinen!» sanoi hänen sisarensa auttaessaan palttoota
hänen päältään. »Mikä sinua nyt naurattaa?»
»Lystikkäin asia mitä voi kuvitella», sanoi Dan Dyce. »Olin juuri
ikään puheissa kapteeni Tärkeyden kanssa, joka on kauhean raivoissaan
erään kirjeen vuoksi, jonka joku poika on tuonut hänelle rouva
Wrightiltä. Kapteeni on niitä ihmisiä, jotka kehuvat maksavansa ensi
tilassa, mutta eivät koskaan etsi tuota tilaisuutta. Hän näyttää
olevan velkaa rouva Wrightille yhtä paljon kuin paikkakunnan muillekin
kauppiaille, mutta ei ollut siitä millänsäkään, tuo rouva kun on niin
hyvänahkainen. Tämä kirje oli saanut hänet liikkeelle. Hän näytti sitä
minulle ja huomautti, että se sisälsi herjauksen tai uhkauksen, josta
saattoi nostaa oikeusjutun, mutta minä vakuutin hänelle, etten olisi
itsekään osannut kirjoittaa sen asiallisemmin. Siinä sanottiin, että
jollei hän maksaisi heti, niin voisi helposti tapahtua jotakin, mikä
hämmästyttäisi häntä valtavasti.»
»Varjelkoon! Sehän ei ole ollenkaan lesken tapaista. Hän on varmaan
menemässä suunniltaan epätoivosta.»
»Tuon kirjeen sanamuoto se huvitti minua», sanoi Dan Dyce, mennessään
saliin yhä naureskellen — »'voi helposti tapahtua jotakin, joka
saa teidät valtavasti hämmästymään' — se vihjaa niin kamaliin
mahdollisuuksiin. Ja se tulee täyttämäänkin tarkoituksensa, sillä
kapteeni on lähtenyt maksamaan velkaansa leskelle, ollen varma siitä,
että se merkitsee häväistysjuttua.»
Kate käytti tilaisuutta juostakseen hakemaan asiantoimittajaansa kirkon
toiselta puolen. »Tänne päin, joka hyviä kauppoja haluaa!» huusivat
jotkut nuorukaiset Italialaisesta myymälästä palatessaan, tahi: »Hei,
olette hukannut askeleeni» — mikä osoittaa kuinka pikkukaupungissakin
osataan pitää hauskaa — mutta Kate ei virkkanut muuta kuin »roskat!»
harmistuneena itsekseen, samalla kuin koetti henkeään pidättämällä
estää kasvojaan käymästä punaisiksi.
Hurskaan lesken puoti kärsi nimikilvestään, joka oli »aivan liian
suuri tehtäväänsä, niinkuin nuohooja, joka tarttui kiinni mummon
savupiippuun», kuten Daniel Dyce sanoi. Kilpi oli aikoinaan kuulunut
P. & A:lle, mutta P. & A:n kelpo rouva kyllästyi kuulemaan miestänsä
haukuttavan italialaiseksi, ja niin se palasi maalarille, joka maksoi
sillä osan velkaansa rouva Wrightille. Tämä oli jo pitkät ajat katunut
tuota saalistaan, sillä hän tunsi sen sielussaan maailmalliseksi
turhuudeksi — vähemmän yleisön silmään pistävä kilpi olisi paremmin
sopinut hänelle itselleen ja hänen kahdelle ujolle pikku ikkunalleen,
joissa kärpäspaperit, korurihkama, makeiset, savukkeet, maalaismunat
ynnä sydämelliset kutsut Pilgrimi-lähetyksen Bethel-talolle joka
perjantai illaksi kello kahdeksan (jos Jumala suo) — pitivät
toisilleen sekalaista ja tomuista seuraa. Siivo, hurskas leski, mutta
ah! niin vailla kaikkea pelastavaa älyn oveluutta, Pilgrimi-iähetys
oli se, jota varten hän varsinaisesti eli, ja hänen puotinsa oli
risti, jota hän kantoi. Mutta tänään sitä tuskin tunsi entisestään:
ikkunoista oli niiden vanhennut sisältö riistetty pois, ja toinen oli
täytetty ruusuposkisilla omenakasoilla, toinen pähkinöillä, jotka
viekoittelevana putouksena ryöppysivät huolettoman tuhlaavaisesti
kumotusta tynnyristä. Kummassakin ikkunassa oli suuri käsin tekstattu
ilmoitus; toisessa luettiin:
»KEKRI-ILTA! NOUSE JA LOISTA!»
ja toisessa:
»TEE SE NYT!»
mitä, se jätettiin lukijan mielikuvituksen ratkaistavaksi. Koko
aamupäivän oli puodissa virrannut ostajia, jotka palasivat sieltä
mukanaan muutakin kuin pähkinöitä tai omenia, suuresti ihmetellen
Hurskaan leskessä tapahtunutta muutosta, hän kun kehui tavaroitaan
ihan tavallisten syntisten lailla. Pienoilla ja verhoilla varustetun
aition takana, jossa hänen otaksuttiin pitävän kirjojaan ja rukoilevan
koko kaupunkikunnan puolesta, näytti nyt olevan jokin salaperäinen
kiihoke, sillä kun huonot maksajat tänään tahtoivat ostaa jotakin
velaksi ja hän oli jo myöntymäisillään, pujahti hän aitioon ja tuli
kohta takaisin teräksenlujana, väittäen, että jokaisessa »mullistavassa
alennusmyynnissä» myytiin vain käteisellä. Hän helpotti kyllä, mutta
vain omaan hintaansa eikä ostajan tinkimään, kuten ennen tavallisesti.
Terveyssuola — hienommista hedelmistä uutettu, vilvoittava, virkistävä,
vahvistava lääkesuola (vaikka se muistuttikin tuttua Rochellen suolaa,
johon on lisätty vähän sokeria ja viinikiveä) — oli halvennettu
puolella pennyllä, alle ostohinnan, kuten käsinkirjoitettu ilmoitus
myymäläpöydällä vakuutti. Kun häneltä kysyttiin, kuinka hänen kannatti
myydä alle ostohinnan, näytti hän hämmästyneeltä ja säikähtyneeltä,
kunnes oli pujahtanut tuokioksi verhon taakse, jonka jälkeen hän
ilmoitti sen johtuvan suuresta myynnistä; hänen ei kannattanut myydä
terveyssuolaa alle ostohinnan, jollei hän myynyt sitä tavattoman suuria
määriä.
Wardin Verratonta Kiilloituspastaako haluttiin? — ikävä kyllä (pujahdus
verhon taakse) se oli nyt häneltä aivan lopussa. Viime aikoina sillä
oli ollut niin suuri kysyntä, että hän oli väsynyt tilaamaan sitä joka
toinen viikko tukuttain. Niin, Wardin pasta häneltä oli lopussa, mutta
(taaskin pujahdus verhottuun aitioon) eikö saisi olla tätä erinomaista
vasikansorkkahyytelöä, joka on saanut mitä parhaat arvolauseet
ko-konessööreiltä? Mitä ne konessöörit olivat? Konessöörit (jälleen
tiedusteluretki verhon taakse) ovat niitä rikkaita ihmisiä, jotka
voivat niellä mitä hyvänsä.
»Minäpä sanon, mitä siinä on», sanoi räätäli; »vihdoinkin olen sen
älynnyt! Hänellä on tuolla verhon takana kirja; olen nähnyt sen ennen
— Vähittäiskauppiaan Opas — ja hän puikkii verhon taakse katsoakseen
siitä, mitä hänen on sanottava ostajilleen. Siitä hän on saanut nuokin
ikkunalaitteet ja 'Tee se nyt!'-lauseet.»
Mutta hän oli väärässä — kerrassaan väärässä, sillä kun Kate tuli
puotiin kysyen: »Oletteko nähnyt Lennox-neitiä, rouva Wright? Lähetin
hänet tänne asialle monta tuntia sitten», tuli Lennox itse uutimien
takaa aitiosta ja sanoi: »Hei, Kate, terve tavattua! Mitä voimme tehdä
hyväksesi tänään?»
»Varjelkoon, kyllä nyt saat saparollesi!» sanoi Kate. »Sinua odotetaan
päivälliselle.»
»Olin juuri lähdössä kotiin», sanoi Nuppu mennen ovea kohti.
»Lapsikultani, lapsikultani, pikku enkelini!» huusi Hurskaan leski
aikoen suudella häntä, mutta Nuppu torjui sen.
»Ei tänään, jos suvaitsette; olen monta mailia liian suuri
suudeltavaksi tänään», sanoi hän ja marssi juhlallisesti ulos
italialaisesta myymälästä.
»Mitä kummaa sinä teit näin kauan poissa kotoa?» kysyi Kate. »Oliko
sinulla jotakin toimitettavaa?»
»Suoritin maksua Charlesin piipusta», sanoi lapsi, antaen takaisin sen
ostoon saamansa rahat. »Tuo rouva Wright on mitä suloisin ihminen,
mutta kyllä hän, poloinen, on liikeasioissa ihan pikku lapsi! Kun
pyysin ostaa piipun, oli hän niin mielissään, että tahtoi antaa sen
minulle ilmaiseksi, koska olin herra Dycen veljentytär. Hän sanoi, että
Dan-setä on Jumalan mies, joka on pelastanut hänet vararikosta useammin
kuin kerran, ja piippu oli sentään aika vanha kapine, joka oli ollut
ikkunassa siitä saakka kuin hän tuli kääntymykseen ja lakkasi pitämästä
koristuksia vaatteissaan. Luulisi melkein, että hänen mieltänsä
kirvelee, kun ihmiset tulevat hänen puotiinsa tuhlaamaan rahaa; hänet
on varmaankin kasvatettu vapaaruokalassa. Minä sanoin, että ottaisin
piipun ilmaiseksi, jos hän kaupanpäällisiksi suostuisi pieneen leikkiin
minun kanssani. 'Millaiseen leikkiin?' kysyi hän — oi, hän on niin
herttainen ihminen! — ja minä sanoin, että olin ihan kuolemaisillani
halusta pitää oikeaa kauppaa, ja että näyttäisin hänelle Chicagon
mallia. Ja usko pois, minä tein sen, Kate MacNeill!»
Hän tuli sisään yht'aikaa liemen kanssa, mutta mitään ei kysytty
ennenkuin setä oli lukenut ruokasiunauksen; sitten, ennenkuin
lusikkaakaan oli liikutettu, sanoi Bell-täti: »Lapseni, lapseni, missä
ihmeessä sinä olet ollut?»
»Olen pitänyt puotia rouva Wrightille», sanoi Nuppu.
»Tsk! tsk! sinä olet auttamaton!» huusi täti. »Tuollainen lapsi
pitämässä puotia!»
»Kaunis kauppiaspari, leski ja sinä! Kumpi teistä laski vaihtorahat?»
sanoi Dan-setä. »Kerropas meille kaikki.»
»No niin, minulla oli oikein hauskaa», sanoi Nuppu. »Kestäisi teeaikaan
asti, jos kertoisin ihan tarkalleen, kuinka hauska päivä minulla on
ollut, mutta tahdon hoputtaa ja luoda vain yleiskuvan. Kun sinä,
Dan-setä, sanoit hänen hoitavan liikettään fil— filantrooppisten
periaatteiden mukaan, teki minun mieleni nähdä millaista se oli, ja
minä menin sinne Katen asialle ja tarjouduin auttamaan. Hän myönsi
itsekin, ettei hän ollut maan parhaita liikkeenhoitajia eikä näyttänyt
siitä suuriakaan rikastuvan, mutta sanoi, että Luojan kiitos hänellä
oli terveyden kallis lahja. Minä olin ensimmäinen ostaja minkä hän oli
saanut nähdä koko aamuna, paitsi erästä miestä, joka pyysi rikkomaan
puolikruunusen, eikä hänellä ollutkaan puolikruunusta mukanaan, vaan
lupasi maksaa sen sitten kuin ei toiste enää tulisi. Rouva Wright sanoi
luulevansa varmasti, että liikkeessä tapahtuisi käänne, ja minä sanoin
luulevani, että se kääntyisi pikemmin, jos — jos — jos hän itsekin
vähän lykkäisi sitä. Ja hän sanoi, että siinä oli varmasti jotakin
järkeä, ja lausui toivovansa, että kuuluin kristittyjen seurakuntaan,
Minä sanoin kuuluvani, ja siihen hän huudahti: 'Halleluja!' Kaikissa
muissa suhteissa hän oli ihan täysikelpoinen; hän katsoi minuun silmät
pyöreinä ja teki juoksujalkaa kaiken mitä minä käskin. Ensin hän
otti pois kaiken vanhan ruuhkan ikkunoista ja täytti ne pähkinöillä
ja omenilla kekri-iltaa varten, niin etteivät Skotlannin ikkunat
luullakseni ole olleet sen näköisiä milloinkaan maailman alusta
lukien. 'Ihmisistä tämä on varmaan ikäänkuin hupsua', sanoi hän
vähän peloissaan, 'ei mitkään muut ikkunat koko paikkakunnalla ole
sellaisia.' 'Eipä tietenkään', sanoin minä, 'ja sepä se juuri pistääkin
ohikulkijan silmään,' Jim Molyneux sanoi, että myymälän ikkuna oli
kuin näytelmäilmoite, se tarvitsi vetonaulan — nykäisyn — iskulauseen.
Sitten minä koetin muistella niitä sukkeluuksia, joita Chicagon
puotikauppiaat painattavat ikkunoihinsa, mutt'en voinut muistaa muuta
kuin: 'Housuja, kaksi dollaria lahkeelta, istumapaikat ilmaiseksi',
mutta rouva sanoi, ettei hänellä ollut myytävänä housuja. Sitten
muistin nähneeni joitakin sieviä pikku kortteja, joihin oli painettu:
'Nouse ja loista!' ja: 'Tee se nyt!' ja minä käskin hänen piirtää nuo
sanat suuresti ja selvästi ja panin ne ikkunaan. Hän tahtoi tietää mitä
ne merkitsivät, ja minä sanoin, etten osaisi sanoa sitä alkuunkaan,
mutta ne panisivat ihmiset ihmettelemään ja tulemaan puotiin saadakseen
sen selville, ja silloin olisi hänen käytettävä tilaisuutta myydäkseen
heille jotakin ja näpättävä heiltä rahat ennenkuin he pötkivät
tiehensä. Oi, täti, kylläpä minä kerron!» ja tässä Nuppu pysähtyi
miltei hengästyneenä ja hiukan häpeissään.
»Kerro, kerro!» huudahti Ailie.
»No niin, minä menin pieneen konttoriaitioon, jossa leskellä oli
kassakirjansa, hirveästi koirankorvainen, ja pinkka saarnakirjoja
ja läjittäin kirjasia siitä, kuinka on tehtävä toisille samoin kuin
pitäisi itselle tehdä, ja kuinka on annettava köyhille ja lainattava
Herralle. Hän luki niistä kappaleita minulle ja sanoi ihmettelevänsä
toisinaan, oliko kapteeni Brodie liian köyhä maksaakseen puolentoista
vuoden tupakat, mutta hän ei halunnut ahdistaa kapteenia, koska tämä
oli ollut Intiassa ja taistellut maansa puolesta. Hän sanoi, että hänen
pitäisi kai taas kirjoittaa hänelle ja pyytää saatavansa, kun vain
tietäisi, miten sovittaisi sanansa niin, että se olisi kristillistä
ja kohteliasta ja hienotunteista, mutta tekisi kuitenkin kapteenille
selväksi, että hän tarvitsi nuo rahat oikein kipeästi. Minä sanoin
tietäväni sanat, jotka sopisivat ihan erinomaisesti, ja minä sanelin ne
hänelle —»
»Minä näin tuon kirjeen», sanoi Dan-setä, ja hänen silmänsä vilkkuivat
lasien takaa. »Se oli nerontuote — kerrohan eteenpäin!»
»Sitten alkoi ihmisiä tulla ostamaan pähkinöitä ja omenia, ja he
kysyivät mitä 'Nouse ja loista' ja 'Tee se nyt' merkitsivät. Hän sanoi,
että ne olivat viestejä Herran enkeliltä — minua kaiketi hän lienee
tarkoittanut — vaikka, taivas nähköön, minussa ei ole paljonkaan
enkeliä — vai onko, Bell-täti? Sitten ihmiset menivät pois vähän
pöllähtäneen näköisinä ja tulivat hetken perästä takaisin ja kyselivät
hintoja. Hän sanoi, ettei hän ollut ihan varma, mutta arveli, että noin
yksi shillinki, tai ehkä yhdeksän pennyä, koska heillä oli suuri perhe,
ja sitten he pyysivät saada velaksi, ja hän antoi heille perään niin
että minä ihan raivostuin. Kun väki oli mennyt pois, annoin minä hänen
kuulla suorat sanat ja tein hänelle selväksi, että fil-filantrooppiset
periaatteet olivat suuri erehdys pienessä italiaisessa myymälässä,
ja että hänen tuli antaa ostajilleen tilaisuus tehdä toisille samoin
kuin he tahtoisivat itselleen tehtävän. Hän katsoi minuun silmät
vielä pyöreämpinä ja sanoi, että ihan varmasti minä olin sallimuksen
lähettämä, ja että olin ehkä oikeassa, sillä hän ei ollut koskaan
ennen katsonut asiaa siltä kannalta. Tämän jälkeen hän reipastui
ihmeellisesti. Panin hänet lähettämään herra Reilun tiukukelloineen
kaupungille lukemaan kuulutusta, jossa sanottiin, että kaikkea mitä
tarvitsette on saatavana rouva Wrightillä pohjimmaisiin hintoihin; ja
kun ihmiset sen jälkeen tulivat puotiin ja tahtoivat saada mikä mitäkin
ilmaiseksi tai ainakin melkein ilmaiseksi, niin hän puikahti aitioon,
missä minä nyt pidin asuntoa, ja kysyi minulta mitä hänen kullakin
kertaa oli sanottava, ja sitten kipaisi takaisin ostajien luo terävänä
kuin nupinaula ja näytti heille, ettei hänen kanssaan tarvinnut
leikitellä. Hän sanoi ansainneensa enemmän rahaa tänä päivänä, minun
leikkiessäni chicagolaista kaupanpitoa, kuin hän ansaitsisi viikossa
omalla tavallaan. Oi, minähän puhun ja puhun ja puhun, ja liemeni on
jäähtynyt ihan kylmäksi!»
»Niin minunkin», sanoi Dan-setä hätkähtäen.
»Ja minun!» sanoi Ailie-täti hymyillen.
»Ja minunkin, totisesti!» huusi Bell-neiti helähtäen nauruun,
johon kaikki muutkin yhtyivät, kunnes Tellu korotti äänensä pannen
vastalauseen.