Rellu-Wully soitti huomenkelloja vain lyhyeen ja varovaisesti, huulet
tiukasti yhteennuristettuina ja hengittäen syvään nenän kantta,
ikäänkuin olisi siten voinut vaimentaa niiden kovaa mäikyntää.
Kerran ennen hän oli soittanut yhtä hellävaroin — silloinkuin kreivi
teki kuolemaa, ja kellonsoittaja, epävarmana taidostaan soittaa
hetken tultua oikein kuolinkelloja, asiaankuuluvilla puolen minuutin
väliajoilla, häiritsi kaupunkia ja kauhistutti linnaa ryhtymällä
harjoittelemaan keskellä talviyötä. Mutta ei ole säälivää sielua
malmikelloilla, jotka riippuvat ihmisten yläpuolella korkeissa
torneissa, ja niinpä tämäkin, vaikka sitä kuinka sievästi olisi
heilautellut, mäikkyi vain yhtä synkin kumahduksin.
»Oh, hitto sinut periköön!» sanoi Rellu-Wully, hikoillen harmista.
»Ei ikinä ole nähty älyttömämpää kelloa! Tuollainen mötkylä kölpiö!
Ei sinuun tehoa kiellot eikä pyynnöt!» ja hän kiskaisi kiukkuisesti
kellonnuoraa, niin että se katketen rätkähti hänen korvilleen, ja meni
sitten kirkosta aurinkoiselle, aamuhiljaiselle kadulle, missä elämä ja
päivän hyörinä olivat pysähdyksissä.
Todellakin se oli älytön ja armoton kello, joka herätti ihmiset vaivaan
ja murheeseen. Tohtori Brash ja Ailie, istuessaan raskain silmäluomin
ullakkokamarin vuoteen vieressä, värähtivät sen kuullessaan ja
katsahtivat pelolla ja odotuksella nukkuvaan lapseen.
Nuppu heitteli päätään hiukan puolelta toiselle pieluksella, mutisten
jotakin kuivettuneilla huulillaan ja värähdyttäen silmäluomiaan — siinä
kaikki. Hänen ja sen ikuisen tajuttomuuden välillä, missä maailma
kaikkine eläjineen kiitää huimaavaa kiertokulkuaan, ei näyttänyt
olevan enempää kuin ohut kaistale silkkipaperia; tuntui siltä kuin
vieno aamutuulahdus olisi voinut sammuttaa sen lepattavan liekin, joka
muinoin oli iloinen Lennox Dyce. Ailie-tädin sydäntä pusersi ääneksi
pyrkivä tuska; hänen silmiään kirveli pidätettyjen kyynelten karvaus,
mutta hän puri hampaansa yhteen voidakseen yhä edelleen olla tohtorin
luottamuksen veroinen.
Tohtori näki sen ja ojentaen kätensä pusersi hänen olkapäätään —
lihava, vanhanaikainen mies, vuosiltaankin jo vanha, jonka poskiparta
kiersi leuan alitse kuin kaulaliina, mutta joka Ailielle oli kaunis
kuin prinssi, sillä hänessä oli nyt koko hänen toivonsa. »Minua
sanotaan agnostikoksi — vieläpä ateistiksikin, kuulemma, toisinaan»,
sanoi hän heidän yhdessä valvoessaan; »ja tosiaan tuntuukin minusta
toisinaan mahdottomalta saada käsitystä siitä, mikä on mekanismin
takana, mutta — hm! — erinomainen lapsi, hieno lapsi; hänet luotiin
joksikin — hm! Sellainen älykkyys ja lahjakkuus — hm! — sellainen
henkevyys — hm! — se ei varmastikaan ole ikinä alkuisin aivopoimujen
harmaasta aineesta.» Ja erään kerran oli pappi tullut taloon (ihmiset
kadulla olivat hurjana kiihkosta saada nähdä hänen menevän sisään!)
ja ehdottanut arasti rukousta. »Rukousta!» sanoi tohtori Brash,
»tämän lapsen luona, joka on vielä täydessä tajussaan! Ihminen,
mitä Herran nimessä me sitten teemme tässä, tämä — hm! — rakas,
hyvä nainen ja minä, muuta kuin huohotamme palavassa, unettomassa,
äänettömässä rukouksessa? Luuletteko, että oikean rukouksen tulee olla
virallinen? Ei ole pisaraakaan ainetta rohtolan pullossa, missä ei
olisi sekoitettuna toivoa ja uskoa ja — hm! — rukousta. Hitto vie, hyvä
herra!»
Hän ojensi kätensä ja pusersi Ailie-neitiä olkapäästä eikä sanonut
sanaakaan. Oi, tohtorit! tohtorit! Terveinä ja reippaina ollessamme
voimme nähdä heidän vajavuutensa ja hymyillä heille, mutta kuinka
toisin on silloin, kun yölamppu palaa lääkepullojen keskellä!
Oli kahdeksas päivä siitä, kun Kate savenkarvaisin kasvoin ja
ylöskäärityin hihoin, kyynärpäät vielä taikinassa sellaisena kuin
hän oli lähtenyt leipomispöydän äärestä, oli syöksynyt tohtorin
työhuoneeseen huutaen: »Tohtori, tohtori! teidän pitää tulla heti
kiiruusti lapsen luo!» Tohtori oli rientänyt niin sananmukaisesti
tuulen siivillä kuin lihava mies tohvelit jalassa suinkin voi, ja
tavannut hämmentyneen perheen kuumeisen lapsen ympärillä.
»Kas, kas, tyttöseni», sanoi hän, nyhjäisten häntä kevyesti leuan
alta. »Mikäs uusi oikku tämä on, että ollaan olevinaan sairas? Tai
jollei se ole kujeilua, niin olen varma, että se on tullut MacGlashanin
mantelikaramelleistä.»
»Se on noista puutarhan onnettomista villiomenista; ihan varmaan se on
tullut villiomenista, tohtori», sanoi Bell-neiti, näyttäen kymmentä
vuotta tavallistaan vanhemmalta.
»Hm! Tuskinpa», sanoi tohtori Brash totisempana, sormi valtimolla.
»Sen täytyy tulla niistä», sanoi Bell, surkeana häätyessään luopumaan
ainoasta toivostaan. »Etkö syönyt niitä hiukan eilen, kultaseni, sen
jälkeen kuin olin sanonut, ettet saisi millään muotoa koskea niihin?»
»En», sanoi Nuppu, hengittäen kuumeisesti ja vaivalloisesti.
»Voi, miksi et? miksi et? silloin se olisi voinut tulla omenista»,
sanoi Bell-neiti. »Sinun ei olisi pitänyt välittää minun sanoistani;
minä olen aina niin komentavainen.»
»Etpähän ole», sanoi Nuppu hymyillen vaisusti.
»Olenpahan; se on tunnettu asia, eikä sinun tarvitse sitä kieltää»,
sanoi hänen tätinsä. »Minä olen kauhean komentavainen sinulle.»
»No, minä — minä en potki», sanoi Nuppu. Se oli viimeinen iloinen sana,
minkä hän lausui moniin päiviin.
Rellu-Wully ei ollut kauan ainoa ihminen päivänpaisteisella kadulla
sinä aamuna. Naiset tulivat ulos harvinaisen varhain niinimattojaan
puistelemaan mukamas; mutta ensi työkseen he katsoivat Daniel Dycen
talon kadunpuolisivulle jonkunlaisella kauhunsekaisella pelolla, ettei
vain sen ikkunaverhot olisi kaikki alhaalla ja Daniel Dycen vanha
nahkahansikas poissa kolkuttimen päältä. »Oletteko kuullut miten hän
tänään voi?» kysyivät he kellonsoittajalta.
»En risahdustakaan!» sanoi tämä. »Näin kyllä Katen lakaisemassa hänen
kynnystään, mutta enhän voinut kysyä häneltä. Se on tuo minun kirottu
ammattini; toivoisinpa sydämestäni, että olisivat panneet toisen miehen
haudankaivajaksi.»
»Olkaa tuossa hautoinenne!» sanoivat naiset. »Kuka tässä niistä on
puhunut?»
Kellonsoittaja seisoi katuojan reunalla ja katseli Daniel Dycen talon
elotonta julkisivua alakuloisin katsein. »Täydellinen varoitus!» sanoi
hän, »sellainen hän oli — täydellinen varoitus! Hän kutsui minua herra
Relluksi ja kysyi minulta aina miten jalkojeni laita oli.»
»Vaivaako sitten jokin teidän jalkojanne?» kysyi muudan naisista.
»Toisinaan heikkous», sanoi Rellu-Wully, sillä hän ei ollut tekopyhä
»Hänen setänsä sanoi minulle kerran, että se on sitä lajia heikkoutta
jota pidetään pukkien varassa Maggie Whiten puodissa. Mutta hän ei
sitä ymmärrä — se lapsukainen; hän on niin hieno! hän luuli sitä
jonkunlaiseksi leiniksi. Minussa ei ole koskaan ollut leiniä — minulla
ei ole koskaan ollut varaa siihen, paha kyllä.»
Hän lähti murheellisena kävelemään katua pitkin noutaakseen harjansa
ja työntökärrynsä, sillä hän oli aamusoiton ja aamiaisajan välillä
kaupungin puhtaanapitolaitos. Myöhemmin — puoleenpäivään saakka —
hän oli satamamestari, ajellen punakauluksinen takki yllään lokkeja
satamavajojen katoilta ja poikia rantaluiskalta, mistä he saattoivat
pudota veteen ja hukkua; iltapäivisin hänellä oli huollettavanaan
puoli tusinaa eri virkatoimia, joista, paikkakunnan terveellisessä
ilmastossa, haudankaivaminen esiintyi harvimmin. Tänä aamuna hän
lakaisi uutterasti ja pitkään Daniel Dycen talon edustaa. Työmiehet,
mennessään haukotellen työpaikkoihinsa metsiin ja puutarhoihin,
kentille ja vajoihin, katsoivat vaimennettuun kolkuttimeen ja
kysäisivät asiaintilaa; heidän vaimonsa, tehden vähän myöhemmin asiaa
kaivolle, pysähtyivät hekin, laskivat maahan vesisankonsa ja lausuivat
mietteitään talon sisäpuolella vallitsevasta asiaintilasta. Savu
nousi useammasta piipusta Dycen talossa. »Tuo savu tulee arkihuoneen
takasta», sanoi Rellu-Wully. »Se merkitsee aamiaista. Hauska Dan syö
aina vankan aamiaisen, kuulemma; minusta on hauska nähdä miestä, jolla
on se lahja, vaikkei minulla itselläni ole sitä koskaan ollut; se on
hyvä merkki hänen eilisillastaan.»
Kirjeenkantaja Peter tulla lönkytti hetken perästä kirjeineen katua
pitkin, huutaa hoilaten porttikäytävissä, tavallista haluttomampana
kiipeämään ylös pitkiä portaita, sillä hänellä oli kiire joutuakseen
Dycelle. Ikkuna ei vetänyt häntä puoleensa tänä aamuna, eipä ollut
vetänyt viikkokauteenkaan, sen jälkeen kuin Kate ei enää lekottanut
ikkunankehykseen nojaten, kadotettuaan kaiken mielenkiinnon
ulkomaailmaan. Hän kulki varpaisillaan laakakivillä lasketun
porttikäytävän poikki pihaovelle ja koputti kevyesti.
»Millainen hänen vointinsa tänä aamuna on?» kysyi postimies karheasti
kuiskaten, koettaen hillitä ääntään parhaalla mahdollisella tavalla, ja
innossaan hän miltei sai oikaistuksi silmänsäkin suoraan.
»Hän on saanut käänteen! — hän on saanut käänteen!» sanoi Kate
haltioituneena. »Neiti Dyce kävi juuri äsken alhaalla ja sanoi, että
hänen kuumeensa oli laskenut. Tohtori mittaa sitä aina lämpömittarilla
ja on niin äkeissään sille, että pudistelee sitä yhtenään. Mutta
nyt hän on sentään parempi. Toivoisin, että Ailie-neiti tulisi alas
haukkaamaan jotakin; muuten hän kuolee nälkään.»
»Sepä on mainiota! Totta vieköön, se on suurenmoista!» sanoi postimies
niin ihastuksissaan, että lähti kävelemään tanssiaskelilla eikä olisi
muistanut lainkaan antaa kirjeitä Katelle, jollei tämä olisi huutanut
häntä takaisin.
Rellu-Wully istui työntökärryjen aisalla odottaen postimiehen paluuta
Dycen talosta. »Miten hän voi?» kysyi hän, ja Peterin harhaileva
silmä tähyili kaikkiin ilmansuuntiin. Hän olisi halunnut pitää tämän
herkkupalan omanaan, saadakseen nautinnon jaella sitä ympäri kaupunkia
kirjeittensä ohella. Jos hän antaisi sen Rellu-Wullylle tällä asteella,
olisi se hyvän onnen poisviskaamista. Daniel Dyce oli sanonut, että
ainoa tapa, millä sai salaisuuden säilymään kaupungissa, oli lähettää
Wully aisakelloineen julistamaan sitä ympäri kaupunkia julkisena
kuuluttajana. Kun Rellu-Wully luki kuulutusta, oli mahdotonta ymmärtää
sanaakaan siitä mitä hän sanoi ensimmäisen »Kuulutus!»-sanan jälkeen,
mutta epävirallisesti hän oli ihmeen ketterä levittämään uutisia.
»Miten hän voi?» kysyi hän toistamiseen, nähtyään postinkantajan
epäröivän.
»Jos lupaatte pysyä kaupungin yläpäässä ja antaa minun kulkea rauhassa
toiseen päähän, niin sanon», sanoi Peter, ja niin sovittiinkin.
Mutta kauan he eivät saaneet pitää yksinään kaikkea kunniaa tämän
hyvän uutisen levittämisestä. Tohtori Brash tuli ulos Dycen talosta
ensi kerran kahteen päivään, kovin sisäänpainunein silmin ja kipeästi
parranajon tarpeessa, ja älyttöminkin saattoi nähdä, että hänellä oli
entinen huoleton käyntinsä ynnä kukkanen pahoin rypistyneen takkinsa
rintapielessä. Ailie oli pannut sen siihen vapisevin sormin; hän olisi
voinut vaikka suudellakin häntä päällisiksi, jollei olisi ollut sitä
mahdollisuutta, että tohtori olisi pitänyt häntäkin vain tavallisena
naishupakkona. Myöhemmin sinkoutui Tellu hurjana ulos ovesta, isäntänsä
kohta perässään. Daniel Dycen nähdessään katu ilahtui; tämä oli ensi
kerta kun häntä oli nähty viikkokauteen. Kaupungeissa, jotka ovat
kyllin pieniä, on meillä se hyvitys, että joskin meidän on yhdessä
murehdittava monia seikkoja, niin kelpo miehen henkilökohtainen ilo
haltioittaa meitä kaikkia.
»Olen kuullut, että hän on parempi, herra Dyce», sanoi P. & A.
MacGlashan, pyyhkien käsiään esiliinaansa valmiina ottamaan vastaan
lämpimän kädenpuristuksen mieheltä, joka, kuten olisi luullut hänen
tietävän, ei ollut lämpimän puristuksen miehiä.
»Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!» sanoi herra Dyce. »Tiesitte kai, että
hän oli jo aika pitkällä?»
»Kyllä — me tavallaan kadehdimme. Mutta me tiesimme, ettei siinä ollut
mitään vaaraa — se olisi ollut naurettavaa!» sanoi P. & A. MacGlashan
ja meni puotiinsa kiireissään mutta samalla ylentynein mielin, valitsi
suuren tertun mustia viinirypäleitä ja lähetti puotipoikansa viemään
niitä ynnä hänen terveisiään neiti Lennox Dycelle, asianajaja Daniel
Dycen luona.
Neiti Minto jumaloi miestä niin suuresti, ettei hän voinut näyttäytyä
hänelle sellaisella hetkellä; sillä hän tiesi, että häneltä olisi
päässyt itku, ja itkettyneet kasvot eivät somistaneet häntä, ja siksipä
hän vetäytyi sisään Kappa-Varastonsa ovelta ja katseli ikkunasta hänen
ohimenoaan. Hän näki hänessä sellaista, mitä hän ei ollut koskaan
ennen nähnyt — sillä pukuunsa nähden Daniel Dyce oli aina siisti ja
huolellinen — hän näki sellaisen naisen terävillä silmillä, joka katsoo
miestä, jota hän haluaisi hoivailla, että hänen hattunsa oli tomuinen
ja kengät huononlaisessa kiillossa. Enemmän kuin kaikki sen viikon
aikana Dycen talosta tihkuneet uutiset valaisi tämä seikka hänelle
siellä vallitsevaa asiaintilaa.
»Tkst! tkst! tkst!» maiskutti hän itsekseen; »kolme naisihmistä
talossa, ja lyövät hänet kokonaan laimin!» hän meni perähuoneeseen,
minne oli koottu ainekset hänen suurta vuotuista sekalaismyyntiään
varten, jolloin yhdeksän pennyn tavaroita myytiin seitsemällä
ja puolella, ja haki esiin laatikon, joka oli joskus tuottanut
tavattoman ihastuksen Lennoxille ja muille lapsille, jotka saivat
etuoikeuden käydä katselemassa »neiti Minton perällä», kuten he
sanoivat. Laatikossa oli nukke nimeltä Grace, suuri, roteva ja
särkymätön puulapsi, joka oli ottanut osaa neiti Minton kohtaloihin
hänen nuoruudessaan ja jota vuodet olivat kohdelleet lempeämmin kuin
viimeksimainittua, koska se ei saanut ryppyjä kasvoihinsa ajatellessaan
kilpailuhuolia muotitavara- ja naispukimoliikkeen alalla, vaan uinaili
päivänsä untuvasilkki- ja samettityynyillä. Grace oli puettu kuin
kuningatar — jos kuningattaret ovat puetut koreisiin, käsin-ommeltuihin
jäännöstilkkuihin; se oli niin kauan ollut osana neiti Minton elämästä,
että naispukimoliikkeen harjoittajan alkuperäinen aikomus alkoi horjua.
Mutta hän ajatteli, kuinka onnellinen Daniel Dyce varmaan oli sinä
päivänä, ja pakkasi nuken kiiruusti laatikkoon ja lähti itse viemään
sitä Lennox Dycelle.
Hänen kolkuttaessaan kevyesti katuovelle irtautui kolkuttimeen kääritty
vanha hansikas hänen käteensä — se oli enne! Hän vilkaisi pitkin
katua kumpaankin suuntaan nähdäkseen, huomasiko kukaan, ja pisti sen
taskuunsa syyllisen näköisenä. Hän ei ollut nuori, ei ainakaan enää
hehkeimmässä iässään, mutta kyllin nuori sentään tehdäkseen sellaista
onnekseen ja siksi että hän piti niin paljon Daniel Dycestä. Hänen
rohkeutensa petti kuitenkin, niin että kun Kate tuli ovelle, ojensi hän
tälle ensimmäiseksi hansikkaan.
»Se lähti irti», sanoi hän. »Toivon sen merkitsevän, ettei sitä enää
tarvita. Ja tässä on pikkuinen lahja Lennox-neidille, Kate; antakaa
se hänelle ja sanokaa minulta terveisiä. Olen kuullut, että hän on
parempi.»
»Sitä ei _uskoisi_!» sanoi Kate. »Jumalan kiitos, kyllä hän nyt pian on
taas entisellään!»
Daniel Dyce ei olisi välittänyt rahtuakaan sinä aamuna, vaikka olisi
tavannutkin kirjurinsa pelaamassa arpapeliä tai vaikkapa hyppimässä
sammakkoa pulpeteillaan. Hän hyräili, mitä virttä lie hyräillyt,
katsellessaan pöydälleen kasautuneita asiakirjoja — nahkakantisia
kirjojaan ja tummia, lakeerattuja asiakirjakoteloita, joita oli huoneen
seinustat täynnään.
»Kaikkityyni ennallaan, ja liike jatkuu vanhaa latuaan!» sanoi hän
kirjurilleen. »Herra nähköön, kuinka epätoivoisen itsepintainen
maalima! Tiedättekö, minä luulin, että kaikkityyni olisi seisahtunut.
Ei, vaan tarkemmin ajatellen, minusta tuntui useimmiten, että kaikki
tämä oli unta.»
»Ei ainakaan Menzies'in ja Kilblane'n riitajuttu», sanoi kirjuri, käsi
paksulla asiakirjaviholla, sillä hän oli iloinen sielu ja tunsi Daniel
Dycen mielenlaadun.
»Eipä tietenkään», sanoi asianajaja. »Kyllä kai se riitajuttu
jatkuu vielä tovin, luulen ma. Ja kaikki viiden punnan aidasta!
Kiittäkäämme tähtiämme te ja minä, Alexander, ettei Menzies'illä eikä
Kilblanellä ole kummallakaan kotonaan sairaita lapsia, sillä silloin
he ymmärtäisivät, kuinka vähän heidän vaivaiset aitansa merkitsevät,
ja meidän palkkiolaskumme kutistuisi mitättömiin heidän kohdaltaan!»
Hän sysäsi paperit syrjään kärsimättömällä eleellä. »Roskaa!» sanoi
hän. »Mitä kamalaa roskaa! En voi rähjätä niiden kanssa — en tänään.
Ne eivät merkitse minulle enempää kuin kuivanut lehti. Ja viime
viikolla niihin sisältyi miltei kaikki. Olette kai kuullut, että lapsen
sairaudessa on tapahtunut käänne!»
»Olenpa toki!» sanoi Alexander. »Eikä se ole kenellekään ollut
mieluisempi uutinen!»
»Kiitos, Alick. Kuinka kotona jaksetaan?»
»Erinomaisesti», sanoi kirjuri.
»Malttakaas — seitsemänhän niitä on, eikö niin? Suuri vastuunalaisuus.»
»Ei pahakaan, niin kauan kuin terveyttä riittää», sanoi Alexander.
»Niinpä niin, niinpä niin», sanoi Daniel Dyce. »Eihän tässä maailmassa
ihminen tarvitse muuta kuin terveyttä — ja vähän enemmän rahaa.
Ajattelin juuri —» Hän keskeytti lauseensa, hyräili tahdin verran
jotakin säveltä ja räpytti silmiään nenälasiensa takaa. »Olette kai
lukenut Dickensiä?» kysyi hän.
»Kyllä tunsin hänen teoksiaan nuorena ollessani», sanoi Alexander,
ikäänkuin sellainen, joka tunnustaa nuorena olleensa pallosilla. »Ne
eivät olleet pahoja.»
»Aivan niin! No niin, tiedättekö, että mieleeni juolahti juuri-ikään
ajatus, joka liian selvästi johtuu siitä, että olen lukenut Dickensiä
viikko sitten, senpävuoksi hillitsen itseni ja säästän aikeeni toiseen
kertaan, jolloin Dickens ei ole määrääjänä.»
Hän palasi varhain kotiin sinä päivänä, helpottaakseen Ailie'a tämän
sairaanhoitaja-tehtävässä, kuten hän itselleen uskotteli, mutta
todellisuudessa saadakseen omiksi mielihyvikseen katsella elämää
silmissä, joita eilen verhosi hämäryys. Uusi, tuore, terveellinen
ilma tuntui täyttävän koko talon. Nuppu makasi korkeilla pieluksilla,
neiti Minton Grace asetettuna pystyyn polviaan vasten, ja huone oli
täynnä kukkien tuoksua, joita oli tullut uhkea kimppu pankkimiehen
puutarhasta. Bell oli nuortunut jälleen ihmeellisesti, ja Ailien
silmäkulmien välistä olivat hävinneet ne kaksi tummaa juovaa, jotka
olivat siihen ilmestyneet silloinkuin tohtori Brash oli lausahtanut
hänen korvaansa kauhean keuhkokuume-sanan. Mutta tohtori Brash oli
voittanut sen! Oi, jospa hän olisi osannut kutoa hänelle talviliivin!
Lapsi ojensi kätensä sedälleen, ja tämä suuteli häntä kämmenelle,
uskaltamatta edes vielä koskettaa huulillaan hänen poskeaan, peläten
saavansa jälleen tuntea sen kuluttavan sisäisen liekin kuuman
henkäyksen, joka oli täyttänyt hänet tuskallisella ahdistuksella.
»No», sanoi hän reippaasti, »kuinkas meidän armomme terveys tänään
on? Jesses sentään! Millaisen kauniin, suuren, vöyreen pienokaisen
olet saanut; Alibel-raukan nenä vääntyy varmaan sijoiltaan.»
»Eihän sillä olekaan nenää», sanoi Nuppu heikosti vielä uudella,
ohuella ja harjaantumattomalla äänellään, kääntyessään yhä
vähentymätöntä hellyyttä ilmaisevin silmäyksin katselemaan vanhaa
nukkeaan, joka pahasti ruhjoutunein kasvoin ja vajavaisin jäsenin
makasi tyynyllä hänen vieressään.
»Saappaan peukalo ja kintaan kantapää!» sanoi Daniel Dyce. »Daniel
Dycen talossa! Bell ja Ailie, siinä on teille esimerkki!»