»Onko se hyvä?» kysyi Nuppu huolekkaasti.
»Kyllä, ainakin se menee mukiin mainiosti», sanoi Kate sillä
ylämaalais-kohteliaisuudella, joka on usein niin epäedullista
liikeasioissa. »Siinä ei ole paljoa hänestä itsestään, mutta oh! kyllä
se menee mukiin. Se on niin soma kirje kuin konsaan olen nähnyt: rivit
menevät kaikki niin suoraan.»
»Mutta siinä on tahroja», sanoi Nuppu pahoitellen. »Ei saisi olla
tahroja oikeassa rakkauskirjeessä.»
»Mitä vielä! Pane vain risti jokaisen viereen ja kirjoita: 'Tämä
on suukkonen'», sanoi Kate, jolla varmaan oli jonkunverran entistä
kokemusta. »Sinä et muistanut kysyä häneltä, miten hänen terveytensä
laita on tällä haavaa.»
Nuppu täydensi kirjeen ohjeiden mukaan. »Nyt kotelo», sanoi hän.
»Minä kirjoitan itse osoitteen», sanoi Kate hämmentyneenä. »Hän luulisi
varmasti, että joku toinen on sen lukenut, jos ei osoite olisi minun
käsialallani» — merkillinen tekosyy, jonka järjettömyys jäi lapselta
huomaamatta. Niinpä Kate pisti kirjeen pyhäpukunsa poveen sydäntään
vasten, missä ainoa Charles toistaiseksi asui. Ajattelen toisinaan,
että siihen paikkaan meidän kaikkien tulisi sijoittaa ja tallettaa
rakkauskirjeemme, sillä asianomainen poika ja neito ovat, sellaisina
kuin me pakostakin heidät kuvittelemme, yhtä olemattomat kuin
Kate-paran Charles.
Kului kaksi päivää. Monta kertaa noina kahtena päivänä tuli Nuppu
innokkaana kysymään, eikö Charlesilta ollut vielä tullut vastausta.
Joka kerta Colonsayn tyttö punastui ja sanoi alakuloisena, ettei ollut
tullut yhtä ainoata kynäpiirrosta. »Hän on kai merellä», selitti hän
vihdoin, »ja kaukana postitoimistosta. Odotahan, kunnes hän pääsee
lähelle postitoimistoa; saatpa nähdä silloin, kuinka hienon kirjeen
minä saan.»
»En tiennyt hänen olevan merimiehen», sanoi Nuppu, »Luulin hänen olevan
ylämaalaisen päällikön tai ritarin, tai jotakin sinnepäin. Jos olisin
tiennyt hänen olevan merimiehen, olisin tehnyt kirjeestä toisenlaisen.
Olisin ladannut sen suuta myöten täyteen roskailmaa ja sanonut, kuinka
huolissani ja murheissani minä olin — nimittäin sinä, Kate — kun
viruin öisin valveilla ajatellen häntä kuohuvilla aalloilla. Onko hän
kapteeni?»
»On», sanoi Kate epäröimättä. »Täysi kapteeni kesäaikaan. Talvella
hän oleskelee kotona ja auttaa äitiään maatöissä. Ei hisahdustakaan
tädeillesi Charlesista, Lennox-kulta», lisäsi hän huolissaan. »He ovat
— he ovat niin tuiki tarkkoja!»
»Minun mielestäni sinä et ole ollenkaan tosi uskollinen rakastaja»,
sanoi Nuppu, muistellen monia kohtauksia keittiön ikkunassa ja
pihaovella. »Ajattelehan, kuinka sinä pidät silmäpeliä postinkantajan
ja teurastajan rengin ja tuhkaherran kanssa. Mitähän Charles sanoisi?»
»Vielä mitä! Minähän vehtaan heidän kanssaan vain ajankuluksi», selitti
Kate. »Se on vain huvitusta. Kun menen naimisiin, teen sen oman mieleni
mukaan, ja se mies, jonka tahdon ottaa, on Charles.»
»Mikä hänen laivansa nimi on?» kysyi lapsi.
_»Hyvä Toivo»_, sanoi Kate, joka oli tuntenut sen nimisen purren
Colonsayssa. »Kaunis laiva, kaksi keltaista savupiippua ja liput
mastonnokissa.»
»Sehän on hienoa ja komeaa!» sanoi Nuppu. »Laivalla New-Yorkista
tullessamme oli herra, joka rakasti minua ihan kuollakseen ja tuppasi
minut täyteen makeisia. Hän ei ollut kapteeni, mutta hänellä oli
kultakaluunoita joka paikassa ja hänen nimensä oli George Sibley
Puukhollari. Hän lupasi naida minut sittenkuin tulisin kuuluisaksi,
mutta minä luulen, että herra G. S. Puukhollari unohtaa minut
mielestään.»
»Sellainen tapa niillä on kaikilla», sanoi Kate.
»En ole sitten millänikään», sanoi Nuppu. »Ei mitään hätää minulla;
minä en potki.»
<tb>
Seuraavana päivänä tarjoiltiin aamiaista Dycellä varsin
huolimattomasti, sillä Katellä oli hurja halu päästä lukemaan kirjettä,
jonka posti oli tuonut, ja kun hän avasi sen, oli Nuppu hänen olkansa
takana, kuinkas muuten. Se kuului näin:
/# »Rakkakin Kate! Minä rakastan sinua vilpittömästi ja ajattelen sinua
melkein aina. Jumalan kiitos me pelastuimme kaikki. Nyt minä kerron
sinulle haaksirikosta. Aallot vyöryivät vuorten korkuisina, ja meillä
oli lastina mausteita ja ryytejä Jaavasta kartan vasemmalla kädellä
Austraaliaan mennessä. Kun merirosvolaiva ajoi meitä takaa, upposi
laivamme kaikkine miehineen. Mutta me rakensimme lautan ja purjehdimme
päivän toisensa jälkeen, kunnes meidän täytyi vetää arpaa siitä kuka
joisi verta. Juuri sillä hetkellä muudan merimiehistä huusi: 'Purje!
Purje!' ja purje tosiaankin oli näkyvissä. Ja nyt minä kerron sinulle
Napolista. Siellä on hirmuisen mahtava vuori eli keila, joka oksentaa
kaameita liekkejä ja laavaa. Kerran muinoin se oksensi ihan umpeen
Pomppei-nimisen kaupungin, joka on siellä vielä tänä päivänä. Napolin
lahti on kaunein koko maailmassa sen nimi on kultainen sarvi. Rakkahin
Katariina, minä olen usein mastossa yöllä. Siellä on kylmää ja huojuvaa
ja ooh kuinka tuuli ulvoo, mutta minä soitan kelloa ja sanon että
kaikki on hyvin ja salonkilaiset tulevat siitä niin iloisiksi. Meillä
oli viisi salamatkustajaa. Yksi niistä oli kaunis vaaleatukkainen
lapsi Liverpoolista, hänet oli ajettu kotoa pois. Mutta eräs hyvä ja
kaunis rouva, joka kuuluu etevimpiin uus-englantilaisiin sukuihin,
aikoo ottaa hänet kasvatikseen ja tehdä hänet ainoaksi perillisekseen.
Kuinka kauniina ja uljaana hän seisoi, kuin olisi hän syntynyt myrskyjä
hallitsemaan. Odotan ikävällä kirjettä sinulta, Katriina-kultaseni.
Kirjoita pian uskolliselle rakastajallesi kuolemaan asti. Charles.» #/
Kate lukea junnisti läpi tämän merkillisen epistolan perin ihmeissään.
»Kuka ihmeessä tämän on lähettänyt?» kysyi hän Nupulta.
»Charles tietysti, sinä hölmö», sanoi Nuppu ihmetellen, kuinka voi olla
epäilystäkään siitä seikasta. »Enkö minä — emmekö me kirjoittaneet
hänelle joku päivä sitten? Tietysti hänen oli velvollisuus vastata
kirjeeseen, vai mitä?»
»Tietysti», sanoi Kate, hyvin tietoisena siitä, että tuo kirje oli
vielä postiin viemättä, »mutta — mutta hän ei sano mikä Charles hän on,
pelkkä Charles vain. Onhan melko hupsua, ettei pane nimeään; sehän voi
olla kuka hyvänsä. Se voi olla minun Charlesini, taikka Charles Maclean
Oronsaysta — miten kummalla voin tietää, kumpi se on heistä?»
»Se on jompikumpi», sanoi Nuppu. »Tunnetko Charles Macleanin?»
»Tunnenpa hyvinkin», sanoi tyttö. »Hän kulkee merillä, ja me olimme
hyvät tutut.»
»Kosiko hän sinua?» kysyi Nuppu.
»No, ei hän nyt suorastaan kosinut», myönsi Kate, »mutta me kävelimme
toisinaan kirkkomaalla yhdessä sunnuntaisin, ja tiedäthän itse, mitä
se merkitsee siellä Colonsayssa. Minä panen talteen tämän kirjeen
ja ajattelen sitä. Se on hauskin kirje minkä olen koskaan saanut ja
täynnä tietoja. Se on Charles Macleanilta, siitä olen varma, mutta ei
hänellä ollut tapana kutsua minua Katariinaksi — hän sanoi vain Kate ja
hänen naamansa punoitti niinkuin mikä ikään. Ajattele, että hän upposi
kaikkine miehineen! ihan sydämeeni koskee hänen puolestaan», ja siinä
paikassa siirsi tyttö hellät tunteensa oman mielikuvituksensa hämärästä
nuorukaisesta oronsaylaiseen meripoikaan Charles Macleaniin.
»Totta kai autat minua kirjoittamaan hänelle vastauksen tänä iltana»,
sanoi hän.
»Kyllä toki, ilolla», sanoi lapsi väsyneesti. Mutta kun tuli se hetki,
jolloin Rellu-Wully soitti iltakelloaan ja varikset palasivat raakkuen
koteihinsa metsän suuriin puihin, ei hänellä ollut mitään tajua
elämälle eikä rakkaudelle.