Myrskyisiä viikkoja oli seurannut intiaanikesä, jolloin maailma oli
siunattu säällä, joka vastasi Ailien käsitystä Ardennien ilmastosta,
mikä pitää erään metsän alati vihannoivana ja iloisen seurueen
elostuttamana, tuntee vain kuulopuheelta kaukaisen talven ja lumirännän
ja saa ihmiset, jotka lukevat siitä talvisen takkatulen ääressä,
tuntemaan pihkan tuoksua ja tuulen hivelyä paljaalla kaulalla ja
kaipaamaan vanhaa, ammoista lepovuodetta sanajalkojen keskellä. »On
parempi kuulla leivosen laulua kuin hiiren vikinää», oli Daniel
Dycen tunnuslause, ja vaikka leivoset olivatkin poissa, tahtoi hän
kuitenkin lapsukaisen oleskelemaan puutarhassa monet tunnit päivässä.
Hän paistatti siellä päivää kuin kissanpoika, kunnes hänen kuihtuneet
poskensa alkoivat jälleen kukoistaa. Punarinta-satakieli lauleli
omenien seassa — hiukan raskasmielistä laulua sen ikäkauden korvalle,
joka tuntee kevään ja syksyn äänien erotuksen — mutta suloista
kylläkin nuorelle mielelle, joka onneksi ei korvallaan tajua sen
uljasta surumielisyyttä; kottaraiset lensivät pölytupruna taivaalla;
puutarhamuurin yli — se oli ainoa puutarhamuuri koko kaupungissa, minkä
harjalla ei ollut särjettyjä pulloja — kohottivat etäiset kukkulat
päitään kurkistellakseen pikku tyttöstä, joka näki tästä, että maailma
oli suuri ja kaunis kuten ainakin.
»Oi-voi! eikö täällä ole kaunista ja puhdasta?» sanoi Nuppu. »Tuntuu
ihan kuin Bell-täti olisi ollut varhain liikkeellä tänä aamuna
pölyriepuineen.» Hän oli hurmautunut nasturtiumien loistosta,
joiden Bell aina julisti pysyvän Skotlannin kukkana, sillä »olkoot
Intian-krassit mitä ovat», sanoi hän, »niin nämä ovat enemmän
skotlantilaisten kaltaisia kuin mitkään kukat, mitä minä tunnen. Mitä
karumpi maa, sitä paremmin ne menestyvät, ja ne helottavat kultanaan
sellaisissa paikoissa, missä kaikki nuo hienot muotikukat mätänisivät
ravinnon puutteeseen. Mutta jos annat niille runsaasti ravintoa, saat
nähdä rehevän joukon vihreitä lehtiä etkä paljonkaan kukkia. Se on
vertaus — jos skotlantilaiselta odotat parasta, niin teet hänelle
pahimmin ruokkimalla häntä ylen runsaasti. Katsokaas kapteeni Tärkeyttä
esimerkiksi, hän ei ole ollenkaan entisensä lainen sen jälkeen kuin hän
on ollut ulkomailla — syönyt Intian höysteliemiä yhtenään, parikymmentä
palvelija-miestä passaajinaan, tarvitsematta koskaan kättäkään itse
kääntää — kaikki tuollaisen Intian-krassin kukkaset näkyvät hänen
nenällään.»
»Herra hyvästi siunatkoon! Olenpa kuin olenkin iloinen, etten ole
kuollut», sanoi Nuppu, tuntien värinää koko ruumiissaan kuunnellessaan
mehiläisten surinaa nasturtiumien kelloissa ja katsellessaan lystikkään
Tellu-koiran hyökkäilyjä perhosten kimppuun.
»Se ei ole huono maailma, katsoipa sitä miltä puolen hyvänsä», sanoi
Bell-neiti, kutoen kudelmaansa hänen vieressään. »Koko joukon huonompi
se olisi, jos me olisimme saaneet sen tehdä. Mutta täällä ei meillä
ole pysyväistä kaupunkia, ja siellä toisessa maailmassa — jos Jumala
olisi tahtonut — sinä olisit saanut käydä riemuiten uuden Jerusalemin
portista.»
»Niin. Mutta kyllä kai tämäkin maailma lienee tarpeeksi hyvä minun
laiselle syntisraukalle», sanoi lapsi.
Dan Dyce, joka oli kantanut hänet tuoleineen päivineen puutarhaan,
vaikka hän olisi jaksanut sinne kävelläkin, hihitti kuullessaan tämän
tunnustuksen.
»Dan», sanoi Bell, »häpeä nyt vähän! Sinähän teet lapsen
kevytmieliseksi.»
»Viimeinen ominaisuus, jota odottaisin tapaavani naisissa, on
johdonmukaisuus», sanoi Dan. »Ja luulenpa että juuri sen vuoksi
pidänkin heistä. Mitenkäs se Ailie siteeraakaan Emersonia: 'Typerä
johdonmukaisuus on pikku sielujen kummitus' — se kummitus ei ole
vielä koskaan säikäyttänyt naista pimeässä. Mutta totta kai sallit
minun nauraa kuullessani sinun tänään moittivan hänen elämäniloaan,
kun muistan kuinka epätoivoisesti sinä häärit kääreiden keskellä viime
viikon.»
»Minä en perusta sinun asianajaja-saivartelustasi», sanoi Bell,
koettaen turhaan kapuloida suutaan shetlantilais-saalinsa
kutomapuikolla, joita saaleja hän oli kutonut vuodet läpeensä toivoen
saavansa joskus pitää yhden niistä itselleen. »Olisihan voinut olla
niinkin, että 'Jumala oli häneen mielistynyt ja rakasti häntä niin,
että syntisten keskellä eläessään' — syntisten keskellä, Dan — 'hänet
korjattiin pois. Niin, varhain hänet otettiin pois, ettei synti
kääntäisi hänen ymmärrystään tai vilppi viettelisi hänen sieluansa.'»
»Enköhän vain ole unohtanut piparminttujani!» sanoi Dan tirkistäen
häntä ja koetellen sivutaskujaan. »Lohdullinen lause! En lainkaan
epäile, ettetkö voisi kehittää siitä mitä laatuisimman puheen, mutta
tunnusta pois, että olet yhtä iloinen kuin minäkin siitä, että
maailmassa on tohtori Brashin veroinen olento.»
»Minä pidän tohtorista», puuttui puheeseen lapsi, jolle suurin osa
heidän väittelystään oli ollut käsittämätöntä. »Hän on kerrassaan
kultainen. Joka kerta kun hän koputti rintaani, teki mieleni huutaa:
'Astukaa sisääni' Eikös hän olekin kätevä laittamaan hauteita!»
»Hän oli niin kätevä, että pelasti henkesi, kultaseni», sanoi Dan-setä
vakavasti. »Minä miltei kadehdin häntä nyt, sillä Nuppu kuuluu enemmän
hänelle kuin minulle.»
»Paransiko hän minut?» kysyi lapsi.
»Jumalan avulla. Luulenpa, että olisimme olleet kivensilmässä ilman
häntä.»
»En tiedä suuntiakaan, mitä kivensilmä on», sanoi Nuppu, »mutta ihan
varmaan ei tohtori sentään kaikkea tehnyt — olihan siinä se rukouskin.»
»Mitä?» huudahti setä tuikeasti.
»Oh, minä kuulin kyllä, mitä sinä puhuit, Dan-setä», sanoi Nuppu luoden
häneen veitikkamaisen silmäyksen. »En nukkunutkaan oikein sinä yönä,
ja minun teki hirveästi mieleni kutittaa päälakesi kaljua paikkaa. En
ollut koskaan ennen nähnyt sitä. Olisin voinut tehdä sen helposti,
jollen olisi ollut niin väsynyt; ja hengitykseni oli niin ahdas, että
minun piti nytkyttää sitä yhtenään; ja sinä olit niin juhlallinen ja
lausuit niin kauhean suuria sanoja. Minä en kutittanut sinua, mutta
ajattelin, että auttaisin sinua rukoilemaan, ja niin pidin silmäni
kiinni ja luin pienen rukouksen itsekin. Kuulkaa, minä tahdon sanoa
teille jotakin» — hän änkytti ja hänen huulensa vapisivat. »Minun
oli oikein paha olla, kun sinä puhuit synnittömästä lapsesta; ethän
sinä tietysti tiennyt, mutta se — se ei ollut totta. Minä tiedän,
minkätähden tulin sairaaksi: se oli rangaistus siitä, että olin
narrannut Katelle. Minua peloitti hirveästi, että kuolisin ennenkuin
olin saanut sen sanotuksi teille.»
»Narrasit!» sanoi Daniel Dyce vakavasti. »Sepä on paha. Ja minun on
kovin ikävä ajatella sitä sinusta, sillä se on ainoa synti, josta
meidän sukumme on vapaa, ja juuri se, jota minä enimmän inhoan.»
Bell pysähdytti kutomisensa hätääntyneenä, ja lapsen kasvoilta katosi
pois äsken ilmennyt puna. »En tarkoittanut narrata», sanoi hän,
»enkä minä mitään sanonutkaan, vaan tein jotakin Winifred Wallacena
ollessani. Kate pyysi minua kirjoittamaan kirjeen -—»
»Kenelle?» kysyi Bell-täti.
»Se — se oli — ei, minä en uskalla sanoa sitä teille», sanoi Nuppu
tuskissaan. »Se ei olisi rehellistä, ja ehkä hän kertoo sen teille
itse, jos kysytte sitä häneltä. Kuinka hyvänsä, minä kirjoitin kirjeen
hänen puolestaan, ja kun näin, ettei hän saanut siihen vastausta,
vaikka toivoi sitä niin hartaasti, ja minä itsekin olin kovasti
innoissani, niin rupesin Winnyksi ja kirjoitin. Menin ulos viemään
sitä postiin silloin kauheana sadeiltana, kun teillä oli kutsut,
enkä hiiskunut mitään Katelle, niin että hän otti sen oikeaksi tosi
kirjeeksi siltä henkilöltä, jolle olimme kirjoittaneet ensin. Tulin
läpimäräksi postiin mennessäni, ja luulen, että silloin Jumala alkoi
puuttua peliin. Jim sanoi, että Kaikkivaltiaalla oli joka-ainoa hetki
täysi sarja valtteja; mutta se on korttipuhetta, enkä minä tiedä
mitä se merkitsee, paitsi että Jim sanoi niin, kun 'Elon kaaren'
johtaja pötki tiehensä kassan kanssa ja seurueen oli käveltävä kotiin
Kalamazoosta ratapölkkyjä myöten.»
»Armias taivas! Tuosta en ole kuullut sanaakaan», huusi Bell-neiti.
»Tämä on varoitus! Ihmisten, joilla on lapsia hoidettavanaan, ei
tulisi pitää kutsuja; se oli tulostasi saakka ainoa ilta, jolloin emme
laittaneet sinua nukkumaan. Eikö Kate muuttanut vaatteitasi, kun tulit
märkänä sisään?»
»Hän ei tiennytkään minun olleen ulkona, sillä se olisi pilannut
kaikki, hän kun olisi kysynyt mitä varten minä olin ollut ulkona,
ja minun olisi täytynyt sanoa se hänelle, sillä minä en osaa
narrata sellaista narrausta. Kun tulin sisään likomärkänä, lainasin
pikkuhiukkasen sedän ruudukasta ryijyä ja näyttelin Katelle olevani
Helen Macgregor, ja Kate oli katketa eikä huomannut mitään ennenkuin
vaatteeni olivat kuivat. Olinko minä hyvin paha?»
»Olit kyllä! Olit pahempi kuin paha, olit tyhmä», sanoi Dan-setä,
muistaen kaikkea mitä tuo kepponen oli maksanut heille.
»Oi, Lennox, syntinen lapsiparkani!» sanoi Bell-täti syvästi
murheellisena.
»En tarkoittanut vähintäkään pahaa», väitti lapsi vavisten itkuun
puhkeamaisillaan. »Tahdoin saada Katen iloisemmaksi, sillä minusta
on niin ikävää nähdä ihmistä nyrpeänä — ja halusin hauskutella vähän
itsekin», lisäsi hän kiireisesti, tahtoen tunnustaa kaikki.
»Kyllä minä sen Kate-heittiön läksytän!» huusi Bell-täti ihan
vimmoissaan, käärien kokoon kudelmansa.
»Mutta, Bell-täti, se ei ollut hänen syynsä, se oli —»
Mutta ennenkuin hän ehti sanoa enempää, oli Bell-neiti menossa täyttä
lentoa sisään vaatimaan selitystä, Tellu haukkuen hämmästyneenä hänen
kintereillään, sillä koskaan ennen ei se ollut nähnyt hänen juoksevan
lankakerä perässä venyen. Kate oli avannut keittiön ikkunan viimeistä
tuumaa myöten ja oli katselemassa puoliautiolle kadulle, jossa ei
näkynyt muuta kuin parvi lapsia leikkimässä leipurin oven edustalla.
Heidän hennot ja kirkkaat äänensä, joita ei mikään huolen tai pahan
aavistuksen tunne painanut, täyttivät iltapäiväilman säveleellä:
»Kasta, kasta kukkiasi,
pitkävartisia,
kaikki oomme neitoja
ja kaikki kuolevia.»
Syksyisessä mielenvireessä olevassa Colonsayn tytössä nämä säkeet
herättivät vakavan tunnelman, joka tuntui mieluiselta, vaikka se
miltei pani hänet itkemään: laulunpätkä pujahti hänen sydämeensä, sen
sanat tapasivat jollakin tavoin sen gaeliläisen kielen, joka väräjää
myötätunnosta mollisoinnuille, sillä kaunista on kaikki maailma, niin
lyhyet siinä elomme päivät! Bell-neitiäkin tyynnytti tuo lasten laulu,
kantautuessaan päivänpaisteiselta kadulta matalakattoiseen, varjoisaan
keittiöön. Hän oli itse leikkinyt tuota leikkiä, laulanut noita sanoja
kauan sitten, ajattelematta lainkaan niiden merkitystä — kuinka
surullista olikaan, että sanat ja sävel kestävät niin muuttumattomina,
kun kaikki muu muuttuu ja vaihtuu!
»Kate, Kate, sinä tyhmä tyttö!» huusi hän, ja tyttö veti päänsä sisään
hämmästyneenä ja katuvaisena kuten aina ennenkin, ikäänkuin se olisi
ollut hänen ensimmäinen hairahduksensa.
»Minä — minä odotin postimiestä», sanoi hän.
»Etkä ensi kertaa, nähtävästi», sanoi hänen emäntänsä. »Mielipahakseni
kuulin, että Lennox-neiti jonkun sinun asiasi vuoksi meni postiin
sateisena iltana, josta kaikki meidän koettelemuksemme aiheutuivat.
Sinun olisi ainakin pitänyt katsoa, että lapsi sai kuivaa ylleen
palatessaan takaisin.»
»Toden totta, en tiedä mistä te puhutte, emäntä», sanoi tyttö
hämmästyksissään.
»Sinä sait kirjeen sinä päivänä, jolloin lapsi sairastui; mitä asiaa se
koski?»
Tyttö purskahti itkuun ja peitti päänsä esiliinallaan. »Oi, neiti Dyce,
neiti Dyce!» vaikeroi hän, »te olette niin tarkka kaikessa ja minua
hävettää kertoa sitä teille. Se oli kaikki vain huvin vuoksi.»
»Oli miten oli, sinun on kerrottava se minulle», sanoi neiti Dyce
päättäväisesti. »Tässä on jotakin salaperäistä, jonka täytyy tulla
selville, niin totta kuin elän. Näytä minulle se kirje heti paikalla!»
»En voi, neiti Dyce, en voi; minä häpeän silmät päästäni. Te ette tiedä
keneltä se on.»
»Tiedän sen paremmin kuin sinä itse; se ei ole keneltäkään muulta kuin
Lennoxilta», sanoi Bell-neiti.
»Taivasten tekijä!» huudahti tyttö hämmästyen. »Niinkö sanotte! Enkö
olekin sitten typerä? Luulin sen olevan Charlesilta. Oi, neiti, mitähän
Charles Maclean Oronsaysta ajatteleekaan minusta? Hän luulee minun
tulleen päästä vialle», ja kääntyen kirstulleen hän tempasi sen auki ja
veti esiin toisen valekirjeen.
Bell-neiti meni Ailien luo saliin kirje mukanaan, ja he lukivat sen
yhdessä. Ailie nauroi vedet silmiinsä sen paljastamalle tarinalle.
»Se antaa paremman arvolauseen hänen mielikuvitukselleen kuin minun
kieliopin-opetukselleni», — se oli hänen ainoa arvostelunsa. »Sitä
pikku veitikkaa!»
»Vai tuolta kannalta sinä asian otat?» sanoi Bell-neiti pahastuneena.
»Yhtä valhekeittoa alusta loppuun. Häntä pitäisi rangaista siitä;
ainakin pitäisi hänelle ankarasti muistuttaa, että se oli suurta
syntiä.»
»Lorua ja hölynpölyä», sanoi Ailie-neiti. »Minun mielestäni hän on
saanut jo tarpeeksi rangaistusta, jos siinä sitä tarvittiin. Voiko
kuvitellakaan, että Jumala tekisi sellaisen numeron noin mitättömästä
pikku asiasta! Eikä se ole mitään valhekeittoa ensinkään, Bell; se on
kertomataidetta, se on romaania.»
»No, jotakin muka!» sanoi Bell-neiti. »Mitä on koko
romaanienkirjoittelu, jos Walter Scott jätetään laskusta pois? Olen
iloinen, että hän itse tuntee sen synnilliseksi. Jos hän olisi
poistunut luotamme keskiviikkona, olisi tämä kirje ollut kuormana hänen
sielullaan. Hän suree sitä nyt.»
»Jos niin on, on aika keventää hänen mieltään», sanoi Ailie, nousten
ylös ja rientäen puutarhaan kirje kädessään. Hänen sydäntään liikutti
nähdä Nupun kasvojen pelokasta ilmettä Danin seisoessa vieressä hänen
tukkaansa silitellen ja kokonaan neuvottomana.
»Nuppu», sanoi Ailie suudellen häntä, »luuletko, että voisit keksiä
minullekin mielitietyn, joka kirjoittaisi minulle edes puoliksi niin
mielenkiintoisia kirjeitä kuin tämä on? Sellaista rakastajaa minä
olen aina odottanut: tuo tavallinen laji lienee, kaikesta lukemastani
päättäen, hyvin ikäviä kirjeenkirjoittajia, ja heidän elämänsä
surkuteltavan arkipäiväistä —
»'Oi, Charlie, sua lemmin, ma lemmin, ma lemmin,
oi, Charlie, sua lemmin, sa nuor' merimies.'
Tästä lähtien en anna rohkaisevia vihjauksia muille kuin merimiehille.
Nuppu rakas, hanki minulle hauska, siisti merimies. Mutta minä vaadin,
että hänen on oltava tarkempi isoihin kirjaimiin nähden ja tiedettävä,
että aluksen tulee olla sopusoinnussa maineen kanssa, eikä hänen
maantieteensä saa olla varsin niin sekavaa.»
»Etkö olekaan vihainen minulle, täti?» sanoi Nuppu, suurta kevennystä
ilmaisevalla äänellä ja punan palatessa hänen poskiinsa. »Oliko se
hyvin, hyvin suuri synti?»
»Pyh!» sanoi Ailie. »Jos sellainen on syntiä, niin kuinka on silloin
rakkaan Shakespearemme laita? Oi lapsi, lapsi! sinä olet minun oma
sydänkäpyseni. Luulin, että muudan Alison-niminen tyttö, jonka tunsin
kauan aikaa sitten, oli ammoin kuollut ja kuopattu, mutta tässähän hän
vielä onkin edessämme, yhtä hupsuna kuin ennenkin, ja hänen nimensä on
Lennox Dyce.»
»Ei, ei tuo kirje ole Lennoxin kirjoittama», sanoi Nuppu; »sen
kirjoitti Winifred Wallace, ja hän on aika maakari, sen minä sanon!
Oletko ihan, _ihan_ varma, ettei se ollut narraamista?»
»Ei sen enempää kuin Tuhkimus on narraamista», sanoi Ailie-täti,
heiluttaen kirjettä Danin nenän edessä, jonka hän näki aikovan
tehdä vastaväitteitä. »Katsohan, Dan Dyce, taiteilijasielua! Kutsuu
meripoika-sulhasia pohjattomilta ulapoilta, ja he tulevat kuuliaisina
hänen käskylleen. Mausteita ja ryytejä, Dan, ja Kultainen sarvi
hiukan nyrjähtäneenä leveysasteeltaan, ja suloinen poika, joka oli
ajettu kotoa pois. Yhden seikan sinä unohdit tuosta pojasta, Nuppu
— kuumeenomaisen punan. Olen varma, että Kate olisi pitänyt hänestä
erikoisesti, jos hänen poskillaan olisi ollut hiukan kuumeenomaista
punaa.»
Mutta Nuppu oli yhä pahoilla mielin ajatellessaan Kateä. »Hän
toivoi niin kovin kirjettä Charlesiltaan», selitti hän, »ja nyt hän
saakin tietää, että minä huiputin häntä. Ehk'ei minun pitäisi sanoa
'huiputin', Ailie-täti — se taitaa olla katukieltä.»
»Niin se onkin», sanoi Ailie-täti, »eikä se ole lainkaan hienoa;
sanokaamme, että vedit häntä ne—, sanokaamme — oli, tätä meidän
kieltämme! Minä selitän Katelle koko jutun, niin sillä pääsemme siitä.»
»Kate tulisi kauhean hämilleen, jos hänen pitäisi puhua rakkaudesta
aikaihmiselle», sanoi Nuppu vähän mietittyään. »Olisi parasta, että
minä menisin sisään ja selittäisin sen itse.»
»Hyvä on», sanoi Ailie-täti; ja niin Nuppu lähti sisään ja meni eteisen
läpi keittiöön.
»Olen tullut pyytämään sinulta anteeksi, Kate», sanoi hän hätäisesti.
»Olen pahoillani, että — että — vedin sinua nenästä tuolla kirjeellä,
jonka sinä luulit tulleen Charlesilta.»
»Tyhjiä! Ei sinun tarvitse olla milläsikään, ei nenäni eikä kirjeenkään
vuoksi», sanoi Kate varsin iloisena, kädessään toinen kirje avattuna
ja herra Dycen iltaposti kasassa pöydällä edessään. »Kirjeet tulevat
nykyjään parvissa niinkuin sillit. Olisihan minun pitänyt tietää,
ettei se ensimmäinen lainkaan tullut Oronsaysta, kun ei siinä ollut
turpeen hajua. Nyt minulla on oikea kirje, joka on vastikään tullut
Charlesilta, ja se on kerrassaan ihana! Hän on katkaissut jalkansa
laivalla kuukausi sitten, ja tohtori Macphee hoitaa sitä. Oi, kuinka
iloinen asia on tietää, että Charlesin sääri on tutun ihmisen käsissä!»
»No, sehän on hauskaa», sanoi Nuppu. »Ja me kun aioimme juuri
kirjoittaa — oo, sinä kai tarkoitatkin sitä toista Charlesia?»
»Tarkoitan Charles Macleaniä», sanoi Kate hiukan hämmentyneenä. »Minä
— minä — olin vain olevinani, kun puhuin toisesta Charlesista; tahdoin
vain eksyttää.»
»Mutta lähetithän hänelle kirjeen?» huudahti Nuppu.
»En suinkaan!» sanoi Kate rauhallisesti. »Minä pidin sen itse ja
lähetin sen Charlesille Oronsayhin silloin kuin olit sairaana; se
kelpasi mainiosti! Charles sanoo, että häntä ilahduttaa kuulla
opinnoistani eikä hän paljoa välitä tanssivista nuorukaisista, mutta
että hänelle on aina ilo saada joku kynänpiirto minulta, koska —
koska — no niin, koska hän rakastaa minua yhä entisellä lailla,
kunnioituksella Charles Maclean. Ja taivasten tähden, katsopas kuinka
paljon ristejä!»
Nuppu tarkasti niitä ihmetellen. »Todellakin, hän _on_ kultainen!»
sanoi hän.