Hän oli oikullinen, hän oli kiihkeä, toisinaan rajukin. Hän ei ollut
sitä lajia, jota Kyyhkysten koulussa olisi voitu sanoa hyväksi
lapseksi, sillä kaikki hänen syntinsä olivat julki nähtävillä, eikä hän
tuntenut pelkoa eikä häijyä viekkautta; hänen sielunsa oli täysin avoin
kaikille paitsi Katelle, ja siinäkin oli vikana kunnon Katen typeryys.
Mutta usein täytyi Bell-neidin vaikeroida rikkomuksia, jotka itsessään
olivat melkein viattomia, mutta kuitenkin niin kamalan sopimattomia
kristitylle lapselle, kuten silloin kuin Nuppu vietti yhden iltapuolen
teltassa mustalaislasten kanssa, vaihtoi vaatteita heidän kanssaan
voidakseen paremmin näytellä mustalaisen osaa, ja nosti metelin, kun
ei saanut lupaa tuoda heitä luokseen teelle. Tai kun hän kysyi lady
Annelta tämän ollessa Dycellä myyjäislahjojen keruulla, oliko häntä
milloinkaan kosittu. Oli Jumalan onni, että lady Annea oli kosittu
juuri sillä viikolla, ja hän oli ylen mielissään saadessaan sanoa sen
ja ilmoittaa antaneensa myöntävän vastauksen.
»Siis te olette päässyt huolesta», sanoi Nuppu vakavasti. »Tätä meidän
Kateämme ei vielä ole kosittu, vaikka minä luulen hänen olevan alamäen
puolella kolmeakymmentä. On varmaan kauheaa olla niin vanha — niin
vanha kuin sammalkanto, eikä minkäänlaista kavaljeeria rakastamassa.
Sen täytyy olla tuskallista.»
Lady Anne katsahti Dycen sisaruksiin, ja lapsi huomasi sen ja punastui.
»Oh, Bell-täti!» sanoi hän nopeasti. »Bell-tädillä oli joukoittain
kavaljeereja, jotka kaikki olivat kuolemaisillaan halusta naida hänet,
mutta hän näytti heille kylmää kylkeä ja sanoi, että hänen täytyi pysyä
Dan-sedän luona. Siinä hän teki hyvin jalosti, niinhän?»
»Niin kylläkin!» myönsi lady Anne kovasti häpeissään.
»Ja Ailie-täti ei ole alamäen puolella kolmeakymmentä», jatkoi Nuppu,
tahtoen antaa täyden hyvityksen. »Hän on vielä niin nuori, että hän
rakastaa nukkeja.»
Bell otti ojentaakseen häntä tästä kamalasta käyttäytymisestä. »Sinä
olet ihan hirveä, Lennox», sanoi hän ensimmäisessä soveliaassa
tilaisuudessa. »Sinun kaltaisesi lapsen ei pidä puhua kavaljeereista ja
rakastamisista ja kosimisista ja muista sellaisista typeryyksistä — se
on suorastaan naurettavaa.»
»Hyväinen aika, minä luulin että rakkaus on suurinta ja jalointa mitä
on!» huudahti Nuppu kovasti hämmästyneenä. »Siitähän puhutaan kaikissa
kirjoissa, niissä tuskin puhutaan mistään muusta, paitsi kun joku on
murhattu ja lukija tietää, että murhaaja on se ainoa henkilö, jota ei
epäile. Ihan totta, täti, minä luulin että se on suurinta ja jalointa!»
»Niin se onkin, kultaseni», sanoi Ailie. »On hyvin vähän mitään muuta
koko maailmassa, paitsi — paitsi lapset», ja hän sulki veljentyttärensä
syliinsä. »Se on suurinta ja jalointa; se on tehnyt lady Annen
kauniimmaksi kuin hän on koskaan ennen elämässään ollut, se on tehnyt
hänet älykkäämmäksi, nöyremmäksi, lempeämmäksi, ystävällisemmäksi.
Jumala häntä siunatkoon, minä toivon että hän tulisi onnelliseksi.»
»Mutta se oli hyvin väärin tehty; sinä tahallasi narrasit, kun puhuit
siitä, että minulla muka on ollut joukoittain kosijoita aikoinani»,
sanoi Bell-täti. »Ethän sinä tiennyt, onko minulla ollut vai ei.»
Nuppu katsoi häneen ja näki punoituksen hänen kasvoillaan. »Minun
mielestäni», sanoi hän, »on kavaljeerien silloin täytynyt olla hyvin
tyhmiä. Mutta luulen, että on sentään ollut yksi, Bell-täti, vaikka
sinä olet unohtanut hänet kokonaan.» Ja silloin Bell-täti riensi
kiireesti pois huoneesta sillä tekosyyllä, että kuuli muka padan
kuohuvan yli, ja Ailie kertoi matalalla äänellä veljentyttärelleen
tarinan Bellin sulhasesta, joka oli hukkunut syvälle Intianmereen.
Monta päivää senjälkeen lapsi oli erittäin hellä vanhemmalle tädilleen
ja teki kapteeni James Murray-vainajasta loistavan silosäkeisen runon,
jota Bell ei saanut koskaan nähdä, mutta jonka Ailie talletti aarteena.
Monta päivää hän oli enkelimäisen hyvä. Hänen kiivastuksensa eivät
koskaan kohonneet kiehumapisteeseen. Hänen kapinansa paloivat loppuun
hänen povessaan. Uljaasti hän ponnisteli jakolaskun ja kieliopin
kimpussa, joita hän inhosi; säyseästi hän otti vastaan moitteita
tahrautuneista vihoista ja hävettävän väärinkirjoitetuista sanoista
Dan-sedän lukuhuoneessa. Tuo rakkaus, jota hän oli pitänyt pelkkänä
huvina, ikäänkuin ostoksilla-käyntinä Chicagossa, sai jollakin tavoin
uuden muodon hänen sielussaan — siitä tuli arvokas ja juhlallinen
asia, samantapainen kuin Dan-sedän raamatunselitykset, kun hän
hartaushetkillä arkihuoneessa sunnuntai-illoin vei kuulijakuntansa
erämaan läpi luvattuun maahan, ja autiolla kadulla kajahteli
pormestarin avoimesta akkunasta kuuluva kotoinen virrenveisuu. Hän ei
voinut arvata — kuinka lapsi olisi voinutkaan? — että rakkautta on
monenlaista. Hän luuli, että oli vain yhtä rakkautta koko maailmassa
— samaa, jota hän tunsi useampiin asioihin — iloa ja mielihyvää
asioista sellaisina kuin ne olivat. Ja kuitenkin hän toisinaan kirjoja
lukiessaan näki välähdyksiä rakkauden hirmusta ja mahdista, kuten
Othellon ja Amy Robsartin tarinoista, ja alkoi toivoa että hänellä
itselläänkin olisi rakastaja. Hän ajatteli ensin Dan-setää; mutta
setä ei voinut koskaan olla vakava eikä hän ollut koskaan kuullut
hänen huokaavan — hänestä puuttui kaukaisuutta, salaperäisyyttä. Hän
kaipasi rakastajaa, joka ajaisi lumivalkoisella ratsulla, prinssiä,
jonka kauneus voittaisi kaikki muut, kuten Ailie-tädin vanhoissa
skotlantilaisissa lauluissa; eikä hän voinut kuvitella Dan-setää
silmälaseineen ratsastamassa minkäänlaisella ratsulla, vaikka hänestä
tuntuikin, että olisi mieluista, jos Dan-setä olisi hänen luonaan
silloin kuin oikea prinssikin olisi.
Pidättekö epätodennäköisenä, että tällä lapsella oli tuollaisia
haaveita? Ah, silloin ette ole hänen lajiaan, tahi olette unohtanut.
Hän ei unohtanut sitä koskaan. Monet kerrat myöhempinä vuosina hän
kertoi minulle, kuinka hän ullakkokamarissaan, Tellun kyyhöttäessä
hänen jalkojensa juuressa, loihti esiin tuon lumivalkoisella ratsulla
ratsastavan nuorukaisen, ei niin paljon tämän itsensä tähden,
vaan siksi että hän voisi näytellä rakastetun osaa. Ja noissa
haaveissaan hän oli pitkä ja solakka, joskus ylpeä, halveksiva,
haavoittaen poloista prinssiä tuimin sanoin ja kylmin katsein;
tai oli hän hiljainen ja kaihoava, purkaen sydämensä tunteet
huokauksiksi katsellessaan haaveprinssinsä lemmenlahjoja, makeisia
ja P. & A. MacGlashan'in pennyn-torttuja. Hän käyskenteli hänen
kanssaan lumotuissa puutarhoissa; he purjehtivat illoin yli tyynien,
kuutamoisten merien, ja hän soitti luuttua. Hän ei tiennyt, minkä
näköinen luuttu oli; mutta se oli lemmen soitin ja sillä oli hyväilevä
ääni, niinkuin alttohuilulla kaupungin soittokunnassa.
Mutta tietystikään ei mikään satuprinssi tullut kosimaan Daniel Dycen
pientä veljentytärtä, vaikka seudulla olikin miehiä — elähtäneitä
ja kaljupäitä, naimisissa-olevien tytärten isiä — jotka koettivat
ostaa häneltä suukkosia kuuspennysillä ja makeisilla, ja vihdoin hän
sai ikäänkuin toisen puolesta tuntea lemmen iloja hoitelemalla Katen
asioita.
Katella oli monta kosiskelijaa — siinähän onkin hänen säätyistensä
lohtu. He pitivät hänestä siksi, että hän oli iloinen ja pullea,
hymyili hivelevästi ja puhui pehmeällä gaelinkieleen vivahtavalla
korostuksella, joka oikealla tavalla ja oikealla ajalla käytettynä on
mitä tehokkain sydämien murtaja. Hän kiersi ne kaikki pikkusormensa
ympäri, ja Nuppu tuli pian huomaamaan tämän sekä älyämään, ettei
Kate ollut vielä likimainkaan alamäen puolella kolmeakymmentä. Mutta
Katenäkin oli haaveensa — hän haaveili jostakin utuisesta toiveittensa
nuorukaisesta, jolla oli lyhyt, kähärä tukka, messinkinappinen nuttu
ja joka lemahti suloisesti tervalta — ollen jossakin toimessa jollakin
huvipurrella. Hän oli varustanut hänet nimellä Charles. Hän loi hänet
piirteistä, jotka olivat peräisin laitureilla vilahdukselta nähdyistä
merimiehistä ja halpahintaisista vihkoromaaneista.
Eräänä arki-iltana, kun Nuppu tuli keittiöön, tapasi hän Katen
pyhävaatteissaan taistelemassa pärskyvän kynän kanssa.
»Onko sinullakin kirjoitusharjoituksia?» kysyi lapsi. »Sinä paha Kate!
tuossahan on kauhea tahra. Hieno nainen ei tee tahroja.»
»Ei se ole minun syyni, se on tuon riivatun kynän syy, ja sitäpaitsi
minä en ole hieno nainen», sanoi Kate, nuolaisten viimeistä tahraa
kielellään ja irvistäen. »Millä tavalla sinä tavaat 'weather'?»
»W-e-t-h-e-r», sanoi Nuppu. »Ainakin luulen, että se on niin; mutta
taitaa olla parasta, että juoksen kysymään Ailie-tädiltä — hän on ihan
mestari tavaamaan.»
»Vai niin, mutta sitä sinä et saa tehdä», huusi Kate hätääntyneenä
ja punastuen. »Sitä et saa tehdä, Lennox, sillä — minä kirjoitan
Charlesille.»
»Rakkauskirjettä! Oh, jopas sain sinut kiinni täysine lastillesi!»
huudahti Nuppu ihastuksissaan. »Mutta mitä sinä teet noilla
pyhävaatteillasi?»
»Minun tekee mieleni panna pyhävaatteet ylleni, kun kirjoitan
Charlesille», sanoi Kate hiukan hämillään. »Onko se sinusta jollakin
lailla hupsua?»
»Ei ollenkaan hupsua, se on oikein hieno keksintö; juuri niin minäkin
teen, kun kirjoitan rakkauskirjeitä, sillä se saa minut tuntemaan
itseni jollakin tavoin suuremmaksi. Ihan samoin on runoilemisen laita;
minä en suorastaan voi tehdä kunnollista runoa, jollei minulla ole
sievä puku ylläni ja puhtaat kädet.»
»_Sinäkö_ kirjoitat rakkauskirjeitä!» sanoi Kate hämmästyneenä.
»Niin, sinä vaivainen sieluparka!» vastasi Nuppu. »Eikä siinä ole
mitään ulvomista. Olen kirjoittanut kymmenittäin rakkauskirjeitä
pysähtymättä hengähtämäänkään. Seis, seis!» keskeytti hän itsensä, ja
huoahti pienen sisällisen rukouksen. »Tarkoitan, että kirjoitan niitä —
olen kirjoittavinani niitä — mielikuvituksissani.» Mutta tämä rajoitus
ei muuttanut asiaa Katen käsityksissä.
»Silloinpa sinun pitäisi auttaa minua tämän kirjoittamisessa», sanoi
hän epätoivoisena. »Kaikki kauniit sanat ovat niin vaikeita tavata, ja
tämä kynä on niin kehno.»
»Kaikki kynät ovat kehnoja; ne ovat kaikki riivattuja», sanoi Nuppu
pitkäaikaisen kokemuksen nojalla. »Mutta hyvin mielelläni autan sinua
tuon kirjeen kirjoittamisessa. Annahan kun katson — uhhuh! tämä on
kauhean huonoa, Kate. En saa siitä selvää juuri ollenkaan.»
»Kyllä varmasti en saa siitä selvää itsekään», sanoi Kate surullisena.
»Miten ihmeessä luulet sitten Charlesin saavan siitä selvän?» kysyi
Nuppu.
»Oh, hän on parempi kirjamies kuin minä», sanoi Kate levollisesti.
»Mutta voisithan sinä kirjoittaa tämän minun puolestasi.»
Nuppu pesi kätensä, veti tuolin keittiöpöydän eteen, heitti tukkansa
taaksepäin silmiltään ja ryhtyi innokkaasti rakkauskirjeenkirjoittajan
virkaan. »Mitä minä sanon hänelle?» kysyi hän.
»Rakas, rakas Charles», sanoi Kate, ollen selvillä ainakin niin
pitkälle.
»Armahin Charlesini», paransi Nuppu, ja se pantiin paperille sanelijan
suostumuksella.
»Minä voin hyvin ja minulla on paljon hommaa», esitti Kate mietittyään.
»Ilmat ovat täällä erinomaiset tällä haavaa, ja se on hyvä asia, kun
maamiehet tekevät heinää.»
Nuppu ojentautui suoraksi tuolillaan ja töllötti häneen hämmästyneenä.
»Oletko varma, että tämä on Charlesille?» kysyi hän. »Voisithan yhtä
hyvin kutsua häntä Maijuksi ja puhua vaatteista. Hyväinen aika,
täytyyhän sinun toki sanoa hänelle, kuinka kovasti rakastat häntä.»
»Oh, en oikein mielelläni tahtoisi», sanoi Kate hämillään. »Se
kuulostaa niin — julkealta ja häpeämättömältä, englanniksi sanottuna
ja paperille kirjoitettuna. Mutta tee niinkuin tahdot; kirjoita mitä
haluat, niin minä kastan sinulle kynää.»
Nuppu ei siekaillut käyttämästä tilaisuutta. Puoli tuntia hän istui
keittiöpöydän ääressä ja etsi päänsä puhki soveliaita sanoja Katen
hellien tunteiden ilmaisemiseksi. Kerran pari Kate kysyi, mitä hän
kirjoitti, mutta ei saanut muuta vastausta kuin: »Älä huolehdi, Kate.
Tästä syntyy jotakin.» Kirjeessä oli tahroja ja raaputuksia, mutta
jotenkin tämän näköinen oli epistola valmiina:
»Armahin Charlesini! Kirjoitan tämän kirjeen antaakseni sinulle
tietää, kuinka kovasti todella rakastan sinua. Oi Charles-kulta, sinä
olet sydämeni ilo. Minä ajattelen sinua niin usein, usein, että ihan
sydäntäni viiltää. Täällä on ihana ilma tällä haavaa. Nyt kerron
sinulle kilpakisoista. Ne pidettiin eräässä läheisessä puistossa
perjantaina ja niissä oli seitsemäntoista kaunista tanssia. Siellä
tanssittiin ihan katketakseen. Yksi heistä oli ylhäinen nuorukainen.
Hän oli oikeutta myöten prinssi, lumottu seitsemäksi vuodeksi. Kun
hän tanssi, niin katso, hän oli kaikkien katsojain ihastus. Voi
poloista poikaa! Kun sanon voi poloista, niin tarkoitan, että oli
niin surullista olla niin lumottu nuoruutensa kukoistuksessa. Hän
katsoi minuun niin kaihoisasti tanssiessaan, ja minä olin niin
iloinen. Oli ihan kuin olisin nähnyt taivaan. Rakas Charles, nyt
kerron sinulle itsestäni. Olen useimmiten täynnä hyvyyttä, sillä
Jumala rakastaa hyviä ihmisiä. Mutta toisinaan en ole hyvä, ja minä
olen niin kiukkuinen kuin villisika, jolloin minun täytyy rukoilla
että muuttuisin paremmaksi. Se tanssija-nuorukainen rakastaa minua
todella ihan kuollakseen. Hän suuteli kättäni ja nousi nopeasti
uljaalle ratsulleen ja ajoi pois hurjaa laukkaa. Ah, tosi rakkauden
tie ei ole koskaan ollut tasainen. Ehkä hän katuu vieraan maan
kentällä. Rakkahin Charles — armahimpani — minun on nyt kerrottava
sinulle, että minua koulutetaan oikeaan asemaani elämässä. Minä opin
maantietoa ja kirjoitusta oikeiden pilkkujen kanssa, ja jakolaskua ja
konjunktiivejä, joita inhoan. Mutta opettajani, suloinen lady nimeltä
miss Alison Dyce, sanoo että ne ovat kaikki todella sivistäviä.
Oi minä ikävöin, ikävöin, eikä hän tule. Tämä tarkoittaa sinua,
Charles-kulta, oma armaani. — Sydän-lemmittysi