Koko kaupunki aikoi äkkiä puhua Kate MacNeillin ylpeydestä. Hän ryhtyi
pitämään parhaita vaatteitaan arkipäivinä, hylkäsi keittiöikkunan ja
lopetti vanhan, vakaantuneen makeisliikenteen, joka ennen aina syksyn
alussa, päivien lyhetessä, vallitsi pihan puolella, tuottaen hänelle
röykkiöittäin kysymys- ja vastauskaramellejä. Kömpelöt nuorukaiset
eivät enää raappineet levottomasti jaloillaan P. & A. MacGlashanin
puodin sahajauhoista lattiaa, kituen epätietoisuudessa, ostaako makeita
turkkilaiskaramelleja vai kaunopuheisia keskustelukaramelleja, jotka
säästivät paljon ajattelun vaivaa ja tekivät kömpelöimmänkin rohkeimman
veroiseksi, kun oli kyseessä hempeä jutustelu Dycen palvelustytön
kanssa iltasella pihalyhdyn alla. Mitä olivat sen rinnalla sukkelat
salonkikeskustelut! Perin verkkaista älyn liikuntoa ne olivat
verrattuna siihen vilkkaaseen sananvaihtoon, jota Kate kosiskelijoineen
piti yllä kaksinverroin makeitten lauselmien avulla, joita sai ostaa
valmiina kolmella pennyllä neljännesnaulan. Niin nopeaan suikahtelivat
makeiset, miekkailijain pistojen ja vastapistojen lailla, että niiden
lopullinen tarkoitus unohtui; ne eivät olleet enää syötäviä makeisia,
vaan hyvänhajuisia lemmenkirjeitä, luonnollisesti lyhytsanaisia, mutta
muutoin ihan yhtä tyydyttäviä kuin ne, joita ylhäiset neidot saavat
vain yhden kerrallaan ja pitkien väliaikojen päästä, isiensä ollessa
kotoa poissa liikeasioillaan.
»Oletteko kihloissa?»
»Tähyilen parast'aikaa.»
Ero tekee tunteet hellemmiksi.»
»Olette iloinen petturi.»
»Sydämeni on teidän.»
Miten on jalkaraukkojenne laita?»
Tuntimääriä saattoi Kate pitää vireillä tällaista säkenöivää hakkailua,
tai ainakin niin kauan kunnes »Suutele minua, armaani» tuli esiin
pussin pohjalta, ja silloin hän läimäytti poikaa naamaan. Se on ainoa
vastaus siihen Colonsayssa, jollei poika ole sydämenne valittu.
Mutta siitä tuli loppu yht'äkkiä. P. & A. ei voinut käsittää, mihin
hänen keskustelukaramellinsa päätyivät, kunnes näki kaikkien nuorten
miesten muuttaneen kulkemaan kadun toista puolta. »Se tyttö on siis
tallessa ainakin!» sanoi hän rouva P. & A:lle synkin ilmein. »Kukahan
se onnenpoika mahtanee olla? Lieneeköhän se Peter — häneltä hän ei tule
montakaan karamellia saamaan.»
Eikä tämä lahjaliikenteen supistuminen ollut ainoa seikka, missä
syvällekäypä muutos ilmeni: Kate jäi pois muurarien tanssiaisista,
mikä osoitti P. & A:n luulon kokonaan vääräksi, sillä Peter oli
siellä erään toisen naisen kanssa. Vieläpä lisäksi hyvin hilpeänäkin,
tavattoman hilpeänä, niin, ihan hurjan iloisena, mutta mennen
kokonaan seuralaisensa Jenny Shandin ymmärryksen yli, tämä kun
ei kyennyt käsittämään, minkätähden tuo salissa niin hilpeä mies
muuttui pelkäksi voihkinaksi ja katkeruudeksi, kun hän, jonkinlaisia
pyörrytyksen oireita tuntiessaan, sai hänet siirtymään ulos
porrassiltaman vetosuojuksen taakse istumaan yhden tanssin ajaksi.
Peterin halutti niin vietävästi sanoa hänelle suoraan mielipiteensä
koko hänen sukupuolestaan, mutta ritarillisen miehen tavoin hän
koki hillitä tuota mielitekoaan ja virkkoi vain: »Hahaa! vai niin
arvelette?» ja: »Ne naiset!» sellaisella äänellä kuin olisivat nämä
tuntuneet hänestä vähintäänkin kyykäärmeiltä. Jenny Shand-raukka!
Kelpo Jenny Shand-raukka! Mikä häpeä, että hänen kiusakseen sattui
noin töykeä mies! Kun Jenny Shand nyppi olemattomia hitusia hänen
takinrinnuksestaan, ikäänkuin olisi ollut hänen aviomiehensä, ja
sitten yht'äkkiä havahtuen säpsähti somasti ja pyysi anteeksi
rohkeuttaan, niin ei tuo pöhkö ollut millänsäkään; Peterin ajatukset
olivat kaupungilla, ja hän näki itsensä eilisaamuna ensimmäistä postia
kantaessaan, sinä hetkenä, jolloin Dycen keittiön ikkuna paukahti
kiinni hänen nenänsä edessä, kun hän alkoi puhua saippuasta, aikoen
johtaa puheen käsiin ja hansikkaisiin. Hän oli jo päässyt likaisiin
käsiin asti ja kysynyt Katen käsien kokoa, kun ikkuna poksahti kiinni
ja Ylämaan tyttö pyörähti patojensa ja pannujensa pariin.
Eikä kummakaan, sillä muutkin nuoret miehet, yhtä hidastuumaiset ja
kömpelöt kuin tämäkin, olivat kiusanneet häntä koko viikon samalla
kysymyksellä. Kädet ja kädet! Luulisi ihan, tuumi Kate, että koko
joukkio oli ovella sormusnippu mukanaan, aikoen naida hänet ihan
väen väkisin, vaikka olisi tuupattava sormukset hänen nenäänsä.
Tietysti Kate tiesi vallan hyvin mitä heillä oli mielessä — tiesi,
että jokainen kömpelö mielistelijä halusi tanssiaistoveria eikä
voinut solmia sopimusta muuten kuin hansikasparin avulla. Mutta juuri
tällä haavaa ei Kate ollut tanssiaistuulella, eivätkä maamiehet
kiinnittäneet hänen mieltään lainkaan sen jälkeen kuin hänen sydämensä
oli joutunut merille. Jotkut ostivat rohkeasti arviokaupalla seitsemän
ja puolen numeroiset ilman tiedusteluja ja hölmistyivät, kun Kate ei
tahtonut niihin katsahtaakaan; olipa eräskin hankkinut väljät valkeat
pumpulihansikkaat, joissa oli kuminauha suussa — sitä lajia, jota
käytetään lisäämään hautajaisten juhlallisuutta — kun oli sattunut
tulemaan neiti Minton luo vasta sitten kuin tämän silohansikas-varasto
oli loppunut. He väijyivät Kateä, kun hän palasi vasuineen mankelista
— ei, kiitos, hän ei tarvinnut apua; tai hän tapasi heidät raappimassa
ikkunaa pimeäntulon jälkeen; tai kuuli heidän viheltelevän
viheltelemistään — hiljaa ja vienosti! — porttikujassa. Katen kohtalo
oli kamala! Päivällä, kulkiessaan kaupungilla uudessa merino-puvussaan
silmänräpäykseksikään seisahtumatta tai piittaamatta vähääkään
puhutteluista: »Hei, Kate, minne kiire?» hän poltti heidät poroksi
leimuavilla katseilla. Iltaisin, kuullessaan heidän merkinantojaan, hän
ilmaisi mielipiteensä heistä sulkemalla ikkunaluukut. »Roskat!» sen
nimityksen hän heistä antoi, nenä pystyssä, Nupulle, joka ei voinut
käsittää, mistä tämä Katen uusi inho toista sukupuolta kohtaan oli
aiheutunut. »Niin juuri, roskia jaloissani ne ovat! Niin paljon heitä
ylempänä minä itseni pidän.»
Eräänä iltana Daniel Dyce tuli kotiin konttoristaan ja naljaili
hänelle eteisessä. »Kate», sanoi hän, »en tahdo moittia sinua mistään,
mutta toivon, että armahtaisit pihaoveani. Ei ole mennyt ainoatakaan
iltaa viime aikoina, etten kotiin tullessani olisi porttikujaan
katsahtaessani nähnyt paria kolmea nuorta miestä koettamassa jyrsiä
tietä sinun luoksesi oven läpi. Etkö voi mennä kiltisti ulos ja puhua
heille gaelinkielellä — se olisi heille parahiksi! Jos et sitä tee,
täytyy minun ottaa ratkaiseva askel ankaralla kädellä, kuten sinä itse
sanot. Mitä he ovat vailla? Olisikohan — olisikohan se rakkautta?»
Kate juoksi pyhäkköönsä keittiöön, mätkähti tuolille ja puhkesi
nauru- ja kyynelryöppyyn, niin että säikähdytti Nupun, joka oli
siellä odottamassa tätien paluuta rouvasväen yhdistyksen kokouksesta.
»Varjelkoon, mitä on tapahtunut?» kysyi hän.
»Se-se-setäsi moittii minua siitä, että hyysään noita poikia tuolla
oven takana, ja sanoo että se on r-r-rakkautta — voi hyväinen aika!
Minä olen syvästi loukattu.»
»Älä nyt viitsi mennä suunniltasi noin tyhjänpäiväisen asian vuoksi»,
sanoi Nuppu. »Dan-setä on kamalan mielissään, kun näkee kuinka monta
kavaljeeria sinulla on tahtomassa sinua noihin tanssiaisiin. Hän sanoi
eilen illalla, että hänen täytyi kulkea niin tiheän parven läpi tämän
talon kohdalla, että se oli kuin parasta markkinatungosta.»
»Oi, kunpa olisin poissa täältä ja Colonsayn saarella jälleen!» sanoi
Kate.
Niin, Colonsaysta tuli silloin suuri paikka. Amerikka, jossa
palvelijattarien mahdollisuudet olivat ennen niin hurmaavat, oli
menettänyt tenhonsa Nupun kerrottua hänelle, että palvelijattaret
siellä olivat yhtä tyytymättömiä kuin Skotlannissakin, ja nyt oli hänen
synnyinsaarensa paratiisiakin ihanampi. Hän saattoi pesusoikon ääressä
puhua tuntikaupalla sen viehätyksistä, joista suurimpia tuntui olevan
ulkovalaistuksen poissaolo ja tuulen esteetön tuiverrus! Colonsay
tuntui olevan sellainen seutu, missä ihmiset olivat aina onnellisia,
käyden vieraisilla toistensa kodeissa, tanssien, laulaen, lempien,
naiden, ja saaden silloin tällöin rahaa pojiltaan tai rikkailta
serkuilta Australiasta. Nuppu arveli, mahtoivatko colonsaylaiset
koskaan tehdä työtä. Kyllä toki! Kate vakuutti hänelle, että
Colonsayssa tehtiin työtä sangen usein — talvisaikaan.
Mutta yksi seikka huolestutti häntä suuresti — hänen oli heti
vastattava kirje sille ainoalle Charlesille, joka niin ihmeellisesti
oli osunut hänen luokseen Nupun itsetiedottomien toimenpiteiden kautta,
ja hän tiesi, että hänen olisi mahdoton ylläpitää sitä käsialan,
oikeinkirjoituksen ja tietomäärän tasoa, jonka perustan Nuppu oli
laskenut ensimmäisessä kirjeessään. Hänen asemansa oli surkuteltava.
Saattoihan kyllä esiintyä kadulla ylväänä ja kopeana ja käyttäytyä
viisaan ja siveän tytön tavoin, mutta mitäpä se oli ilman sivistystä?
C. Macleanilla oli sivistystä — hän oli saanut sitä herrasväen joukossa
huvipursilla, oli matkustellut ympäri maailman!
Katen uusi esiintymissävy, joka aiheutti niin paljon pohtimista
kaupungilla, oli — sallittakoon se minun nyt sanoa — tuloksena
innokkaasta pyrkimyksestä sivistykseen. Hän tahtoi kyetä kirjoittamaan
yhtä hyvän kirjeen kuin Nuppukin opiskelemalla viikon tai pari ja oli
pestannut tämän lapsen opettajakseen.
Nupulla ei ollut eläessään ollut sen suloisempaa leikkiä, ja se
joudutti hänen toipumistaan, sillä oikein leikkiäkseen sitä hänen
täytyi olla Ailie-tädin kaltainen, ja Ailie-täti oli aina niin vahva ja
terve.
»Sivistys», sanoi Nuppu, jolla oli ihmeellinen muisti ja joka nyt,
suvaitkaa huomata, esitti Ailie Dyceä istuen korkeassa tuolissa, Katen
istuessa jakkaralla hänen edessään — »sivistys ei ole sitä, miksi
jotkut typerät sitä luulevat; se ei ole kaiken tietämistä. Monet
yrittävät siihen sitä tietä, ja jolleivät he kuole nuorina, niin tulee
heistä, juuri kun he ovat saamaisillaan stipendin, hirmuisen ikäviä
ihmisiä, joita kukaan ei pyydä huviretkille. Kukaan ei voi tietää
kaikkea, vaikka istuisi ja pänttäisi päähänsä aamusta iltaan; ja jos
tahdot nähdä paljotietoisen ihmisen ällistyvän, niin kysy häneltä,
millä tavoin hänen äitinsä nostatti taikinansa. Neiti Katherine
MacNeill, älä koskaan, koskaan, KOSKAAN häpeä sitä, ettet tiedä
jotakin, mutta häpeä aina sitä, ettet halua tietää. Tämä on ensimmäinen
pykälä. Mitä arvelet, lapsi, eikö sinulla pitäisi olla vihko, johon
kirjoittaisit sen muistiin?»
»Joutavia! Mitäs varten minulla sitten on pää?» sanoi Kate.
»Dan-setä sanoo, että sivistys on tietoa siitä, mitä ei tiedä,
sekä tietoa miten saada siitä tieto toisten tietämättä. Mutta hän
sanoo, että useimmiten voit saada sivistyneen nimen yksinkertaisesti
puhumalla äänekkäästi ja työntämällä koko omaisuuttasi edelläsi
suurilla käsikärryillä. Ja Bell-täti — hän sanoo, että Jumalan pelko on
viisauden alku, ja muu on sitä, minkä hän hyppäsi yli Barbara Mushet'in
koulussa. Mutta minä sanon sinulle, lapsi (näin puhui Ailie Dycen
kaiku), että sivistys on vain toinen nimitys rakkaudelle.»
»Hyväinen aika! Sitäpä en ole ennen tiennytkään!» huudahti Kate. »Olen
hirveän iloinen Charlesista!»
»Ei se ole sellaista rakkautta», kiiruhti Nuppu selittämään, »vaikka
sekin on hyvä kyllä, sillä se on liian helppoa. Sivistyksen tiellä
olet vasta siiloin, kun rakastat kaikkia asioita niin suuresti, että
sinun suorastaan on oppiminen niistä niin paljon kuin sinulle on
terveellistä. Kaikki tyyni on niin ihanaa — oi, niin ihanaa! — kaikki
eri maat ja eri kansat, kun opit ymmärtämään, ja metsät ja kaikki
mitä niissä on, ja kaikki eläimet — paitsi ehkä rupisammakot, vaikka
luultavasti nekin on Jumala luonut, joskus, ollessaan ikäänkuin
huolimaton — ja tähdet, ja kaikki mitä ihmiset ovat tehneet — varsinkin
ne, jotka jo ovat kuolleet, poloiset! — ja kaikki kirjat, paitsi
sellaiset typerät, joita Ailie-täti ei suorastaan voi sietää, vaikka
hän ei koskaan hiisku siitä niille naisille, jotka pitävät sellaisista.»
»Hyvä ihminen! Pitääkö rakastaa niitä kaikkia?» kysyi Kate ihmetellen.
»Pitää kyllä, hyvä ihminen», sanoi Nuppu. »Et voi koskaan tietää
vähäisintäkään asiaa hyvin tässä maailmassa, jollet rakasta sitä. Se
on toisinaan kamalan vaikeaa, sen myönnän. Minä vihasin kertomataulua,
mutta nyt minä rakastan sitä — ainakin tavallani rakastan sitä
seitsemän kertaa yhdeksään asti, — siitä eteenpäin se on melkein
kammottavaa, muttei kuitenkaan niin kammottavaa kuin silloin kuin
en vielä tiennyt, etten olisi ollenkaan päässyt Chicagosta tänne,
jolleivät monet ihmiset olisi oppineet kertomataulua aina kaksitoista
kertaa kahteentoista asti.»
»En minä niin erityisesti välitä kertomataulusta», sanoi Kate, »mutta
minä tahdon tulla hienostuneeksi, niinkuin sinä sanoit Charlesille
siinä kirjeessä. Tiedän, että hän odottaa sitä.»
»Hmm!» sanoi Nuppu miettivästi. »Luulen, että minun täytyy kysyä
sitä Ailie-tädiltä, sillä en tosiaankaan tiedä, miten voisit sitä
muuten saada, sillä sitä ei ole sanottuna missään kirjassa, mitä
olen nähnyt. Hän sanoo, että se on tärkein asia hienossa naisessa,
ja se kasvaa jollakin tavoin ihmisen sisässä, kuten — kuten — kuten
keuhkot, luulen ma. On turhaa koettaa tartuttaa sitä ulkoapäin piano-
tai kitaratunneilla ja keskustelemalla vieraiden kanssa runoudesta ja
puhumalla suu supussa ikäänkuin siinä olisi neuloja ja uskaltamatta
sanoa mitään pikku hauskuutta, jota ei löydy jossakin 'Kootuissa
teoksissa'. Hienostus on muutamien luulon mukaan siinä, ettei koskaan
naura täydellä suulla.»
»Hyvät ihmiset!» sanoi Kate.
»Ja Bell-täti sanoo monien luulevan sen olevan siinä, ettei osaa
ollenkaan Skotlannin kieltä eikä ota koskaan juustoa teen kanssa.»
»Minun mielestäni», sanoi Kate, »jätämme koko hienostumisen sikseen; se
on kovin vaivalloista.»
»Mutta ladyn täytyy olla hienostunut», sanoi Nuppu. »Ailie vakuuttaa
niin.»
»Täytyköön», sanoi Kate; »minä en erityisesti välitäkään ladyksi
tulemisesta — minulla tuskin tulee koskaan olemaan tarpeeksi
jalokiviäkään siihen — mutta minä tahtoisin olla noin mukamas hieno
sunnuntaisin, kun Charles on kotona. En tahdo kiirehtiä sinua,
Nuppukulta, mutta — mutta milloin aloitamme kirjoittamisen?» ja hän
haukotteli tavalla, joka ei juuri ollut todistuksena professori Nupun
alkuluennon mielenkiintoisuudesta.
Jonka jälkeen Nuppu selitti, että järjestelmällisessä oppijaksossa
lukeminen on ensimmäisenä, ja parasta lukemista on Shakespeare, joka
on tosi jalostavaa ihmissielulle. Hän nouti Ailie-tädin Shakespearen,
istuutui tuliristikolle ja johdatti Katen päätä pahkaa johonkin
omituiseen Helsingöriläis-seuraan. Mutta, voi kuitenkin, siitä ei
tullut mitään: Kate nukahti ja näki herättyään tulen sammuneen ja
lapsen lumoutuneen Hamletin lukemiseen.
»Oi sentään, kuinka se sivistyshomma käy hitaasti», sanoi hän
surkutellen, »ja Charles-kulta odottaa kirjettä koko ajan!»