»En voi sietää tuota Shakespearea!» huudahti Kate toivottomana, saatuaan
kuunnella häntä monta päivää. »Hän on niin murheellinen kuin mikä
ikään. Eikö hänellä ole mitään iloisempaa tarjottavana, sellaista kuin
kalastajat laulavat Colonsayssa? Viime viikon 'Horner'-lehdessä oli
paljon enemmän hauskaa.»
Niinpä Nuppu sukelsi uudelleen pohjattomaan tiedon kaivoon ja veti
esiin Palgraven 'Kulta-Aarteen', paiskaten mielilyyrikkonsa Kate-tytön
jalkojen juureen. Mutta Kate ei voinut sietää Kulta-Aarrettakaan;
laulut olivat miltei kaikki niin valittavia, että ihan itkettämään
tuppasi. Nuppu vakuutti hänelle parhaisiin auktoriteetteihin vedoten,
että ihanimmat laulut olivat ne, joissa oli surullisin sisältö,
mutta Kate sanoi, että sellaiset saattoivat kyllä käydä täydestä
herrasväelle, jolla ei ole todellisia murheita omasta takaa, mutta
työihmisille ne eivät ollenkaan sopineet. Työihmiset tarvitsivat
lauluja, joilla on nuotit ja kertovärssyt, joihin voi polkea tahtia
jalallaan. Historiakaan ei ollut sen paremmin hänen makuunsa. Se oli
kaikki tyynni uskomatonta — ei mikään maa ole voinut elättää niin
monta kuningasta ja kuningatarta. Mutta maantieteestä hän piti, sillä
kartalta hän saattoi seurata Charlesia tämän purjehtiessa satamasta
satamaan, missä hänen nimissään kirjoitettuja, mutta yhä edelleen
Lennoxin kyhäämiä kirjeitä olisi häntä odottamassa.
Lukusuunnitelmaa noudatettiin näin kauan aikaa, koska kaupunki oli
ehtinyt alakuloisimpaan aikakauteensa ja Nuppu alkoi tuntea olonsa
painostavaksi, joten opettajan näytteleminen oli hänen ainoa ilonsa.
Vieraat olivat muuttaneet etelään pääskysten mukana; höyrylaiva
ei saapunut enää joka päivä elähdyttääkseen kiveystä iltapäivisin
suurkaupunkilaisjalkojen kapseella, joka oli niin erilainen kuin
tavallinen nastapohja-anturoiden kolina; kyytipostin lähtötorvi ei enää
raikunut laaksoa pitkin avaran maailman malmisena merkkitoitauksena.
Rauha laskeutui kaupungin ylle horroksen tavoin, ja päivät kuluivat
raskasmielisinä. Ihmiset liikkuivat toimissaan vastenmielisesti,
savupiippujen savukin kierteli laiskasti vetelehtien katonharjoja,
missä kottaraiset tirskuivat, ja kukkulat olivat miltei yhtenään usvan
peitossa. Kun se toisinaan hälveni, saattoi Nuppu ullakkoikkunastaan
nähdä etäisen laakson läpi kiemurtelevan maantien. Maantie, maantie! —
ah, siihen alkoi liittyä merkitys ja jonkinlainen kutsu, ja kaihoten
hän katseli sitä ja ajatteli sen toista päätä missä elämä, josta hän
oli tullut ja josta hän oli lukenut, kohisi valtavana ja ihmeellisiä
asioita tapahtui. Charles Maclean Oronsaysta, toinen perämies, jota
hän rakasti ihan menehtyäkseen nyt kun tämä kirjoitti säännöllisesti,
miltei hullaantuneena saamistaan hurmaavista, merkillisistä kirjeistä,
oli tohtorin laittamana jälleen kunnossa ja purjehti taas aavoilla
ulapoilla. Hän kirjoitti milloin Cardiffista tai Fleetwoodista, milloin
Hampurista, Santanderista tai Bilbaosta, joiden pelkkä nimikin oli
kuin tarina, ja lapsen esimerkin kilpailuun houkuttelemana koki hänen
tervainen kynänsä alati urheasti piirtää jonkunlaisen kuvan siitä
monikirjavasta maailmasta, jossa hän risteili. Hän kertoi meluisista
satamista, jotka tungeksivat täynnään laivoja; kaduista ja valtavista
tavaramakasiineista ja paikoista, joissa ihmiset lauloivat, ja joskus
pelihuoneista, missä oli pahimpia veijareita ja koreampia naisia.
»Konstikos vaatteilla on koreilla», sanoi Kate. »Mutta mitäpä koreista
vaatteista, jos puuttuu sydämen puhtaus ja hyvä vartalo?» ja hän
silmäili tyytyväisenä omia pulleita käsivarsiaan.
Mutta Nuppu liitti tuohon Charlesin käyttämään sanaan laajemman
merkityksen ja ajatteli niitä kauniita ja älykkäitä näytelmäkappaleiden
naisia, joita hän oli itse nähnyt kaukana Chicagossa, ja kun
hänen sijaislemmittynsä olisi pitänyt niitä koreina ja selvästi
mielenkiintoisina, teki hänen mieli päästä kilvoittelemaan niiden
kanssa tai ainakin näkemään niitä uudelleen. Ja oi, kuinka hänen teki
mieli nähdä niitä paikkoja, joista Charles kirjoitti, ja kuulla pyörien
jyrinää ja kellojen kilinää! Ja Ailie-tätikin antoi alinomaa yllykettä
ajatuksiin ja kaipauksiin, joille ei tässä pikkukaupungissa löytynyt
mitään tyydykettä. Bell asui aina välittömien velvollisuuksiensa
ahtaan piirin sisäpuolella, tyytyen, kuten monet muutkin — Jumalan
kiitos! — täyttämään jokapäiväiset tehtävänsä parhaansa mukaan,
uneksimattakaan sen jalommasta, Dan oli aikoinaan liikkunut laajemmalti
ja tunsi maailmaa koko lailla paremmin, ja hän oli nähnyt niin monet
sen ihanuudet harhakuviksi ja houkutukset virvatuliksi, että hänen
villihanhensa olivat nyt kotiutuneet. Hän saattoi nähdä maailman
peilistä, jonka edessä hän ajoi partaansa, ja siinä oli paljon huvin
aihetta. Mutta Ailien villihanhet liitelivät yhä kaukana taivaanlaella,
tuntematta lepopaikkaa. Lapsi oli loihtinut hänet! Usein hän nykyjään
tuijotti kaukaisiin näkyihin, saavuttamattomiin maihin; ja vaikka
hän näennäisesti oli jo ammoin alistunut olosuhteisiinsa, tunsi hän
nykyjään toisinaan kyllästymistä vankinaoloonsa tässä uneliaassa
kaupungissa, missä kaikki sai siirtyä huomiseen, sill'aikaa kuin hänen
mielihalujensa hurjat linnut lentelivät ympäri asuttavaa, valpasta
maailmaa. Tietämättään — ei, ei aina tietämättäänkään — hän herätti
lapsessa sammuttamatonta uteliaisuutta, salaista tyytymättömyyttä
pieniin ja ahtaisiin oloihin, kaipuuta avaroihin liikkuma-aloihin ja
haltioituneihin, väkirunsaisiin hetkiin. Olla älykäs, olla rohkea ja
uljas, uskaltaa yrittää ja luoda itselleen maineikas nimi — kuinka
hänen kasvonsa hehkuivat ja koko olemuksensa värisi, kun hän kuvaili
millaista elämää hän olisi halunnut elää, jos hänellä vain olisi ollut
sellaiseen tilaisuutta! Kuinka monet naiset ovatkaan hänen kaltaisiaan
— häärien hiljaisina kotilieden ääressä, näennäisesti levollisina ja
tyytyväisinä parsien ja paikaten ja palvellen miehenjahnuksien oikkuja!
Niin tyytyväinen ja touhukas kuin Bell saattoikin olla pikku
puuhineen, oli hänellä kuitenkin terävä, älykäs katse, ja hän oivalsi
lapsen levottomuuden. Se tuotti hänelle todellista huolta, sillä
samalla tapaa oli kulkurihenki alkanut hänen William-veljessään.
Toisinaan hän lempeästi torui Lennoxia, olipa suunnitellut hänen
siirtämistään johonkin toiseen huoneeseen ullakkokamarista, jonka
ikkuna oli ainoa koko talossa, mistä saattoi nähdä maantielle, mutta
Ailie sanoi hänelle, että sillä tavoin tehtäisiin maantie vain yhä
mielenkiintoisemmaksi lapselle. »Enkä tiedä», lisäsi hän, »tarvitseeko
meidän olla huolissamme, vaikka hän uneksisikin suuresta avarasta
maailmasta ja sen mahdollisuuksista. Luulen, että hänen on jonakin
päivänä lähdettävä tuolle maantielle.»
»Lähdettävä maantielle!» huusi Bell miltei itkien. »Oletko hullu,
Ailie Dyce? Mitä varten hänen olisi lähdettävä? Täällä on yllin kyllin
tekemistä, ja ihan varmaan ei hän voi koskaan saada parempaa oloa
muuallakaan. Lorua kaikki! Toivon, ettet aja mitään hänen päähänsä;
meillä on ollut kyllin surua hänen isästään.»
»Hänen menetyksensä olisi minulle sydänsuru, sen vakuutan», sanoi
Ailie-täti tunteikkaasti. »Mutta —» ja hän päätti lauseensa huokauksella.
»Olethan toki tyytyväinen itsekin?» sanoi Bell; »etkä sinä suinkaan ole
mikään pöhkö.»
»Olen kyllä tyytyväinen», myönsi Ailie; »ainakaan — ainakaan en
valita. Mutta on olemassa tyytymättömyyttä, joka on miltei pyhää, —
vaellusluonnetta, joka on rodun pelastus. Muistathan 'pilgrimi-isät',
Amerikan asuttajat —»
»Kunpa Jumala olisi antanut heidän pysyä kotona!» sanoi Bell. »Ei ole
yhtään onnellista kotia tässä maassa, sen jälkeen kuin siirtolaisuus
pääsi alkuun.» Ja tämän kuullessaan Ailie-neitiä hymyilytti ja Dania
nauratti.
»Eikö johdu mieleesi, Bell», sanoi Dan, »että ilman pilgrimi-isiä ei
Nuppuakaan olisi olemassa?»
»Ei tosiaankaan olisi!» sanoi Bell hymyillen. »Ehkäpä olikin yhtä hyvä,
että ne poloiset menivät. Ja tietysti on Amerikassakin monta rehellistä
kunnon ihmistä.»
»Koko joukko!» sanoi Ailie. »Ethän voine odottaakaan, että ne kaikki
mahtuisivat tähän kaupunkiin, tai edes Skotlantiin. Amerikka ottaa
mielellään vastaan ylijäämän.»
»Kas, te koetatte saada minut nauramaan ja unohtamaan todisteluni»,
sanoi Bell; »mutta enpä lähdekään kelkkaanne tällä kertaa. Minä pelkään
lapsen puolesta, ettäs sen tiedätte. Oi, Ailie, muista mikä hänen
äitinsä oli — ihmispoloinen, onneton ihmisparka! näytellä henkensä
elatukseksi, kulkea paikasta paikkaan, ilman mitään varsinaista kotia;
nauraa, itkeä ja liikehtiä lamppujen edessä maailman huvitukseksi —»
»Pahempaakin voisimme tehdä kuin tuottaa maailmalle huvitusta», sanoi
Ailie vakavasti.
»Kyllä, kyllä, mutta maalatuin kasvoin ja koko tuo turhuus ihan
ammattina — eikö siinä sentään ole eroa? Minä pidän leikillisestä
sydämestä, sellaisesta kuin Danin, mutta tehdä koko ruumiinsa ihan kuin
joksikin viuluksi! Ainoastaan ruumiissamme me voimme olla oma itsemme
— se on meidän ainoa kotimme; ajattele, millaista olisi sisustaa se
pelkillä valhe-esineillä, valaista kaikki huoneet, joiden pitäisi olla
yksityisiä, ja jättää verhot auki, jotta maailma saisi katsella sisään
maksun edestä! Kuinka usein olenkaan muistellut Williamia, miten hän
itki henkensä elatukseksi, kuten hänen joskus varmaan täytyi tehdä, ja
ajatellut, mitä hänellä mahtoi olla jäljellä surunsa huojennukseksi
Maryn kuoltua. Oi, suista lapsi, Ailie! suista tuo kultatyttönen —
sinusta se riippuu kokonaan; hän jumaloi sinua; hänen luonteensa
muovaaminen on sinun käsissäsi. Pysytä hänet nöyränä. Varjele häntä
ajattelemasta maailman ihanuuksia. Opeta hänet ottamaan vaari ajastaan,
jotta hän avaisi sydämensä viisaudelle. Hänen mielensä on liian usein
poissa täältä ja harhailee jossakin muualla — samoin oli Williaminkin
laita — samoin oli kerran sinunkin laitasi.»
Ei tosiaankaan ollut ihme, että Nupun mieli harhaili muualla, kun
elämä hänen ympärillään oli äkkiä käynyt niin unteloksi. Näinä aikoina
Rellu-Wully usein jättäytyi liian kauaksi aamu-unensa valtoihin ja
riennettyään aamuaution kaupungin läpi housut hädin tuskin yllään,
soitti kelloa hurjan hätäisesti puoli tuntia myöhempään kuin oikea
aika oli. Mutta pieni myöhästyminen ei haitannut kaupungissa, joka ei
oikeastaan koskaan ohut täysin valveilla. Ihmiset kulkivat toimiinsa
puoliunessa; myymälänpitäjät tulivat unisesti silmiään räpytellen
alas ottamaan ikkunaluukkunsa pois ja palasivat sitten aamiaiselle,
tahi, pelkään toisinaan, vuoteeseensa, ja kun päivä oli selvennyt
ja säädyllisyys vaati heitä edes näyttämään olevansa toimessa,
seisoivat he tuntikausia puotiensa ovella katsellen kadulla nokkivia
varpusia, västäräkkejä ja sinitiaisia tai katuojan hiekassa riiteleviä
lokkeja. Ei mitään tapahtunut. Pari kolme kertaa päivässä rämisivät
maalaisrattaat kaupungin halki rikkoen sunnuntaisen rauhan; ja eräänä
muistettavana iltapäivänä tuli posetiivia kantava tumma italialainen,
joka varmaankin luuli vihdoinkin saapuneensa itse Eldoradoon, — niin
runsaasti hänet palkitsi tämä toistensa katselemiseen kyllästynyt
yhdyskunta. Mutta muuten ei tapahtunut mitään, ei vähintäkään! Kuten
maanalaisessa satumaassa sokeat ovat kuninkaita, näytti George
Jordon, tuo tyhmä mies, joka ei koskaan ollut tositoimessa, vaan
kuljeksi kadehdittavaan iänikuiseen unelmoimiseen vaipuneena, ainoalta
valveillaolevalta tuossa ontuneessa maailmassa, sillä hän edes liikkui,
kahnusteli jonnekin, varmana siitä että hänelle löytyisi työtä, kun hän
vain pääsisi siihen käsiksi. Lapset tallustelivat kouluihinsa, koirat
nukkuivat raiteella, missä kerran vallitsi kesäinen liikenne, Kate
pursuili alakuloisena keittiöikkunastaan ja lauleli aivan häpeämättä
kadulle surullisia, vanhoja gaeliläislaulujaan, jotka Dan Dycen sanojen
mukaan olisivat olleet erinomaisia, jos ne vain olisi sävelletty, ja
hänen äänensä oli kuin univirsi.
Eräänä päivänä Nuppu näki lukemattomia lintuja lähtevän suurina
laumoima, lentäen maantien ylitse, ja seisoessaan kuihtuvassa
puutarhassa kuuli näennäisesti ilman tuulen henkäystäkään putoavien
kuivien lehtien rapisevan. Se kammotti häntä. Hän tuli nopeasti sisälle
teepöytään miltei kyynelissä.
»Oh, se on kauheaa», sanoi hän. »On aina sunnuntai ilman hyviä
vaatteita ja lampaanlapaa päivälliseksi. Minun tekee ihan mieli parkua.»
»Hyväinen aika», sanoi Bell-neiti iloisesti, »ja minä kun juuri
ajattelut, että elämä on harvinaisen vilkasta vuodenaikaan katsoen.
Jotakin yllättävää sattuu harva se päivä. Aggie Williams huomasi
hienon, uuden keittiölietensä liian suureksi tiloihinsa, ja hän on
päällystänyt sen kretongilla ja tehnyt siitä hyllyn saliinsa. Ja entäs
sitten kantaatti; kirkkokuoro rupeaa kuulemma harjoittelemaan sitä
niin pian kuin Duncan Gill viereisestä huoneistosta on poissa — hän
on lähellä loppuaan, raukka, jota he odottavat, mutta hän sanoo ettei
hän mitenkään voisi kuolla kristillistä kuolemaa, jos hänen pitäisi
kuunnella heidän harjoituksiaan seinän takaa.»
»Chicagossa ei ole vähääkään tällaista», sanoi Nuppu, ja hänen setänsä
nauraa kukersi.
»Eipä kaiketi», sanoi hän. »Sääli Chicagoa! Ikävöitkö Chicagoon,
typykkäni?»
»En», sanoi Nuppu harkitusti. »Siellä haisi aika lailla, mutta oi voi!
kunpa ihmiset täällä olisivat sentään vähän vilkasliikkeisempiä!»
»Niin, kyllä kai täällä ei ole rahtuakaan samanlaista kuin Chicagossa»,
myönsi Bell-täti. »Minusta on mieluista, että täällä on juuri niin
herttaisen skotlantilaista.»
»Ei täällä ole Skotlanninkaan laista», sanoi Nuppu. »Minä
odotin Skotlannin olevan kuin pelkkää tarukirjaa, täpötäynnä
haarniskasotureita, kovenanttilaisia ja kaikkea mitä isän oli tapana
puhella sunnuntaisin, kun hän oli vähän niinkuin murjollaan ja tahtoi
tehdä minut skotlantilaiseksi. Olen hakenut metsistä kovenanttilaisia
enkä ole löytänyt yhtään; mihin lienevät pötkineet, enkä ole nähnyt
yhtään haarniskasoturia siitä asti kuin tulin tänne, paitsi niitä
linnan käytävässä olevia, jotka ovat tyhjiä.»
»Millaiseksi sitten todella luulit Skotlantia?» kysyi Ailie.
»Minä ja Winifred Wallace yhdessä kuvittelimme, että se olisi
suurenmoinen ritarillisuuden kotimaa, jossa olisi alinomaisia kiistoja
kruunupäitten kesken. Luulin, että täällä olisi paljon 'muinaisajan
taisteluita', niinkuin 'Ylämaan elomiehessä' tuossa rakkaassa K.A.:ssa».
»Mikä on K.A.?» kysyi Bell-täti; ja Nuppu nauroi viekkaasti ja katsoi
hänelle hymyilevään Ailie-tätiin ja sanoi: »Mepä tiedämme, Ailie-täti,
emmekös tiedäkin? Se on suurenmoinen! Ja jos sinäkin tahdot tietää,
Bell-täti, niin se ei ole mikään muu kuin herra Kultu Palgraven
'Kulta-Aarre'. Siinä on kirja, voi sentään! Luulin, että olisi
taisteluita joka päivä —»
»Mikä verenhimoinen lapsi!» sanoi Ailie-neiti.
»En tarkoita oikeita, todellisia taisteluita», riensi Nuppu
selittämään, »vaan sellaisia, jotka ovat kuin kaukaa kuuluvaa pauhinaa
— ei ollenkaan verta, vaan ainoastaan kovaa kalsketta. Mutta taistelut
kai ovat joutuneet pois muodista, niinkuin rautahaarniskatkin. Sitten
luulin, ettei täällä olisi juuri mitään muuta kuin vesiputouksia
ja rotkoja ja — ja — vuorensolia, ja siellä täällä joku oikein
reima Alick, lyhythoitoinen ja sulkahattuinen, joka raiuttaisi
metsästystorvea. Siitä mitä isä puhui ja mitä kirjoista luin, tulin
siihen luuloon, että kaikki ihmiset Skotlannissa vihasivat toisiaan
kuin myrkkyä ja perustivat klaanin ja lähtivät sotimaan toisia klaaneja
vastaan, jolloin kolkot kokoushuudot kaikuivat ja säkkipillin äänet
kiirivät rajusti raikkaassa tuulessa. Ja kaikki paikat olisivat täynnä
lemmestä riutuvia impiä, joilla olisi kaulan ympärillä sellaiset
tärkätyt myllynkivet kuin kuningatar Marialla aina oli. Kyllä mahtoi
olla jokseenkin noloa tuolle vanhalla Maria-raukalle, kun hän sattui
nukahtamaan kirkossa! Mutta täällä ei ole vähääkään sellaista;
Skotlannilta tuntuu vain silloin kuin olen vuoteessa ja tuuli ulvoo
kovasti ja hanhet raakkuvat. Silloin ajattelen puita, jotka seisovat
ulkona pimeässä ja sateessa, kukkuloita, sellaisina kuin ne ovat olleet
ammoisista ajoista, ja suuria, yksinäisiä seutuja, joissa ei ole
ketään, ei edes valon pilkahdusta; ja silloin minua alkaa värisyttää ja
karmia, sillä se on Skotlantia, haamuja täynnä. Luulen, että Skotlanti
on kuollut kuin tukki.»
»Se ei ole kuolleempi kuin sinäkään», sanoi Bell-neiti, aina valmiina
puolustamaan synnyinmaata. »Maailman terävä-älyisimmät ihmiset tulevat
Skotlannista.»
»Niin isänkin oli tapana sanoa; mutta Jim sanoi arvelevansa, että mitä
terävämpiä lie olivat, sitä vikkelämmin he sieltä tulivat. Minä en
vähääkään ihmettele, että he rientävätkin pois kotoaan, kun tuntevat
olonsa niin kuolleeksi ja nuutuneeksi ja ajattelevat kaikkia asioita ja
näkevät tuon tien.»
»Tien?» sanoi Dan-setä. »Minkä tien?»
»Minun tieni», sanoi lapsi. »Sen, jonka näen ikkunastani — oh, kuinka
se nousee ja nousee ja kaartelee ja kaartelee, ja se ihan kirkuu
tulemaan mukaansa ja koettamaan.»
»Koettamaan mitä?» kysyi Dan-setä uteliaasti.
»En tiedä», sanoi Nuppu miettien hartaasti. »Ailie-täti tietää, ja
arvelen että Bell-tätikin tietää. En osaa sanoa mitä se on, mutta
minun ihan kutkuttaa jalkoja lähtöhalusta. Toisinaan minusta tuntuu,
että minua peloittaisi lähteä, mutta Ailie-täti sanoo, että pitääkin
aina tehdä sitä mitä pelkää tehdä, sillä miltei aina on juuri se yksin
tekemisen arvoista.»
Dan Dyce raaputti hänen tuolinsa vieressä kerjäävän Tellun korvallista
ja tähysti sitä tehdessään silmälasiensa reunojen yli tutkivasti lasta.
»Kaikki tiet, kuten vähän myöhemmin tulet huomaamaan», sanoi hän,
»johtavat samaan kuolleeseen loppupisteeseen, ja vaikka luulemmekin
itse valitsevamme tiemme, olemme kuitenkin useimmat Koulumestarin
armoilla, kuten Geordie Jordon. Ainoa seikka, mikä on
selvää käsilläolevassa aiheessa, on se, ettemme me ole täällä kyllin
vilkkaita nuoren Amerikan mielestä. Mitähän meidän mielestäsi tulisi
tehdä tuon eloisuuden saavuttamiseksi?»
»Touhuta», sanoi Nuppu. »Hyväinen aika, täällähän ei kukaan liiku
hautasaattoa nopeammin, ja kuitenkin pitäisi panna laukaksi, jos mieli
pysyä pelimannin mukana.»
»En ole minäkään kaikkein kiireisimpiä», sanoi Dan-setä hymyillen. »Se
johtuu ehkä siitä, että olen mielestäni itse täällä ainoa pelimanni.
Mutta jos haluat soveltaa käytäntöön chicagolaista järjestelmää,
pitäisi sinun aloittaa rouva Wrightin Italialaisesta myymälästä tuolla
rannan puolella — se ihmisparka menettää rahansa koettaessaan hoitaa
myymäläänsä filantrooppisten periaatteiden mukaan.»
Nuppu mietti ankarasti hetken aikaa. »Fil— fil— mikä on filantrooppinen
periaate?» kysyi hän.
»Se on sellainen periaate, josta ei sovi odottaa paljon korkoja
muualla kuin toisessa maailmassa», sanoi setä. »Tuo leski on kovin
siivo ihminen; jos sävyisät saisivat periä maan sananmukaisessa
merkityksessä, olisi koko Skotlanti jo kauan ollut hänen omaisuuttaan.»
»Tosi kristitty ihminen!» sanoi Bell-neiti.
»Sitä en kiellä», sanoi Dan, »mutta tosi kristityn ihmisenkin pitäisi
joskus ajatella velkojansa vaatimuksia, ja meidän kesken sanottuna
on minulla täysi työ pidättäessäni tukkukauppiaita vetämästä häntä
oikeuteen.»
»Miten menettele! siinä?» kysyi Ailie vilkuttaen silmiään. Mutta Dan ei
vastannut — hän ryki ja puhdisti silmälasejaan.