Mutta Dycet eivät koskaan oikein tienneet, kuinka suuri ja vakava
tehtävä oli heille uskottu William-veljensä tyttären hoivaamisessa,
ennenkuin he näkivät sen eräänä maaliskuun iltana kahdentoista
pennyn-kynttilän valossa.
Lennox oli tullut sähköllä valaistusta maailmasta, ja viikkomääriksi
riitti hänelle ihmettelyn ja huvin aihetta Daniel Dycen talouden
paraffiinilampuissa. Hän oli varma, että ne olivat maailman vanhimmat
valoneuvot — Aladdin-valot, jotka heijastuivat muinoin jalokiviluolien
seinille — kunnes Kate tuona mainittuna iltana tuli keittiöön
loppuviikon ostokset mukanaan. Oli myrskyinen vuodenaika — suurien
tuulien aika; ikkunoissa vaikeroi, savupiipuissa nyyhkytti, ja katua
vitsoi vihmasade. Bell, Ailie ja heidän veljensä istuivat arkihuoneessa
äänettöminä, pelaten korttia puumiehen kanssa, ja Nuppu kyyrötti
Tellu helmassaan vaatteenkuivaustelineen takana keittiölieden ääressä
Shakespeare-nidos kädessä, lukien miltei henkeään pidätellen suurta,
verratonta Macbethia.
»Varjelkoon, millainen ilma!» sanoi Kate. »Kattotiilet ja piipunhatut
lentävät yhtenä tuiskeena! Varmaan ne ovat nyt ne päivänkarkausmyrskyt.
Luulin, joka silmänräpäys viimeisen hetkeni tulleen. Oh, kaupungit,
kaupungit! Odotahan kunnes pääsen takaisin Colonsayhin, en pidäkään
kiirettä sieltä lähdöllä, sen saat uskoa.»
Hän heitti käärön keittiöpöydälle ja käänsi tuleen päin pyöreät ja
punoittavat kasvonsa, joilla puhdas, vilvoittava sadevesi valui; tukka
oli takkuisena ohimolla ja silmät säikkyivät nuoruuden ja seikkailun
hohdetta — sillä toden sanoaksemme hän oli keimaillut ovella jonkun
aikaa, sateesta huolimatta, jonkun ihailijan kanssa.
Nuppu oli sitä lajia lapsia, joiden sormet syyhyvät avaamattomien
kääröjen läsnäollessa — yks kaks oli nuora aukaistu ostoskäärön
ympäriltä.
»Kynttilöitä!» huusi hän. »Se on verratonta! Olen nähnyt niitä
ikkunoissa. Mitä kummaa aiot tehdä kynttilöillä? Yksi, kaksi, kolme,
neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen,
yksitoista, kaksitoista — oo Laura, emmekö me ole suurenmoisia!»
»Mitäpä me niillä muuta teemme kuin poltamme?» sanoi Kate. »Me käytämme
niitä pesutuvassa», ja sitten hän vaipui tuolille. »Herra armahtakoon,
minä ihan kuolen!» huudahti hän eri äänilajissa, ja Nuppu katsahti
taakseen ja näki Katen kasvojen äkkiä käyneen hyvin kalpeiksi.
»Oi, hyväinen aika! mikä sinulla on?» kysyi hän, suurin, viattomin,
huolestunein silmin.
»Kipuja!» voihki Kate. »Kipuja sisällä ja päällä joka paikassa, ja
puistatuksia pitkin selkärankaa. Oh, se on niin tuskallista kipua,
varsinkin silloin kuin se on paha! Mutta älä — älä puhu sanaakaan
emännälle; en minä vielä niin huono ole, ja ehkäpä se tulee paremmaksi.»
»Koeta särkypulveria», suositteli Nuppu. »Ja jos minä olisin sinun
sijassasi, niin ottaisin heti paikalla ja lukisin rukouksen. Anna mennä
nyt heti, niin minä en kuuntele.»
»Särkypulveria! — mitä ihmettä se särkypulveri on? En ole koskaan
kuullutkaan sellaisesta. Ja ainoa rukous, jonka osaan, on 'Isä meidän'
gaelinkielellä, eikä siinä ole mitään selkärangan kivuista. Ei, ei!
Parasta olisi ottaa ruokalusikallinen jotakin kolmasti päivässä,
samoinkuin silloin kuin tohtori laittoi minut reilaan Colonsayssa.
Ehkäpä se on vain vilustumista, mutta ooh! minä olen niin suruissani,
niin suruissani!» ja värin palatessa vähitellen poskille Kate itki
hiljaa itsekseen, huojutellen ruumistaan keittiötuolilla. Näillä
omituisilla hysteerisillä kohtauksilla hän toisinaan sai maksaa
ylimielisyytensä poikien kanssa.
»Minä tiedän, mikä sinua vaivaa», sanoi Nuppu rivakasti, rouva
Molyneux'n tapaan. »Sinulla on värveet. Siunatkoon sentään, sinua
poloista raukkaa! Minä saan itsekin värveet, kun on tällainen ilta ja
minä olen yksinäni. Värveet eivät ole hiukkaakaan hengenvaarallisia;
ne voi ajaa pois häärimällä työssä tai rummuttamalla vanhaa pianoa tai
lukemalla kertomusta tai leikkimällä olevansa joku toinen — — Kas,
tosiaan, luulenpa, että voisinkin parantaa sinut tuossa tuokiossa
näillä kahdellatoista kynttilällä, paljon paremmin kuin jos työntäisit
lääkkeitä sisääsi.»
»En ole ikipäivänä syönyt ainoatakaan kynttilää», sanoi Kate,
»puhumattakaan kahdestatoista, ja ennen kuolisin.»
»Pöllö!» huudahti Nuppu. »Puheestasi päättäen luulisi sinua
nälistyneeksi eskimoksi. Enhän tahdokaan sinua syömään kynttilöitä.
Odotahan hetkinen.» Hän juoksi kevyesti yläkertaan ja viipyi poissa
kymmenen minuuttia.
Katen kasvot saivat värinsä takaisin; hän unohti värveensä sen
odottavan mielentilan vaikutuksesta, jonka lapsi oli herättänyt. »Mutta
onpas se etevä, tuo lapsi!» sanoi hän itsekseen, pyyhkien sadepisaroita
ja kyyneliä kasvoiltaan ja alkaen nakerrella korppua. »Hän tietää yhtä
paljon kuin kaksi pappia, eikä ole silti yhtään ylpeä. Kyllä hän vielä
joskus tekee jotakin villittyä.»
Kun Nuppu palasi takaisin, hämmästytti hän palvelustyttöä ulkonäöllään,
sillä hän oli pukeutunut, ensi kertaa Skotlannissa ollessaan, pitkään,
ohueen, runsaspoimuiseen tanssipukuun, jossa eräs varieteelaulajatar,
rouva Molyneux'n tuttavia, oli opettanut hänet tanssimaan.
»Eikös tämä ole sievä?» sanoi hän, sulkien keittiönoven, ja hänen
kasvoillaan oli hehku ja liikkeissään ilme, joka sai hänet Katen
silmissä näyttämään pieneltä naiselta. »Eikös tämä ole kiva? Älä seiso
siinä kuin henkimenossa, vaan auta minua sytyttämään nämä kynttilät
ramppivaloiksi. Tiesinhän, että nämä vanhat kynttilät kelpaisivat
johonkin, heti kun ensi kerran näin ne; ne muistuttivat minulle
jotakin, jota en oikein voinut muistaa — tekivät minut ikäänkuin
iloiseksi, näetkös, aivan niinkuin olisin ollut teatteriin lähdössä. Ne
ovat vain kynttilöitä, mutta niistä saa kaksitoista valoa yhtaikaa, ja
nyt saat nähdä hauskaa.»
»Mitä kummaa sinä nyt aiot tehdä, tyttö?» kysyi Kate.
»Aion esittää Suurenmoisen Huviohjelman; aion olla Nykyajan
Suurin Näyttämökykyjen Kokoomus, joka on parhaillaan kiertueella
Keski-Lännen valtioissa. Olen mademoiselle Winifred Wallace, New
Yorkin Madison-Square-teatterista, esiintyen täällä ehdottomasti vain
yhtenä ainoana iltana. Olen koko seurue johtajineen, soittokuntineen
ja kukkakimpunheittäjä poikineen. Hih! En olekaan niitä vähäisimpiä;
sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin istua siinä vaivaisine värveinesi ja
tuntea niiden sulavan pois. Sytyttäkäämme ramppivalot.»
Keittiön hyllyllä oli rivi vanhoja messinkisiä makuuhuoneen
kynttiläjalkoja, joita nyttemmin harvoin käytettiin Dycen taloudessa,
vaikka niiden kiilto oli Bell-neidin sydämenauvo. Lapsi kokosi
helmansa, hyppäsi tuolille, ja otti ne alas Katen auttaessa. Hän pisti
kynttilän kuhunkin ja järjesti ne puolipiiriin lattialle, sytytti
sitten kynttilät ja asettui niiden taakse.
»Sammuta lamppu!» sanoi hän Katelle, teatterin tavallisella
murhenäytelmä-äänellä.
»Vai niin, mutta sitä minä en tee», sanoi palvelustyttö. »Jos
Bell-tätisi tulee sisään, niin — niin hän nylkee minut elävältä, kun
annan sinun tehdä tuollaisia ilveitä hänen kynttilöillään. Sitäpaitsi
sinä teet pian jotakin villittyä, jotakin hurjaa, ja minulla täytyy
olla lamppu takanani, muuten menen järjiltäni.»
»Ihminen, sammuta lamppu!» toisti Nuppu, tähdäten käskevästi
sormellaan, ja vavisten Kate väänsi alas seinälampun ja puhalsi
sen lasiin juuri sillä tavalla, josta Bell-neiti oli häntä aina
varoittanut. Hän hämmästyi sitä äkkimuutosta, minkä valon sammuttaminen
sai aikaan — hän tunsi ikäänkuin jotakin epäjumalista ja noiduttua
noissa hänen keittiönsä lattialla kaaressa lekottelevissa liekeissä,
joita jokaista rapisevasta ikkunasta käyvä veto puhalsi sisäänpäin.
»Jos se on jotakin noituutta, joka sinulla on mielessä, niin et saa»,
sanoi Kate lujasti. »En ole koskaan nähnyt mitään tämänkaltaista
sen jälkeen kuin se Pennylandin ämmä loihti kirouksen Colonsayn
kauppiaan päälle, ja hänellä ei ollut kuin seitsemän kynttilää. Rakas
_kulta-Lennox_, älä tee mitään villittyä, älä jatka sitä, sillä minua
peloittaa niin että menen ihan sekaisin. Minä — minä taidan olla jo
parempi; haukkasin vähän korppua; olen tosiaankin selvästi parempi; se
oli vain vilustumisesta — ja kun se muudan poika tuolla ulkona koetti
suudella minua.»
Nuppu ei ollut tietääkseenkään hänen puheistaan, vaan nosti hameensa
liepeet ylös kädet ojolla ja alkoi liidellä viimeistä tanssia, minkä
oli oppinut varieteetaiteilijattarelta, hyräillen hiljaa itsekseen
siihen sopivaa säveltä. Kynttilät valaisivat lämpimästi hänen
kaulaansa, korviaan, ylös suunnattuja sieraimiaan; hänen otsansa oli
ylhäällä varjossa. Ensin hän kohosi varpailleen ja hipsutteli jalkojaan
lattiapaasilla, sitten taivutti ja kaarratti pikku vartaloaan, joka
näytti leijuvan ilmassa. Valkoiset silkkipoimut leyhyivät hänen yllään
ja ympärillään kuin siivet, joiden sulkien huiske ei synnyttänyt ääntä,
tai kiertyivät kuin merisimpukan poimut, kohoten karehtivina hänen
nilkoistaan ja paisuen laajoiksi, rengasmaisiksi aalloiksi hänen päänsä
yläpuolella, näytellen häntä vilahduksitta, kuin jotakin saturantamien
vaahdosta syntynyttä, myrskytuulia hallitsevaa keijukaista. Ah, kuinka
monta kertaa näinkään hänen tanssivan juuri samalla tavalla iloisina
lapsuuspäivinään, ennenkuin viisauden ja harkinnan jäähdyttävä henkäys
puhalsi hänen tielleen; hän oli ruumiiton intohimo, toteutunut haave,
onnekas aamuajatus, auer, kukkien tuoksu, sillä hänen pukunsa oli
säilytetty lavendelissa. Hän oli kevään keijunen, sellaisena kuin
olen tuntenut hänet ammoin metsiköissä tai nähnyt kuvissa tai kuullut
lauluissa; hän oli hurmaus, hän oli unelma.
Koira murahti hämmästyksestä ja laskeutui sitten pitkälleen
liesimatolle, kuono käpälien välissä, silmät tähdättyinä Nuppuun. »Et
saa», sanoi Kate surkeana. »En ainakaan kestä sitä kauan, sillä ei
ole kaunista pitää tuollaista peliä kristityssä talossa. Minä en ole
koskaan eläessäni tehnyt tuollaista.»
»Jokaisen liikkeen tulee olla taulu», sanoi lapsi tanssien yhä
edelleen, tuulen möyrytessä ulkona bassoa hänen hiljaiseen hyräilyynsä.
Hänen venyvät laskoksensa liehuivat korkealla, kunnes hän näytti ihmeen
suurelta ja Katen mielikuvituksessa olisi ylettynyt koskettamaan
matalaan kattoon; sitten hän vaipui, vaipui, vaipui, kunnes hänen
otsansa kosketti lattiaan ja hän oli kuin lakastunut kukkanen, jonka
terälehtiä tuuli ei enää häilytä, jonka lehvillä sadepisarat eivät
enää kiiltele. Oli kuin hän olisi kuihtunut ja kuollut siihen, ja
Kate päästi pienen kirkaisun, joka kantautui kortinpelaajien korviin
arkihuoneeseen.
»Hss! mikä ääni se oli?» sanoi Ailie, kohottaen päätään.
»Kukaties se oli Kate, joka tömisti keittiön lattian poikki
gaelinkielellä», sanoi Dan Dyce, työntäen silmälasit otsalleen.
»Tuuli vain, ei mitään muuta», sanoi Bell. »Minkä sanoittekaan olevan
valtin?» — sillä sellainen hän oli pelatessaan.
»Ei se ollut tuulen ääntä, se oli huuto; ihan varmasti kuulin
huudon. Eihän vain lapsukaiselle ole mitään tapahtunut», sanoi Ailie
tykyttävin sydämin, viskasi korttinsa pöydälle ja meni ulos. Hän palasi
melkein samassa takaisin, kasvot ilmaisten kiihtymystä, ääni vaatien
hiljaisuutta.
»Ei ihmeellisempää!» sanoi hän. »Tulkaahan tännepäin, hyvät ihmiset,
välikköön.»
He nousivat ja seurasivat häntä. Välikkö oli pilkkoisen pimeä.
Sen puoliavoimesta keittiöön vievästä ovesta he näkivät lapsensa
kynttilöiden puolipiirissä, vaikkei tämä voinut nähdä heitä, enempää
kuin Katekään, jonka tuoli oli toisaalle. He seisoivat ääneti katsellen
omituista näytöstä, kukin erilaisin tuntein, mutta kaikki lumoutuneina,
sillä he kuuluivat rauhalliseen, vanhaan, puolimaalaiseen maailmaan,
joka elää alati todellisuuksien parissa ja harvoin näkee intohimoja
jäljiteltävän.
Nuppu oli noussut, tumma tukkansa näyttäen luonnottoman mustalta hänen
otsallaan, ja tanssinsa lopetettuaan hän seisoi kääntyneenä koiraan
ja palvelustyttöön päin, ainoaan yleisöön, jonka läsnäolosta hän oli
tietoinen.
»Mitä vielä!» sanoi Kate, tuntien helpotusta, kun kaikki näytti nyt
olevan ohi. »Tuo ei nyt ollut paljon mitään tanssiksi; olisitpa nähnyt
tanssittavan Gillie-Callum'ia Colonsayssa! Siellä on muudan niin väkevä
tanssija, että lankut alla katkeavat.»
Nuppu katsoi häneen, eikä kuitenkaan aivan häneen, vaan hänen
lävitseen, palavin silmin.
»Hyst!» sanoi hän vavisten. »Etkö kuule mitään?» ja samalla hetkellä
kuului korkealta kaupungin yläpuolelta villihanhien raakuntaa.
»Muka nyt jotakin, hanhet vain!» sanoi Kate, jonka veri oli
silmänräpäykseksi jähmettynyt. Sade pieksi katua kuin luudalla,
katuojat lorisivat, ikkunaluukut kolkkuivat, korkealla talojen
yläpuolella kuului lentävien hanhien huuto.
»Oo, vaiti, ihminen, vaiti!» rukoili lapsi, kädet korvillaan,
kyyristäen itseään.
»Hanhiahan ne vain ovat. Kuinka sinä säikäytit minua!» sanoi
palvelustyttö jälleen.
»Ei, ei», sanoi Nuppu.
»Ma luulin äänen kuulleeni, mi huusi:
'Herätkää! Macbeth unen murhaa!' — unen,
Tuon viattoman, joka huolten vyhdet
Sekavat suorii...
Työn raittiin peson, sielunhaavain voiteen,
Tuon luonnon toisen atrian
ja parhaan Elämän juhlaruoan —»
»Mitä sinä tarkoitat?» huusi Kate.
»'Herätkää!' huuto kautta linnan kaikui. Glamis unen murhas, ja
senvuoks ei Cawdor unt' enää saa, unt' ei Macbeth saa enää.»
Lapsi täytti jokaisen lauseen jäljitellyllä intohimolla; hän oli
nähnyt näyteltävän tuon osan. Hänen esityksensä ei tosin ollut mikään
suurenmoinen. Jotkut sanat lausuttiin omituisesti silpoutuneina; mutta
hän oli vain lapsi, ja hänellä oli enemmän kuin tavallinen lapsen
hallitsema määrä intohimoa — hänellä oli tunnetta, hänellä oli sydäntä.
»En voi katsella sinua!» huudahti Kate. »Sinä et ole miellyttävä, mutta
oi! sinä olet — sinä olet majesteetillinen! Mitään tuollaista ei ollut
koskaan saarilla.»
Pimeässä välikössä Bell itki hiljaa itsekseen, tuntien jollakintavoin
synnilliseksi tuon näyttelemisen lauantai-iltana; hänen veljensä
piti lujasti kiinni hänen käsivarrestaan. Ailie tunsi epämääräistä
levottomuutta ja tyytymättömyyttä itseensä, mikä vivahti kateuteen ja
häpeään.
»Olkaa hyvä ja kootkaa kukkakimput», sanoi lapsi, istuutuen lattialle
polvet pystyssä hameen poimujen alla. »Ovatko värveet nyt poissa?»
»Se teki minulle melko lailla hyvää, tuo tanssiminen», sanoi Kate.
»Sepititkö sinä itse nuo sanat Macbethista ja unesta?»
»Sepitin», sanoi Nuppu, mutta katui sitten. »En vainkaan», hän lisäsi
kiireesti, »minä narrasin; hyvä Jumala, anna minulle vilpitön kieli. Ne
on tehnyt Shakespeare — vanha Will-kulta!»
»Olen varma, etten ole koskaan ennen eläessäni kuullut siitä miehestä;
mutta hän on varmasti ollut paha mies.»
»Oi, Kate, sinä olet viaton kuin vastasyntynyt vasikka», sanoi Nuppu.
»Hän oli Suuri! Hän syntyi Stradford-on-Avonissa köyhänä poikana ja
meni Lontooseen ja piteli hevosia teatterin ovella ja kirjoitti sitten
näytelmiä niin suurenmoisia, että vain parhaat näyttelijät voivat
niitä esittää. Hän oli — hän oli suuri ei vain yhden aikakauden, vaan
kaikkien aikojen silmissä.»
Hän oli lainannut lauseet samoinkuin esitystavankin Ailie-tädin
luennoista, joka hymyili itsekseen välikön pimeydessä kuullessaan
itseään noin liukkaasti toistettavan.
»Oi, minusta olisi ihanaa näytellä Rosalindaa», jatkoi lapsi.
»Minusta olisi ihanaa näytellä kaikkia. Sittenkuin minusta tulee iso
ihminen ja oikea Winifred Wallace, kierrän ympäri maailmaa ja ajan
pois värveet ihmisistä juuri niinkuin ajoin sinustakin, Kate, ja he
rakastavat minua; ja minä panen heidät oikein hyvälle tuulelle, ja
toisinaan itkemään — siltä sekin on kaunista. En lepää koskaan, vaan
kierrän yhä ja yhä vain; ja joka paikassa ihmiset tulevat tuntemaan
minut — pienissä syrjäkaupungeissakin, missä tavallisesti eivät
käy mitkään oikeat seurueet, ainoastaan neekeri-ilveilijät, sillä
juuri sellaisilla seuduilla värveet ovat pahimmat tarttumaan. Minä
menen sinne ja näyttelen ilmaiseksi, ainoastaan näyttääkseni heille,
millainen kultainen sielu Rosalinda oli. Minä tahtoisin kasvaa joutuin,
joutuin! Minä tahtoisin tulla suureksi kuin Ailie-täti, ja suloiseksi
kuin herttainen Ailie-täti, ja eteväksi kuin kultainen, kultainen
Ailie-täti.»
»Onhan hän iso kyllä ja komea kyllä, ja eteväkin kyllä joissakin
asioissa», sanoi palvelustyttö; »mutta osaako hän ommella niinkuin
sisarensa? — sanopas se!»
»Ommella!» huudahti lapsi kulmat rypyssä. »Minä _vihaan_ ompelemista.
Luulen, että Ailie-täti on samanlainen kuin minäkin ja tuntee
pahoinvointia aloittaessaan palletta ja nähdessään kuinka pitkä se on,
ja on mentävä koko matka loppuun asti pienillä pistoilla.»
»Totta, se on ihan totta», kuiskasi Ailie välikössä, ja hän vapisi. Hän
kertoi minulle myöhemmin miltä hänestä tuntui — kuinka hän silloin oli
vakuutettu siitä, että häneltä olivat otolliset vuodet menneet ohi, ne
kultaiset vuodet, jotka olivat kuluneet tuossa pikkukaupungissa ilman
että hänellä oli ollut tilaisuutta käyttää hyväkseen niiden tarjoamia
mahdollisuuksia. Hän kertoi minulle siinä paikassa tehneensä päätöksen,
että ainakin tämä lapsi saisi vapaasti kehittyä.
Nuppu hivuttautui ramppivalojensa kehän päähän ja puhalsi kynttilät
sammuksiin yksitellen. Viimeisen hän jätti palamaan hiukan pitemmäksi
aikaa ja lattialla kyyhöttäen tuijotti sen liekkiin suurin, haaveksivin
silmin, ikäänkuin olisi lukenut siitä jotakin.
»Se on nyt lopussa», kuiskasi Dan Dyce sisarilleen, ja pannen kätensä
heidän hartioilleen johti heidät takaisin arkihuoneeseen.